Ei mahdu otsikkoon oikein mitään niin laitetaan tähän.
Olen päälle 40, akateemisesti koulutettu nainen. Mutta mussa on sellainen vika johon toivon saavani asiallisia vastauksia.
Ehkä olen narsisti, tunnevammainen, tai muuten vain typerä.
Ongelmani on se, että tavallaan alan itse nakertaa hyvää ihmissuhdetta, olen välillä vaatimuksissani kohtuuton, saatan kiukutella ja osoittaa mieltäni jos rakkaani ei mielestäni anna mulle tarpeeksi huomiota. Tuntuu ettei mikään riitä vakuuttamaan että olen rakastettu ja tärkein kumppanilleni.
Menee pitkiä aikoja että asiat ovat hyvin, sitten taas tulee jokin tilanne jossa olen epävarma tai epäilevä, ja sitten taas kumppanini ja minä joudumme tunteiden vuoristorataan...
Uhkailen erolla jota tarkoitan vain siinä hetkessä sekunnin verran, jos ollenkaan. En oikeasti halua erota, mutta kumppanini ottaa sen tosissaan ja loukkaantuu tai pitää vähän aikaa hiljaiseloa... se taas saa minut hätääntymään että jättääkö hän minut nyt... vaikka en tarkoittanut eroa oikeasti.
Erolla uhkailu on todella typerää ja alhaista ja voi vielä sattua omaan nilkkaan. En tee sitä jatkuvasti, mutta pari-kolme kertaa vuodessa ainakin. Kyllä toinen voi tehdäkin ihan oikeasti jonkin loukkauksen mua kohtaan, eli ihan tyhjästä en aina loukkaannu, mutta mun reaktiot ovat liian äärimmäisiä...
Kun lepyn selitän asian ja pyydän vilpittömästi anteeksi.
Psykiatrille yritän päästä mutta vielä ei ole onnistanut, varaa ei ole kuin julkiseen eikä sinne meinaa päästä.
Lapsena sairastelin paljon ja koin hylätyksi tulemista etenkin kun vanhempani joutuivat jättämään mut sairaalaan kun lähtivät töihin.
Muutenkin olen usein kokenut syyllisyyttä milloin mistäkin, tunnetta etten kelpaa eikä mua oikeasti voi kukaan tällaisena rakastaa.
Kuitenkin sentään on JOKIN järki päässä joka sanoo että toimin väärin, ja tiedän sen. En halua menettää kumppanini rakkautta.
Toinen aikanaan vähentää tunteitaan koska ajattelee että kuitenkin tulee ero tai riita... niin se rakkaus lopulta kuolee ihan turhaan.
En halua kiduttaa rakastani... olen hänelle hyvä, uskollinen ja rakastava kumppani muulloin paitsi kun käyttäydyn noin väärin kuten kuvasin.
Kumppanini puolestaan on todella hyvä minulle ja ottaa minut huomioon ihanasti.
En luule että palstalla saan parantavia neuvoja, pohdin vain että mikä mahtaa olla kyseessä minulla, mikä häiriö tai vamma minulla on, jotta voisin edes lukea aiheesta psykiatrille pääsyä odotellessa.
Mainittakoon että kärsin depressiosta, lääkitys on. Mutta sairaus on hallinnassa ollut ihan hyvin jo jonkin aikaa.
Olen jo vaurioittanut suhdetta monta kertaa käytökselläni, yritän muuttua ennen kuin menetän sen kokonaan... en halua myöskään satuttaa aina rakastani joka on maailman ihanin ihminen.
Olen päälle 40, akateemisesti koulutettu nainen. Mutta mussa on sellainen vika johon toivon saavani asiallisia vastauksia.
Ehkä olen narsisti, tunnevammainen, tai muuten vain typerä.
Ongelmani on se, että tavallaan alan itse nakertaa hyvää ihmissuhdetta, olen välillä vaatimuksissani kohtuuton, saatan kiukutella ja osoittaa mieltäni jos rakkaani ei mielestäni anna mulle tarpeeksi huomiota. Tuntuu ettei mikään riitä vakuuttamaan että olen rakastettu ja tärkein kumppanilleni.
Menee pitkiä aikoja että asiat ovat hyvin, sitten taas tulee jokin tilanne jossa olen epävarma tai epäilevä, ja sitten taas kumppanini ja minä joudumme tunteiden vuoristorataan...
