Olen 45-vuotias, lapseton sinkku. Kummilapsia ja ystäviä minulla on. Vanhempani erosivat, kun olin 8-vuotias. Asuimme isosiskoni ja jo nyt kuolleen pikkuveljeni kera äidin kanssa. Isään on yhteys ollut aina tosi vähäinen. Äiti on nyt 70-vuotias ja olen häneen puhelimitse yhteydessä noin kerran viikossa. Välimme ovat kohtalaiset. Isäni on 77-vuotias ja vaihdamme kuulumisia postikortin välityksellä joitakin kertoja vuodessa.
Voitko kertoa oman kokemuksesi ja omat tuntemuksesi siitä, miltä se tuntuu, kun äiti tai isä kuolee (tai läheinen ystävä), kun on itse jo keski-ikäinen?
Olin menettää järkeni, kun pikkuveljeni teki itsemurhan 25-vuotiaana.
Mummon kuolema 91-vuotiaana oli pieni suru.
Ikäiseni tuttava kuoli yllättäen viime kesänä. Mietin asiaa aika paljon ja surinkin. Puoli vuotta hän kulki ajatuksissani mukana.
Oma kuolema ei enää minua pelota (ainakaan tällä hetkellä).
Muiden kuolemat pelottaa. Se, kuinka niistä selviän, selviänkö ja kauanko selviäminen kestää? Veljen itsemurha oli ensimmäinen kosketukseni kuolemaan ja se oli kokemuksena yksi karmeimmista asioista elämässäni. Se satutti minua todella syvältä ja kulkee mukanani omalla laillaan elämäni loppuun asti. Olen puhunut asiasta niin avoimesti kun vain olen voinut ystäville ja terapiassa. Ehkä veljen itsemurhasta jäi kuitenkin elinikäistä traumaa, joka ei vain häviä.
Toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen on minulle siis erityisen rankkaa.
Olen herkkä ja tunteellinen.
Toisaalta sittenhän se vasta oikeasti nähdään, kuinka tunnen, kestän ja jaksan, kun seuraava kuolema kohdalleni tulee.
Kaipaan kuitenkin toisten kertomaa niistä tunteista ja selviämisestä, silloin kun läheinen kuolee.
Miltä tuntuu, kun äiti kuolee?
91
17309
Vastaukset
- keskiikäinen
perheellinen nainen. Äitini kuoli yllättäen 4 kk sitten alle 70 vuotiaana (66v). Joskus olin ajatellut miltä tuntuu, kun ei ole enään äitiä. Enpä osannut ajatella, että näin valtavan pahalta. Meillä oli läheiset välit, hän kävi meillä usein, haki nuorinta lastani päiväkodista, kyyditsi toisia lapsia milloin milloin minnekin. Hänelle aina soitin, kun jotain kerrottavaa oli. Lapsistani, omasta elämästäni, mistä vaan. Nyt ei ole ketään kelle kertoa. Ei ole isääkään enään, hän on ollut kuolleena yli 10 vuotta.
Menetys tässäkin iässä oli suuri. Ehkä siksi, koska juuri nyt välimme olivat kaikista läheisimmät kuin koskaan ennen. Tunsin ja yhä tunnen suurta tyhjyyttä, hyvin olennainen osa elämääni on poissa. Äiti oli perheeni ohella elämäni tärkein ihminen.
Minulle tuli myös alkuun turvaton olo, orpo olo. Vaikka olen aikuinen, olisin äitiä tarvinnut vielä monta vuotta. Jouduin turvautumaan rauhoittaviin, nyt olen jo niistä päässyt. Mielialalääkkeitä käytän, koska sairastuin elämäni ensimmäistä kertaa myös masennukseen äitini kuoleman takia. Olin pohjalla toivottomuuden kuilussa, mutta sieltä hiljallee nosemassa. Lapseni ja mieheni toki ovat siinä suureksi avuksi.
Äidin menetys siis sattui erittäin paljon, melkeinpä elämänhalu hetkeksi katosi. Tiedän kuitenkin,että äitini ei ikinä halunnut minulle ja perheelleni mitään pahaa. Hän toivoisi meidän jatkavan elämäämme ja olevan onnellisia. Hänen vuokseen näin teen. Olkoon se rakkaalle äidilleni viimeinen palvelus. Rakastan ja kaipaan häntä ikuisesti. Vieläkin itken usein vaikka en välttämättä joka päivä.
Silti joka ainut päivä äitiäni ajattelen.- Kohtalotoverisi
Hei, menetin äitini 2 viikkoa sitten, hän oli samanikäinen, kuin sinun äitisi kuollessaan. Luettuani kirjoituksesi ajattelin heti, että kirjoitit juuri niitä asioita, joita minäkin olen ajatellut viime aikoina.
Äiti hoiti lapsiani monta vuotta ja nyt tuttu hahmo ei enää tule aamukahville iloisesti tervehtien. Koiramme katsoo turhaan ulko-ovelle ja odottaa mummoa.. Tämä IKÄVÄ on aivan käsittämätöntä ja tuska viiltävää, olen menettänyt rakkaan äitini, tukijani, kuuntelijani joka kuului perheemme jokapäiväiseen elämään. Juteltiin äidin kanssa kaikenlaista, nyt valokuva on tuolla hyllyssä muistona ja kynttilät palavat sen vieressä.
Mieheni suree anoppiaan jonka kanssa oli läheinen ja lapsemme hekin ovat surun murtamia, kukaan meistä ei jaksa uskoa todeksi sitä, että mummo ei enää palaa luoksemme. Ystävät ja läheiset ovat olleet mieletön voimavara ja huomanneet miten paljon menetimme. Itkemme koko perhe yhdessä ja tuemme toisiamme tietäen, että olemme vasta alussa surutyömme kanssa. Jos tässä vaiheessa tuntuu näin kamalalta miten ihmeessä tätä sietämätöntä olotilaa voi kestää, ettei menetä mielenterveyttään?!
Mietin samaa, kuin sinä, että olisin vielä tarvinnut äitiäni, me kaikki tässä perheessä, mutta kohtalo päätti toisin ja yht'äkkiä varoittamatta äiti sairastui, ei mennyt ajoissa hoitoon ja hyvästä hoidosta huolimatta menehtyi teholle taisteltuaan elämästään 14 tuntia siitä, kun hälytin hänelle ambulanssin. Onneksi ehdin vielä silittää hänen hiuksia ja jutella muutaman sanan, ennenkuin hän menetti tajuntansa. En koskaan unohda äidin katsetta : "ei tässä näin pitänyt käydä.." äitini ei osannut aavistaa tilanteen vakavuutta. Olen elänyt itsesyytöksissä siitä, etten saanut äitiä lääkäriin ajoissa, vaikka kovasti häntä sinne yritin saada.
Nyt on tyhjä olo ja koskee koko ajan, ajattelen äitiä joka hetki, kaipaan häntä, tekisi mieli soittaa hänelle ja kertoa kaikkea mitä on tapahtunut. Olimme viimeiset 3 vuotta hyvin läheisiä ja nyt mietin olisiko äidistä luopuminen ollut näin tuskallista, jos olisimme olleet etäisempiä tai tavanneet vain harvoin?!
Jos minulla olisi aikakello ja pääsisin takaisin aikaan, jolloin äiti eli kertoisin hänelle, että hän on maailman rakkain äiti ja olen hänelle monesta niin kiitollinen!!
Nyt pitää tehdä uusia käytännönjärjestelyjä ja etsiä lapsille hoitopaikka yms. Isommat kun tulee koulusta mummo ei ole enää vastaanottamassa, tekemäsä ruokaa kuunnellen samalla miten koulupäivä suijui.
Taiskan laulun sanat kaikuu korvissani: "Miksi näin, kaiken kauniin joka menetämme huomaamme vasta jälkeenpäin.."
Voimia kaikille ketkä ovat menettäneet rakkaampansa ja etenkin aloittajalle joka on menettänyt veljensä. Nuoren kuolemaa on vaikea koskaan hyväksyä, vaali muistoja hänestä. Halauksia! - keski-ikäinen *
Kohtalotoverisi kirjoitti:
Hei, menetin äitini 2 viikkoa sitten, hän oli samanikäinen, kuin sinun äitisi kuollessaan. Luettuani kirjoituksesi ajattelin heti, että kirjoitit juuri niitä asioita, joita minäkin olen ajatellut viime aikoina.
Äiti hoiti lapsiani monta vuotta ja nyt tuttu hahmo ei enää tule aamukahville iloisesti tervehtien. Koiramme katsoo turhaan ulko-ovelle ja odottaa mummoa.. Tämä IKÄVÄ on aivan käsittämätöntä ja tuska viiltävää, olen menettänyt rakkaan äitini, tukijani, kuuntelijani joka kuului perheemme jokapäiväiseen elämään. Juteltiin äidin kanssa kaikenlaista, nyt valokuva on tuolla hyllyssä muistona ja kynttilät palavat sen vieressä.
