Tässä on lyhyt tarinani rakkaudesta ja luottamuksesta. Jos olet pettänyt tai aiot pettää jota kuta, niin lue tämä läpi. En moralisoi enkä osoita sormellani ketään – pyydän vain lukemaan tämän jutun. Tai ehkä joku haluaa vain tietää, ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Eli alkuun.
Olen nuorehko mieshenkilö, vasta 27-vuotias. Olen rakastanut yhtä ainoaa naista viimeisen kymmenen vuoden ajan. Hän on minun aamujeni ja iltojeni tarkoitus, mikäli sallitte pienen kliseen. Rakastan häntä kuitenkin koko sydämestäni, enkä usko tuolla olevan tasavertaisempaa kumppania, jonka kanssa haluaisin elää. Jaksan edelleen ihailla hänen kauneuttaan ja älyään, koska voin sanoa olevani vieläkin rakastunut. Mutta ei tämä niin yksinkertaista ole, ettei asiassa olisi se tummempi puoli. Kerran hän sortui valehtelemaan minulle. Hän loukkasi minua niin verisesti, ettei minulla ole sanoja kuvaamaan sitä pettymystä. Tiedätte varmasti sen, mitä tarkoittaa ehdoton luottaminen. En koskaan kyseenalaistanut hänen sanojaan, vaan luotin meihin. Halusin antaa hänelle tilaa olla oma itsensä. Sitten hän ihastui toiseen mieheen.
Voitteko ymmärtää? Minä näin kaikki merkit, mutta en suostunut uskomaan siihen sisällä kalvavaan ahdistukseen. Aavistin asioiden olevan pielessä. Hän muuttui. Hän rupesi pukeutumaan erilailla, meikkasi joka päivä töihin lähtiessään, viipyi myöhempään työpaikalla ja aloitti iltakoulun. Oli muitakin merkkejä. Hän kadotti ruokahalunsa, emme harrastaneet enää seksiä, eikä kommunikointimme ollut muuta kuin pari terävää tiuskaisua. Jopa hänen musiikki- ja elokuvamakunsa pyörähti päälaelleen. Yhtäkkiä olimme kuin kaksi huonetoveria, välissämme sanaton kuilu, jonka yli oli mahdoton päästä. Ja kaiken sen ajan minä kieltäydyin uskomasta todennäköisimmän.
Lopulta en enää kestänyt. Sattuma puuttui peliin siten, että sain puhelimeeni soiton. Kun vastasin siihen, kuulin hänen äänensä. Puhelin oli soittanut itsestään taskusta. Kuulin myös vieraan miehen äänen, autonmoottorin ja vaatteiden kahinaa. Myöhemmin illalla kysyin kuka tuo mies oli ja mitä hän teki tämän kyydissä. Sattumaa kai sekin, ettei kyseessä ollut se, johon oli ihastunut (tai rakastunut). Mutta se avasi silmäni. Hän ei ollut puhunut minulle siitä, että sai kyydin joltain tyypiltä työpaikaltaan. Sen sijaan hän näytti olevan omituisen kiintynyt erääseen nettituttavaansa, joka jopa soitteli hänelle. Ja kun hän puhui hänestä, näin jotain mikä sai vatsani lyijynraskaaksi. Lopulta minun oli pakko selvittää totuus, maksoi mitä maksoi!
Lähdin töistä kesken päivän. Tiesin että hänellä on vapaapäivä. Hän kuitenkin lähti käymään työpaikalla, mikä puolestaan tuntui entistä kummallisemmalta. Suuntasin kohti kirjastoa, jossa pääsisin tietokoneelle. Meillä ei ollut silloin omaa nettiyhteyttä kotona. Käteni vapisivat, kun näppäilin hänen tunnuksensa ja salasanansa ilmaissähköpostin kenttiin. Toivon edelleen olevani väärässä. Jos olisi erehtynyt, voisin kuitata koko jutun vainoharhaisena erehdyksenä. Voitteko kuvitella, olin häpeissäni moisesta tirkistelystä. Tunnuksen ja salasanan muistaminen ei ollut vaikeaa – olinhan ne aikanaan hänelle luonut. Mutta nähdessäni kaikki ne rakkaudentunnustukset, kaiken muun muistaminen oli mahdotonta. Minuun iski tuhat moukaria ja jokaisesta ilmansuunnasta. Voin yhtäkkiä niin pahoin, että pelkäsin oksentavani syyliini. Pidättelin kyyneleitä samalla kun yritin sulkea selaimen. Kirosin kun en saanut käsieni vapinaa loppumaan. Olin lukenut kaiken ja halusin yksinkertaisesti kuolla. Ehkä toivoin jossain mieleni ja järkeni rajoilla, että joku tulisi ja iskisi minut hengiltä siihen paikkaan. En halunnut käydä läpi niitä ajatuksia, mitä päähäni tunki. Näin koko meidän yhteisen aikamme elokuvana. Haistoin edelleen kirjaston tunkkaisen hajun. Joku käveli takaani linoleumilla. Nuo askeleet ovat syöpyneet aivoihini. Kummitusaskeleet – jotka tanssivat selkärankaani pitkin, vieden samalla itsetuntoni korkeiden hyllyjen varjoihin.