Uhkailen erolla jota tarkoitan vain siinä hetkessä sekunnin verran, jos ollenkaan. En oikeasti halua erota, mutta kumppanini ottaa sen tosissaan ja loukkaantuu tai pitää vähän aikaa hiljaiseloa... se taas saa minut hätääntymään että jättääkö hän minut nyt... vaikka en tarkoittanut eroa oikeasti.
Erolla uhkailu on todella typerää ja alhaista ja voi vielä sattua omaan nilkkaan. En tee sitä jatkuvasti, mutta pari-kolme kertaa vuodessa ainakin. Kyllä toinen voi tehdäkin ihan oikeasti jonkin loukkauksen mua kohtaan, eli ihan tyhjästä en aina loukkaannu, mutta mun reaktiot ovat liian äärimmäisiä...
Kun lepyn selitän asian ja pyydän vilpittömästi anteeksi.
Psykiatrille yritän päästä mutta vielä ei ole onnistanut, varaa ei ole kuin julkiseen eikä sinne meinaa päästä.
Lapsena sairastelin paljon ja koin hylätyksi tulemista etenkin kun vanhempani joutuivat jättämään mut sairaalaan kun lähtivät töihin.
Muutenkin olen usein kokenut syyllisyyttä milloin mistäkin, tunnetta etten kelpaa eikä mua oikeasti voi kukaan tällaisena rakastaa.
Kuitenkin sentään on JOKIN järki päässä joka sanoo että toimin väärin, ja tiedän sen. En halua menettää kumppanini rakkautta.
Toinen aikanaan vähentää tunteitaan koska ajattelee että kuitenkin tulee ero tai riita... niin se rakkaus lopulta kuolee ihan turhaan.
En halua kiduttaa rakastani... olen hänelle hyvä, uskollinen ja rakastava kumppani muulloin paitsi kun käyttäydyn noin väärin kuten kuvasin.
Kumppanini puolestaan on todella hyvä minulle ja ottaa minut huomioon ihanasti.
En luule että palstalla saan parantavia neuvoja, pohdin vain että mikä mahtaa olla kyseessä minulla, mikä häiriö tai vamma minulla on, jotta voisin edes lukea aiheesta psykiatrille pääsyä odotellessa.
Mainittakoon että kärsin depressiosta, lääkitys on. Mutta sairaus on hallinnassa ollut ihan hyvin jo jonkin aikaa.
Olen jo vaurioittanut suhdetta monta kertaa käytökselläni, yritän muuttua ennen kuin menetän sen kokonaan... en halua myöskään satuttaa aina rakastani joka on maailman ihanin ihminen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ihan ensin voimia sinulle ja jaksamista. Et ole narsisti etkä mikään paha ihminen, sinä olet uhri.
Sinun ikäisesi pienenä sairastanut on jouktunut kestämään vanhemmista eroa, kivuliaita toimenpiteitä joihin ei ole lasta lainkaan osattu valmistella. Ja mikä pahinta olet ehkä kokenut voimakkaita kipuja, koska lasten kivun lievitystä ei ole osattu hoitaa ennenkuin vasta 1070 luvulla aloitettiin.
Itse olen syntynyt syd.vikaisena ja leikattu lapsena. Odottelin kuusi vuotta, että lääketiede kehittyi niin että osattiin suomessa leikata. Ja tiedän siksi mistä puhun.
Tällainen ihminen jota on lapsena kidutettu, (vaikkakin omaksi parhaakseen ja terveydenhuoltohenkilökunnan puolesta) saa aivojen muistikeskukseen jäljet jotka aktivoituvat joskus. Kaikki koettu kipu ja vanhemmista erottamisen psyykkinen ahdistus ei ole tietoisessa muistissa, vaan alitajunnassa. Sieltä ne hirvittävät kauhukokemukset yrittävät putkahtaa tietoisuuteen.
Tällainen kidutettu ihminen kieltää itsensä, tekee itseänsä näkymättömäksi ja tekee itseänsä tunteettomaksi määrätyissä tilanteissa kun ne ahdistukset tulevat. Minulla ne ovat eräänlaisia kohtauksia.
Yksi yleislääkäri osasi kertoa minulle kerran, että kun on kokenut voimakasta fyysistä kipua, ne jättää jäljen muistikeskukseen. Ei siis ole minun omaa mielikuvitustani. Kerran kuin erään lääkärin muistaakseni, Saara Karhu, tekemän tutkimuksen lasten kivunlievityksen historiasta. Sun kannattaa etsiä tieto googlettamalla, lasten kivunlievitys historia saara karhu. Jos löytyisi.