Mieheni suree anoppiaan jonka kanssa oli läheinen ja lapsemme hekin ovat surun murtamia, kukaan meistä ei jaksa uskoa todeksi sitä, että mummo ei enää palaa luoksemme. Ystävät ja läheiset ovat olleet mieletön voimavara ja huomanneet miten paljon menetimme. Itkemme koko perhe yhdessä ja tuemme toisiamme tietäen, että olemme vasta alussa surutyömme kanssa. Jos tässä vaiheessa tuntuu näin kamalalta miten ihmeessä tätä sietämätöntä olotilaa voi kestää, ettei menetä mielenterveyttään?!
Mietin samaa, kuin sinä, että olisin vielä tarvinnut äitiäni, me kaikki tässä perheessä, mutta kohtalo päätti toisin ja yht'äkkiä varoittamatta äiti sairastui, ei mennyt ajoissa hoitoon ja hyvästä hoidosta huolimatta menehtyi teholle taisteltuaan elämästään 14 tuntia siitä, kun hälytin hänelle ambulanssin. Onneksi ehdin vielä silittää hänen hiuksia ja jutella muutaman sanan, ennenkuin hän menetti tajuntansa. En koskaan unohda äidin katsetta : "ei tässä näin pitänyt käydä.." äitini ei osannut aavistaa tilanteen vakavuutta. Olen elänyt itsesyytöksissä siitä, etten saanut äitiä lääkäriin ajoissa, vaikka kovasti häntä sinne yritin saada.
Nyt on tyhjä olo ja koskee koko ajan, ajattelen äitiä joka hetki, kaipaan häntä, tekisi mieli soittaa hänelle ja kertoa kaikkea mitä on tapahtunut. Olimme viimeiset 3 vuotta hyvin läheisiä ja nyt mietin olisiko äidistä luopuminen ollut näin tuskallista, jos olisimme olleet etäisempiä tai tavanneet vain harvoin?!
Jos minulla olisi aikakello ja pääsisin takaisin aikaan, jolloin äiti eli kertoisin hänelle, että hän on maailman rakkain äiti ja olen hänelle monesta niin kiitollinen!!
Nyt pitää tehdä uusia käytännönjärjestelyjä ja etsiä lapsille hoitopaikka yms. Isommat kun tulee koulusta mummo ei ole enää vastaanottamassa, tekemäsä ruokaa kuunnellen samalla miten koulupäivä suijui.
Taiskan laulun sanat kaikuu korvissani: "Miksi näin, kaiken kauniin joka menetämme huomaamme vasta jälkeenpäin.."
Voimia kaikille ketkä ovat menettäneet rakkaampansa ja etenkin aloittajalle joka on menettänyt veljensä. Nuoren kuolemaa on vaikea koskaan hyväksyä, vaali muistoja hänestä. Halauksia!Sinulla on lyhyt aika menetyksestäsi. Miten olet pärjännyt? Minulla meni alkuaika ihan sumussa,järjestelimme siskoni kanssa käytännön asioita. Oikeastaan vasta hautajaisten jälkeen iski masennus ja epäuskoisuus - ei äiti voi olla lopullisesti poissa! Siinä osui joulukin siihen pahimpaan aikaan, sekin meni masennuksen syövereissä.
Jos sinun surusi etenee jotensakin samaan malliin kui minun, voin sanoa, että nyt kun menetyksestä on nelisen kuukautta, on se pahin alkujärkytys ohi. Ne hysteeriset itkukohtaukset kesken työpäivän ovat ohi. Asiaan osaa suhtautua jotenkin järjellä. Itken vielä paljon ja ajattelen äitiä jokaikinen päivä. Pystyn kuitenkin jollakin tapaa hallitsemaan tätä surua. Vasta työpäivän päätyttyä annan ajatusten lähteä omille teilleen ja itku tulee, kun tulee ikävä äitiä niiden ajatusten myötä.
Ehkä olen joutunut lopulta hyväksymään sen tosiasian, että äiti on poissa. Nyt on vaan pakko jatkaa elämää näin. Se sattuu, mutta kun ei muuta voi.
Voimia sinulle ja perheellesi. Olette ajatuksissani ja toivon teille jaksamista. Suru on läsnä varmasti pitkään, mutta me selviämme siitä. Eikö vain?
p.s. minun äitini kuoli kotiinsa, löysin hänet sieltä kuolleena. Sain silittää vielä lämmintä poskea ja hiuksia, mutta äiti oli jo kuollut. Miten pahalta tuntuikaan nähdä oma raks äiti elottomana! - Kohtalotoverisi
keski-ikäinen * kirjoitti:
Sinulla on lyhyt aika menetyksestäsi. Miten olet pärjännyt? Minulla meni alkuaika ihan sumussa,järjestelimme siskoni kanssa käytännön asioita. Oikeastaan vasta hautajaisten jälkeen iski masennus ja epäuskoisuus - ei äiti voi olla lopullisesti poissa! Siinä osui joulukin siihen pahimpaan aikaan, sekin meni masennuksen syövereissä.
Jos sinun surusi etenee jotensakin samaan malliin kui minun, voin sanoa, että nyt kun menetyksestä on nelisen kuukautta, on se pahin alkujärkytys ohi. Ne hysteeriset itkukohtaukset kesken työpäivän ovat ohi. Asiaan osaa suhtautua jotenkin järjellä. Itken vielä paljon ja ajattelen äitiä jokaikinen päivä. Pystyn kuitenkin jollakin tapaa hallitsemaan tätä surua. Vasta työpäivän päätyttyä annan ajatusten lähteä omille teilleen ja itku tulee, kun tulee ikävä äitiä niiden ajatusten myötä.
Ehkä olen joutunut lopulta hyväksymään sen tosiasian, että äiti on poissa. Nyt on vaan pakko jatkaa elämää näin. Se sattuu, mutta kun ei muuta voi.
Voimia sinulle ja perheellesi. Olette ajatuksissani ja toivon teille jaksamista. Suru on läsnä varmasti pitkään, mutta me selviämme siitä. Eikö vain?
p.s. minun äitini kuoli kotiinsa, löysin hänet sieltä kuolleena. Sain silittää vielä lämmintä poskea ja hiuksia, mutta äiti oli jo kuollut. Miten pahalta tuntuikaan nähdä oma raks äiti elottomana!Kiitos kommentistasi ja lohdutuksesta! Kyllä tuo ensimmäinen viikko meni ihmeellisesti viikonpäivät ja tunnit menivät yhdessä sumpussa, en nukkunut tai syönyt hyvin..
Myös minä järjestelin siskoni kanssa noita käytännön asioita, se oli oma prosessi myös. Äidin papereita kun on selailtu, tuntuu kun olisi ollut pahan teossa. Kaikki äidin tavarat tuntuvat reppanoilta esim. kännykkä, lukulasit, hänen laukkunsa..itkeskelen kun katselen lapsuusajan valokuvia, joissa äiti on nuori ja elinvoimainen, niin kaunis.
Helpottavaa kuulla kokemuksiasi ja uskon, että joskus alkaa helpottamaan, toivon ainakin niin.
Tuosta sinun kertomuksesta siitä, miten löysit äitisi mietin, että oli varmasti pienestä kiinni, etten löytänyt omaa äitiäni kuolleena myös, hänen tilansa oli jo todella kriittinen. Ehdimme kuitenkin vaihtaa jonkun sanan, mutta sitä en osannut sanoa, että hän on rakas. Satuttaa muistella kun näin hänen kivun ja taistelun viime hetket josta kuolema otti voiton. Ehdimme kuiskata äidin korvaan viimeiset terveiset, ennenkuin elintoimintoja ylläpitävät toiminnat lopetettiin. En tiedä kuuliko äiti mitä hänelle sanoimme, sydämen syke taisi nousta silloin hetkeksi, itseäni lohduttaa ajatella, että hän kuuli sanani.
Äitini tässä jonkin aika sitten vihjaili, ettei sodan aikana syntyneet elä pitkään, kun ovat niin huonoista tarpeista tehtyjä. Siihen vain sanoin, että älä höpsi.
Voi meidän molempien äitejä ja heidän kohtaloita, toivotaan, että he ovat läsnä ja vieressä seuraamassa meitä, näin he kuulevat miten paljon me heitä kaipaamme.
Onhan meidän selvittävä, kun sitä kysyit, lastemme ja perheemme takia ja ennenkaikkea äitiemme takia, koska olemme sen heille velkaa. :)
Voimia sinullekin ja perheellesi ja kaikkea hyvää elämääsi. - keski-ikäinen*
Kohtalotoverisi kirjoitti:
Kiitos kommentistasi ja lohdutuksesta! Kyllä tuo ensimmäinen viikko meni ihmeellisesti viikonpäivät ja tunnit menivät yhdessä sumpussa, en nukkunut tai syönyt hyvin..
