äiti ei rakasta minua

surullista. mutta et voi pakottaa ketään rakastamaan sinua. ole onnellinen että puolisosi äiti pitää sinusta - ehkä voisit luoda häneen äiti-tytär -tyyppisen suhteen.

ehkäpä äitisi rakastaa sinua, muttei osaa näyttää rakkauttaan. oletko sanonut hänelle tästä asiasta? kerro ihmeessä. ei se ainakaan voi pahentaa asioita.

ikuinen eristystuomio. Katkaise kaikki välit siihen paskanarttuun ja kirjoita julkinen julkilausuma omasta näkökulmastasi, jossa selität syyt päätökseesi. Jaa kopiot koko suvulle ja tuttavapiirille. Helvetti että näitä kusipäitä riittää populaatiossa, ne pitäisi abortoida jo kohtuun sikiöinä. Jokaikinen.

Voi sinua, ymmärrän surusi. Itselläni on hyvä ja rakastava äiti, mutta kuitenkin, olen kokenut ihan samaa. Meitä on neljä lasta, minä olen kolmas. Olemme vasta aikuisiällä sisarieni kanssa alkaneet puhua keskenämme äitisuhteestamme. Murrosikäisenä olin aika ahdistunut, koulussa kiusattiin, olin arka ja kotona ei pohdittu, keskusteltu asioista, kuten esimerkiksi koulukuulumisista. Puhumisyritykset tuotti vain masennusta, kun kertakaikkiaan puuttui keskustelutaito. Jossain vaiheessa myöhemmin yritin herättää vanhempiani huomaamaan, että meillä vallitsee puhumattomuus. Veljelläni alkoi ongelmat ja puhumattomuus oli tuhoisaa. Hän lopulta eristäytyi kokonaan muista. Me siskotkin vieraannuimme toisitamme samasta puhumattomuuden syystä, mutta omat lapsemme ovat nyt aikuisiällä yhdistäneet meitä ja puhekanavat auenneet meidän kesken. Äitini ei oikein tiedä kuulumisistamme, koska hän ei ymmärrä/osaa olla kiinnostunut, joistain kumman syystä. Luulen, että se liittyy hänen omaan nuoruuteensa. Hän oppi puhumattomuuden ja tunteiden piiloittelun jo varhain, ja jäi sen vangiksi. En ole ikinä nähnyt vanhempieni edes suutelevan keskenään, vaikka ovatkin onnellisia keskenään ja uskollisia toisilleen jne. Olen se lapsi sisarusparvesta, joka on todella yrittänyt monella tapaa tuoda konkreettista välittämistä perheeseemme, ja osittain ehkä siinä onnistunutkin pikkuhiljaa, sillä minä oon mm. äidille kertonut "väkipakolla" jossain vaiheessa siskojeni kuulumisia, jotta hän voisi kenties kiinnostua ...
Voitko puhua siskosi kanssa asiasta? Entä oletko puhunut siitä äidillesi suoraan ? On kyllä julmaa, jos hän torjuisi sinut siinä tilanteessa. Ilmeisesti teilläkin on tuota puhumattomuutta. Joku yllättävä ulkopuolinen voisi myös herättää äitiäsi, esim.miehesi tai joku muu sukulainen. Minusta sun kannattaa avautua tuossa murheessasi jollekin sukulaiselle, johon luotat. On ihan väärin, että hän on sinua kohtaan niin epäreilu, ja se pitäisi hälle sanoa. Kaikki lapset pitäisi olla samanarvoisia.
Itselläni on pieni tyttö, olen yksinhuoltaja, ja tärkeimpiä asioita, joita haluan antaa ja opettaa lapselleni on: hellyyttä, ja äidille voi aina tulla puhumaan, jos on murheita.
Tsemppiä ja hali sinulle :)

tekstisi olisi melkein voinut olla minun kirjoittamani. minun äidilläni on neljä lasta, 3 tyttöä ja poika, joista minä olen vanhin. minä ja veljeni olemme "mustia lampaita", ja kaksi siskoani taas niitä, jotka jostain syystä näyttävät ansainneen äitimme rakkauden. minä ja veljeni muistutamme eniten isäämme (ovat eronneet), joten syy lienee siinä... Nyt minulla on oma lapsi, josta äitini kyllä tykkää, mutta mielestäni siitäkin puuttuu jotain. vuosikaudet olen yrittänyt miellyttää äitiäni, mutta koska en hänen hyväksyntäänsä kuitenkaan saa, olen tietoisesti pyrkinyt lopettamaan miellyttämisen, milkä onkin yllättävän vaikeaa. yritän kuitenkin ajatella, että minun elämäni ja itsearvostukseni ei ole siitä kiinni, osoittaako äitini minulle rakkautta vai ei. tiedänpähän ainakin olla fiksumpi oman lapseni suhteen! sivumennen sanoen ihmettelen suuresti, miten joku voi olla rakastamatta omaa lastaan tai jos rakastaa, niin näyttämättä sitä!!

Olipa surullista luettavaa, ja kuulosti myös aika tutulta. Mulla on yksi sisko, jolla on ollut syömishäiriö, ja tuntuu, että varsinkin sen jälkimainingeissa (asiasta on kyllä jo kymmenen vuotta) vain ja ainoastaan hänen hyvinvointinsa ja asiansa ovat kiinnostavia. Samoin äitini höösää isääni ja valittelee tämän työtaakkaa ja flunssia. Minä, kahden pienen äiti itsekin, en saa sympatiaa. Lastenhoidossa äitini ei ole koskaan auttanut. Hän ei tule käymään, koska asun perheineni "väärässä paikassa", vaan odottaa, että minä perheineni (emme omista autoa; heillä niitä on kaksi...) tulen. Kun olemme "kotona" (kuten äitini asian ilmaisee)=heillä, on äitini lasteni kanssa, mutta vain omilla ehdoillaan. Lisäksi sopii arvostella kovaan ääneen ja lasteni kuullen tapaani kasvattaa ja toimia. Aamuisin, kun olen jo ollut useita tunteja lasteni kanssa hereillä, ja hän kömpii sängystään, alkaa tavallisesti kovaääninen syyttely, aiheena vaikkapa miksi vanhempi lapseni tulee toisen isoäitinsä kanssa päivää myöhemmin kotiin, kuin (siksi koska lapsi ja tämä toinen mummo ovat niin toivoneet ja siitä oli sovittu...mitäpä se äidilleni kuuluu??)
Oma mielenkiintoinen lukunsa onkin sitten tuo kuvaamasi kiinnostumattomuus aikuisen lapsensa hyvinvoinnista. Ironista kyllä ,meillä se paheni huomattavasti, kun itse tulin äidiksi, melko nuorena (no, olin 22 ja jo vuoden naimisissa ollut). Kun sain lapseni, äiti lakkasi säälimästä sitäkään vähää. Siskoni (sinkkuelämää...) ja isäni saavat levätä, heitä rohkaistaan siihen ja paapotaan (esim tuodaan herkkuja tv:n eteen...mitä joskus mullekin lapsena, vaan ei enää äitinä, ehei)Jos minä, kahden äiti, lepään tai olen väsynyt, saan osakseni huudot miten olen sen itse aiheuttanut ja miten äiti aina jaksaa kaiken ja pitää pienten äidin olla täydellinen (apua ei tarjota eikä armoa anneta!). Mitään tukea tai ymmärtämystä omaan äitiyteeni en ole häneltä saanut.
En halua rahaa, en välttämättä edes apua, hiven myötätuntoa ja ymmärtämystä riittäisi.
Samoin kuin sinulla, olen ollut hyvä koulussa ja nyt työssäni. Suoritin loppututkinnon korkeakoulusta kahden lapsen kanssa, erinomaisin arvosanoin. Tämä kaikki ei vain merkitse äidille mitään. Olen parantumattomasti vääränlainen ja huono.
Jos minusta riippuisi, en pitäisi yhteyttä juuri muodollisia joulukortteja enempää. Toivon kuitenkin lapsilleni suhdetta mummoonsa.
Luulen, että joskus joku lapsi perheessä vaan sattuu äidin tai isän mielestä olemaan "vääränlainen". Henkilökemiat eivät välttämättä kolahda biologiasta huolimatta. Itsekin huomaan, miten vanhempi lapsistani ärsyttää minua enemmän, kuin toinen. Olen kuitenkin rehellinen. Haluan rakastaa molempia ehdoitta ja yhtä paljon. Jos se on vaikeaa, syy ei ole lapsen vaan "hankala" lapsi ansaitsee saman rakkauden ja huomion, kuin "helppo". Ei ole helppoa tietää, miksi joku on äidille "helpompi" lapsi ja joku "vaikeampi". Tämän asian tunnustaminen ja itseään peiliin katsominen vaan tuntuu olevan yleensäkin ihmisille vaikeaa. Saatikka omien virheiden myöntämisen ja niiden korjaamisen. Äitini ei koskaan pyydä mitään anteeksi. Itse pyydän aina lapsiltani, jos vaikka huudan tai syytän epäoikeudenmukaisesti jostakin. Keskustelen asiasta ja kerron, miten mullakin voi äitinä olla huono päivä ja että se ei ole lapsen syy.
Tämmöisten asioiden kanssa joutuu vaan vissiin elämään. Voit toki yrittää keskustella äitisi ja siskojesi kanssa tilanteesta, toivottavasti auttaa teitä! Meillä ei todellista yhteyttä synny keskusteluista huolimatta. Syyhän on aina minussa....

Voimia ja siunausta arkeesi ja kaikille teille lukijoille!

Kuules tyttö hyvä.
Sinun täytyy ymmärtää että äitisikin on vain ihminen.
Hänellä on varmasti vilpitön halu osoittaa rakkauttaan antamalla puseronsa sulle,ja ne kyllä usko että hän piruuttaan mainitsee rinnan puristamisistaan,vaan ihan normaalina asiana.
Sinä jolle ilmeisesti tuo lattarintaisuus on suuri ongelma koet asiat vaan niin pahana koska asia tuntuu loukkaavalta.
Mutta jos ajattelet asiaa yhtä normaalina kuin äiti ostaisi kengät jotka ovat liian pienet ja hän muistaisi että yhdellä hänen lapsistaan on pienemmät jalat,totta kai hän haluasi antaa kengät sille ..

