Vaimo vai tyttöystävä? kumman pitää

Kyllä mä nyt säälin teitä miehiä kun teillä on niin vaikeaa.. On se pettäminen vaan raskasta touhua.

HERÄTKÄÄ JO!!!

Jo tosiaan on niin eläin ettei pysty himojaan hallitsemaan niin kannattaiskohan sitten tosiaan erota reilusti, eikä pelata omia pelejään toisen selän takana?? Eiköhän lapsikin kärsi tulehtuneesta ilmapiiristä ja vanhempien kuikuilusta enemmän kuin siitä, että reilusti erottaisiin ja sovittaisiin vaikka yhteishuoltajuus.

Ihmettelen todella tätä maailman menoa, eikö ihmiset muka pysty hallitsemaan tunteitaan ja tekojaan; jos ei, niin kukas niitä sitten hallitsee?? Eipä ole itselläni ollut vaikeuksia pysyä uskollisena vaikka ei todellakaan ole aina ollut ruusuilla tanssia tämä meidänkään perhe-elämä. Houkutuksia tulee aina, mutta niistä pystyy halutessaan kieltäytymään. Ja parisuhdetta pystyy hoitamaan ja vaalimaan, jos vain haluaa.

Mitäs sitten jos päädytte yhteen näiden "tyttöystävienne" kanssa? Kauanko huumaa kestää kun ei ole enää jännitystä suhteessa? Epäilenpä ettei kovin montaa vuotta.. Uskollisuus on mielentila ja oman käyttäytymisen tulosta, näin minä asian näen. Eli ei tipu säälipisteitä täältä.

Ymmärrän sen, että puolison valinta ei aina onnistu. Tai vaikka valinta aikoinaan oli oikea, niin ihmiset ja tilanteet muuttuu ja liitto osoittautuu toimimattomaksi tai kerrassaan huonoksi. Hyväksyn eron. Minä jopa kannatan sitä useissa tapauksissa Missään perhehelvetissä kenelläkään ei ainakaan ole mitään syytä olla.

Mutta EN HYVÄKSY enkä ymmärrä pettämistä. Siinä loukkaa pahasti toista ja loppupeleissä haavoittaa myös itseään. Ja lapsia, joita niin kovasti muka ajatellaan.

Jos liitto ei ole sellainen kuin haluaisit sen olevan, niin yritä korjausta tai eroa. Olkaa aikuisia. Sitten vasta uutta kumppania hakemaan, kun entinen suhde on lopetettu. Tämäkään prosessi ei ole lapsille helppoa, mutta se on sentään vastuullista elämää.

määää kirjoitti:

Ymmärrän sen, että puolison valinta ei aina onnistu. Tai vaikka valinta aikoinaan oli oikea, niin ihmiset ja tilanteet muuttuu ja liitto osoittautuu toimimattomaksi tai kerrassaan huonoksi. Hyväksyn eron. Minä jopa kannatan sitä useissa tapauksissa Missään perhehelvetissä kenelläkään ei ainakaan ole mitään syytä olla.

Mutta EN HYVÄKSY enkä ymmärrä pettämistä. Siinä loukkaa pahasti toista ja loppupeleissä haavoittaa myös itseään. Ja lapsia, joita niin kovasti muka ajatellaan.

Jos liitto ei ole sellainen kuin haluaisit sen olevan, niin yritä korjausta tai eroa. Olkaa aikuisia. Sitten vasta uutta kumppania hakemaan, kun entinen suhde on lopetettu. Tämäkään prosessi ei ole lapsille helppoa, mutta se on sentään vastuullista elämää.

Lue lisää

Juu, näinhän se menee, mitä te molemmat kirjoitatte, mitäpä tuohon voisi enempää lisätä.

Eropaperit odottaa nyt täyttämistä ja prosessi menee eteenpäin. Niin myös tällä "uudella". Ja eikä kumpikaan meistä hyväksynyt tai hyväksy pettämistä. Eikä sitäkään, että maailmassa kuolee viattomia tai että poliitikko nukahtaa rattiin aiheuttaen kolarin ja yhden kuoleman. Elämä ei vaan aina mene, niin kuin suunnittelee.

Ja mistäs hitosta minä tiedän, onko tämä tyttöystävä edes tosissaan minun suhteen, vaikka niin sanoo? Tai että käykö hän vielä muuallakin. Tai että jos on kerran pettäjä, on aina pettäjä. Eihän näitä asioita voi koskaan tietää, sillä koko inhimillinen kanssakäyminen kaikilla elämän aloilla perustuu luottamukseen.

Ja tottahan tuokin on, että tässä vain särkee itsensä ja muutaman muunkin vielä ohessa. Mutta ei ihminen useinkaan tee pahaa toiselle tieten tahtoen. Omaa onneaan tavoitellessaan sitä tulee tölväisseeksi muita. Ei tässä mitään puolusteltavaa ole, paska juttuhan tämä kaikkiaan on. Aikanaan tämä tyttöystävä ja minä molemmat ajattelimme, että tämä on vain hetken hairahdus ja elämä palaa takaisin porvarilliselle, kunnon ihmisten uralle. Mutta sitten mopo perkele otti ja karkasi alta.

En kaipaa enkä toivo sääliä, itsepähän olen elämäni ryssinyt ja nyt on seuraukset kannettava. Virhe tuli tosin tehtyä jo 15 vuotta sitten. Väliin mahtuu yhden lapsemme kuolemakin. Tiedän, että olisi pitänyt uskaltaa lähteä jo ajat sitten. Mutta minussa ei ollut siihen miestä, myönnän. En uskaltanut lähteä juuri tuon kuolemankaan takia.

Halusin vain siksi kirjoittaa tänne, että ihmistä ylipäätään lohduttaa hiukan, kun kuulee, ettei ole ainoa, jolle näin on käynyt. Että tämä tarina on vain yksi miljoonista. Että muutama muukin on onnistunut pilaamaan elämänsä. Kipeä asia silti vaan on, mutta voiko elämässä säästyä kipupisteiltä?

Se, että tuleeko suhteesta tämän uudenkaan ihmisen kanssa koskaan mitään, on riski. Elämä sinänsä on riski.

Minusta suurempi pelkuri on se, joka jää suhteeseen, mikä ei ole hyvä. Mutta miten olla enää ihmisen kanssa avioliitossa, joka ei tunnu yhtään oikealta. Kyllä se ero on ainoa vaihtoehto, aivan kuten edellisten kirjoittajatkin toteavat.

Voisihan tässä jatkaa "osakeyhtiön" pyörittämistä. Tiilitaloineen ja tavaroineen. Mutta se on vain maallista mammonaa jota tulee ja menee. Ja lapsille on parempi, että yksi huono koti muuttuu ehkä kahdeksi, mutta hiukan vähemmän huonoksi kodiksi.

Lopulta jää jäljelle vain yksi kysymys: onni, mitä se on? En tiedä.