Myös minä järjestelin siskoni kanssa noita käytännön asioita, se oli oma prosessi myös. Äidin papereita kun on selailtu, tuntuu kun olisi ollut pahan teossa. Kaikki äidin tavarat tuntuvat reppanoilta esim. kännykkä, lukulasit, hänen laukkunsa..itkeskelen kun katselen lapsuusajan valokuvia, joissa äiti on nuori ja elinvoimainen, niin kaunis.
Helpottavaa kuulla kokemuksiasi ja uskon, että joskus alkaa helpottamaan, toivon ainakin niin.
Tuosta sinun kertomuksesta siitä, miten löysit äitisi mietin, että oli varmasti pienestä kiinni, etten löytänyt omaa äitiäni kuolleena myös, hänen tilansa oli jo todella kriittinen. Ehdimme kuitenkin vaihtaa jonkun sanan, mutta sitä en osannut sanoa, että hän on rakas. Satuttaa muistella kun näin hänen kivun ja taistelun viime hetket josta kuolema otti voiton. Ehdimme kuiskata äidin korvaan viimeiset terveiset, ennenkuin elintoimintoja ylläpitävät toiminnat lopetettiin. En tiedä kuuliko äiti mitä hänelle sanoimme, sydämen syke taisi nousta silloin hetkeksi, itseäni lohduttaa ajatella, että hän kuuli sanani.
Äitini tässä jonkin aika sitten vihjaili, ettei sodan aikana syntyneet elä pitkään, kun ovat niin huonoista tarpeista tehtyjä. Siihen vain sanoin, että älä höpsi.
Voi meidän molempien äitejä ja heidän kohtaloita, toivotaan, että he ovat läsnä ja vieressä seuraamassa meitä, näin he kuulevat miten paljon me heitä kaipaamme.
Onhan meidän selvittävä, kun sitä kysyit, lastemme ja perheemme takia ja ennenkaikkea äitiemme takia, koska olemme sen heille velkaa. :)
Voimia sinullekin ja perheellesi ja kaikkea hyvää elämääsi.Miten tuttua... äidin laukku,puhelin ynnä muut sellaiset henkilökohtaiset tavarat aiheuttivat / aiheuttavat melkoisen tunnemylläkän. Pitelin äidin kännykkää kädessäni ja itkin...
Minä olen uskaltautunut katsomaan joitain tuoreita valokuvia, mutta itkuhan siitä seuraa.
Tunteet käyvät vuoristorataa, tänään taas tekisi mieli itkeä kesken työpäivänkin. Eilen oli helpompi päivä.
Isääkin aloin ikävöidä äidin kuoleman myötä. Tai lähinnä tuli mieleen ajatuksia, että minkälaista olisi ollut jos hänkin olisi saanut elää pidempään. Hän niin odottei lapsenlapsia, yhden ehti nähdä. Hän oli niin hyvä isä, olisi varmasti ollut myös mahtava ukki. Ikävää etteivät lapseni ikinä saaneet ukkia tuntea. Mummin saivat, mutta kesken jäi tämäkin yhteinen taival.
Voi mikä ikävä minulla onkaan. Mitenkähän kauan vie ennenkuin osaa oikeasti iloita jostakin elämässään? Toki iloitsen lapsistani, perheestäni. Mutta jotain puuttuu.
Eteenpäin kuitenkin mennään. Ikinä en ole se sama ihminen kuin olin ennenn viime marraskuuta. Silloin elämästäni poistui niin iso osa, että sitä osaa on vaikea paikata millään. Eipä kai ole tarkoituskaan.
Kaikkea hyvää sinullekin ja perheellesi. Kirjoitellaan vaikka tänne tuntemuksiamme tämän surun kanssa elämisestä.
Vertaistuki on hyvin tärkeää, sen olen oppinut huomaamaan. Näiden sivujen lukeminen, ihmisten erilaisten tarinoiden lukeminen auttaa. Meitä läheisten menettäneitä on niin paljon. Autamme toinen toisiamme kirjoittamalla kokemuksiamme surusta.
Aurinkoa elämääsi! - melkein keski-ikäine
olen kolmenkympin ylittänyt ja äitini kuoli kuusikymppisenä viime kesänä. en ollut ennen kokenut menetystä ja surua näin läheltä. minulla meni noin 2,5 kuukautta alkusokissa, itkeskelin pitkin päivää töissä ja iltaisin ja öisin kunnon itkusessiot, surin intensiivisesti, katselin valokuvia, kirjoitin surupäiväkirjaa. oli aivan kauheaa, on vieläkin, jos oikein "ajattelen" asiaa. pakko siirtää se toisinaan hieman taka-alalle, tai ainakin pienentää intensiteettiä, muuten ei viitsisi elää arkea, joka helposti alkaa tuntumaan täysin merkitysettömältä. ajattelen toki äiti päivittäin, sytytän kynttilän kotona hänen kuvansa eteen, sanon iltaisin ääneti hyvät yöt hänen kuvalleen.. rukoilen, puhelen mielessäni äidille, jumalalle, jollekin - en ole uskossa. yritän selvitä. en tiennyt, että elämä voi olla tälläista.
- Ansku 3
Arvaas miksi ajattelet äitiäsi? No siksi kun äitisi ajattelee sinua ja lastelapsiaan..Nyt on asiat niin että sinun täytyisi jotenkin saada tämä äiti mielestäsi, että hän saisi ja pystyisi olemaan ajattelmatta sinua. Hänellä on siellä henkimaailmassa muutakin tekemistä kuin vain sinun ja lastesi seuraaminen..Hän raastaa edelleenkin sinua ja koko perhettäsi.. Hän niin mielellään auttaisi jos luoja sen hänelle soisi. Mutta kuten me tiedämme etteo sieltä ole mitään paluuta jäljellä niin miksi meidän on pakko ajatella ja surra.... Äitisi voi muuten oikein hyvin... hänen kiraansa oltiin merkattu kultaisin kirjaimin takaisin paluu sinne missä hän nyt on.. Se on sinun hyväksyttävä halusit taikka et.. Yritä keksiä itsellesi muuta ajateltavaa..
- ÄITIÄ RAKASTAVA
Ansku 3 kirjoitti:
Arvaas miksi ajattelet äitiäsi? No siksi kun äitisi ajattelee sinua ja lastelapsiaan..Nyt on asiat niin että sinun täytyisi jotenkin saada tämä äiti mielestäsi, että hän saisi ja pystyisi olemaan ajattelmatta sinua. Hänellä on siellä henkimaailmassa muutakin tekemistä kuin vain sinun ja lastesi seuraaminen..Hän raastaa edelleenkin sinua ja koko perhettäsi.. Hän niin mielellään auttaisi jos luoja sen hänelle soisi. Mutta kuten me tiedämme etteo sieltä ole mitään paluuta jäljellä niin miksi meidän on pakko ajatella ja surra.... Äitisi voi muuten oikein hyvin... hänen kiraansa oltiin merkattu kultaisin kirjaimin takaisin paluu sinne missä hän nyt on.. Se on sinun hyväksyttävä halusit taikka et.. Yritä keksiä itsellesi muuta ajateltavaa..
MILTÄ KUULE SUSTA TUNTUIS KU ÄITIS KUOLIS. MÄ EN IKI PÄIVÄNÄ UNHDA MUN RAKASTA ÄITIÄ MÄ MENETIN ÄITINI KUN OLIN 8V JA NYT OON 11V. HANKI ELÄMÄ
- Anonyymi
Kohtalotoverisi kirjoitti:
Hei, menetin äitini 2 viikkoa sitten, hän oli samanikäinen, kuin sinun äitisi kuollessaan. Luettuani kirjoituksesi ajattelin heti, että kirjoitit juuri niitä asioita, joita minäkin olen ajatellut viime aikoina.
Äiti hoiti lapsiani monta vuotta ja nyt tuttu hahmo ei enää tule aamukahville iloisesti tervehtien. Koiramme katsoo turhaan ulko-ovelle ja odottaa mummoa.. Tämä IKÄVÄ on aivan käsittämätöntä ja tuska viiltävää, olen menettänyt rakkaan äitini, tukijani, kuuntelijani joka kuului perheemme jokapäiväiseen elämään. Juteltiin äidin kanssa kaikenlaista, nyt valokuva on tuolla hyllyssä muistona ja kynttilät palavat sen vieressä.
Mieheni suree anoppiaan jonka kanssa oli läheinen ja lapsemme hekin ovat surun murtamia, kukaan meistä ei jaksa uskoa todeksi sitä, että mummo ei enää palaa luoksemme. Ystävät ja läheiset ovat olleet mieletön voimavara ja huomanneet miten paljon menetimme. Itkemme koko perhe yhdessä ja tuemme toisiamme tietäen, että olemme vasta alussa surutyömme kanssa. Jos tässä vaiheessa tuntuu näin kamalalta miten ihmeessä tätä sietämätöntä olotilaa voi kestää, ettei menetä mielenterveyttään?!