Ja mitä tulee kaupungille lähtemisiin,sinä et välttämättä edes tiedä kuinka lähteminen on saanut alkunsa ja kuinka sinulle soitto on saattanut vaikka unohtua muista syistä..

Pidä vaan äitiisi yhteyttä,ja muista että hänellä on myös omaa elämää ,eihän sinullekkaan varmaan kaikki äitisi ehdottamat tapaamis ajat sovi.
Olet nyt vaan kärjistänyt liikaa,ota asiat ihan normaalisti vaan..

Minullakin on tai oli aivan samanlainen äiti. Ei koskaan kysynyt lapsena, miten koulussa menee, ei ollut kiinnostunut mitä sain kokeista, emme koskaan (=ikinä) keskustelleet mistään asiasta, kun olin nuori tyttö. Ei siis yhtään mistään, yhtään keskustelua en muista. En yhtä ainoaa hymyä. Lapsuudesta en muista mitään sylissäpitoa, halausta, positiivisen tunteen ilmausta. Pelkkää ei mitään. Meilläkin oli kolme lasta. Minä olin perheen musta lammas, vaikka olin myös äärimmäisen kiltti. Äitini kylmyyden takia olin lähes joka päivä aamusta iltaan ulkona. Ja vaikka mitä todella negatiivisia asioita muistan, joita en viitsi mainostaa tässä. Tiedän, että äitini vihasi minua, ja nyt vasta tänä vuonna se muisto on palautunut mieleeni, kun hän sen sanoi. Ollessani n. 6-11 vuotias. En muista, ainakaan vielä tarkemmin. Ja nyt olen 41. Koko ikäni olen kärsinyt äitini tunnekylmyydestä monin eri tavoin. Se on aiheuttanut valtavaa henkistä tuskaa. Ja edelleenkin aiheuttaa. Äitini ei elä enää, enkä voi surra hänen kuolemaansa. En ole siitä iloinen, mutta en surullinenkaan. Oikeastaan helpotus loppujen lopuksi. Kun olin murrosiässä, hän myös käytti minuun fyysistä väkivaltaa. Miten olisin voinut viedä oman lapseni mummun luokse? Sitä ei olisi ikinä tapahtunut, sen vuoksi olen helpottunut, ettei tarvitsekaan. Sellainen ajatus on ollut jo kauan, ettei minulla ollut koskaan äitiä. Sitä suren todella paljon.

"Olen usein ehdottanut äidilleni että mentäisiin yhdessä kaupungille... ..Usein emme kuitenkaan ole menneet, kerrat voi laskea yhden käden sormilla.. Nyt meillä on ollut puhetta jo pidemmän aikaa tästä, mutta viimeksi kun sovittu päivä koitti, ei äiti vaikuttanut innostuneelta ja homma siirtyi."

Kuin minun näppikseltäni. ;( Tuntuu kauhealta olla aina se aloitteellinen osapuoli, minusta kun vanhemman pitäisi osoittaa aitoa kiinnostusta muutenkin. Kertaakaan en ole saanut kutsua mihinkään, viimeksi kun kyläilin, jouduin lähtemään etuajassa pois(kyse oli päivistä), koska "oli muuta tekemistä": "Tässä on nyt vähän kiire.. Kyllä me sitten ehditään nähdä myöhemminkin". Eipä vaan ehditty; tänä kesänä en ole saanut edes kutsua käymään. Peli alkaa olla pelattu enkä voi muuta tehdä kuin itkeä ja kysyä, että MIKSI?!?

...miksi näin..?

Kyllä äitisi sinua rakastaa, mutta hyvin paljon erillailla kuin sisartasi. Miten? No siihen minulla ei ole vastausta.
Olen vain itse käynyt tuo saman läpi.
Nyttemmin olen muuttanut kotikaupungistani pois ja tuntuu ihan hyvältä ja vielä paremmalta tuntui, kun katkaisin välit äitiini kokonaan.
Äitini haukkui jatkuvasti minua sisarelleni ja aina kun soitin huomasin milloin oli taas puhunut minusta hänen kanssaan tai hän oli paikalla, mutta ei myöntänyt sitä. Oli kuin kaksi erillaista ihmistä olisi kyseessä.
Viimeisen kerran kun hän vihjaili tökeästi minulle, toivotin hyvät kesät ja lopetin puhelun. Yritti sitten monet kerrat soitella ja toivotella syntymäpäiviä, vaan en vastannut.
Miksi pitäisi pahoittaa jatkuvasti mielensä toisen vuoksi? Niinpä katkaisin napanuoran lopullisesti.
Olen paljon sinua vanhempi ja pitkän aikaa jaksoin antaa anteeksi ja uskoa että kaikki muuttuu, vaan aika aikansa kutakin. Enää en suutu epäoikeudenmukaisesta käytöksestä.
Sen olen jo pienenä päättänyt, että minun lapseni ovat saman arvoisia ja niin ovat olleetkin. Kumpaakaan ei halita yhtään toista enempää.
Miehestäni on tullut tavallaan äitini korvike ystävyydessä ja myönnettävä on, en edes kaipaa äitiäni, eikä hän minua tunnen hänet.
Kyllähän hän paskaa puhuu ja krokotiilin kyyneleitä vuodattaa, mutta hän on niin teatraalinen.

Muistelisin nähneeni dokumentin samantapaisesta asiasta, jossa äiti piti toista lasta "parempana" kuin toista. Ilmeisesti syy oli alitajuisesti se, että se omannäköinen ja oman suvun oloinen lapsi oli mieluisampi, kun lapsen koki enemmän "omakseen". Näin tämä lapsi sai automaattisesti paljon enemmän hellyyttä ja sitä kehuttiin enemmän, kun taas se isännäköinen ja-oloinen lapsi jäi varjoon. Kuulemma isoissa perheissä voi huomata tämän ilmiön selvästi tänä päivänäkin.
Toivottavasti isäsuhteesi on parempi ja saat edes sieltä hyväksyntää.

Kun luin nämä täällä olevat kirjoitukset äideistänne, niin olin järkyttynyt, mutta myös iloinen, etten olekkaan asian kanssa yksin. ella-82:n kirjoitus oli aivan kuin minun elämästä.
Olen aina kuvitellut, että oma äitini on ainut maailmassa, joka ei leikkinut, halannut, jutellut ym. jota kaipasin.Aikuisena meidän välinen suhde tuntuu pelkältä kulissilta. Valitettavasti se myös heijastuu lapsiinikin. Ovat jo ymmärtäneet, ettei äitini ole se tunteitaan näyttävä ja touhuakas pullantuoksuinen mummi. En provosoi lapsiani, vaan äitini tekee sen kyllä aivan itse. Elän omaa elämääni siitä huolimatta ja mutta toivon, että jonain päivänä äitini saattaisikin halata minua ja sanoa että hän välittää minusta.

mul on sama homma mut vaan isän kanssa...se ei soita mulle ikinä eikä halua tavata mut mun veljelle kyl soittaa jnejne

Alkuperäinen viesti on vuodelta 2006, mutta vastaan silti. Ehkäpä asia kiinnostaa joitakuita ihan yleisellä tasolla, vaikka alkuperäinen mahdollisesti ei tätä ketjua enää seuraakaan. Tai mistä sitä tietää, vaikka seuraisikin. Joka tapauksessa,. minulle tuli heti mieleen, että millainen on kirjoittajan äidin oma äiti. Voisi kuvitella, että siinä äitisuhteessa on ollut ongelmia, joita nyt toistaa yhden lapsensa kanssa. Muille osaa olla sellainen äiti kuin haluaisikin olla, mutta yhden lapsen kanssa omat ongelmat purkautuu. Minusta tuossa on selkeästi kyse siitä, että äidillä itsellään on ongelmia, ei kirjoittajasta. Kirjoittaja on varmasti aivan ihana ihminen. että hänestä se ei johdu. Minä olen ollut ainoa lapsi ja äitini on hoitanut ennen syntymääni serkkujani. Yhteen serkuista hän kiintyi kovin ja sitten kun synnyin, tilaa ei enää ollutkaan minun tarpeilleni. Minulle hän tiuski ja minua syytti, serkkuani aina hoivasi ja helli ja vielä aikuisena jatkoi. Äänensävykin oli eri. Itselläni on kaksi lasta ja molemmat yhtä ihania,, mutta toisen kanssa olen toistanut oman äitisuhteeni ongelmat ja tehnyt hänelle samaa, mitä oma äitini minulle teki. Toiselle olen sellainen hellä ja rakastava ja ymmärtävä ja kultainen äiti, kuin haluankin olla. Toiselle olen aika hirveä, vaadin häneltä aivan hirveästi, yhtään virhettä häneltä en hyväksyy, vaan tuijottelen niitä suurennuslasilla. Omaa äitiäni en voi muutta ja hän ei halua keskustella suhteestamme muuten kuin sanoalla, että ei sille enää voi mitään. Kuitenkin suhdettani omaan lapseeni saan alkaa työstämään. En halua olla toiselle samanlainen jääkylmä vaativa ilkeä kohtuuton puolueellinen äiti kuin omani on minulle ollut ja millainen olen toiselle lapselleni tähän saakka ollut. Jotenkin tunnen aivan, että muutun toiseksi ihmiseksi toisen lapseni kanssa, sellaiseksi hirveäksi ja tunnekylmäksi ja toisen kanssa taas aivan lempeäksi, helläksi ja viisaaksi. Lapset ovat molemmat luonteeltaan kilttejä ja kultaisia ja hyviä, jotta heistä ei ole kysymys.