Siinä kerrottiin, että sellainen jättää psyykkisiä vaurioita ja ne ilmenevät juuri noin, esim. eroahdistuksena.
Olet siis itse syytön kaikkin ongelmiisi. Minä olen eristäytynyt välillä vuosikausiksi ihmisistä pahimpina aikoinani ja minulla on alkoholi liikakäyttökausia myös. Olen kykenemätön läheisiin suhteisiin koska kaikki tunteeni esiintyvät eräänlaisina kohtauksina. Eroahdistus ilmenee minulla siten, että en sitoudu mihinkään, enkä keneenkään. Pelkään ihmisiä, vastustan auktoriteettejä ja käskymuotoja. Haluan tuntea vapautta ja itsenäisyyttä. (minua on lapsena pidetty eristyksessä, sidottu ja kidutettu)
Olen korkeasti koulutettu ja teen pätkätöitä. En ole koskaan saanut mitään terapiaa. Kun olen joskus yrittänyt hakea apua MTT.stä olen saanut sen käsityksen että ns. hoitaja ei halua/osaa/pysty/kykene auttamaan minua. Mutta luulisin että nyt on uusia traumahoitoja jotka perustuu silmänliikkeisiin ja niistä voisi olla ehkä apua.
Tällähetkellä seurustelen ja olemme olleet miesystäväni kanssa neljä vuotta. Meillä on kuitenkin kummallakin o,mat asunnot ja tuntuu että iän myötä olen pystynyt paremmin läheiseen suhteeseen. Tunteeni ilmenee siis eräänlaisina kohtauksina ja muutoin peitän/kiellän tunteeni täysin. Annan sulle yhden linkin kun kerroin noista eroahdistustunteista jos löydän.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4000000000000046&posting=22000000024157487
http://www.pokehot.net/luennot/huhmari/JaanaKarhu.PDF
En ole alan asiantuntija ollenkaan enkä osaa ottaa kantaa psyykeestäsi ammattimaisesti, se jääköön psykiatrin tehtäväksi, kerron vaan mitä ajatuksia avauksesi tuo mieleeni.
Käytöksesi varmaan johtuu siitä että olet tosiaan epävarma itsestäsi. Kiukuttelemalla haet huomiota ja erouhkauksilla sitä että toinen sanoisi etten halua luopua sinusta, eikö? Testaat sitä toisen sitoutumisen astetta, että kestääkö se toinen sinua vaikka oletkin välillä hankala? Ehkä sitäkin että pääset sitten toteamaan että tiesinpäs, ei se minusta oikeasti välittänyt, kaikki hylkää lopulta kuitenkin.
Erouhkaukset ei ole tietenkään järkeviä etenkään ellei niillä tarkoita sitä, mutta toisaalta jos ne toistuvat niin aika pian kumppaninkin pitäisi havaita että ne ovat oikeastaan vain sinun oireiluasi. Ettet oikeasti tarkoita sitä. Eikä hänen kaiken järjen mukaan pitäisi enää ottaa niitä uhkauksia edes tosissaan enää. Kumppanin pitäisi myös tuntea sinut niin hyvin että tajuaisi että kiukuttelusi ja erouhkailusi johtuvat epävarmuudestasi ja puolustat itseäsi hyökkäämällä. Sen suhteen voidaan sitten miettiä kumppanisikin itsetuntoa jos hän lamaantuu jokaisesta kiukuttelustasi.
Sen verran mitä olen ihmisiä seurannut ja heidän kanssaan keskustellut, niin harvemmalla on ihan "täydellinen" itsetunto. Rakastumiseen kuuluu aina se kääntöpuoli että siinä on riski satuttaa itsensä. Jos vaikka sössii koko homman tai mikä pahinta, ellei kelpaakaan sellaisena kuin on. Kuvittelisin että jokainen pelkää enemmän tai vähemmän menettävänsä rakkaimpansa. Eri juttu sitten on että miten paljon sitä pelkää. Miten hallitseva se tunne on. Ja voisin myös kuvitella että kun kyseessä on lähisuhde niin siinä tulee rinnastaneeksi niitä tuntemuksia joita koki lapsena lähisuhteessaan. Eli suhteessaan vanhempiinsa. Jos on kokenut jonkintasoista hylkäämisen tunnetta lapsena niin ehkä sitä pelkää että se sama toistuu myöhemmissäkin lähisuhteissa. Kun sen on joskus kokenut niin sitä ei unohda ja pelkää sitten että taas käy niin.