Mietin samaa, kuin sinä, että olisin vielä tarvinnut äitiäni, me kaikki tässä perheessä, mutta kohtalo päätti toisin ja yht'äkkiä varoittamatta äiti sairastui, ei mennyt ajoissa hoitoon ja hyvästä hoidosta huolimatta menehtyi teholle taisteltuaan elämästään 14 tuntia siitä, kun hälytin hänelle ambulanssin. Onneksi ehdin vielä silittää hänen hiuksia ja jutella muutaman sanan, ennenkuin hän menetti tajuntansa. En koskaan unohda äidin katsetta : "ei tässä näin pitänyt käydä.." äitini ei osannut aavistaa tilanteen vakavuutta. Olen elänyt itsesyytöksissä siitä, etten saanut äitiä lääkäriin ajoissa, vaikka kovasti häntä sinne yritin saada.
Nyt on tyhjä olo ja koskee koko ajan, ajattelen äitiä joka hetki, kaipaan häntä, tekisi mieli soittaa hänelle ja kertoa kaikkea mitä on tapahtunut. Olimme viimeiset 3 vuotta hyvin läheisiä ja nyt mietin olisiko äidistä luopuminen ollut näin tuskallista, jos olisimme olleet etäisempiä tai tavanneet vain harvoin?!
Jos minulla olisi aikakello ja pääsisin takaisin aikaan, jolloin äiti eli kertoisin hänelle, että hän on maailman rakkain äiti ja olen hänelle monesta niin kiitollinen!!
Nyt pitää tehdä uusia käytännönjärjestelyjä ja etsiä lapsille hoitopaikka yms. Isommat kun tulee koulusta mummo ei ole enää vastaanottamassa, tekemäsä ruokaa kuunnellen samalla miten koulupäivä suijui.
Taiskan laulun sanat kaikuu korvissani: "Miksi näin, kaiken kauniin joka menetämme huomaamme vasta jälkeenpäin.."
Voimia kaikille ketkä ovat menettäneet rakkaampansa ja etenkin aloittajalle joka on menettänyt veljensä. Nuoren kuolemaa on vaikea koskaan hyväksyä, vaali muistoja hänestä. Halauksia!Se on hirveää. Äitini kuoli kuukausi sitten,eilen oli hautajaiset. Tyhjä surullinen olo. Ei koko ajan itketä. Yritän vain muistella hyviä asioita ja ei jäänyt mitään sanomatta.
- 42v.
Kirjoitin jo tuohon "yleensä jää huonot fiilikset..." aika lailla tuntemuksiani. Varmasti ne on yksilöllisiä kuten ihmiset ja kuolematkin. Kerittiin äidin kanssa puhua siitä, mitä sitten, kun häntä ei enää ole. Ja hän ei lähtenyt niin yllättäen kuin jonkun muun äiti. Äitini oli "jo 83v." Ja valmis, niinkuin minäkin. Ehkä voisit pikkuhiljaa alkaa jutella äitisi kanssa hienovaraisesti kuolemasta, siitä mitä sen jälkeen, jos jompi kumpi teistä lähtee ensin, tai juttelun voi aloittaa vaikka siitä, kuinka menetit ikäisesi tuttavan ja mitä ajatuksia se herätti sinussa, kuolemahan kun ei katso ihmisen ikää useinkaan....?
- nimimerkki12345
Olen tähäastisen elämäni aikana joutunut kohtaamaan kuoleman niin monta kertaa, että en tarkalleen osaa sanoa edes miltä minusta tuntuu.
En tiedä pystyykö tätä millään lailla kirjoittamaan lyhyesti, mutta yritän.
Olin kaksitoistavuotias kun ensimmäisen kerran kuolema kosketti läheltä, silloin isäni kuoli.
Tästä parin vuoden välein molemmat enoni kuolivat syöpään. Jälleen kului pari vuotta siskoni hukkui uintimatkallaan, hänen menettämisensä kosketti minua todella paljon, kannoin myös silloin pitkään syyllisyyttä kun en lähtenyt hänen mukaansa uintireissulle,kysyin kauan itseltäni, olisinko voinut tehdä jotain.
Samoihin aikoihin vanhimman sisareni mies kuoli varsin nuorena hämärissä olosuhteissa.
Pari vuotta tästä, vanhin veljeni teki itsemurhan, jälleen jouduin miettimään ,miksi en huomannut mitään ajoissa.
Muutamia vuosia myöhemmin äitini uusi mies, josta oli tullut omille lapsilleni "vaari",sairastui vakavasti,menetti molemmat jalkansa , eikä kestänyt tätä, myös hän teki itsemurhan.
Jälleen muutama vuosi väliä siskoni mies hirtti itsensä.
Mummoni kuoli myöskin näihin aikoihin.
Nyt on mennyt kymmenkunta vuotta että läheisiäni ei ole kukaan kuollut.
Toki paljon tuttavia .
Näin minä olen joutunut kohtaamaan kuoleman,minkäänlaista kriisiapua en ole koskaan saanuut, aina on pitänyt yrittää nousta takaisin jaloilleen, kun on polvilleen tippunut.
Olen myöskin hoitoalalla ja näin ollen monen vahuksen kuoleman kohdannut .
En pelkää kuoleemaa, olen sen niin monesti joutunut kohtaamaan.
Kuitenkin joskus mietin minkävuoksi juuri minä olen joutunut kokemaan näin paljon menetyksiä , mikä on sen tarkoitus.
En ole vastausta löytänyt. nimimerkki12345 kirjoitti:
Olen tähäastisen elämäni aikana joutunut kohtaamaan kuoleman niin monta kertaa, että en tarkalleen osaa sanoa edes miltä minusta tuntuu.
En tiedä pystyykö tätä millään lailla kirjoittamaan lyhyesti, mutta yritän.
Olin kaksitoistavuotias kun ensimmäisen kerran kuolema kosketti läheltä, silloin isäni kuoli.
Tästä parin vuoden välein molemmat enoni kuolivat syöpään. Jälleen kului pari vuotta siskoni hukkui uintimatkallaan, hänen menettämisensä kosketti minua todella paljon, kannoin myös silloin pitkään syyllisyyttä kun en lähtenyt hänen mukaansa uintireissulle,kysyin kauan itseltäni, olisinko voinut tehdä jotain.
Samoihin aikoihin vanhimman sisareni mies kuoli varsin nuorena hämärissä olosuhteissa.
Pari vuotta tästä, vanhin veljeni teki itsemurhan, jälleen jouduin miettimään ,miksi en huomannut mitään ajoissa.
Muutamia vuosia myöhemmin äitini uusi mies, josta oli tullut omille lapsilleni "vaari",sairastui vakavasti,menetti molemmat jalkansa , eikä kestänyt tätä, myös hän teki itsemurhan.
Jälleen muutama vuosi väliä siskoni mies hirtti itsensä.
Mummoni kuoli myöskin näihin aikoihin.
Nyt on mennyt kymmenkunta vuotta että läheisiäni ei ole kukaan kuollut.
Toki paljon tuttavia .
Näin minä olen joutunut kohtaamaan kuoleman,minkäänlaista kriisiapua en ole koskaan saanuut, aina on pitänyt yrittää nousta takaisin jaloilleen, kun on polvilleen tippunut.
Olen myöskin hoitoalalla ja näin ollen monen vahuksen kuoleman kohdannut .
En pelkää kuoleemaa, olen sen niin monesti joutunut kohtaamaan.
Kuitenkin joskus mietin minkävuoksi juuri minä olen joutunut kokemaan näin paljon menetyksiä , mikä on sen tarkoitus.
En ole vastausta löytänyt.Jos eläisimme ikuisesti, kuluisi elämämme hukkaan tulevien vuosien vaatiman järjestelyn kahleissa. Jos tiedämme kuolevamme, elämme täydemmin, koska tajuamme, ettei meillä ole muuta kuin jono lyhyitä nykyhetkiä, joista koko elämä on saatava irti. Tulevaisuudensuunnitelmista irti päästäminen esimerkiksi rukouksen myötä rentouttaa ja vapauttaa kokemaan elämän tässä ja nyt täydemmin. Silloin elämä ei kulu hukkaan. Mitään ei voi mitata muulla kuin nykyhetkien arvon mittapuulla, sillä miltä elämä kokemuksellisella tasolla jostakusta tuntuu - siksi tämä on tärkeä läksy. Elämän pituudela ei ole väliä muuten kuin suunnitelmien raukeamisen vuoksi. Siksi kaikki suunnitelmat olisi tehtävä nykyhetken elämänsisällöstä tippaakaan tinkimättä. Mitä enemmän päästät irti keinotekoisesta suunnitelmallisuudesta ja elät vapaasti "Elä ja anna toisten elää!"-periaatteella, sitä paremmin saat käyttöösi koko kapasiteettisi kokea onnea ja ymmärtää elämää. Sitä paremmin sopeudut kulloisenkin tilanteesi vaatimuksiin onnen saavuittamisen kannalta ja sitä vähemmän elämäsi takeltelee. Sillä, montako hetkeä elämme, ei ole väliä, vaan sillä, miten ne elämme!