Tämän jälkeen kaikki oli kissaa ja hiirtä. Minä olin kissa ja jahtasin häntä viimeiseen asti. Vaikka tiesin totuuden, niin tiukkasin sitä häneltä. Halusin nähdä, vieläkö hän valehtelisi minulle. Hän oli jo valehdellut kun kysyin onko hänellä toinen. Ja hän valehteli lisää. Hän esitti olevansa pahoillaan, vaikka hän samaan aikaan haukkui minua tuolle toiselle miehelle. Hän avasi uuden sähköpostiosoitteen ja sanoi samaan aikaan laittavansa poikki tuon toisen kanssa. Tätä kirottua peliä kesti loputtomiin, kunnes sain murrettua hänen uuden sähköpostinsa. Raivosimme toisillemme, itkimme ja pyysimme taas anteeksi. Mutta asiat eivät selvinneet. Tavallaan jäin odottamaan, mitä hän päättäisi. Annoin anteeksi, mutta hän halveksi minun rakkauttani. Minä tiedän sen siitä, mitä hän kirjoitti sille toiselle. Yli puolivuotta elin täydellisessä tyhjiössä, tietämättä jatkuisiko suhteemme vai ei. En uskaltanut päästää vihaani ulos. En vain kyennyt siihen. Halusin uskoa, että meillä olisi vielä mahdollisuus, jos minä saisin jotenkin korjattua ne asiat, jotka olivat menneet pieleen. Ja pikkuhiljaa me elvyimme. Rupesimme puhumaan toisillemme. 1,5 vuotta myöhemmin meillä meni taas hyvin. Silloin vakuutuin ensimmäisen kerran, että olin voittanut hänen rakkautensa takaisin.
Miksi sitten kaikki tuo vaiva? En tiedä. Ehkä olen sekaisin päästäni. Ehkä en näe ihmisistä sitä täydellisyyttä enää. En usko yhdenkään suhteen kestävyyteen. En vain voi. Olemme vieläkin yhdessä, mutta en tule ikinä enää luottamaan häneen sataprosenttisesti. En luota kehenkään! Luotan siihen, että jos tämä ei onnistu, niin minä jatkan elämääni yksin. En aio rakastua uudestaan. Miksi? Siksi ettei kukaan ole sen arvoinen.
Ja tiedättekö mikä on pahinta? Olen nähnyt pieniä muutoksia, jotka muistuttavat minua menneistä. Ehkä se ei ole mitään, ehkä minä vain pelkään. Mutta entä jos en saa tietää totuutta toista kertaa? Tai mitä jos se ei todellakaan ole mitään? En vain voi olla enää koskaan varma. Jos minua petetään uudestaan, niin jatkan todellakin yksin. Mutta sanokaapa, minkä arvoista elämää se on? Ja ennen kaikkea, sanokaa kannattaako petos, pieni seikkailu joka imartelee itsetuntoa? Olkaa rehellisiä.
Minun kertomukseni
16
3199
Vastaukset
- kuin minun
tarinani, paitsi että olimme naimisissa ja homman selville saaminen kesti minulta 3 viikkoa, lopullinen eroaminen tapahtui siitä 5 viikon päästä. 10 vuoden yhdessäolon jälkeen.