Itse olen sitä mieltä ettei terapia ole kenellekään haitaksi ja etenkin jos tuntee siihen tarvetta niin hyvä että olet menossa. Itsekin olen joskus käynyt terapiassa ja siellä toin esille juuri tuon menettämisen pelon. Jossain vaiheessa pelko siitä että menetän kumppanini kun tuntui hallitsevan elämää. Se johtui varmasti ainakin osittain siitä että olen kaksi kertaa menettänyt läheisimmän ihmisen, ensin isäni ja sitten avopuolisoni. Terapeutti sanoi että kun niistä ei ole vielä kovin pitkä aika niin on normaalia että vielä pelkään pahinta, mutta pidemmän päälle se ei ole normaalia. "Normaali" ihminen tietää että menettäminen on mahdollista muttei se hallitse elämää. Sitä ei mieti joka päivä eikä se estä luottamasta tulevaan.
Sanoi myös että itse on päässyt siitä pahimmasta pelosta eroon niin että on ajatellut että jossain vaiheessa kuitenkin ihan varmasti menettää sen toisen (vaikka sitten kuoleman kautta ellei muuten). Kuullostaa ehkä oudolta ajatteluketjulta mutta oikeastaan kun ajattelet sen loppuun niin silloinhan sitä ei tarvitse enää pelätä. Kun se joskus tapahtuu kuitenkin niin ei auta kuin hyväksyä se ja nauttia siitä ajasta jonka saa sen toisen kanssa olla. Eikä ajatella että mitä jos epäonnistun mitä jos se hylkää minut.
Lämmin kiitos vastanneille!
Pelkäsin että minut tuomitaan, ajatellaan että olen vain ilkeä ja itsekäs. Voin itsekäs ollakin, mutta ilkeä en. Taidanpa olla usein liiankin kiltti. Rakkautta kumppanini saa, olen hänelle myös tuki ja turva.
Silti tiedostan käytökseni virheet selkeästi, silti en aina pysty itseäni hillitsemään kun pelkotila tai paniikki iskee, hyökkäys on tosiaankin mulle puolustautumiskeino, liian voimakas reagointi ei ole sekään hyvä asia.
Mulla on ollut ihan hyvä lapsuus sinällään, mutta juurikin runsas sairastelu ja sairaalakeikat ovat jättäneet minuun haavoja. Lisäksi muistelen että vaikka vanhempani olivat ns. hyviä vanhempia, eivät he fyysistä läheisyyttä ehkä niin paljon lapsilleen antaneet. Nuorimmaisena minusta kasvoi ujo ja miellyttämisenhaluinen, mutta myös ns. lellipentu.
Aikaisemmat suhteeni ovat kaatuneet mikä mihinkin, kumppanin uskottomuuteen, minut on jätetty muutaman kerran mutta olen myös itse ns. jättänyt. Yhdestä edellisistä kumppaneistani oli todella vaikea erota, hirmuisen vaikea oli hyväksyä ettei hän enää halunnut olla kanssani.
Mutta nyt minulla on ihana ihminen elämässäni, joka todella kohtelee minua erittäin kauniisti.
Se on kylläkin totta, ettei hänenkään itsetuntonsa ole kovin hyvä, koskapa jos hän tekee jotain väärin ja siitä tulee puhe, hän heti julistaa että on mun mielestä sitten varmaan ihan kelvoton ihminen... Korjaan aina ettei hän todellakaan ole millään lailla kelvoton, virheitä teemme kaikki.
Joten tavallaan molemmat hoidamme suhteessa toisiamme. Silti suhteemme on onneksi kuitenkin terve, eli viihdymme hyvin yhdessä, meillä on samat haaveet tulevaisuuteen, samat arvot ja rakastamme ja kunnioitamme toisiamme syvästi. Molemmilla on kipeitä kokemuksia elämässä ja haluamme olla toisillemme hyviä.
Epäilen etten koe olevani rakkauden arvoinen. Pelkään niin valtavasti menettämistä, että mieluummin työnnän toisen ensin pois luotani jos yhtään epäilen hänen kiintymystään tai rehellisyyttään.
Siksi olen huolissani koska mulla on selvä kaava tähän käytökseen, että en vain osaisi olla onnellinen kuin vähän aikaa kerrallaan, tuntuu että jotenkin ei "uskalla" olla onnellinen, tai ettei saisi olla, muuten tapahtuu jotain ikävää...