- mk 60
ihmejuttu kirjoitti:
Jos eläisimme ikuisesti, kuluisi elämämme hukkaan tulevien vuosien vaatiman järjestelyn kahleissa. Jos tiedämme kuolevamme, elämme täydemmin, koska tajuamme, ettei meillä ole muuta kuin jono lyhyitä nykyhetkiä, joista koko elämä on saatava irti. Tulevaisuudensuunnitelmista irti päästäminen esimerkiksi rukouksen myötä rentouttaa ja vapauttaa kokemaan elämän tässä ja nyt täydemmin. Silloin elämä ei kulu hukkaan. Mitään ei voi mitata muulla kuin nykyhetkien arvon mittapuulla, sillä miltä elämä kokemuksellisella tasolla jostakusta tuntuu - siksi tämä on tärkeä läksy. Elämän pituudela ei ole väliä muuten kuin suunnitelmien raukeamisen vuoksi. Siksi kaikki suunnitelmat olisi tehtävä nykyhetken elämänsisällöstä tippaakaan tinkimättä. Mitä enemmän päästät irti keinotekoisesta suunnitelmallisuudesta ja elät vapaasti "Elä ja anna toisten elää!"-periaatteella, sitä paremmin saat käyttöösi koko kapasiteettisi kokea onnea ja ymmärtää elämää. Sitä paremmin sopeudut kulloisenkin tilanteesi vaatimuksiin onnen saavuittamisen kannalta ja sitä vähemmän elämäsi takeltelee. Sillä, montako hetkeä elämme, ei ole väliä, vaan sillä, miten ne elämme!
Dosentti Martti Lindqist totesi kerran radion aamuhartaudessa jotenkin näin: " Jos ihmisellä ei olisi kuolemaa, se vasta helvettiä olisi"
- -Johanna-
Kiitos teille kaikille kirjoittamastanne.
Pimeys vaihtuu valoon.
Rauhaisaa Pääsiäistä! - ilma emata
terve.mun äiti kuoli viiikko sitten,kävin virossa haudajaisissa,mutta en mä sitä tunnista,ymmärtä tai sit pelkään tunnusta itselleen,että mulla ei ole enää äitiä.se onnin h vaikea ja raskasta,että en tiedä kuinka mul pitä olla tai mitä mul pitä tehä.en minä pelkä kuolema,mut sit kui veli soitti aamulla,että äiti nukkui pois...silloin pelkasin tai olin sokkissa,et nyt kuole koko suku.äiti oil 55v.onneksi iskä ja 2 veljä on tueksi,mutta mielummin olisin yksin mun surun kanssa.
sanovat,että kuolema erotta meidät vaan hetkeksi,ei ikuisesti. - Minä se vaan
keski ikäinen, mutta äitini kuolema ei herättänyt minussa mitään tunteita. Pari kk aiemmin kihlattuni kuoli joka masensi minut pahasti. Kaippa kaikki siitä sitten johtuu, mutta tuntuu, että jotain puuttuu. Äitini oli maailman paras äiti yksinhuoltaja, mutta teki minusta tällaisen vahvan mikä nykyään olen.
Kaikki kunnioitus hänelle vaikkei pää toimikkaan oikein.- oooooonnb
Hyvä lapseton yli 40 vuotias ystäväni menetti äitinsä yllättäen. Kuolema oli suuri järkytys hänelle vaikka äidillä olikin ikää. Olemme puhuneet asiasta paljon, koska itse menetin oman lapseni. Olemme tulleet siihen tulokseen että koska hänellä ei ole omia lapsia äiti ja isä ovat hänelle läheisimmät ja siksi suru tuntuu vaikealta. Ainahan läheisen kuolema koskettaa jollakin tavalla. Itse olen päässyt isovanhempien , enojen ja kavereidenkin kuoleman yli tai läpi minusta normaalilla tavalla, eli pystynyt hyväksymään asian kuitenkin. lapseni kuolemaa en ole pystynyt hyväksymään ja asia tuntuu edelleen epätodelliselta ajoittain. Tuska on mukanani jokaikinen päivä.
- ei sanon
oooooonnb kirjoitti:
Hyvä lapseton yli 40 vuotias ystäväni menetti äitinsä yllättäen. Kuolema oli suuri järkytys hänelle vaikka äidillä olikin ikää. Olemme puhuneet asiasta paljon, koska itse menetin oman lapseni. Olemme tulleet siihen tulokseen että koska hänellä ei ole omia lapsia äiti ja isä ovat hänelle läheisimmät ja siksi suru tuntuu vaikealta. Ainahan läheisen kuolema koskettaa jollakin tavalla. Itse olen päässyt isovanhempien , enojen ja kavereidenkin kuoleman yli tai läpi minusta normaalilla tavalla, eli pystynyt hyväksymään asian kuitenkin. lapseni kuolemaa en ole pystynyt hyväksymään ja asia tuntuu edelleen epätodelliselta ajoittain. Tuska on mukanani jokaikinen päivä.
kun isäni kuoli olin 35v. koin helpotusta, olin ainoa joka halusi nähdä isän hänen arkussaan. Isä oli arkussa kuin olisi nukkunut, kun kansi ruuvattiin kiinni tunsin niin voimakasta helpotusta, että aloin itkeä. Olin 54v. kun äiti kuoli. En mennyt äidin hautajaisiin enkä ole vieläkään käynyt hänen haudallaan.
- Ansku 3
ei sanon kirjoitti:
kun isäni kuoli olin 35v. koin helpotusta, olin ainoa joka halusi nähdä isän hänen arkussaan. Isä oli arkussa kuin olisi nukkunut, kun kansi ruuvattiin kiinni tunsin niin voimakasta helpotusta, että aloin itkeä. Olin 54v. kun äiti kuoli. En mennyt äidin hautajaisiin enkä ole vieläkään käynyt hänen haudallaan.
Eikä sinun tarvitse koskaan mennäkkään et tee kenellekkään mitään vääryyttä et edes itsellesi. Päin vastoin voit parhaiten kun pysyt poissa.
- Ansku 3
Älä höpäjä sinä toimit aivan oikein... Minä olen sen sanonut jo monesti että me ollaan kaikki erillaisia jokainen toimii oman ajattelun ja tunteen pohjalta. Eikä se ole ollenkaan äitisi ansiota että olet vahva.. Se on luonne kysymys.. kukaan ei meille pysty kasvattamaan vahvuutta se on vaan Jumala taivaassa joka siihen pystyy. Luonteesi on sellainen että itket sisäänpäin.. Olet ollut jo pienenä, siis aivan pienenä itkemätön ja pelkäämätön joidenkin mielestä. Mutta minä tiedän että itkit sisäänpäin et näyttänyt kenellekään pahaa oloasi..
- kulissi pitää?
Itse olen viittäkymmnetä lähestyvä sinkku ja vanhemmat on vielä elossa mutta iäkkäita ja sairauksiakin on. Itsekin joskus mietin että millaista se sitten on kun vanhemmat kuolee. Minut on kasvatettu vahvaksi ja olen vahva ja pärjään monessa tilanteessa mutta jaksanko olla silloin vahva. Miten saan hautajaiset järjestettyä ja miten jaksan hautajaiset. Ja tuskin vanhempani yhtaikaa kuolevat joten joudun järjestelemään jälkeen jääneen elämisen, asumisen, hoiden. Miten jaksan vai jaksanko. Ja millainen suru tulee vai tuleeko vain helpotus.
- <sini
Minulle äärettömän rakas ja läheinen äitini kuoli 23.11 ja kuolema tuli täysin yllätyksenä. AAmulla 6.23 tuli soitto että äitini oli menehtynyt nukkuessaan. Olin seitsemän jälkeen sisarusteni kanssa sairaalassa huoneessa jossa äitini oli laitettu kuntoon omaisia varten, hiukset kammattu, kukka rinnalla. sitä itkun määrää, vihaa,tuskaa,miksi äiti kuoli. juuri ennen joulua kun meilla oilisi ollut vielä niin paljon annettavaa toisillemme. Elin äitini sairauden kanssa kahdeksan vuotta, asuimme lähekkäin ja nyt hän on poissa.Ikävä on hirmuinen, joku väitti että suru ei ole sairaus, mutta minä sairastuin surusta. en kykene töihin, olen sairaslomalla. Minua ahdistaa,itken, en saa tehdyksi mitään. Hautajaisten jälkeen on kaikkein vaikeinta.