Mies, 35 - Uskollisuus
Hämmmästyin,että vielä jossain on uskollisisa ihmisiä,etten olekaan yksin periaatteineni.Se on toki ottanut lujille,monta kertaa.Olen näitä naisia..kun ei suju,niin kamat kasaan,lapset kainaloon ja menoksi.Avioliittoni kariutui nalkutukseeni,mieheni alkoholin päivittäisestä käytöstä,tiedä sitten,kumpiko alkoi ensin..nalkutus vai juominen.Ihan lapsen kengistä astuin avioliittoon,sitä kesti 20 vuotta,seurusteluaikoineen,kaikkineen.Kaksi ihanaa lasta,molemmat jo aikuisia.Sen verran kovaa päätös iski eroamisesta,etten ole vieläkään toipunut.Uskollinen olin koko ajan,vaikka odottelin sydän syrjälllään iltaisin,onko sattunut jotain,kun ei miestä kuulu,ei näy,öisin kuuntelin miehen kännisiä kompurointeja,aamuisin olin todella väsynyt,lähtemään töihin.Viimein olin siinä pisteessä,etten itsekään huomannut tilaani.Ulkopuoliset ihmiset tukivat taisteluani,nousta jälleen ns.jaloilleen,ottaa ohjat käsiini,erota.Kaksi vuotta meni,ennenkuin uskalsin edes ajatella vastakkaista sukupuolta.Sitten päätin,että elämä jatkuu..niinpä jatkui..enpä tiennytkään,että pahempiakin miehiä on olemassa..tuli uudestaan alkoholi..miehen mieltymys muihin naisiin,kärsin kovasti ..erosin,koska mukaan tuli myös pahoinpitelyt.Ajattelin,nyt saa riittää,olen loppuelämäni yksin.Ehei,en osannut olla yksin,piti vielä kerran kokeilla.Alkuun oli aivan ihanaa,mies oli hurmaava,rakastava yms.Ruusunpunaisten silmälasien läpi en nähnyt,kuin jälkikäteen..alkoholi,naiset..kun olin jo kokenut näitä kuvioita,osasin epäillä,tietyistä asioista.Joo,kerroin epäilyni,miehelle,sain pas... silmilleni..kun olin sitä ja tätä,hän ei jaksa.Suhde kaatui,kun läksin,hän ei hyväksynyt sitäkään,vaan pahoinpiteli minut sairaalakuntoon.Asiat tällä hetkellä ok.En enää koskaan luota yhteenkään mieheen,oli se sitten minun aiheuttamaa tai ei..ettei suhde kanssani onnistu.Sisälläni oleva pikkutyttö istua nököttää kesäisellä rannalla,kiven päällä ja katselee taivaan rantaan,iltaruskoon,haaveissaan.
- ja paskaa porstuaan
No tuota herkkua sain maistaa minäkin. Otin sen avioliittolupauksen varsin tosissani, ja olin kokolailla ylpeä vaimostani. Muta virheen tein minäkin, en osannut hoitaa meidän suhdetta, vaan elin onnellisena, ja työskentelin kovasti perheen eteen. Kotoa kait mallini oli, ei siellä halailtu tai tunteiltu, kunhan työtä tehtiin. Tosin en saanut minkäänlaista palautetta vaimoni puolelta, mitenkä korjaa asiaa joka toista mättää, mikäli hän ei siitä puhu?
Minun onnelassa elettiin toistakymmentä vuotta, ja kun ei vieraissa käynti tullut mieleenikään, niin en sellasta osannut epäillä. Kun vaimon suhde sitten paljastui, oli se kova shokki, sitä tahittiin vuoden verran ja terapiassa käytiin.
Itse olin myös aika varma etten toista ota mikäli eroon päädytään. Hämmästys oli kova, ettei tuntenut toista ihmistä, samalla meni luottamus kaikkiin naisiin. Tuntui ettei ne ole kuin onnettomia lutkia, jotka kotona pitävät kunnollisuuden teatteria. Oma ihmisarvo kynti pohjamutia, ja häpeä nousi valtaviin sfääreihin.