Asioiden tiedostaminen on mielestäni tärkeä askel eteenpäin, ja toivon todella että rakkaani jaksaa ymmärtää minua. Välillä tuntuu ettei hän jaksa. Reagoi kyllä hyvin voimakkaasti minun pelkoihini ja sanoihini niiden aikana, vaikka olen monesti sanonut että EN tarkoita eroa enkä muutakaan kauheaa mitä sanon... että MUISTA se aina.
Silti hän ottaa sanomani tosissaan ja itkee ja sitten on viileä minua kohtaan jonkin aikaa.
En halua menettää häntä enkä satuttaa häntä enkä uhkailla erolla ihmistä jota en nimenomaan halua koskaan menettää.
Pohdin asioita ja yritän vielä enemmän tiedostaa käytökseni virheet.
Luin ton ja totesin, että riittämättömyyden tunne tuntuu olevan aika vahvoilla sulla.
Olet akateemisesti koulutettu, muttet ammatissa, joka vastaa koulutustasi...
Sairauskokemukset lapsena...
No, yleensä rajatilahäiriötä kuvaillaan pinnallisesti juuri tuommoisena, kuin sinä olet, mutta ehkä ei kuitenkaan kannata vetää mitään johtopäätöksiä vielä sellaisen kuvauksen suhteen.
Tässä linkissä on parempaa tietoa:
http://www.omaiset-tampere.fi/opassarja/epavakaa_persoonallisuus.pdf
Mun käsitys on se, että riittämättömyyden tunteet juontaa jostain ihan 1-3 vuotiaasta, kun lapsi kokee syyllisyyttä jonkin erokokemuksen, tai vastaavan takia.
Eli lapsi uskoo olevansa syyllinen vaikka siihen, että äiti jätti hänet yksin. Kun lapsi ei pysty käsittelemään tunnetta, niin se johtaa riittämättömyyden kokemukseen. Epätoivoisuuteen siitä, että hän ei osaa, tai pysty olemaan riittävä vanhemmilleen.
Usein tuo johtaa tapahtumaketjuun, että lapsen pelko riittämättömyyttä kohtaan saa hänet arvioimaan väärin tilanteita pelon takia, sekä omalla toiminnallaan vaikuttamaan osaltaan siihen, että samankaltaiset tilanteet toistuvat myöhemmin.
Sä olit hyvin tiedostanut, että sä juuri riittämättömyyden takia itse hoidat suhteesi ongelmiin.
Sun täytyis ajatella, että se ei ole sun vika, jos sä koet riittämättömyyttä, eikä sun siksi sitä tarvitsis kokea. Samoin se ei ole kenenkään muunkaan vika.
Sun täytyis pystyä vaan käsitteleen se asia tunteena, mutta ymmärtään, että sillä ei ole todellisuuspohjaa, kuten aika hyvin olitkin ilm. pystynyt.
Siis ihan hatusta vedin tän jutun, että ei kannata yhtään luottaa. Itselläni on muistin varaisia kokemuksia varhaislapsuudesta, jotka tukevat kylläkin tällaista tapahtumaketjua.
joss sulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö
Varmaan suurin osa naisista tekee tota!!!
Ite ainakin sain edellisessä suhteessani välillä hermokohtauksia, tosin saan niitä silloinkin vaikka en ole suhteessa, se johtuu yleensä siitä, että testailen ihmisiä, niiden sietorajaa, kuinka paljon ne kestää, tai toi mulle tulee sillä hetkellä mieleen kun sen hermokohtauksen saan. Se ajatus ei kestä kauaa, olen vaan sillä hetkellä niin kiukkuinen etten pysty ajattelemaan selkeästi! Sen jälkeen välittömästi mua hävettää kamalasti, enkä kehtaa enää myöntää, että "hei en mä olekkaan enää vihainen unohdetaan koko juttu?!" kun ei toinen pysty noin vaan unohtamaan. No lopulta meidän suhteen kanssa kävi ainakin niin, et miehellä meni hermot, ja se jätti mut. Mä oon nyt 3 kk pyydelly anteeks, kun ymmärrän ton asian, en tiedä johtuuko se siitä että dramatisoin asioita ja olen näin ollen lapsellinen, vai olisko siihen oikeasti jotain apua jostain, meinaan tätä hermokohtausten saamista tapahtuu muutenkin. Saatan siis ensin vaikka nauraa iloisesti, heittää läppää, puhella ihan normaaleista asioista, mutta heti jos koen olevani jollain tapaa alakynnessä, tai että toinen ihminen ei vaan ymmärrä mua ollenkaan, niin saatan huutaa jotain ilkeää, lähteä