Minäkin luulin olevani vahva mutta jokaisesta ihmisestä löytyy herkkä kohta. Äitiä en enää koskaan nää,mutta äidinrakkautta ei mikää voita.Äiti on kaunein sana . MInä en tiedä koska tämä ahdistus häviää se syö minua, tuntuu kuin osa minuakin olisi kuollut. - Ansku 3
<sini kirjoitti:
Minulle äärettömän rakas ja läheinen äitini kuoli 23.11 ja kuolema tuli täysin yllätyksenä. AAmulla 6.23 tuli soitto että äitini oli menehtynyt nukkuessaan. Olin seitsemän jälkeen sisarusteni kanssa sairaalassa huoneessa jossa äitini oli laitettu kuntoon omaisia varten, hiukset kammattu, kukka rinnalla. sitä itkun määrää, vihaa,tuskaa,miksi äiti kuoli. juuri ennen joulua kun meilla oilisi ollut vielä niin paljon annettavaa toisillemme. Elin äitini sairauden kanssa kahdeksan vuotta, asuimme lähekkäin ja nyt hän on poissa.Ikävä on hirmuinen, joku väitti että suru ei ole sairaus, mutta minä sairastuin surusta. en kykene töihin, olen sairaslomalla. Minua ahdistaa,itken, en saa tehdyksi mitään. Hautajaisten jälkeen on kaikkein vaikeinta.
Minäkin luulin olevani vahva mutta jokaisesta ihmisestä löytyy herkkä kohta. Äitiä en enää koskaan nää,mutta äidinrakkautta ei mikää voita.Äiti on kaunein sana . MInä en tiedä koska tämä ahdistus häviää se syö minua, tuntuu kuin osa minuakin olisi kuollut.Sepäs tässä surussa onkin kauheinta ettei enään koskaan näe... Ei voi sanoa hyvin ei huonosti ei voi olla mitään mieltä. Mutta voin sanoa että näen äitisi seisovan vierelläsi hänellä on kamalan paha olo kun ajattelet häntä liikaa, hän ei pääse siellä henkimaailmassa irtaantuun maallisesta elämästään. Sun on pakko lopettaa ajattelemasta äitiäsi surien voit ajatella onnellisena että hän seuraa sinua ja kun lakkaat suremasta niin hänkin lakkaa suremasta ja voi paremmin kun sinäkin voit hyvemmin...
- Ansku 3
Sinä tulet saamaan surun ja helpotuksen, muista kuitenkin ettei tarvitse syytellä itseään jollei sure kovin voimakkaasti. Sinun täytyy muistaa ettemme ole täällä ikuiset. Sinä jaksat hoitaa kaiken mutta hautajaisten jälkeen tulee romahdus silloin luulet sekoavasi... muista kuitenkin että kaikki on normaalia, et tule sekoamaan..
- Anonyymi
Ansku 3 kirjoitti:
Sepäs tässä surussa onkin kauheinta ettei enään koskaan näe... Ei voi sanoa hyvin ei huonosti ei voi olla mitään mieltä. Mutta voin sanoa että näen äitisi seisovan vierelläsi hänellä on kamalan paha olo kun ajattelet häntä liikaa, hän ei pääse siellä henkimaailmassa irtaantuun maallisesta elämästään. Sun on pakko lopettaa ajattelemasta äitiäsi surien voit ajatella onnellisena että hän seuraa sinua ja kun lakkaat suremasta niin hänkin lakkaa suremasta ja voi paremmin kun sinäkin voit hyvemmin...
Jälleen näkemisen toivo on.
- mun tarina..
Mun äiti kuoli vuosi sitten.
Vaikea kuvailla sitä tuskaa minkä olen käynyt tänävuonna läpi.
En ollut 21:kään kun äiti kuoli. Jotenkin aina ajattelin että se olisi vastassa vasta kun itse olen neljä-viiskymmentä, mutta näin aikaisin...ei sitä käsitä. Juuri kun pääsen oman elämän alkuun niin matto vedetään jalkojen alta. Kuolema ei sitä paitsi ollut luonnollinen...kaikkea muuta. Tarkat syyt jäävät ikuisesti hämärän peittoon, enkä koskaan saa tietää totuutta. Itsemurha vaiko tahallinen kuolemantuottamus...
Vaikea sanoa miten olen tästä selvinnyt. Päivä kerrallaan. Ei ole ollut päivää ettenkö äitiäni olisi miettinyt. Välillä oli hetkiä jolloin luulin sekoavani ja taisin hetkittäin seotakin, mutta niistä selvittiin ja nyt ollaan voiton puolella. Mutta ikävä on niin murskaava...kirjaimellisesti. Mahdotonta kuvailla, ei sitä tiedä ennenkuin sen itse kokee. Jos jotain lohduttavaa tästä löydän niin sen, etten enää koskaan elämässäni tule kokemaan mitään yhtä kauheaa.
Kaikista kauheinta on se, ettei sanaan äiti voi välttyä törmäämästä missään. Joka päivä näkee mainoksia, kuulee ihmisten puhuvan ja aina se tuntuu kuin puukon iskuna rinnassa. Äiti on niin iso osa ihmisten elämää ja voi sitä tuskaa kun huomaa, että kaikille muille ympärillä se äidin olemassaolo on niin itsestäänselvä asia...Ja itsellä ei sellaista enää ole...Tässä iässä äidin menettäminen on jotain kauheaa, jota en toivo kenellekään.
Mielessäni viimeinen puhelu, äiti lyö luurin korvaan, vai sanooko vain niin hiljaa "hei" etten kuule, en tiedä, enkä saa koskaan tietääkään..Kerta olisi ensimmäinen kun jotain tuollaista olisi tapahtunut. Oma äitini oli enemmän kuin äiti, hän oli 'sielunsiskoni', paras kaverini ja ylipäänsä ainoa järjen hiven mun elämässä...Nyt ei ole mitään. Mutta päivä kerrallaan...- Äiti itsekin
Äitini kuoli 18 vuotta sitten, kun itse olin 30 -vuotias. Hän oli sairastellut jo pitkään eikä poismeno ollut sinänsä yllätys. Mutta karmeaa se oli silti. Rakas isäni oli kuollut jo kymmenen vuotta aiemmin, siis ollessani vain 20 -vuotias. Se oli myös käsittämättömän kauheata, sillä isä oli minulle tärkein ihminen maailmassa.
Äiti oli minulle todella tärkeä, läheinen ja rakas, turvana monessa elämän myrskyssä. Olimme yhteydessä päivittäin. Kävin usein hänen luonaan ja päivittäin olimme ainakin puhelimitse yhteydessä. Yhä muistan äitiä joka päivä. Mietin, mitä hän olisi ollut mieltä siitä tai tästä asiasta. Ja että millainen tuki hän olisikaan ollut monella vaikealla hetkellä. Harmittaa, kun pienet lapseni menettivät rakkaan mummun niin aikaisin, nuorempi lapsistani oli tuolloin vasta 2-vuotias eikä hän voi muistaa mummua oikein mitenkään.
Äidin kuoleman jälkeen jouduin pahaan kriisiin. Tuntui, että jäin niin kauhean yksin. Mieheni ei ymmärtänyt suruni ja kaipaukseni määrää ja hän hermostui minuun, kun vain itkin ja surin kuukausitolkulla. Laihduin riu´uksi (jolloin yksi "ystävä" totesi, että olihan siitä äitisi kuolemasta sentään jotain hyötyä. Sitä kommenttia en antanut koskaan anteeksi.) Kotihommat kärsivät ja parisuhde myös. Itse ajauduin "väärinymmärrettynä" vieraan miehen syliin, hän kun osasi muka minua lohduttaa ja auttaa surun hetkellä. Katin kontit. Hän käytti kylmästi tilaisuutta hyväkseen ja tosipaikan tullen häipyi omille teilleen. Melkein tuhosin siis avioliittoni ja perheeni. Saimme vuosikaudet tehdä mieheni kanssa töitä, että saimme suhteemme palaamaan uomiinsa.
Lisäksi riitauduin sisarusteni kanssa kun olemattoman perinnön jako toi tunteet pintaan. Minä perheeni nuorimpana lapsena sain kuulla olleeni lellikki ja ties vaikka mikä. Olin kuulemma itsekäs ja paha enkä osannut ottaa toisia huomioon, kun minut oli pilalle passattu isän ja äidin toimesta. Ja kaiken tahtomani olin kuulemma oppinut saamaan. Vaikea sanoa, omasta mielestäni en ole ikinä semmoinen ollut. Tämä kuitenkin hajoitti välejä sisaruksiin moneksi vuodeksi ja aiheutti tietysti lisää angstia. Itsetutkiskelun paikkahan siitä tuli ja toivottavasti onnistuin siinä jotenkin itseäni ihmisenä parantamaan. Nyt vuosien jälkeen suhteet sisaruksiin ovat jo kohdillaan, joskin pientä säröä jäi ilmaan roikkumaan noista ajoista.