Yh en kestä enää tätä elämää äitini ei rakasta minua hän rakasti minua vain 1-6 vuotiaana nyt olen jo kolmetoista vuotias tyttö ja olen kiltti ja lahjakas mutta äitini ei rakasta minua ja mikä pahinta on se että minulla ei ole paljon ystäviä joille voisin kertoa murheeni mutta onneksi minulla on sentään kaksi ystävää joihin luotan mutta minä haluaisin aina välillä tehdä itsemurhan mutta mitä se hyödyntäisi? lisäksi minua kiusataan kaikkialla koulussa,kotona ja jopa kylillä en voi mennä enää minnekään paikaan missä minua ei kiusattaisi sen lisäksi minun äitini joskus on sanonut että välittää minusta mutta se ei tunnu aidolta en usko että äiti on tosisaan kun sanoo niin uskon että äiti valehtelee kaiken minulle äiti tosin välittää vain veljestäni ja äiti myös aina sanoo että ottaisi mallia veljestäsi ja äiti myös rakasta veljeäni todella paljon ja huomio aina vain hänet ja puhuu hänelle tuntikausia toisin kuin minulle hän ei juuri koskaan puhu kanssani ¦(

Kovin tuttua. Onko Suomi pullollaan sodanjälkeisiä tunnekylmiä äitejä. Siltä vaikuttaa - sillä tekstit niin kovin samankaltaisia - noin 30-40 vuotiaiden äitejä - 60-75 -vuotiaita.. Tutkimuksen paikka ehkä joskus. Sodan jälkeiset haavat ja niiden siirtäminen seuraaviin sukupolviin.. Tyttäriin. Kostona itse vaille jäämisestä.. isättömyydestä, kuka ties.

Minullakin on kovin kylmät välit äitiini. Päällisin puolin ei, mutta pinnan alla kyllä. Äitini erkaantuminen alkoi minusta kun pikkusiskoni syntyi. Muutaman vuoden kuluttua, ala-asteen loppuvuosina, en enää puhunut äidilleni mitään asioitani, en huoliani, en ilojani. Enkä puhu vieläkään. Niin tehokkaasti opin etten ole kiinnostava tai merkittävä, että kelpaan vain kun olen kiltti, kunnollinen ja huomaamaton. Jotkut sattumukset kaihertavat vieläkin, toisista ehkä mitättömän kuuloisia, minulle vieläkin raskaita. Esimerkiksi 13-vuotiaana olin ollut ulkona yli kotiintuloajan - en kuitenkaan paljon enkä kellonajassa myöhään enkä missään nimessä tekemässä mitään kiellettyä. Kun tulin kotiin, oli ovi lukossa ja pyytäessäni sen avaamista, minulta tivattiin kuka siellä ja kuka se sellainen on? ei ainakaan äitini tyttö (koska olin myöhässä, hui kamalaa!). Avattiinhan se ovi sitten, mutta en unohda tuota tapausta koskaan... Kerran oltuani harrastusleirillä, ei äitini kotiin tultuani sanallakaan kysynyt millaista leirillä oli ollut. Joskus iltaisin hän kävi sanomassa muille sisaruksilleni hyvää yötä - mutta ei minulle. Pikkujuttuja, mutta minulle silloin tärkeitä, ikuisesti mieleen jääneitä. Ollessani jo 16-17-vuotias äitini vähän ihmetteli miksen ikinä kerro hänelle mitään. Itse olin taas ihmeissäni, miksi pitäisi??

En oikein ymmärräkään monien äitien ja tytärten läheisiä välejä. Ei minulla siinä mielessä ole äitiä ollutkaan sitten lapsuusvuosieni. Ei tosin äidilläni ole minuakaan tyttärenä siinä mielessä - näin hän ainakin itse ajattelee, kun "hänen tyttönsä" ovat lapsenlapset ja pikkusiskoni. Itse sanoi näin kuulteni. Tuntui taas todella kivalta - minulla ei kai sitten ole äitiä ollenkaan.

Pahinta varmaan on, ettei selitystä ole - ei päihde-, mt- tai muitakaan ongelmia. Vain se, että minä merkitsen meistä lapsista äidille kaikkein vähiten. Toivottavasti osaisin itse olla kunnollinen äiti, jos tyttären joskus saan.

Niin se on iso kriisitilanne elämässä, kun tajuaa millaisia ihmisiä omat vanhemmat oikein ovat. Isiä täällä ei juuri ole mainittu, mutta mun isä ei ollut ikinä missään vanhemman roolissa. Sitten kun isä ja äiti erosi, ei miestä juuri näkynyt. Eron aikana kuitenkin itki ja kävi silittelemässä päätäni kun yritin nukkua. Se tuntui ahdistavalta, koska koko ihminen tuntui lähes tuntemattomalta.

Minä olin se äidin suosikki, kun olin pieni. Olin todella helppo ja avoin pikkutytto. Siskoni sen sijaan ei ollut suosiossa ja sen sain minä tuta nahoissani siihen asti kunnes sisko muutti pois kotoa. Vieläkään ei olla mitenkään erityisemmän läheisiä. Minä vielä muutama vuosi sitten yritin pitää yhteyttä mutta ei siskoa kiinnosta.

Minun äitini on sellainen, jolla pitää olla joku syrjittävä, että sillä untohtuu sen omat epävarmuudet. Kun sisko sai tarpeekseen ja muutti kotoa, minusta tuli äidin silmätikku. Olin kiltti teini, hyviä numeroita tuli ja sunnitteilla lukio ja yliopisto. Jostain syystä äiti alkoi vainoamaan minua ja oli varma, että käytän huumeita yms. Se raivosi minulle ihan kummallisista syistä ja käski minua muuttamaan poiskin kun olin lukiossa vielä. Kun minä muutin pois ja äiti muutti yhteen uuden kumppaninsa kanssa äidilleni loytyikin sitten uusi maalitaulu; uuden miesystävän tytär. No ollaan kaikki nyt sitten muutettu nyt pois, joten en ole ihan varma kuka nykypäivänä saa ryopytyksen vain onko äiti vanhemmiten muuttanut tapojaan.

en osaa sanoa

nauttii vallastaan,koska lapsi haluaa rakkautta,,,,....

Äiti- tytär suhde on usein enemmän tai vähemmän ongelmallinen. Oletko lainkaan tietoinen äitisi lapsuudesta? Millainen oli äitisi äiti? Millainen oli naisenmalli hänen kotonaan? Miten äitiäsi kohdeltiin hänen lapsuudessaan?

Ihminen on menneisyytensä summa eli tarkoittaa sitä, että myös sinun äitisi persoona ja käytös on rakentunut sitä kautta, että miten häntä on kohdeltu ja millaisi malleja hän on saanut lapsuudessaan.

Jos ihminen ei saa lapsuudessaan sitä mitä hän tarvitsee terveen minuuden rakentamiseen, niin hän jää kaipaamaan ja odottamaan, että joku tulisi ja täyttäisi tämän tyhjiön hänessä. Tämän tyhjiön täyttäjää odotetaan usein omalta kumppanilta. Ajatellaan, että kun kohdataan se oikea, niin sitten elämä on kuin olisi paratiisissa. Parisuhde antaa meille uuden mahdollisuuden kohdata ne kaikki keskeneräisyydet, jotka meissä on. Me voimme parantua menneisyydestä, jos tiedostamme, että ne kipeät tunteet ja asiat ovat meissä. Rakkauden tarkoitus on tehdä meidät eheiksi, mutta tällä tiellä joudumme kohtaamaan paljon vaikeita tunteita ja asioita, joita olemme sisällemme painaneet lapsuudessa ja aiemmissa vaiheissamme.

Kerron tämän kaiken sinulle, jotta ymmärtäisit sen, että äitisi ei tee mitään ilkeyttään tai pahuuttaan. Äitisi käy läpi kasvuaan myös teidän lasten kautta. Te lapset herätätte hänessä erilaisia tunteita. Äitisi reaktiot voi nousta hänessä olevasta pienestä lapsesta tai murrosikäisestä tytöstä.

Äitisi voi olla kateellinen sinulle, koska olet pärjännyt koulussa ja olet taitava monessa asiassa. Sinä voit herättää äitissäsi alemmuuden ja huonommuden tunteita. Hän voi kokea, että sinä olet paremmin onnistunut elämässä kuin hän. Harva äiti pystyy myöntämään, että olisi kateellinen omille lapsilleen, koska eihän äiti saa sellaisia tunteita tuntea.

Äitisi ei ehkä pysty antamaan sinulle kehumista ja kannustusta, koska näkee sinut niin vahvana ja itseriittoisena. Hän ei välttämättä edes tajua, että sinä voisit kaivata sitä tai yksinkertaisesti ei halua antaa sinulle sitä, koska kokee jo nyt, että hän on sinua huonompi.

Äidin rakkauden kaipuu on meissä hyvin syvällä. Teemme melkein mitä tahansa saadaksemme edes vähän äitin rakkautta. Jos tämä kaipuu ei täyty lapsuudessa, niin jatkamme tuon rakkauden tavoittelua myös aikuisuudessa. Äiti voi käyttää tätä tarvettamme hyväksi ja kokea, että hän voi hallita lapsiaan.

Minä olen 35 vuotias. Äitisuhteeni on ollut hyvin ongelmallinen. Minun äitini on aina ollut uhri ja minä olen herkkänä lapsena aina yrittänyt helpottaa äitin taakkaa. Olin äitini henkinen terapeutti isäni kuoleman jälkeen 10 vuotta, vaikka asuin nuoresta pitäen yksin. MInä tein itsestäni niin tarpeellisen ja pohjalla oli vain kaipuu saada äidin rakkautta ja hyäksyntää ja olla äidille se maailman tärkein ihminen. Minä halusin parantaa äitin. Minä kannoin häntä ja hänen tunteitaan.