En oikein kehdannut mennä mihinkään, kun tuntui että kaikki tietää kuitenkin, ja naureskelevat sekä säälivät selän takana. Terapiassa se mitä olin tulkinnut vaimostani vain suureksi empatiaksi, paljastui ns. läheisriippuvuudeksi joka ohjasi hänen elämän suuntaa, riippuen kuka nyt sattui sen laivan kapteeniksi. Hän kävi asian johdosta yksilöterapiassa vielä toisenkin vuoden, jonka jälkeen varmistin vielä terapeutin mielipiteen "paranemisesta"
Asiasta ei meillä enää puhuta, koska anteeksiantoni olen tehnyt, itsekseni en vain ole siitä yli täysin päässyt, pienikin poikkeama elämässä, saa aikaan tietynlaisen varautuneisuuden mielessäni. Uuusi hajuvesi, ja heti tulee mieleen, onko syytä varautua johonkin, pitäisikö koittaa selvittää? Välillä tuntuu ettei vanha luottamus enää palaa ikinä, sitähän en kykene vielä sanomaan. Mikäli meillä vielä paljastuisi uskottomuutta, ei siitä enää keskustella, vaan valokuvat jakoon ja sillä selvä. Toivon ettei näin käy, mutta en tiedä kelle kello raksuttaa, saanko luottamuksen takaisin, enenkuin tämä sisäinen epäilys kalvaa pohjan suhteen alta? Sen olen myös päättänyt, kävi kuinka vain, etten uutta vaimoa itselleni hommaa missään tilanteessa. Mitä sitä itseä kiusaamaan, kun välillä tuntuu että minä olen se outo, kun elän ja uskon juhlapuiden paatokset uskollisuudesta.- ihmettä
tuo tarkoittaa?
>Terapiassa se mitä olin tulkinnut vaimostani >vain suureksi empatiaksi, paljastui ns. >läheisriippuvuudeksi joka ohjasi hänen elämän >suuntaa, riippuen kuka nyt sattui sen laivan >kapteeniksi.
Se kuulostaa pelottavalta! - varsin yleistä
ihmettä kirjoitti:
tuo tarkoittaa?
>Terapiassa se mitä olin tulkinnut vaimostani >vain suureksi empatiaksi, paljastui ns. >läheisriippuvuudeksi joka ohjasi hänen elämän >suuntaa, riippuen kuka nyt sattui sen laivan >kapteeniksi.
Se kuulostaa pelottavalta!Ns. läheisriippuvuus phimmillaan, voi olla aika ongelma. Ihminen ei kykene kritisoimaan muita, elää muiden tahdon mukaan. Sellainen ihminen joutuu helposti hyväksikäytön kohteeksi. Aina valmis muita auttamaan, ja usein ne autettavat ovat sitten niitä jotka lopulta johdattelevat vinoon tällaista henkilöä. Se identtiteetti haetaan muiden hyväksynnän kautta- eli omaa identtiteetiä ei olekaan. Terapiassa näille sitten opetetaan oman itsen etsimistä. Kyse on vain siitä kiltin tytön syndroomasta.
Kiitos sinulle koskettavasta kertomuksestasi. Surullista, etteivät kaikki osaa pitää uskollisuutta ja sitoutumista arvossa omassa parisuhteessaan. Surullista, että jotkut särkyvät näissä kokemuksissa niin pahasti, etteivät enää koskaan voi luottaa toiseen ja tarjota toiselle ihmiselle sitä, minkä joku on kerran tallannut itselleen arvottomana jalkoihinsa. Onneksi edes jotkut toipuvat vähitellen kohdattuaan samanlaisiin arvoihin uskovaan ihmiseen.
Media antaa meille luultavasti vääristyneen kuvan asioista. Pitkät onnelliset liitot eivät ole yhtä kiinnostavia ja myyviä kuin jutut salarakkaista ja seikkailuista. Kun suhde vakiintuu ja aletaan elää arkea, monetkin lähtevät median antamien esimerkkien mukaan etsimään seikkailua ja piristystä liittoonsa ulkoapäin sen sijaan, että yrittäisivät tehdä parhaansa oman parisuhteensa parantamiseksi. Se on nykyaikana helppoa. Monet ihmiset haluavat saada "kaiken" antamatta itse paljoakaan vastineeksi. Joillekin ihminen muuttuu suorastaan itsetyydytyksen välineeksi. Luulen, että he eivät edes tiedä, millainen voisi parhaimmillaan olla kahden toisiaan rakastavan ja toisiinsa luottavan ihmisen tasa-arvoinen parisuhde. Sinä tiedät. Kerrot sen kokeneesi.
