Hiljainen miniä

Moikka!
Ikävää että anoppisi ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet! Toisaalta toivottavasti hän hyväksyy, mutta ehkä haluaa vaan tuntea sinut paremmin:) Ujous ja hiljaisuus eivät ole huonoja asioita, mutta mielestäni tietyissä sosiaalisissa tilanteissa on opittava sosiaalisten tilanteiden normit ja "säännöt". Mielestäni se, että pystyy sopeutumaan erilaisiin tilanteisiin on tavallaan kypsyyden merkki, ja sen että ottaa muut ihmiset huomioon, ja että kunnioittaa heidän läsnäoloaan käyttäytymällä tilanteeseen sopivalla tavalla. En tietenkään tarkoita että kaikkien pitäisi olla suurisuisia ja kovia höpöttämään, eikä se olisikaan hyväksi, mutta uskon että avautumalla edes vähän myös muut ottavat sinut vastaan paremmin. Itse olen pikkuhiljaa päässyt ujoudestani, ja huomaan nykyään että ihmiseen kuka ei puhu eikä pukahda on hyvin vaikea saada kontaktia ja lukea tämän eleitä, mikä johtaa siihen että myös kanssaihmiset tulevat vaivaantuneeksi. Tarvitset vähän itsevarmuutta, eikä sinun tarvitse kärsiä mistään ellet itse halua, älä ainakaan tee itsestäsi marttyyriä;) Hyvää joulunodotusta!

Kälyni oli tosi hiljainen ja ujo ja punasteleva nuorena. Äitini (kälyn anoppi siis) oli kiusaantunut lähinnä siitä, että tunsi itseään pidettävän niin pelottavana, ja että uusi miniä ei selvästikään ollut kuin kotonaan meidän perheessämme. Tilanne korjautui vuosien mittaan; mitään höpöttäjää kälystä ei ole tullut, mutta rohkeasti kyllä ottaa kantaa ja juttelee kaikkien kanssa. Osaamme nyt erityisesti iloita siitä, että kälyn olemus kertoo, että hän tuntee olonsa luontevaksi ja varmaksi meidänkin, miehen sukulaisten, seurassa - mikä ei itsevarman seurassa ole ilonaihe, päinvastoin, itse joutuu silloin kokemaan epävarmuutta. Tarinan opetus: ole rauhassa oma itsesi, ujous korjaantuu ajan kanssa. Anoppisi kokee ehkä itse epävarmuutta, kun ei tunne sinua, kun et ole vielä uskaltanut näyttää millainen oikein olet.
Toinen kokemus on siitä, että oma anoppini ei hyväksy minun impulsiivisuuttani. Se loukkaa, kuten sinuakin. Näytän ja kuulostan tosi varmalta ihmiseltä, kun olen niin kiihkeä tunteissani ja mielipiteissäni. Anoppi ei näe, että siitä huolimatta olen herkkä ja arkakin. Loukkaa tosi paljon, kun hän hyvän hyvyyttään yrittää "vanhemman viisaudella" ohjailla minua ottamaan paremmin huomioon hänen poikansa tunteet. Eli muuttaa minua aivan eri ihmiseksi. Se ei ole edes ajattelemattomuutta, kuten ujoudesta sanominen voi olla, päin vastoin, anoppi on kovastikin ajatellut minua ja avioliittoamme. Voimme, sinä ja minä, ottaa opiksemme, ettemme ainakaan itse mestaroisi toisia ihmisiä. Neuvoisin sinua kysymään anopilta ääneen, onko hänen vaikea hyväksyä sinua, vaivaako häntä ujoutesi. Ehkä hän pääsee ajatuksissaan eteenpäin, kun joutuu ääneen sanomaan, hyväksyykö sinut vai ei. Toisaalta itselläni asioiden auki puhuminen oli niin kipeä prosessi, että itsetuntoni oli pitkään riekaleina sen jälkeen. En ole vieläkään varma, oliko se sittenkään hyväksi.
Sori vaan kun tuli näin opettavainen tarina, mutta nämä ovat minun kokemuksiani, joista olen itselleni yrittänyt löytää jotain kehittävää, ja ajattelin että jospa jotain hyötyä jollekin muullekin voisi olla...

strap-onit päälle ja anopille kyydit!!! kyl suupielet kääntyy!!