Kun tapasin nykyisen mieheni, niin äiti yritti tehdä oloni mahdollisimman hankalaksi. Hän oli marttyyri uhri pahempana kuin koskaan. Koin suurta syyllisyyttä omasta elämästäni ja siitä, että en voinut ja halunnut omistautua äitille niin kuin ennen. Äitini on ollut todella kateellinen minulle hyvin monesta asiasta, kuten koulutuksestani, urheilullisuudestani, ulkonäöstäni, nykyisestä miehestäni ja siitä, että mieheni kautta olen kaikki saanut "niin helposti". Olen oppinut sen, että minun iloiset ja onnelliset asiat tekevät äitini onnettomaksi. Jos kerron jotain hyvää, hän sanoo, että "mitäs ylpeilet", "oletpas itseesi täynnä" tai sitten hän heittäytyy surkeaksi uhriksi ja sanoo jotain, että "minulla ei ole koskaan ollut mitään hyvää tässä elämässä tai jotain muuta surullista" Äiti ei ole koskaan iloinnut mistään mikä on liittynyt minun elämääni!

No tässäpä jotain aiheesta.. jatkan mahdollisesti myöhemmin jos ehdin:)

Suunnattoman helpottavaa kuulla muiden samaa kokeneiden kirjoituksia, koska asiasta on minulle tullut suuri kynnys puhua. Äidin hyväksynnän puuttuminen aiheuttaa näennäisesti menestyksekkäästä elämästä ja urasta huolimatta itselleni edelleen paljon häpeää, puutteellisuuden tunnetta ja lähipiirin normaalin lapsuuden eläineden hyvää tarkoittavat neuvot "äitisi on varmasti tehnyt parhaansa, yritä ymmärtää häntä" tarkoittavat minulle lapsuuden hylkäämisen toisintoa. Koska sehän minun tehtäväni on ollut vauvasta saakka, ymmärtää ja olla olemassa häntä varten. Olen esikoinen, peruskoulussa 9-10 numeroilla menestynyt kiltti ja herkkä nainen, opiskellut ylemmän korkeakoulututkinnon ja elän parisuhteessa. Olen 34-vuotias ja nyt kun elämä on kaikin tavoin mallillaan olen alkanut kärsiä tunteesta ettei elämälläni ole mitään arvoa ja että muut pitävät minua tyhmänä ja avuttomana. Mitä kumpaakaan en millään muotoa ole, enkä myöskään muiden suusta ole sille vahvistusta saanut aikuisena. Terapeuttini avulla olen alkanut hahmottaa sitä, miten vähälle huolenpidolle ja huomiolle olen jäänyt lapsena ja kun viimein rohkaistuin ottamaan asian esille vanhempieni kanssa myös isäni on vahvistanut asianlaidan. Isäni on sairastanut koko lapsuuteni ajan, joten ei ole pystynyt olemaan läsnä kasvatuksessa ja äiti on (varmasti tahattomasti) odottanut lapsilta omien huoliensa, masennuksensakin, poispyyhkimistä. En vain luonteeltani siihen malliin sopinut niin kuin veljeni, joten jäin vaille huomiota, paitsi milloin toin koulusta 10:n kokeista. Olen kuullut kehuja veljestäni, seurannut miten hänen harrastuksiaan tuetaan ja seurataan katsomosta kun omani taas on lopetettu liian kalliina tai mitätöity epäsuorasti esim. jättämällä minut ilman ruokaa kun treenit osuivat ruoka-aikaan. Kun en pystynyt "Ilopillerin" rooliin niin minulla ei ollut mitään arvoa äidilleni. Kunnes hän kouluiässä teki minusta itselleen uskotun ja kaverin, joka joutui tukemaan hänen aviokriiseissään ja kasvatusongelmissaan. Tein mielelläni kotitöitä, koska aistin herkkänä lapsena hänen kaipaavan apua, mutta se ei suinkaan äidiltäni kirvoittanut kiitosta, vaan huomautuksen siitä, mitä oli jätetty tekemättä tai väärin tehty. Adekvaatti alavireisyys, jonka perheemme ilmapiiri ja isän kamppailu kuoleman kanssa minussa saivat aikaan yläkouluiässä aiheutti äidissä vain täydellistä eläytymiskyvyn puutetta osoittavia huomautuksia siitä, että pitäisi yrittää olla pirteämpi, meikata hiukan tai kenties ottaa aurinkoa. Haudoin itsemurhaa, laihduin, sairastin huomiotaherättäviä kasvoihin saakka ulottuvia ihottumaoireita ja itkeskelin jatkuvasti. Äitini - kumma kyllä - lopulta kerran huomasi itkemiseni ja sai kysyttyä miksi itken. Vastasin että en tiedä ja jatkoin itkemistä. Hän lähti pois eikä enää kysynyt asiasta sen jälkeen mitään. Lopulta sain terveydenhoitajan kautta huomautuksen alipainosta ja äiti määräyksen tehdä minulle ruokaa. Näin jälkeenpäin ajatellen voin kuvitella millainen loukkaus asia on hänelle mahtanut olla, kun julkisivun tahrattomuus on aina ollut hänelle ensiarvoista. Sama terveydenhoitaja todennäköisesti pelasti henkeni ohjaamalla minut nuorten tukikeskukseen, kun terveystarkastuksessa kohtaamani normaali läsnäolo ja myötätunto saivat minut purskahtamaan itkuun ja kertomaan kotitilanteen. Sain ilmaista keskusteluapua ja myös taloudellista tukea kotoa poismuuttamiseen tultuani täysi-ikäiseksi. Mikäli reagoin johonkin asiaan suuttumalla, mitä harvoin tapahtui, sain tietysti äidiltä paheksuntaa osakseni. Voittekin ehkä jo tässä vaiheessa arvata, millaisen vastaanoton kokemukseni lapsuudesta saivat äitini puolelta. Jäin jälleen kerran yksin ja tulin hylätyksi tunteineni, hänen toivottaessaan kylmästi, että vapaudun "kaikesta vihasta ja katkeruudesta ajan myötä".
Suosittelen kanssasisarille Marita Moringin omakohtaisiin kokemuksiin ja asiakastyöhön perustuvaa kirjaa Lupa omaan elämään - ulos uhrautumisesta. "Omakohtainen tarina naisen kehityksestä toisten auttajaksi, täydelliseksi ja ihanteelliseksi uhrautujaksi. Toisten tarpeiden huomiointi, itsensä jatkuva ohittaminen ja laiminlyönti voivat kehittyä niin pitkälle, että seurauksena on masennus. Lupa omannäköiseen, onnelliseen elämään ja itseksi tuloon on mahdollista, mutta päätös muutokseen on uhrautujan itse tehtävä. Itseymmärrys, itsensä hyväksyminen, arvostaminen ja armollisuus ovat uhrautujan avaimia omaan elämään."
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=363

Meillä on niinpäin että äitini ei myöskään ole koskaan selvinpäin sanonut rakastavansa minua. Olen jotenkin havahtunut asiaan vasta nyt, päälle nelikymppisenä. Lapsena sain ruumiillista kuritusta äidiltä joka viikko pienenä. Olin arka, ujo ja ns liian kiltti. Isäni oli sellainen että kärsi ajoittain tunnepuuskista, ja raivostui. Äitini oli taitava manipuloimaan ja haukkumaan isääni, jolloin yleensä lopputulos oli että joku lapsista sai selkään kostoksi. Äiti huusi vieressä, mikä ainavaan johti pahempaan tilanteeseen ja isä löi lujempaa. Äitini myös huusi itseni apuun isän puukko kädessä ja itsensä väliin kilveksi, että jos joku saisi puukosta se olisin ollut minä. Muistan kuinka äiti piti minua edessään kilpenä ja huusi selkäni takaa isälle. Isä laski puukon alas.. olin 11 vuotias.. Äitini pyrki muutenkin provosoimaan että isä löisi meitä lapsia, ja sitten katuisi. En tiennyt mistään miten olisin saanut apua taikka tukea. Minulla on paniikkihäiriö, agorafobia ja laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö. Äitini on ilmoittanut olevansa kaikkeen syytön. Ja että olen hullu ja keksin nämä asiat ja kuvittelen. Lääkärini sanoi, etten ole hullu vaan kärsinyt kotonani, etten voinut asioille mitään ja että viha mitä tunnen on oikeutettua. Vieläkään oikein en usko omiin oikeuksiini. Tämä tälläinen jätti ikuiset arvet..

Haluankin siis sanoa, kaikille joilla on ongelma että äiti on tunnekylmä tai alkoholisti tai molempia; olette oikeassa. Hankkikaa terapeutti. Muuten on hankalaa jaksaa eteenpäin. Oikeasti hono äiti, saa aikaan tälläistä jälkeä.. ja kohtelee kaltoin.

Kukaan, joka ei ole itse koskaan saanut rakkautta, huolenpitoa ja hellyyttä, ei osaa niitä antaa eikä näyttää vaikka kuinka paljon rakastaisi ja välittäisi. Silloin ei pysty / osaa tunnistaa sellaisia tunteita, ei osaa antaa niille tuntemuksille nimeä. Eikä niin ollen niitä näyttääkään.

Niin paljon samankaltaisia tarinoita kuin itselläni.

Olen nuorimmainen ja ainoa tyttö. Lapsuudessa piti aina olla kiltti ja kuuliainen, muutoin äiti suuttui ja mökötti avoimesti. Opin nopeasti olemaan huomaamaton ja vaikenemaan omista asioistani, jotten aiheuttaisi pahaa mieltä äidille.

Nyt aikuisena keskustelu ei ole luontevaa ja tapaamiset ovat jääneet hyvin vähiin. Ikävää sinänsä, mutta tärkeintä mulle on tulla toimeen itseni kanssa.

En voi tietää kirjoittajan tilanteesta - mutta muista, ettet voi tietää minkälainen olit lapsena!

Omasta mielestäsi lahjakas, fiksu, kiltti kuin mikä, varmaan moni muu on sitä mieltä, että Itse on ollut lapsena kiltti taivaan lahja, ei aavistustakaan minkä takia ilkeä äiti on mulle taas vihainen... :P

Miksi yrität vietää äitisi kanssa kun häntä ei kiinnosta ja teeppä niin ettet soitä tai ota mitään yhteyttä vuodesta kolmeen vuoteen ja jos jotain kyselee niin sanot että kun sinua ei kiinnosta. Minö miehnä yhtä kaveria houkuttelin milloin mihinkin mutta kun huomasin että se olen minä joka järjestelee niin lopetin pyytämästä koska ne yhteyden otot pitää olla molemmin puolista että silleen. Yksi hyvä konsti on että snaot ihan suoraan äidillesi miten asia on ja käske painua hevon kuuseen ja hanki omat ystävät kenen kanssa aikaa vietät jos äitiäsi ei kiinnosta niin et voi selle mitään mutta samalla tavalla takaisin koska kosto on suloista. Ei sukulaisiin kannata yhteyttä pitää jos yhteyden otto on molemmin puolista.