Ilmeisesti olin kohtuullisen riippuvainen äidistä, vaikka hän ei mitenkään puuttunut asioihini eikä sillä lailla ollut millään lailla omistava tai dominoiva. Hän oli hyvä ja ystävällinen ihminen, rakasti ja ymmärsi niin kovasti, ettei sille voinut olla kylmä. Turvaton olo tuli hänen lähtönsä jälkeen ja aikuiseksi kasvaminen alkoi vasta tuolta kolmenkympin iästä.
Äiti on varmasti elämämme merkityksellisin ihminen. - Ansku 3
Voi sinua on pieni lohdutus.. ja vaikka kaikkien äidit olisivat kuolleet ei se auttaisi sinua milliäkään helpommille vesille. Jokaisen oma on aina oma. Jonain päivänä olet päässyt pahimman yli, se ottaa aina aikaa ja ensimmäinen vuosi on niistä pahin. Sen kun kestät niin seuraavat vuoret mevät rutiinilla.
- 56 nyt ikävä vieläki
äitini kuoli 53v minulle se oli niin suuri suru että silmäni turposivt pieneksi viivaksi itkin niin paljon en ymärtänyt oli syksy ajatelin äiti kastuu ,palelee arkussa näin äidin kävelevän kaupoissa kadulla kotonani pelkäsin menetäväni järkeni sitten äiti kävi hyvästi jättään unessa se helpotti kertoi hyvä olevan siellä missä nyt olikin käyn 60 km pässä haudalla vieläkin 30v päästä äiti on rakain maailmassa mitä minulla on ollut
- Ansku 3
Lopeta käymästä siellä haudalla ja lopeta rakastamasta sun äitisi jäänteitä. Etkö ymmärrä että äitisi seisoo sun vierelläsi tälläkin hetellä ja suree aivan hirveesti sitä ettet päästä häntä vapaaksi... Sun pitää ottaa itseäsi niskasta kiinni ja sanoa äidillesi hyvästit nyt.
- äidin kuolema
Äitini oli narsisti. Kävin monen vuoden jälkeen Suomessa, ja hänen terveisensä kolmannen käden kautta olivat: "Ymmärrän kyllä, jos hän ei halua tulla vanhaa äitiään tapaamaan." Normaali ihminen olisi tietysti sanonut hänen sijassaan: "Haluaisin nähdä sinua." Ajattele, mikä ero noissa kahdessa lauseessa!
Mummon kuolema oli kuin maailmanloppu, muutaman viikon ajan. Olin silloin teini-ikäinen.
Isä oli hyvin rakas, ja surin hänen sairastumistaan. Kuolema sitten tuli varkain, eikä enää sattunut. Tunsin hänen olevan läsnä senkin jälkeen.
En ole kovin tunteellinen ihminen. Toisaalta en usko, että on ketään, joka kovin surisi, jos nyt kuolisin. Mitenkähän saisin kehiteltyä ihmissuhteita? - 14v kovia kokenut
Tiedän tunteen. Oma äiti kuoli silloin kun olin just täyttänyt 12. Äiti oli kuollessaan 33. Ensimmäisenä kielsin totuuden, en halunnut uskoo tapahtunutta, mut hetken päästä purskahdin itkuun siihen isän syliin. Itkin niin kauan että kyynellet ikäänkuin loppu. En kyennyt enää itkemään tapahtuneen jälkeen
Peruselämä on vaikeeta, se tulee aina olemaan vaikeeta, mut mun vaa pitää selvitä. Isän ja siskon tähden. En oo kertaakaan itkenyt enää äitin kuoleman jälkeen.
En voinu uskoo että just mulle, just joulun alla, just mun synttärien jälkeen just mun äiti kuolee selittämättömästi. :'( Suruun ei oo kyl helpottanu sekään että ku on se sanonta : " Älä mene riidoissa nukkumaan kun et tiedä herääkö toinen enää koskaan " piti paikkaansa. Oltii just tapeltu äitin kaa ja en ollu antanu anteeks sille. :(- Ansku 3
Nyt sun on kuitenkin jo ymmärrettävä se että olit silloin teini-ikäinen...Et suinkaan aikuinen joka tietää jo kaiken. Olit nuori ja hyvää vauhtia kypsymässä naiseksi. Et todellakaan voi itseltäsi vaatia lempeää käytöstä tuossa iässä. Tänään ymmärrät ettei mitään ollut tehtävissä. Toi riidoissa nukkumaan on myös toinenkin versio älä koskaan eroa kenestäkään riidoissa. Koska se saattaa tapahtua milloin vaan, riita tai kuolema tai kumpikin. Äidin menetys sekä lapsen menetys ovat kumpikin sanoin kuvaamattoman raskaat asiat. Mitä nuorempi on äiti kuollessaan niin sitä karmeempi on menetys. Jos lapsi kuolee äidiltä niin äiti ei selviä koskaan aivan kokonaan, mutta jaksaa elää surunsa kanssa jos saa oikeanlaista apua. Lapsi kun menettää äitinsä on samallainen reaktio mutta lapsi pystyy ajanoloon unohtamaan ja viimeistään kun omat lapset muuttavat maailmalle. Siinä vaiheessa äidin menetys on haalistunut muttei unohtunut.
- ;(
Äiti kuoli kun olin n. 9 ikäinen. Ikää nyt 17, en vieläkään täysin selvinnyt, tuskin koskaan selviän. Pakko jatkaa...
- largerlund
oliko pikkuveljesi epäonnistunut elämässään? olisit tehnyt hänelle broilerinnahkalihapullia, niin olisi hänenkin elämänlaatunsa parantunut kummasti. tiedän tämänkin kokemuksesta, sillä broilerinnahkalihapullat ovat auttaneet minua asiassa kuin asiassa! niiden avulla olen jaksanut vaikka läpi tuulen ja tuiskun. tosin olen saanut lisäkiloja roimasti niiden johdosta. suosittelen kevyt-versiota.
- Kokenut Bu
Menetin isäni silloin, kun olin 11- vuotias. Surin sitä suunnilleen kaksi vuotta syvästi, sillä minulla ja äidillä ei ollut siihen aikaan hyvät välit. Me riitelimme jatkuvasti ja isä oli aina ollut minun tukeni ja turvani. Sitten, 13- vuotiaana sovin riidat äidin kanssa ja kaikki meni taas hyvin. Meillä oli todella läheiset välit ja 69- vuotiaana äitini sairastui pahasti. Se oli kauheaa aikaa. Minulla oli siihen aikaan kaksi lasta ja olin yksinhuoltaja. Äiti oli aina autellut minua kaikissa tavanaskareissa, käynyt kaupassa, hoitanut lapsia, ollut juttukaverina ja niin edespäin, mutta kun äiti sitten menehtyi 70- vuotiaana, olimme koko perhe surunmurtamia. Olin pari kuukautta syvässä masennuksessa hautajaisten jälkeen. Myöhemmin kuitenkin tajusin, että minun on pakko jatkaa elämääni, lasteni takia. Elämä tuntuu nykyisinkin välillä tyhjältä, kun niitä hyviä aikoja muistelee, vaikka kuolemasta on kulunut jo 4-5 vuotta. Pahalta ja kamalalta se siis tuntuu..
- psykoma
Olen menettänyt isäni 11-vuotiaana ja äitini kuoli 69-vuotiaana täysin yllättäen. Voin kertoa että äidin kuolema on 'sulamaton möykky' sisälläni. Eli surutyö kestää varmaan eliniän. Akuuttina mietti että romahtaako ja eka kuukaudet meni jossakin 'usvassa'. Sitä oli kuin kone. Nyt vuosia myöhemmin tilanne ei ole akuutti, mutta kuten sanoin surutyö on varmasti elinikäinen.
- psykoma
Ja ikävä ja kaipuu! Hänellä olisi ollut vielä hyviä vuosia edessä kaikkien huonojen jälkeen. Se surettaa eniten :( !!
- rakkaus kaipaus
Ketjun aloitus oli et miltä tuntuu kun äiti kuolee, voin sanoa et karmealta, tuskaa, vihaa, ahdistusta, raivoa.....