ovet paukkuen ulos ja olla vastaamatta puhelimeen. Saatan siis muut hämmennyksen tilaan, varmaan mahtavat ajatella että "mikä sille tuli" "mitä mä nyt tein" jne... Olen monasti pyytänyt anteeksi kyseistä, kyllä sen ovatkin sitten ymmärtäneet ainakin suurin osa, mutta he eivät ymmärrä tuonkaan kolikon kääntöpuolta, usein iltaisin yksin häpeän itseäni, itken (paljonkin) ja tuo rajoittaa minun normaaleja päivärutiineitani. Tulee paniikkihäiriöitä... "mitä jos häpäisen itseni tänään, mitä jos minua arvostellaan ja hermostun tai alan itkemään". Opiskeluni ja työni ja harrastukseni ovat jääneet, kun olen avannut suuni ja vaatinut itselleni hoitoa, minulle on sanottu että joitain piirteitä minussa on huomattu jotka "ehkä vaatisivat hoitoa", mutta mua on kuulemma suojeltu "kun ei koskaan tiedä mitä lääkkeitä ne tyrkyttää, ja millaisen diagnoosin ne antavat" eikö mulla ole kuitenkin oikeus apuun? Osaako kukaan sanoa mikä mulla on, vai onko tää vaan jotain nuoruuden ahdistusta, tosin mulla on ollu koko ikäni tällasta, kausiluontoisesti joskus ei juuri ollenkaan vähään aikaan (vaikka 3 kuukauteen) sitten yhtäkkiä taas on pahempi kausi, että tavarat lentää ja lähden ulos. Minua harmittaa, kun olen yrittänyt netistä monasti katsoa, että mikä mulla on vikana, mutta tuntuu että monista eri "häiriöistä" mulla olis joitakin piirteitä, vaikkakaan ei kaikista, en mä osaa sanoa, enhän oo edes mikään ammattilainen, oon vaan todella väsynyt tän kaiken keskellä.
Usein (päivittäin) ajattelen kuolemaa, tai että kumpa sairastuisin johonkin vakavaan sairauteen, kuten syöpään (äidillä oli se)joskus hermokohtauksissani (useita kymmeniä kertoja) olen uhannut tappaa itseni puukolla, niin että minulta on jouduttu kädestä ottamaan puukko pois. Varmasti raskasta sille, joka sitä tilannetta joutuu seuraamaan, toisaalta, lähipiiriini kuuluvat ihmiset ovat kaikki vähän semmoisia tyyppejä, jotka eivät ketään/mitään ota tosissaan, ajattelevat vaan että JOOPAJOO ja diipadaapa. :/ en siis tiedä kerjäänkö minä vain huomiota vai olenko jotenkin pimeä? Tarkoituksella en kyllä ketään ns "ärsytä" koskaan, vaan joku sen hetkinen suunnaton silmitön viha ja ärtymys, suru, kaipuu, kova ikävä ja rakkauden ja välittämisen, huomioimisen puute, samaan aikaan, saa minut niin poissa tolaltani, että en saa kantaani muuten ulos kun riehumalla, siltä minusta tuntuu. Empä ole hirveästi ottanut puheeksi kenenkään kanssa näitä asioita, mutta hoitoon haluaisin.
No tuo kuullostaa vähän typerältä kommentilta että "kun ei koskaan tiedä mitä lääkkeitä ne tyrkyttää, ja millaisen diagnoosin ne antavat". Epäluottamusta alan ammattilaisia kohtaan. Diagnoosi kaiketi annetaan sellaiseksi kuin se on. Ja tiedot ovat luottamuksellisia. Minusta voit tuollaiset kommentit jättää ihan omaan arvoonsa ja hakeutua esim jonkun terapeutin puheille jos siltä tuntuu. Tietysti sinulla on oikeus saada apua. Ei kukaan voi kenellekään väkisin lääkkeitä syöttää, itse purkki ostetaan, avataan ja lääkkeet niellään. Sen minäkin huomasin joskus aikoinani terapiassa käydessäni että lääkkeitä oltiin kovin kärkkäästi määräämässä, mutta koska olin hakemassa enemmän keskustelevaa terapiaa ja pärjäsin mielestäni ilman lääkkeitä niin ei niitä minulle väkisin tyrkytetty kun niistä kieltäydyin. Tietysti pitää pystyä myös luottamaan ammattilaiseen, esim masennustapauksissa masennus voi olla alussa niin lamauttava ettei asiaa pysty työstämään ennen kuin pahin olo on saatu lääkkeillä kuriin, muttei se aina niin ole. Eikä lääkkeissä itsessään mitään pelättävää pitäisi olla, pyrkimyshän on kuitenkin se että oma olo paranisi.