Äidin ja tyttären suhde on erittäin monimutkainen ja vaikeakuvioinen yhtälö. Itselläni oli samantyyppisiä ongelmia äitini kanssa ja tulin siihen tulokseen, että äitini koki minut jollakin tasolla kilpailijaksi. Isäni ja äitini liitto oli ihan kohdallaan, mutta äitini oli hyvin kateellinen esim. silloin kun muutin asumaan mieheni kanssa saman katon alle. Mieheni oli hyvin varakas eikä äitini ilmeisesti voinut sitä kestää. Hän esim. kihlajaisissamme arvosteli minua hyvin rankasti, mikä mielestäni oli erittäin huonoa ja käsittämätöntä käytöstä. Samoin hän ei voinut sietää sitä, että olin siunattu ulkonäöllä jota hänellä ei ollut. Hän koki jokaisen kauniin naisen kilpailijakseen ja vihamiehekseen.

Äitini oli näennäisesti rakastava äiti mutta työnarkomaani. Hän asetti uransa ykköseksi ja oletti lastensa olevan hoidossa kun oli katto pään päällä ja ruokaa. Paljon jäi puuttumaan emotionaalisella puolella ja se on herättänyt katkeruutta pitkälle aikuisikään saakka. Samoin jatkuva syyllistäminen ja mitätöinti hänen taholtaan.

Oletko miettinyt koskaan sitä, että äitisi saattaa tiedostaa asian ja pelkää sinua, koska olet niin menestynyt? Jospa hän tuntee huonoa omaatuntoa ja välttelee seuraasi juuri siksi? Älä syyllistä itseäsi. Olet vain liian kova pala äidillesi ja hänen täytyy ymmärtää se, että valtasuhteet vanhempien ja lasten välillä joskus muuttuvat.

Itse olen ns sovintolapsi.
Isäni oli löytänyt toisen ja äitini tuli raskaaksi, jolloin isäni ei voinutkaan lähteä. Äitini eli tuota petetyn kohtaloaan koko lopun elämänsä. Itse oli heittopussi. Äitini lähti kouluun kun olin muutaman kuukauden ikäinen ja minä hoitoon. Sitten kun osasin kävellä vanhemmat sisarukseni hakivat minut hoidosta ja hoitivat minua vuorostaan. Pilasin heidän leikkinsä ja olin siis syntipukki siihen.
Isäni ollessa yötöissä minua ei viety hoitoon vaan sain oleskella nukkuvan vanhempani kanssa yksin. Kun täytin viisi vuotta sain jäädä kokonaan yksin kotiin. Ulos en saanut lähteä, ettei paljastuisi, että olen yksin kotona. Siellä sitten istuin kotona ja katselin ikkunasta leikkiviä kavereitani.
Kouluun minua ei saateltu vaan sain kuulla kuinka sisaruksiani saateltiin ja kaikkea, mitä he olivat tehneet koulureiteillä. Lisäksi kaikki, mitä tein oli väärin.
Isäni kuoli ollessani vasta koulun aloittanut ja äitini jäi yksin meidän kanssa. Sisarukseni ovat minua huomattavasti vanhempia, joten heidän elämänsä on ollut aivan erilainen. Äitini oli kotirouvana ja huolehti ja rakasti heitä.
Minua moiset ei koskenut- En muista koskaan äitini sanoneen minulla mitään ystävällistä tai kannustavaa. Enkä muista koskaan olleeni hänen sylissään.
Sisaruksiatani hän puhui kuin jumalista ja itsekin jäin vuosiksi siihen uskoon, että he ovat aivan ylimaallisia ja minä maan matonen.
Kouluni sain käytyä ja valmistuin yliopistosta. Äitini rohkaisi, että "voi kun isä olisi nähnyt sinut. Hän kun ei ikinä uskonut, että sinusta tulisi mitään." Samoin kun tapasin mieheni ja muutin hänen luokseen 22 vuotiaana äitini sanoi, että "raskaaksi jos tulet kotiin ei ole tulemista". No tulin sitten raskaaksi 7 vuotta myöhemmin ja kun kerroin äidilleni, että hänestä on tulossa isoäiti hän lausui että "sinustako muka äiti hah hah haa"
Äitini kotiin oli avaimet sisaruksillani vaan ei minulla. Lapseni kanssa sitten värjöttelimme autossa ja odotimme, että hän tulee kauppareissulta kun tulimme kylään 200km päästä. Muutimme sitten huomattavasti kauemmaksi 500km päähän. Tällöin tuli viierailuista entistä hankalampia. Jouluna meidän olisi pitänyt olla 14.00 paikalla syömässä ja kun kuvittelin, että voisimme yöpyä äitini luona vastaus oli että häiritsimme liikaa. Siispä hotelliin.
Kun sitten yhtenä jouluna vuokrasin mökin ja pyysin että sisarukset ja äitini tulisivat sinne tapanina äitini vastaus oli että "kuka sinne sinun takiasi viitsisi tulla" Sain raivarin ja sanoin että jos me ajamme 1000km ollaksemme teidän kanssa on se kumma jos te ette viitsi ajaa muutamaa kymmentä kilometriä. Tapaninpäivä onnistui sillä kertaa.

Koko ikäni olen ollut altavastaajana äidilleni ja toisarvoinen sisaruuksiini nähden. Hän on nyt jo kuollut, mutta suru sydämessäni ja katkeruus ei tunnu loppuvan.
Omaa lastani olen halannut ja kuunnellut ja ehkä lellinytkin, mutta välimme ovat erinomaiset, mistä olen ylpeä. Suurin tekoni tässä mailmassa on olla äiti!

On kulunut jo yli puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksestani, ja vaikka olen pyrkinyt käsittelemään asiaa, en ole päässyt vaikeasta äitisuhteesta yli. Etenkin tuntuu pahalta, miten paljon enemmän pikkusiskoni merkitsee ja on aina merkinnyt äidille. Taloudellinen tuki tulee nyt ensinnä mieleen, mitä itse en ole saanut käytännössä lainkaan kotoa muutettuani. Muutoinkin kaikki pitäisi aina järjestää siskolle parhain päin - esim. minulla on eräs käyttötavara, jollaisen siskonikin haluaisi. Äiti sitten ehdotti, jos minä antaisin omani siskolle - vaikka käytän tuota tavaraa jatkuvasti. Lähes aina jos äiti soittaa, hänen asiansa liittyy siskoon: voisinko tehdä sitä ja tätä siskoni hyväksi? Lisäksi hän puhuu minusta selän takana, mikä tuntuu todella todella tympeältä. Kun en tee niin kuin minun hänen mielestään pitäisi, moittii hän selän takana. Sydäntä lämmittää...

Pahinta on, että äitisuhde sotkee myös minun ja puolisoni suhdetta, sillä tahtomattani nämä tunteet peilautuvat myös parisuhteeseeni. Reagoin monesti yliherkästi, jos jokin tilanne saa äitiin liittyvät tunteet pintaan, tai jos olen pahoilla mielin äidin takia. En oikein ilkeä puhua puolisolle näistä asioista, ehkä se on opettelemaani tunteiden kätkemistä ja itsensä kovettamista?

Olisiko kellään lukuvinkkejä ns. itsehoito-oppaista, joista voisi olla apua? Äidin kanssa asiasta puhuminen on aivan mahdoton ajatus. Siitä tuskin seuraisi mitään hyvää, kas kun ihminen parhaansa yrittää ja mitä niitä menneitä muistelemaan ja onko sinulta joskus jotain puuttunut ja niin edelleen....

Surkuinen, itse olen samoilla taustoilla "selvinnyt" ja kolmeen hyvään opukseen olen törmännyt ja ne läpi kahlannut:

Karyl McBride: Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä

Parisuhdetta jos haluaa parantaa, itsellä seuraava auttoi kontrollin tarpeen pienentämiseen, elämän ottamiseen vähän kevyemmin ja muuhunkin, vaikken aivan jokaista kirjan ohjetta täsmällisesti toteuttanutkaan omassa parisuhteessa:

Laura Doyle: The Surrendered Wife (Antautunut vaimo = nimenomaan tuota rentoutumista ja luottamista parisuhteessa)

Ja ihan paras kaikista positiivisen elämänasenteen saavuttamisessa (on vienyt itsellä aikaa mutta elämästä on tullut paaaljon valoisampaa):

Rhonda Byrne: Salaisuus - The Secret

Ja sitten ihan jos kevyempää luettavaa haluaa, niin olen lukenut

Tove Janssonin Muumi-kirjoja. Kuulostaa hassulta, mutta siellä on paljon lapsia joilla lapsuus ei ole ollut ihan tavanomainen, ja he ovat silti pyristelleet elämässä eteen päin ja oppineet nauttimaan elämästä. Mm. Muumipapan nuoruusvuodet oli jostain syystä itsestä tosi hyvä.

ja sitten on se iki-ihana Julia Robertsin leffa:

Omaa tietä etsimässä - Eat, Pray, Love

Joka vetosi kovasti ainakin minuun. Jaksuja, voimia ja paljon auringonpaistetta ja hymyä elämääsi!! Ja jokaisen muunkin elämään, jota elämä on heitellyt jo pienenä! Kyllä me jaksetaan ja selvitään, aurinko tulee kyllä esiin kun sitä vartoo... :) Seize the Day.