Toivon sinun ajan mittaan huomaavan, että se voisi olla toisenkin kerran mahdollista. Anna itsellesi tilaisuus elää ja anna toiselle ihmiselle tilaisuus kokea se yhdessä sinun kanssasi. Sinulla on paljon annettavaa. Ehkä seuraavalla kerralla annat suhteen kehittymiselle enemmän aikaa, ehkä luottamuksesi palautuu kun kohtaat ihmisen, joka on sen arvoinen. Jos hän kaikesta huolimatta pettäisi luottamuksesi, osaisit viimeistään toisen pettymyksen jälkeen jatkaa matkaasi ajoissa. Ehkä kolmas ihmisesi olisi vihdoin se oikea. - Jos jokaiselle olisi vain yksi oikea ihminen, ehkä sinä et olekaan häntä vielä kohdannut.
Elämän opiskelu voi tehdä joskus kipeää. Me voimme kuitenkin jokainen itse päättää, miten käytämme opittuja asioita hyväksi ja miten jatkamme omaa elämäämme. Voimme yrittää välttää saman virheen tekemistä uudelleen. Ehkä opimme arvostamaan hyviä asioita entistä enemmän ja olemme valmiimpia tekemään itse töitä oman onnemme eteen. Toipuminen vaatii oman aikansa, mutta sen jälkeen kannattaisi mielestäni alkaa katsella ympärilleen ilman katkeruutta. Me voimme itse valita ja vaikuttaa omaan elämäämme.
Toivoisin, että uskaltaisit antaa elämälle ja itsellesi vielä uuden mahdollisuuden - sitten kun olet toipunut.- Mies ilman tunteita
Kiitoksia! Kirjoitat viisaita sanoja. Samalla voisin kiittää myös muita osallistujia. Tuntuu kummalliselta, koska olen pysynyt niin kauan vaiti tästä asiasta.
Tuntuisi tyhmältä syyllistää menneiden takia, mutta jostain syystä ne asiat jäävät mieleen. Joku toinen voisi tietenkin kysyä, miksi sitten jatkaa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kerran pettänyt – eikö sellainen ihminen petä uudestaan? Se on perhanan hyvä kysymys, jota joutuu pohtimaan jopa pari vuotta tapahtuman jälkeen. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin toisinaan olen valmis antamaan periksi. Välillä tulee kausia, etten yksinkertaisesti kykene luottamaan siihen mitä näen. Joskus tuo tunne aiheuttaa syyllisyyttä: enkö pystynyt antamaan anteeksi? Entä jos hän tosiaan katui tekoaan ja on ymmärtänyt miksi on minun kanssani? Mutta sen tiedän, että tähän tarvitaan kaksi. Toiselta on turha vaatia merkkejä uskollisuudesta tai aidosta rakkaudesta. Mitä sellaiset merkit edes ovat? Eikö jokainen ihminen rakasta tavallaan? Ja silti toisinaan tulee tunne, että jos hän on päättänyt pettää minua uudestaan – eli salaa minulta asioita tai tapailee jotakuta toista – niin sille ei vain voi mitään. Olen yrittänyt jo parhaani, ja uskottomuuden edessä haluan enää kuulla totuuden, jotta voin jatkaa elämääni.
Vaikka tiedän, että toisinaan ihmiset ihastuvat tahtomattaan, niin en silti käsitä sitä kunnolla. Tuntuu pahalta ajatella sellaista, koska olen itse kieltänyt itseltäni kaikki ihastukset. Sitä yrittää parhaansa mukaan rakentaa tasa-arvoisen parisuhteen, joka syntyy toisen kunnioittamisesta. En halua olla takertuja, vaan annan mielelläni toiselle omaa tilaa ja aikaa. Silti minusta on ruvennut tuntumaan, etten ole sisäisesti onnellinen. Ja samalla yritän nähdä, käännänkö oman pettymykseni suhteeseemme. Etsinkö merkkejä uskottomuudesta ja valehtelusta vain sen takia, että minulla on paha olla?