Jos sinulla ei omasta tuttavapiiristäsikään löydy ketään joka jaksaisi ottaa sinut tosissasi ja kuunnella niin ehkä tosiaan olisi viisasta hakeutua terapeutille, ei siitä haittaakaan ole. Jos olet kovin nuori niin tuo voi liittyä ihan siihen kasvamiseenkin, oman itsesi etsimiseen, mutta eihän se tosiaan helpoksi sitä tee jos ihmissuhteet kärsivät hermostumiskohtauksistasi. Ja jos ymmärsin oikein että äitisi on vielä kuollut syöpään niin nuo reaktiot voi liittyä vielä osittain käsittelemättömään suruunkin. Mutta eiköhän niillä terapeuteilla ole kuitenkin paras asiantuntemus psyykeeseen, joten varaa ihmeessä aika, siinä on sekin hyvä puoli että kerrankin joku kuuntelee ja omaa oloaan saa purkaa oikein "luvan kanssa".
"No tuo kuullostaa vähän typerältä kommentilta että "kun ei koskaan tiedä mitä lääkkeitä ne tyrkyttää, ja millaisen diagnoosin ne antavat". Epäluottamusta alan ammattilaisia kohtaan."
Tuohon täytyy vastata, että yksi muiden joukossa, jotka tuota ovat mulle varoitelleet, on juuri oma äitini, joka siis ei onneksi kuollut syöpäänsä (pahalaatuinen rintasyöpä) rinta leikattiin kokonaan pois ja jälkihoitoja on ollut siitä asti, pelko on sydämessä että jos se uusii. Äiti on vielä itse aikoinaan käynyt psykologikoulutuksen ja ollut alalla töissä, kunnes kyllästyi ja lopetti. Senpä takia onkin mieleeni tullut, että jos ei hän ota minua tosissaan, niin ei varmaan ota muutkaan? Toisaalta epäilen että se on siitäkin kiinni että hän ei halua "myöntää" että minulla olisi mitään vikana. Hän ei monia ongelmia myönnä. (minulla on väkivaltainen alkoholisti isä ja vanhemmat eronneet, siitä on koitunut monia hankalia tapauksia, esim isä ilmestyi raivoamaan useisiin otteisiin kouluun jne, velipuoleni otettiin huostaan koska isäni oli niin arvaamaton, äiti ei myönnä mitään eikä ole kertonut ongelmistaan yhdellekkään sielulle, mutta onhan sen lähipiiri huomannut, korkeintaan äiti sanoo että "no hän on vähän hankala luonne" lisäksi minua kiusattiin peruskoulussa, siihenkään ei äitini koskaan puuttunut.)
Tuntuu että muut ajattelevat että ei mulla niin väliä. Purkakoot tuskansa mihin haluaa kyllä se siitä tasottuu aikanaan. Ja olenhan minä nuori ihminen, täytän tänä vuonna vasta 18. Mutta on se raskasta itkeä päivittäin, ja kun en pääse enää edes ulos kotoa, en vaan saa lähdettyä mihinkään, minulla siis olisi opiskelut kesken, lehtienjako, ja uusi harrastus, mutta kaikki on jäänyt kesken. Ahdistus muodostuu liian suureksi, kun ei ole enää ystäviäkään, onnistuin rikkomaan välit, samalla exääni, ja kahteen parhaaseen ystävääni, muihin ei sitten niin läheisiä välejä olekkaan.
Muut eivät oikeen ymmärrä, että olen päällepäin iloinen ( raivokohtaukset) mutta sisimmässäni itken ja huudan apua. Vaikka siitä yrittää mainita, ei minua ole kuunneltu, tosin nyt kun en enää lähde uloskaan, ja olen saanut itkukohtauksia ihmisten nähden, ovat he alkaneet varmaan ajattelemaan ettei kaikki tosiaan olekkaan hyvin.
Kiitos kuitenkin kannustuksesta... Minulla on nyt varattu aika omalääkärille, ensi viikolle, ehkä saisin sieltä jonkun lähetteen ja saisin vihdoin apua.
Ahaa, ymmärsin väärin, hyvä niin ettet sentään menettänyt äitiäsi.