Tässä mietin, minun omia vanhempiani... Minun vanhemmat ovat juuri sellaisia, joilla ei missään nimessä ole ollut oikein mitään huoltajuutta. Tällä nyt tarkoitan montakin asiaa.., ensinnäkin sitä, että "joku ihme "tarkoitus"" tehdä asioida vääärin.! Eli siis ne tekeytyy samankaltaiseksi, kuin minä, juuri samankaltaiseksi, jonka itse tajusin vasta nyt, kun asun jo omassa asunnossa. Isäntä on ollut sisäänpäinkääntynyt, ja äiti on kokoajan omissa oloissaan ja makoilee sängyssä. Mielenterveys ollut kovilla mulla jo yli 3 vuotta. Sinnekin olin itse haluamassa niin eivät meinanneet sitäkään sallia, kuitenkin KOKOAjAn on ollut sellanen olo, että ne oikeasti välittää. Mutta silti tuntuu että ei. NE keksii aina jotain.. mutta parempihan se olis että ei keksisivät kokoajan kaikkea vaan AJATTELISIVAT OMANA ITSENÄÄN!!!!!!! ! Onneksi suoran kontaktin sain omasta asunnostani... purin kaikki mitkä keljutti ja sanoin suoraan asiat.. Enää ei harmita. Mutta ei se hyvää kasvatusta ole, jos näitä koittaa "omituisesti vain kierrellä":DD:D:DDDDDDDDDD Että mikä järki siinä on.... vaikeaa kun en keksi.

Mutta uskoisin kuitenkin että ovat koittaneet tehdä parhaansa, myös sellanen olo on.. Ja kyllä ovat kuunnelleet minua aina, ja kuuntelivat silloinkin. Että kunnioitan kuitenkin omia vanhempiani :P

Karyl McBriden kirja "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?" on loistava kaikille samanlaisessa tilanteessa painiville. Itseäni se auttoi pudottamaan painon sisimmästäni, löytämään elämänilon, itsevarmuutta, "oman ääneni" ja jatkamaan eteen päin.

Ja verkosta löysin Nancy Campbellin Fascinating womanhood -kirjan

http://www.womensetapart.com/wp-content/uploads/2013/03/Nancy-Campbell-Secrets-of-Fascinating-womanhood.pdf

Se on aivan ihana kirja!! Sen avulla olen saanut omasta perhe-elämästäni nyt aikuisena ihanan levollista ja rakastavaa, aivan erilaista kuin niitä kauheuksia mitä itselläni oli lapsuudessa kotona.

Hieno ja kerrankin suhteellisen asiallinen ketju vaikesta aiheesta. Sukupolvisuuden merkityksen haluan nostaa vielä kerran esille.

Äitini oli kotiäitinä se lähivanhempi itse 2/4 lapsi, omien sanojensa mukaan aina se vähimmälle jäänyt. Isäni sodankäyneen miehen 5/7 lapsi, jolla ei ole edelleenkään sanoja kertoa tunteista muuten kuin kenties äidin kautta (tunnekylmä mutta kuitenkin niin rakastettu äiti, josta ei oikeastaan paljon mitään voi/saa puhua). Itse olen esikoinen neljästä, rakkaudella odotettu, kuitenkin lapsuudessani/nuoruudessani "hiljentynyt omista tarpeistani" vanhempien muiden vastuiden ja huolien varjossa.

Lapseni olen saanut kahden eri miehen kanssa, jälkimmäinen esimerkillisen vastuullinen lastensa suhteen (kuin myös aik. liitosta olevien lasteni suhteen), ensimmäinen täysi vastakohta. Mielestäni olen yrittänyt kohdella lapsia tasapuolisesti ja osoittaa heille heidän ansaitsemaansa arvostusta, antaa apua, huolehtia. Valitettavasti vanhimmat lapset joutuivat kärsimään ensimmäisestä liitostani, huomion kiinnittyessä heihin oli helppo tuudittautua siihen, että jälkimmäisten lasten isä hoitaa tonttinsa (niin kuin hoitikin). Ero tuli toisenkin kanssa, mutta nyt on tullut vastaan nuorimman tyttären oireilu, yksinäisyyden tunne, vaivaksi olemisen tunteet. Tunteita, joita itselläkin nuorena oli (ja kuinka sokea tämän lapsen "helppoudelle" olikaan). En todellakaan muuta toivo, kuin voisin välittää tällekin tyttärelleni sen, kuinka arvokas hän on huolimatta omasta tunteestani, joka yrittää väittää minulle ettei minun äitiydelläni olisi merkitystä.

Herätkää jos lapsenne on ylikiltti, oven paiskomiset ja kiukkuilut ovat tietyssä mittakaavassa tervetulleita asioita. Eikä koskaan voi ylikorostaa keskustelu- ja tunneyhteyden rakentamista pienestä pitäen, sen näillä vaikeilla vuosilla on joutunut toteamaan! Sen minkä on lähellä menettää, niin sen arvo on arvaamaton. Toivon, että edes seuraavilla sukupolvilla tulisi olemaan rippusen helpompaa!

Tässä viestiketjussa on puhuttu paljon "äidittömyyden" vaikutuksesta myöhempään elämään, kuten parisuhteeseen ja omiin lapsiin. Minun tilanteeni on kuitenkin paljon pahempi: rakkaudettomien lapsuudenkokemusteni takia en ole koskaan pystynyt yhteenkään syvempään ihmissuhteeseen. Varhaislapsuuden jälkeen minulla ei ole ollut edes "leikkikavereita". En ole koskaan ollut parisuhteessa eikä minulla ole omia lapsia. Sekusaalista halukkuutta ei ole, minkä vuoksi olen edelleen neitsyt. Olen 33-vuotias nainen, ja pelkään jääväni ikuisesti yksin.

Turha sanoa minulle, että "hakeudu hoitoon". Olen käynyt mm. 5 vuotta kestävän psykoterapeuttisen keskusteluhoidon, joka ei auttanut millään lailla. Mikään ei liikahtanut sisälläni. Olisin kaivannut varaäidin tai apuäidin rakastamaan minua, mutta jo hoitosuhteen luonteen takia sellainen on mahdotonta. Mikään "kevyempi" välittäminen ei saanut mitään liikahtamaan minussa.

Muuta tunne-elämää minulla ei yksinkertaisesti ole olemassa kuin silmitön raivo siitä, kuinka vaille olen jäänyt, ja valtava kaipuu äidinrakkauden saamiseen. Raivon pystyn peittämään arkielämässäni, esim. työpaikalla. Mitään tajua siitä, miten olla tasavertoinen ystävä kellekään, minulla ei ole. En tiedä, mitä seksuaalisuus tarkoittaa - minkäänlaista halua minulla ei ole koskaan ollut.

Muodostaako lapsuuteni minulle nyt kohtalon? Onko mitään ulospääsytietä tästä?

Olen 38 vuotias nainen. Olen 12 lapsisesta perheestä siinä keskimmäisiä lapsia. Lapsuuteni oli erittäin rakkaudeton. En muista olleeni koskaan kummankaan vanhemman sylissä, en saanut huomiota, tukea, kannustusta.. voin sanoa, että jäin paitsi lähes kaikesta mitä olisin lapsena tarvinnut. Vanhempien eduksi luen, että ruoka ja vaatteet olivat.

Kun isäni kuoli 20 vuotta sitten, ryhdyin äidin terapeutiksi. Alitajuinen tarpeeni oli parantaa äiti, jotta voisin saada sen mistä olin paitsi jäänyt. Minusta tuli äidin aurinko, tuki ja turva. Kannustin äitiä, kerroin että häntä rakastetaan, hän on hyvä ja riittävä ja etten koskaan hylkää häntä. Hoivasin äidin rikkinäistä sisäistä lasta kuvitellen, että voisin hänet parantaa. Tuhansia tunteja käytin terapoidessa äitiäni. Otin vastaan kaikki hänen tunnekuormat ja laitoin aina hänen elämänsä järjestykseen. Minun tunteillani ja tarpeillani ei ollut koskaan merkitystä, vain äitiä piti ymmärtää, koska hänellä oli ollut kova elämä.

Eilen tein syvänlaatuisen oivalluksen.. En tule koskaan saamaan kaipaamaani äidin rakkautta. Äiti ei rakasta minua, koska hän ei rakasta edes itseään En voi antaa äidilleni sitä mitä hän jäi lapsuudessa paitsi. Vaikka kuinka terapoisin, en voi häntä parantaa. Jos hän eheytyy, niin hänen täytyy itse tehdä se.

Kun tämän asian syvällisesti oivalsin, sain yhteyden sisäiseen lapseen, jota olin laiminlyönyt niin kauan. Itkin tunnin niin syvää tuskaa. Koin valtavaa pettymystä äitiini. Koin vihaa ja lopulta pohjaton suru siitä, että en saanut kokea äidin rakkautta. Tuntui kuin tunteet sattuivat kehooni. Itku tuli koko kehostani. Pieni tyttö sisälläni itki.. Miksi kukaan ei kuuntele? MIksi kukaan ei ota syliin? Miksi kukaan ei suojele pahoilta asioilta (joita tapahtui perheessäni)?

Suru on suuri sisälläni. Tunnen kuin jokin olisi kuollut elämässäni. En halua olla terapeutti ja äidin tunteiden kaatoallas. En halua olla äidin kateuden ja katkeruuden kohde. Hän ei osannut lapsena, eikä osaa nytkään iloita mistään mitä elämässäni tapahtuu. Hän ei kestä minun onnellisuuttani. Minä olen ollut vain hänen terapeutti, jota hän tarvitsee hoitaakseen omaa sisäistä lastaan. Äiti ei rakasta minua. Hän ei vain pysty. Se lohduton totuus ja se sattuu todella paljon.

Sanon sinullekin sen, että on hyvin todennäköistä, että et tule koskaan saamaan sitä rakkautta äidiltäsi, jota niin tuskaisesti kaipaat. Äitisi on ehkä liian rikkinäinen antaakseen sitä. Joku päivä olet ehkä valmis käymään läpi sen tuskan perin pohjin ja tulet vapautua tarpeesta saada äidiltäsi mitään.