Tiedän olevani hukassa. Olen pihalla kuin lintulauta. Joskus ajattelen, ettei tästä ole enää mainittavaa hyötyä, joten miksi jatkaa? Mitä minä saan aikaiseksi, ellen opi taas luottamaan sataprosenttisesti? Kunpa vain saisin vastauksia esittämiini kysymyksiin. En tiedä, ehkä esitän ne väärin ja annan mahdollisuuden vastata niihin valheilla. Tai sitten on vain liian myöhäistä pelastaa sitä, mikä on jo kerran mennyt rikki. Ehkä se ei vain parane. Mies ilman tunteita kirjoitti:
Kiitoksia! Kirjoitat viisaita sanoja. Samalla voisin kiittää myös muita osallistujia. Tuntuu kummalliselta, koska olen pysynyt niin kauan vaiti tästä asiasta.
Tuntuisi tyhmältä syyllistää menneiden takia, mutta jostain syystä ne asiat jäävät mieleen. Joku toinen voisi tietenkin kysyä, miksi sitten jatkaa sellaisen ihmisen kanssa, joka on kerran pettänyt – eikö sellainen ihminen petä uudestaan? Se on perhanan hyvä kysymys, jota joutuu pohtimaan jopa pari vuotta tapahtuman jälkeen. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin toisinaan olen valmis antamaan periksi. Välillä tulee kausia, etten yksinkertaisesti kykene luottamaan siihen mitä näen. Joskus tuo tunne aiheuttaa syyllisyyttä: enkö pystynyt antamaan anteeksi? Entä jos hän tosiaan katui tekoaan ja on ymmärtänyt miksi on minun kanssani? Mutta sen tiedän, että tähän tarvitaan kaksi. Toiselta on turha vaatia merkkejä uskollisuudesta tai aidosta rakkaudesta. Mitä sellaiset merkit edes ovat? Eikö jokainen ihminen rakasta tavallaan? Ja silti toisinaan tulee tunne, että jos hän on päättänyt pettää minua uudestaan – eli salaa minulta asioita tai tapailee jotakuta toista – niin sille ei vain voi mitään. Olen yrittänyt jo parhaani, ja uskottomuuden edessä haluan enää kuulla totuuden, jotta voin jatkaa elämääni.
Vaikka tiedän, että toisinaan ihmiset ihastuvat tahtomattaan, niin en silti käsitä sitä kunnolla. Tuntuu pahalta ajatella sellaista, koska olen itse kieltänyt itseltäni kaikki ihastukset. Sitä yrittää parhaansa mukaan rakentaa tasa-arvoisen parisuhteen, joka syntyy toisen kunnioittamisesta. En halua olla takertuja, vaan annan mielelläni toiselle omaa tilaa ja aikaa. Silti minusta on ruvennut tuntumaan, etten ole sisäisesti onnellinen. Ja samalla yritän nähdä, käännänkö oman pettymykseni suhteeseemme. Etsinkö merkkejä uskottomuudesta ja valehtelusta vain sen takia, että minulla on paha olla?
Tiedän olevani hukassa. Olen pihalla kuin lintulauta. Joskus ajattelen, ettei tästä ole enää mainittavaa hyötyä, joten miksi jatkaa? Mitä minä saan aikaiseksi, ellen opi taas luottamaan sataprosenttisesti? Kunpa vain saisin vastauksia esittämiini kysymyksiin. En tiedä, ehkä esitän ne väärin ja annan mahdollisuuden vastata niihin valheilla. Tai sitten on vain liian myöhäistä pelastaa sitä, mikä on jo kerran mennyt rikki. Ehkä se ei vain parane.Esitit viisaita ja vaikeita kysymyksiä. Luulen, etteivät mitkään sanat enää riittäisi sellaisenaan vastaamaan kysymyksiisi - ainakaan myönteisessä mielessä. Vastaukset kypsyvät luultavasti vähitellen sisälläsi melkein itsestään, jos annat itsellesi ja elämälle aikaa.
Toivon tulevan vuoden tuovan mukanaan sinulle parempia aikoja - tavalla tai toisella.
- nyt masennu
Miksi ihmiset jaksavat surkutella näillä jutuillaan, vaikutat ihmiseltä joka haluaa olla poski poskea varten ja käsi kädessä illat pitkät. Ei liian pehmolla ja kiltillä asenteella kauaa pötkitä, toinen kyllästyy aikanaan.Joko pistät kerralla poikki tai sitten annat eukon pistää, perässä roikkuminen ja väkisin yrittäminen ei ole minkään arvoista. Elämä on mitä on, kulkekaamme pää pystyssä eteenpäin!