Itselläni ihan sama tilanne, minunkin äitilläni samanlainen kohtalo tuon rintasyövän kanssa. Olen ajatellut että hyvä että "uskalsi" leikkauttaa toisen rinnan kokonaan pois sillä se käsittääkseni vähentää riskiä uusiutumiseen huomattavasti. Tietysti riippuu että oliko ehtinyt levitä muuallekin jo.
Jotenkin olen onnistunut olemaan suuremmin pelkäämättä että syöpä uusiutuu kun olen elänyt isäni suhteen aikanani uusiutumisen pelossa vuosia. Hänelläkin oli syöpä eikä pelko ollut edes turha vaan se uusiutui ja hän kuoli siihen lopulta mutta syöpä oli pahempaa tyyppiä kuin rintasyöpä. Opin siitä kuitenkin sen että koska ikinä ei tiedä, terveidenkään ihmisten kohdalla, että miten kauan elämää on jäljellä niin pitäisi yrittää nauttia tästä hetkestä eikä pilata tätä hetkeä murehtimalla tulevista. Kun niille ei kuitenkaan mtn voi.
Mutta olin vähän sinua vanhempi kun isäni syöpä sitten uusiutui toisen kerran ja sitten vuoden päästä kolmannen ja viimeisen kerran. Ja kyllä minäkin olin silloin aika sekaisin. Itse käsittelin sitä niin että pyrin itsenäistymään rajummin kuin ehkä oli tarvettakaan, hoidin opiskelut tunnollisesti ja nopeasti pois kun ajattelin että olen lopulta aika yksin, jokaisen pitää itse selviytyä. Ei ollut tavallaan varaa eikä aikaakaan irtautua "vähitellen" ja toihan se turvattomuuden tunnetta vaikken silloin sitä tunnistanutkaan. Pakenin sitten sylistä syliin eri miesten "huollettavaksi".
Ja kyllä minäkin sen muistan että kun perheessä oli kahdella syöpä ja ongelmia riittävästi niin pakosta ne omat "pienemmät" ongelmat jäivät niiden varjoon. Niinkuin sinunkin tapauksessa varmaankin. Vaikka äitisi onkin käynyt psykologikoulutuksen niin hän tuskin äitinäsi pystyy näkemään sinun tilannettasi objektiivisesti ja siksi on hyvä että olet hakeutumassa nimenomaan ulkopuolisen ammattilaisen hoitoon. Lisäksi äitisikin on kohdannut ongelmia varmasti enemmän kuin kukaan jaksaa kantaa niin ettei ole mikään ihme ellei hän jaksa paneutua sinun tilanteeseesi.
Mutta niin se vaan on, sen tulee huomaamaan elämässä usein että jokaisen pitää pitää itse omat puolensa. Hyvä että olet varannut ajan. On tuossa sinullakin aika paljon tapahtumia 18-vuotiaaksi jo takana. Muista kuitenkin että "mikä ei tapa, vahvistaa" ei ole pelkkä klisee, jos saat nuo asiat käsiteltyä mielessäsi ja niiden "herraksi" niin olet paljon vahvemmilla elämässäsi jatkossa kuin ne joiden ei ole asioita juuri tarvinnut vaikeuksien pakottamana miettiä.
Ja muista siellä lääkärillä sitten että siellä ei kannata esittää reipasta eikä vähätellä ongelmiaan, terveydenhuollossa tuntuu nykyään saavan hoitoa ne jotka sitä osaavat vaatia. Eli älä lähde sieltä pelkkä resepti kourassa vähin äänin kotiin vaan pidä huoli että saat lähetteen jollekin terapeutille. Se on raskasta että sielläkin vielä pitää taistella, mutta se on kyllä sen arvoista!
Voimia!
Kiitos paljon sulle kuuntelemisesta ja avusta :) Tommosia ihmisiä jotka jaksais kuunnella, ja ymmärtää munkin kannalta asioita, ei mun elämässäni ole, joten merkitsee mulle tosi paljon että sain vähän purkaa aatteitani, joka onkin kyllä netin kautta helpompaakin. Lisäksi nostan sulle hattua, siitä että olet selvinnyt molempien vanhempien sairauksista noin hienosti, en tiedä kuinka pohjalla olet käynyt, mutta vaikutat todella tietoiselta maailman menosta, ja olet hyvä esimerkki siitä että asioista pääsee yli ja selviää.
Kaikkea hyvää toivon sulle elämääsi jatkossa!