Olin äitini terapeutti myös jo lapsesta lähtien. Kirjoituksestasi oivalsin paljon. Olen ollut katkera siitä etten ole saanut lapsenhoitoapua omalle lapselleni koskaan. Suhde on vaikea. Olen joutunut hoitamaan äitiäni 3 vuotta, syynä Alzheimer, välillä inhoan ja säälin häntä koska tunnen etten ole koskaan saanut mitään apua häneltä. Päin vastoin, lapsuuteni vietii n ja minusta tuli hänen auttaja jo pienestä tytöstä. Nyt hän on vihdoin hoitokodissa ja säälin häntä. Olen yksinhuoltaja ja lastenhoitoapu olisi tarpeen. Toivon sydämestäni että saan auttaa omaa lastani kaikilla tavoin.

Mun äiti on samanlainen. Pahinta on, että hän on latonut kommentteja, syytän aina kaikesta muita, vaikka hän on syyttänyt minua puheistani. Hän sanonut:ajattele positiivisesti, vaikka hän minusta löytää aina vain vikaa.

En ole koskaan saanut kokea olevani rakastettu. Mitä vaikeampi on elämän tilanteeni ollut, sitä varmemmin äitini minua välttelee. Ei lohdutusta, ei kannustusta,
ei ymmärrystä, ei myötätuntoa, ei kuuntelua.

Mulle rakennettiin sairas minäkuva, en oikeasti tiedä mikä tai kuka olen. Itsetuntoni olematon ja olen lähes kykynemätön käsittelemään tunteita. Kaikki tämä on pahentunut, kun minulla on todettu kroonista masennusta ja epävakaa persoonallisuus häirö. Keikun koko ajan itsemurhan partaalla.

Minut äiti jätti kaksivuotiaana mummolaan. Kävi joskus rilluttelureissujensa välissä tuomassa mummulle setelin näkkäriin. Nukuin jaetussa vuoteessa setieni ja tätieni seassa kasvaen. Koko lapsuuteni mitin, olikomkoti palanut. Kerran sytytin tulipalonkin, ehkä se kuvasti vihaani. Onneksi saimme sen sammutettua. Viisivuotiaana aloin pelätä että joudunmkouluun mummonnsaattelemana yhdessä enoni kanssa, joa oli saman ikäinen. Onneksi isäni oli kasvanut sen verran että hän haki minut, hommasi minulle äitipuolen ja polkupyörän. Siitä alkoi suhteellisen onnellinen lapsuus, vaikka isä olikin juovuksissa hullu. Hän kuitenkin raksti minua ja oli ensimmäinen ihminen joka sen teki. En kokenut olevani enää ylimääräinen ja koditon. Haaveilin aina omasta kodista. Äitiä en enää nähnyt, vaikka kaiket illat ainakin vuoden ajan katsoin tielle ja vain odotin. Kun opin kirjoittamaan, äiti ryhtyi kirjeenvaihtoon kanssani ja vuositolkulla parjasinisääni joka oli vienyt minut häneltä. Lahja tuli synttärinä ja jouluna ja aloin käydä äidin luona kesällä viikon tai kaksi, kun hän oli saanut elämänsä kuntoon ja kolmannen avioliiton pystyyn.

Kun sitten itse olin kolmekymppisenä kahden lapsen äiti ja sain mieheni kiinni pettämisestä, itkin ja surin hervottomasti vaikka meillä oli ollut jo viisi vuotta kymmenestä vaikeaa. Kun sitten sain kirjeen äidiltäni jossa hän sanoi minun olevan huono äiti koska pakotan lapset käymään eron jälkeen isän luona joka viikko, viha pääsi sisälläni vasta esiin. Olin tukahduttanut sen painajaisiini. Kolmekymppisenä lapsuuteni palasi kirkkaana mieleen; oikeuden istuntoineen ja äidin kommentteihin että minun on parempi isän luona, ymmärränhän. Miten hän aina kiskoi, pilkkasi ja olin kerta kaikkiaan hänen tiellään. Siksipä mummolaan päädyinkin. Kirjoitin muistavani kaiken ja äitiä myöhemmin tavatessani hän vain itki ITSEÄÄN säälien.
Elämääni tuo lapsuustrauma ja hylätyksi tulemisen tunne piinaa aina monin kerroin kun joku minut jättää ja hylkää. Ekassa avioerossa itkin, ja nyt kun poikani jätti minut kerta kaikkiaan eikä halua pitää yhteyttä vainoharhaiseen ja mustasukkaiseen naiseen rakastuttuaan, itkin taas. Mutta kun surun tullessa tajuan itkeväni itse asiassa jotain muuta, mennyttä, rauhoitun. Onneksi tein äidinhommani paljon paremmin kuin oma äitini, vaikka hellyyttä ja myötätunton minulta kyllä puuttuu. Pärjäsin olemalla valpas, ahkera ja päättäväinen. Neuvon siis kaikki äidittmät; antakaa vihalle tilaa, se on oikeutettua! Me emme voi muuttaa menneisyyttä emmekä etenkään äitejämme, mutta omaan elämäämme me VOIMME vaikuttaa. Hyvä jos äiti on kateellinen, syystä onkin. Hän ei olisi koskaan pystynyt samaan! Suorituskeskeinen itsetuntomme saa meidät saavuttamaan elämässä paljon, mutta yritetään opetella itsemme rakastamista ja hellimistä, joohan?

omien vanhemieni kylmää suhtaumista ihmettelen. Äiti tai isä ei ikinä kysy kuulumisia, opinnoistani, tai edes soita.. tai jos soittaa niin tarvitsevat jotain minulta, esim kantamaan jotain painavaa huonekalua. Eivät pyydä kylään eikä mökille. En ymmärrä miten omaa 23v 'lasta' kohdellaan kuin ventovierasta. Mitä pahaa olen tehnyt?

Helppo ratkaisu olisi kai pistää välit poikki. Mutta nämä ovat kuitenkin ainoat vanhempani, en vaan pysty olemaan täysin heistä piittaamatta.

Tuo on minunkin kohdalla totta. En osaa selittää ja voi kun tietäisi.Ei kait ole itse saanut rakkautta lapsena.
Pilkkaa ja ivaa on omalle kohdalle tullut, vaikka olen hyvin elämässäni pärjännyt ja itse kaiken hankkinut.
on se rakkaus jostain muualta haettava.

Olen löytänyt paljon apua kirjasta "Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä?", jonka on kirjoittanut perheterapeutti Karyl McBride, jolla on itselläänkin kokemuksia narsistiäidistä.
Suosittelen lämpimästi, sillä jokin sisälläni on muuttunut ja muuttuu tulevaisuudessakin, päivä päivältä voin henkisesti paremmin.
Fiksuin ostos vuosiin!

Huhtikuussa kirjoitin omasta äidittömyydestäni ja ikävästäni. Siitä miten kaiken kokemani kautta kuitenkin koen olevani ihminen jolla on arvo, ja oikeus elää. Sinuakin rakas ystävä kehoitin nostamaan pääsi ja kaikesta kokemastasi huolimatta arvostamaan itseäsi. Jollakin tapaa niin minä kuin te kaikki muutkin olette selvinneet vuosia ja vuosikymmeniä elämässänne täysin hajoamatta vaikka kipu ei olekkaan koskaan lakannut. Äidittömyyden kipu, ei kuulkaas varmasti koskaan lakkaakaan, se vain muuttaa muotoaan. Sanon tämän omasta kokemuksestani, sillä enää minulla ei ole äitiä. Hän menehtyi äikilliseen sairauskohtaukseen pian edellisen kirjoitukseni jälkeen, mutta en osaa surra häntä. En kaivata, en itkeä. Periaatteessahan häntä ei koskaan ollutkaan. Nyt kuitenkin tunnen syyllisyyttä siitä että en osaa surra, niin kuin minun oletettaisiin surevan. En osaa/ kehtaa jaksamistani kysyville kertoa mitä todellisuudessa tunnen. Minua ei varmasti ymmärrettäisi. Ikävintä on se, että ei ole ketään kenen kanssa voisin jakaa ajatuksiani ja lapsuusmuistojani, sillä muilla sisaruksillanihan oli onnellinen lapsuus ja rakastava äiti ja kulissithan lapsuuden perheessäni olivat aina pystyssä. Kaikki näytti hyvältä ja periaatteessa mitään ei keneltäkään puuttunut. ------------- paitsi rakkautta ja se mitä jaettiin ei jakautunut kaikinpuolin tasapuolisesti.

Minä olen muistojeni kanssa yksin. Kipujeni kanssa yksin. Syvä ja verestävä haava ei vain ole arpeutunut. Äitini viimeisinä hetkinä seisoin hänen vuoteensa vierellä ja ajattelin: Enää et satuta, et lyö, et alista, vähättele, et arvostele... jne, Tunsin jollakin tapaa olevani vihdoinkin vapaa, mutta nyt kun aikaa hänen kuolemastaan on kulunut jo jonkun verran tunnen että hän jollakin tavalla edelleen hallitsee minua ja kontrolloi kaikkia tekemisiäni. Tuntuu kuin näkymätön lieka olisi välillämme ja hän sieltä toisesta päästä kiskoisi ja piiskaisi minua. Jollakin tavalla koen ja tunnen myös että hän on ikään kuin valtuuttanut sisarukseni jatkamaan omaa työtään ja kirjoittanut heille valtakirjan / testamentin jolla ovat oikeutettuja vähättelemään ja alistamaan / arvostelemaan minua. Kylmiä ja julmia sanoja, täytyy myöntää, mutta kuka voi tulla sanomaan että tunteeni ovat vääriä? Kuka voi ne mitätöidä ja tehdä tyhjäksi tai muuttaa toiseksi? Yritän olla itseäni kohtaan rehellinen ja vaikka periaatteessa olen antanut äidilleni anteeksi kaikki, en kuitenkaan osaa häntä edelleenkään rakastaa. En aio pystyttää kultaista patsasta hänen muistolleen ja alkaa plvomaan sitä, vain siksi että sisarukset ja muu suku saisivat valheellisen kuvan siitä miten paljon häntä rakastin. Minun suruni nimi on edelleen äidittömyys, se mitä paitsi jäin ja mitä kaipasin häneltä koko elämäni. Hellyyttä, rakkautta, hyväksyntää. Minun suruni nimi on kaipaus, mutta en itke sitä mitä oli, vaan sitä mitä ei koskaan ollutkaan. Minun suruni nimi on arpeutumaton haava, ja täyttymättömät toiveet, joista yksikään ei koskaan enää voi täyttyä. Kuulla äidin sanovan rakastavansa minua tai pyytävän anteeksi, kerran halaavan ja kuuntelevan huoliani.