Sääliminen ja voivottelu ei auta!- Mies ilman tunteita
Mielenkiintoinen analyysi, vaikka se onkin päin persettä. Kun kääntää selkänsä tarpeeksi monta kertaa, huomaa pyörineensä vain ympyrää. Sori, en ole koira, enkä sellaiseksi rupea. Mutta jos minä olen valmis kohtaamaan vaikeudet, niin ei sinun siitä kannata provosoitua. "Elämä on mitä on" - lausahdus vaikuttaa luovuttamiselta.
- kisu58
tässä elämässä, olen jo vähän vanhempi, eronnut tämän miehen takia ja uskonut ja luottanut ja rakastanut. Monta kertaa epäilin ja kuulin puheita mutta mies osasi ne selittää ja valehdella niin että aina olin minä joka pyysi anteeksi aiheettomia epäilyjään. Nyt taas keväällä jäi kiinni kun luin viestit ja jotenkin selvisimme siitäkin mutta nyt taas......en tiedä mitä teen, mies vanoo rakastavansa minua ja ettei halua lähteä. En vain voi hyväksyä ja antaa asian olla, rakastan mutta tunnen että minua käytetään hyväksi, annan lämpöä ja rakkautta...kodin, oikeastaan miehen ei tarvitse kuin olla hellittävänä. Mitä teen väärin vai onko vain niin ettei hänestä ole sitoutumaan mihinkään eikä keneenkään. Pyysin häntä olemaan vain minun ja sitäkään hän ei pystynyt lupaamaan vaan kierteli asiaa ja sanoi että rakastaa minua kuitenkin, ei pyytänyt tekojaan edes anteeksi. Yöllä sen mietin ja aamulla päätin, ei tule ensi vuotta. Kaikki on vaan ohitse nyt. Minua sattuu ja itkettää ja tunnen yksinäisyyttä ja pelkoa miten selviän eteenpäin. Ikävä ja tuska ja paha olo........onko minua kuitenkaan todella rakastettu.
Luin tuon mitä kirjoitin ja se on vain kylmää asiaa, kaikki kipeä on vielä sisällä kuin oottamassa että sitten joskus...jollekin joka on vieressä ja lohduttaa... - ymmärtämään
Sen, että ihmisen TÄYTYYKIN löytää elämän tosi onni ihan itse, yksin ollessa, omasta elämänpiiristä. Jos osaa olla onnellinen yksin niin silloin osaa olla helpommin onnellinen myös parisuhteessa. Sinä 27-vuotias mies olet käynyt läpi vain sen minkä niin moni meistä; toisen osapuolen rakkaus ja kiintymys kaikkoavat pikkuhiljaa ja sille ei vaan voi mitään. Itsekin rakastin koko sielullani miestäni ja taistelin hänen rakkaudestaan " verissä päin".Turhaan. Hän halusi mennä menojaan, otti uuden naisen ja minun sydämeni särkyi moneksi vuodeksi. Ajauduin ajattelemaan laillasi, että okei, eletään sitten tämä kurja elämä yksin. Nyt - oltuani sinkkuna lähes 4 vuotta, olenkin ONNELLINEN. NAUTIN ELÄMÄSTÄ JA arvaapa tuntuiko hyvältä nähdä exäni naisensa kanssa ; osuttiin samoihin juhliin ja pariskunta oli toisilleen kylmä kuin jääkaappi, eivät puhuneet toisilleen edes. Exäni katseli minun perääni koko illan, murjotti uudelle naiselleen jne. KYLLÄ teki gutaa ja tajusin, että luojalle kiitos, olen vapaa tuosta miehestä ja tunteistani 100 prossalla. Kyllä se sinullakin helpottaa ja koska olet nuori, rakastut ihan varmasti vielä kunnolla ja pahat asiat unohtuvat. ENSIN sun vaan täytyy käydä yksinäisyyden koulu niin kunnolla, että opit tosiaan vapautumaan katkeruudesta ja löydät elämänilon. Silloin sä näet yht äkkiä ympärilläsi mukavia, vapaita, tosi sööttejä tyttösiä ja naisia. Usko pois. Näin se elämä menee vaan, älä heitä kirvestä kaivoon. Joskus vain prosessit vaatii aikaa.