Jos minulla ei olisi paria aitoa ystävää joille olen voinut, ja edelleenkin voin kertoa näistä salaisista kivuistani en varmaan aikoihin olisi ollut enää ns. terveiden kirjoissa, vaan jossakin psykiatrisessa hoitolaitoksessa, mutta onneksi on elämä antanut noita kuulevia korvia jotka ovat jaksaneet kulkea rinnalla ja lohduttaa. Heistä täytyy kuitenkin sanoa, mitään paljastamatta että oman tuskan maljansa ovat joutuneet elämänsä aikana juomaan pohjia myöten, joskin eri muodossa ja eri makuisena. Tämä minun kipuni on siis kuitenkin jollakin tavalla ollut hyväksi, jos ajatellaan että olen puolestani voinut olla ttukikeppinä ja kuuntelevana korvana eritavalla rikkonaisille lähimmäisilleni. Aina en vain jaksa kuitenkaan nähdä tätä omaa äidittömyyttäni positiivisena asiana ja siksi siitä on pakko päästä jonnekin jollakin tavoin kertomaan. Kuten nyt vaikkapa tällä tavoin anonyyminä kirjoittajana tällä palstalla.

Ihan kuin oma äitini. Muista, että sinussa ei ole mitään vikaa (vaikka hän ei rakasta sinua). Jotkut ovat vain niin tunnekylmiä, että heidän rakkautensa piiri kattaa vain heidät itsensä.

Kaikenmaailman narsisti ihmistekeleitä on paljon liikkellä - olenkin ihmetellyt, että kuinka esim. pystyi olemaan niin v-mäinen omille lapsilleen.

Hitlerkin tappoi juutalaisia mutta oma äitini on vihannut omia lapsiaan. Jos olisi rahaa niin haastaisin sen muijan johonkin EU:n ihmistuomioistuimeen ja syyttäisin sitä "julmuudesta ihmisyyttä vastaan".

Äidin rakkaudettomana minäkin aloin tätä keskusteluketjua lukemaan ja tämä keskustelu herätti huomiotani ja siinä yksi erittäin merkillepantava seikka: moni kirjoittaja on erittäin herkkä ja on jo syntymälahjanaan todella ymmärtäväinen ja muut huomioon-ottava. Miksi useissa kirjoitukssa pyydetään siltikin aina vaan sitä ymmärystä; eli jos äitisi ei rakasta tai välitä niin yritä ymmärtää äitiäsi. Minun ohjeeni hyvät ihmiset on, että älkää yrittäkö ymmärtää tunnevammaisia naisia/äitejä, joiden syli on kylmä kuin jäävesivati. Toivon, että saatte tarvitsemanne ja eheyttävän rakkautenne muista ihmis-suhteistanne; mutta lopettakaa se kylmien ihmisten ymmärtäminen. Kylmä on kylmä.

itselläni on aika samanlaista meitä lapsia on neljä, olen vanhin ja ainoa tyttö, mutta itse en ole kovinkaan hyvä koulussa tosin ei ollut äitinikään, urheilullinen olen mutta ei sekään näytä äitilleni kelpaa. äitiltäni olen perinyt ulkonäö mutta muuten olen lähempänä isääni (vanhempani ovat eronneet) joten rupesin miettimään että johtuukohan äitini viha minua kohtaan siitä. äitini ei ole koskaan yrittänyt ymmärtää tukea tai kannustaa minua missään suhteessa pienestä pitäen olen saanut aina vain haukkuja ja loukkauksia, päivittäin kuulen miten pikkuveljeni ovat niin taitavia. nyt äidilläni on ollut uusi mies jo 9vuotta ja heillä on kaksi yhteistä lasta he ovat järjestämästä ¨onnellista pikku perhettä¨ ja jotenkin he ottavat vanhimman pikkuveljeni mukaan siihen mutta minut jätetään ulkopuolelle. en usko että äitini välinpitämätön käytös minua kohtaan johtuisi tämän omasta lapsuudesta koska mummini (äitini äiti) on ollut aina uomaavainen ja rakastavainen äitiäni ja enoani kohde (tai no niin olen kuullut). minusta on aina tuntunut että olen ollut täysi vahinko ja äitini pitäisikin veljeäni esikoisenaa ja unohtaisi minut. mutta voisi minulla huonomminkin mennä, ei äitini kuitenkaan ole koskaan minua lyönyt, en vain tajua miten voi olla noin välinpitämätö minua kohtaan mutta niin mukava veljilleni. ainakun riitelemme hän kysyy miksen voi sanoa asioita suoraan monta kertaa olen halunnut kertoa jollekin että minua ahdistaa kaikki mitä kotona tapahtuu mutta en ole voinut. pärjäilemistä kuitenkin sinulle!

Minusta tuntuu että Äitini ei rakasta minua olen 9 vuotias tyttö itken joka päivä äitini ei auta minua missään ja tuntuu että hän hylkäsi minut minulla on sisko ja äitini pitää enemmän hänestä 😥😓😓😫😭😨

Aivan kuin minun kirjoittamaani, paitsi hän ei ikinä soita minulle tai lapsilleni, ei vastaa meidän puheluihin ja viesteihin satunnaisesti. Lapsena olin hyvä koulussa, urheilin ja luin, toisin kuin kaksi muuta, pikku sisko ja veli. Kotona oli toimimaton ilmapiiri ja aloin viihtyä kavereilla ja ulkona. Äiti inhosi minun ja isän urheilua. Muutin kotoa peruskoulun jälkeen, missään ei oikein ollut hyvä olla ja suoritin vain jotain kursseja muuttaen ei paikkakunnilta toisille. Kun joskus kävin kotona, mistä myös isä oli muuttanut pois, äiti ei puhunut vaan oli hiljaa kunnes lähdin. Myöhemmin opiskelin ammatin ja sain perheen, mutta nyt äiti ei pidä yhteyttä, koska olen myös muiden sukulaisten kanssa tekemisissä, hän haluaa yksinoikeuden, jonka on saanut siskoltani, jonka kanssa liikkuu ja tapaa päivittäin. Nyt laitoin viestin, että tulemme käymään, hän sanoi, että ei voi tulla. Luin kirjoista aiheesta, ja tunnistin hänen ja siskon käytöksessä narsistisia piirteitä. Olen katkera siitä, että jouduin muuttamaan nuorena pois kotoa kylmän ilmapiirin vuoksi vaikka olin hyvä koulussa ja sain stipendejä, harhailin elämässä yksin vuosia ja hukkaisin aikaa, opettajat halusivat minut yliopistoon, mutta itsetunto oli maassa ja en uskonut itseeni, koska äitikin piti minua huonona. Veljeni oli itsetuhoinen, hän kärsi myös. Emme ole nyt aikuisena puhuneet asioista. Kun jotain yritin puhua, kuulin : älä aina valita ja hän haukkui minua valittajaksi veljelleen, joka tuli huutamaan minulle siitä.

Piristystä päivään ! Vaihteeksi minulla on ihan mahdoton tytär- ja äitissä ei tietenkään mitään vikaa. Siis asiat aivan päinvastoin ,kuin 99% tämän ketjun kirjoittajilla 😇😂

Minulla on vähän sama mutta ei yhtä paha olen vasta aika nuori silti 9v😿

Tunnistan surun, jota äitisi käytös aiheuttaa. Voi olla että hän jotenkin on kateellinen sinulle. Kannattaa tutkia asiaa esimerkiksi lukemalla kirja Äitihaava - tyttären raskas perintö, Katri Syväinen. Olen itse jo iäkäs, mutta äitini elää yhä. Meillä on ollut aina ongelmallinen suhde. Nyt kirjan luettuani ymmärrän paremmin, mutta en voi antaa anteeksi kaltoinkohtelua. Kehotan sinua lisäämään tietoisuuttasi tästä aiheesta!

Minun äitini on aivan samanlainen, tunnekylmä narsisti ihminen joka kateilee jopa omille lapsilleen. Ei halua meitä kylään, ryyppää kaiket illat ja puhuu paskaa meistä niille eläkeläiskavereilleen. Ja ikinä ei kysy, mitä hänen lapsenlapsilleen kuuluu tai saatika, että mitä meille kuuluu. Päätinkin, että sielläpä olokoot, kuolkoot yksinäisyyteen, minä en aikaani tuommoseen tuhlaa. Ja se kateus, ette ikinä usko, miten voi joku olla niin kateellinen, että oikein yöunet menettää, jos vaikka joku hänen tuttuista on saanut ilmaista ruokaa tai ilmaiset kakkukahvit, saatika jos joku ostaa jotain suurempaa tai vaikka me vaihdettais autoa, eihän se nuku viikkoon. Ei voi käsittää tuommosta ihmistä......

ompa harmillista mutta minulla on sellainen ei yhtään samanlainen asia mutta onko teille käynyt niin että esim äiti ostaa esi laskettelulaudan ja kausikortin ja nehän on kalliit noin 500€ ja lasket niillä viikon ja oot niin paljo puhunu et haluut ne mut sit et enää haluukkaa käyttää niitä niinku sust tuntuu että eioo aikaa eikä motivaatiota ja uskot et se alkaa huutaa ja suuttuu mul on käyny Schleichhejen kaa tolleen ja mul on niitä tyyliin 500€ eestä😭😭😭😭

Monellakohan tällä kirjoittaneella naisella / tyttölapsella on epävakaa persoonallisuus?