- tekstisi
Monella ei kykyä elää yksin, ja se on ongelmien osasyy sitten aina seuraavissa suhteissa.
Näyttää ne onnistujat olevan niitä jotka eivät turhia hötkyile heti uusiin suhteisiin. Vaan hakevat sen oman elämän, ja huomaavat että ilman muita on itseisarvoa elämällä. Sitten voi seurata se tasapainoinen suhdekin, kun aika on kypsä.
- ...
...mutta kamalinta kirjoituksessasi oli lause "Silloin vakuutuin ensimmäisen kerran, että olin voittanut hänen rakkautensa takaisin".
- Zara
Älä tuhlaa elämääsi katkeroitumalla. Hän ei ollut arvoisesi. Emme me kaikki ole samanlaisia. Hänellä oli nähtävästi vaikeuksia itsensä kanssa, mutta ole sinä ylpeä itsestäsi. Elämä odottaa sinua, naisesi jossain. Älä alennu itse samaan petokseen, ei kannata. Tämä maailma on niin kylmä, täynnä ihmisten itsekkyyttä. Pidä luonteesi, arvoisesi nainen on olemassa. Arvostan sinua.
- kyllästynyt sekoiluun
Olen nainen ja 26 v. Mieheni on vuoden minua vanhempi. Hän on ihastunut toiseen ja miettii tällä hetkellä mitä meinaa tehdä ja minä odotan.
Uskon niin lujasti tähän meidän juttuun, että odotan sen takia. Asuntokin on yhteinen. Mua ottaa todella paljon päähän kun tämmöisiä asioita tapahtuu. Itsellä on tietenkin ollut myös ihastuksia(mitään ole ikinä tapahtunut), ja koskaan en ole joutunut miettiin et jätänkö mieheni sen takia. Ihmiset aina ihastuu toisiin. Mutta kun mieheni joutuu oikein miettiin et haluaako se jatkaa minun kanssa, hänellä on ruokahalu mennyt ja perhosia kuulemma menee mahassa, eli toisin sanoen hän on todella vahvasti ihastunut tähän toiseen!!!
Päätin kuitenkin että jään odottamaan, koska minulla ei ole enää kiire mihinkään. En aio hankkia yhtäkään miestä elämääni enään, jos hän päättää lopettaa meidän suhteen. Ihmiset vaan sekoilee koko ajan ja olen kyllästynyt siihen touhuun. Jos kerran tämä suhde, mikä on omasta mielestäni ollut juuri se "minun juttu" ja mies joka on ollut juuri "minulle tarkoitettu", ei kestä ja hajoaa samanlaisen ongelman takia kuin kaikki muutkin suhteet, niin todellista rakkautta ei ole ja sitä "oikeaa" ei ole.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1931462
Anteeksipyynnöstä
Uskotko anteeksipyynnön voimaan? Mikä tekee anteeksipyynnöstä vaikeaa? Onko se mielestäsi joskus turhaa, joko pyytäjän138923- 85892
Voisin jopa maksaa että saisin nähdä sut mies
Miten helvetissä joku voi olla tollanen kotihiiri. Edes mä en ole noin paha ku sä! Miten sua voi ikinä edes nähdä ?57883- 53806
Martinan tarve valehdella.
Miksiköhän Martina valehtelee niin paljon,onko hän tietoinen siitä että valheistaan jää useimmiten kiinni? Esimerkkinä t255693Tumman vihreä mercedes
Mikä se on tuo kylää ympäri ajava vihreä mercedes, takakontti tärisee kuin hullu ja välillä kylän juoppojakin kuskailee,10690Stubb munasi - Suomessa kuuluu liputtaa Suomen lipulla
Presidentinlinnan ja Mäntyniemen salkoihin nostettiin sateenkaariliput lauantaina. Suurin osa kansasta ei varmasti pidä334664Olisitko oikeasti valmis rikkomaan
Perheesi? En haluaisi sitä, mutta ne on teidän välisiä asioita. Voin olla sinulle vain kaverikin… ei paineita. Minä kesk58654Miksi tällainen pelottaa ja aiheuttaa joillakin ärtymystä?
"Sitoudun ystävien ja kollegoiden kanssa puuttumaan seksistisiin vitseihin ja vähättelyyn. Sanon ääneen, kun jokin ei ol74626