Menetin äitini 5.10.2010 ja hautajaiset olivat 22.10.2010, hyvästelin äitini viimeisen kerran kappelissa katsoin ja itkin äitiäni arkussa, tuttu villa myssy päässään se ikäloppu joka hänellä aina oli talvella, suu auki auennut, reino töppöset jalassa vaaleanpunaiset ja niin söpöt....
olin ihan sanaton ja turta ihan kuin itsekkin kuolllut osaksi sisältäpäin
äitini oli 82,5 vuotta eli saimme tilaisuuden olla pitkän aikaa yhdessä, jos vaan olisin käynyt useammin ja ollut hänen luonaan useammin se kaduttaa valtavasti
äiti olisi tarvinnut minua 09 kesällä kun olin omilla teilläni koko ajan ja hän sai huolehtia ja surra minuakin huolesta suunniltaan
nuorempi veljeni kuoli 43 vuotiaana maha syöpään 2008 ja ikävä on kova veljeäni ollut koko ajan ja nyt kova ikävä äitiä, kaikkea mitä jäi sanomatta ja tekemättä
äiti rakas ja veli rakas ovat nyt yhdesä jossakin ihanassa paikassa taivaassa ja saan kutsun sinne heidän luokseen kun aikani tulee
uskon et kuolema erottaa miedät täällä maan päällä mutta näemme rakkaamme kun itse poistumme elämänjunasta pois lepoon ja rauhaan.
Tämä kirjoitus on edesmenneelle äidilleni ja veljelleni jotka olivat minulle hyvin rakkaita eläessään ja ovat vieläkin suru on sanaton, kaipuu rajaton ....levätkää rauhassa rakkaat
rakkaudella Tarja Olet paljon nuorempi kuin minä, joka olen 64v. Äitini (lähes 99 ) kuoli pitkänäperjantaina oltuaan vuoden vuodeosastolla. Vaikka hänen oma toiveensa oli pitkään päästä pois tästä elämästä, hän oli loppuun asti kiinni elämässä ja kiinnostunut kuulemaan omaisten ja maailman tapahtumista. Erittäin ymmärrettävää tuon ikäisen kuolema. Vielä edellisenä päivänä toivottelimme puhelimessa toisillemme pääsiäisterveiset. Suren tällä hetkellä lähinnä hänen viimeistä elinvuottaan ja omaa osuuttani. En voinut vierailla hänen luonaan kovin usein matkan vuoksi, tosin soittelin hänelle joka toinen päivä vähintään. Kuitenkin kaipaan sitä ihanaa äitiä, joka minulla oli ja niitä aikoja, jolloin hän oli todella voimissaan ja auttoi ja tuki kaikella tavalla. Muistot pyörivät mielessä tällä hetkellä. Voimia sinulle ja muistot ovat ihana asia.
- murmeliinan12
Minä menetin äitini noin 10kk sitten ollessani 24-vuotias. Äitini kuoli pahassa kolarissa. Kamala ikävä on häntä ja itku tulee helposti. Tuntuu kuin osa itsestäni olisi kuollut äidin mukana. Äitini oli nuori vielä ja aina niin iloinen ja auttavainen ihminen. Hän oli minulle maailman rakkain ja läheisin ihminen. Hänen kuolemansa oli valtava järkytys koko meidän perheellemme. Alku aika meni kuin sumussa ja en aluksi edes tajunnut koko asiaa, kunnes vasta hautajaisissa. Sain alussa voimakkaita paniikkikohtauksia ja en saanut öisin unta kun vain itkin. Onneksi sain apua ja pikkuhiljaa aloin voimaan paremmin. Mutta kamala ikävä on koko ajan. Toivon että hän tiesi kuinka paljon häntä rakastin.
Paljon voimia kaikille jotka ovat läheisensä menettäneet.
- heihei kamut
heissan no jos läheinen kuoleee tee itsari
jos itse kuolet niin kuolett jos kuolet - Ansku 3
Tää sivu on täynnä kuoleman valitusta ja surua... Minulla on lahja auttaa heitä jotka ovat menettäneet läheisensä... Tunnen ihmisen psyygen miten se toimii ja miten se parannetaan. Kukaan ihminen ei sure aivan samallailla, ja tosi harvoilla ei ole näkyvää surua lainkaan. Jokainen on yksilö suruineen. Kuolema on aina kuolema oli se itsemurha tai onnettomuus tai vanhuus tai sairaus aiheuttajana. Kuolemassa ollaan siirrytty henkimaailmaan. Menetys on lopullinen, ei auta itkut ei valitukset. Monet itkevät huonoa omaatuntoaan. Mutta se on väärin, ei kukaan ole tehnyt mitään väärin, täytyy muistaa ettemme me ole täällä muutkaan ikuisia. Jokainen lähtee ajallaan. Surua ei voi etukäteen kenellekkään opettaa se tulee sellaisena kuin tulee sille ei löydy mitään sääntöä. Sinä voit olla hän joka takertuu suruun tai päin vastoin et itke kyyneltäkään. Sen tiedän minä että vaikka näin kävisi ettet kyyneltäkään vuodata niin silti suret. Yksi vuosi on normaali suru aika. Mutta kukaan ei voi sanoa sinulle että sinun on surtava vuodessa loppuun surusi. Minulla on henkinen taito juuri niiden suhteen joiden suru jatkuu yli voden ja vieläkin pidempään. Minä pystyn auttamaan vaikka tämän palstan kautta. Mutten halua tämän kautta auttaa haluan henkilökohtaisesti sen tehdä. Juuri sen yksilöllisyyden vuoksi. Minulla on todella hieno ja helppo taito tiedossani. En tuputa uskontoa enkä mitään sinne päinkään. Toivottavasti sinun ei tarvitse ruveta suremaan ketään läheistäsi. Ainakaan vielä...
- Lippe
Hei Ansku,
kirjoituksestasi on aikaa jo lähes seitsemän vuotta.
Voisitko auttaa minua?
[email protected]
- jk
pahalta tuntuu kun äiti kuole
- Kirjoitustaitoinen
Anskulle, joka "tuntee ihmisen psyygen", tiedoksi, että se kirjoitetaan: psyyken.
Ei kannata ottaa opettajan ja valistajan roolia, jos ei ole ammattilainen. Ja sellainen taas ei näillä palstoilla kirjoittele. Jokainen puhukoon omista kokemuksistaan; se auttanee monia. - Pyörän_päällä
No itseltäni tulee hieman toisenlainen tarina, itse olen 21 vuotias ja äitini kuoli 59 vuotiaana rintasyövän aiheuttamiin komplikaatioihin ja kuoleman aikana olin kova kuin kivi ja käsittelin asiaa metalli musiikin kautta, mutta nyt kuoleman jälkeen kestin asian vain ja ainoastaan kavereiden avulla. Aluksi ajattelin että eihä tosimies kerro ongelmistaan, mutta kun sain puhutuksi kavereiden kanssa asiasta sain lohtua ja elämä tasapainottui. osaltaan asiaan vaikutti muutto pois suomesta australiaan, mutta aina pidän äidin mielessä kuitenkin. Mutta näin asiat menee.
- thsehsthst
Minä olen 20v. ja menetin isän viikko sitten. Menetin hänet kamalassa tapaturmassa, joten meidän perheelle iso pommi tippui taivaalta niskaan, kun isämme löydettiin kuolleena. Läheisen ihmisen menetys on aina ikävä asia ja mitä läheisempi ihminen on sinulle ollut, sitä enemmän koet surua ja niitä läheisen ihmisen menettämiseen liittyviä tunteita. Suosittelen sinua pitämään aina läheisistäsi kiinni ja niistä hyvää huolta, sillä koskaan ei voi valmistautua siihen päivään, kun sen on jo menettänyt. Nauti niistä yhteisistä ajoistanne äitisi kanssa vielä kun voit.
Kun läheisensä menettää tapaturmassa/yhtäkkinäisesti, niin ihminen monesti kokee: vihaa, katkeruutta, pettymystä, ikävää ja kysymyksistä suurin on silloin "Miksi?" Esim: Miksi juuri nyt?, miksi juuri hänelle?, miksi viimeiset sanani hänelle olivat yhdentekeviä?, miksi en saanut mahdollisuutta pelastaa häntä? Näihin kysymyksiin ei vastausta löydy, tai tilanteen pitää ensin itselleen hyväksyä ja sitten miettiä asioita uudelleen. Jossittelu on aina turhaa. Se ei vie surua, oloa, asioita eteenpäin, vaan siihen suruun ikään kuin "vajoaa." Siihen tilaan, mistä ylösnouseminen on aina vain hankalampaa. Jokainen suree toki omalla tavallaan, mutta suruaan/ oloaan voi yrittää parantaa eri keinoin ja hyväksyä se, että näin nyt kävi.
Tunteesi/surusi on aina myöskin riippuvainen siitä millä tavalla menetät läheisesi. En sanoisi, että yhtäkkinäinen menetys on se pahin, sillä eutanasia ei ole suomessa laillista ja isäni siskoa kävimme katsomassa monta vuotta sairaalassa kun hän makasi kaikki raajat halvaantuneena sängyssä ennen kuolemaansa. Se on myöskin lähimmäisille erittäin raskas kokemus ja myöskin itse potilaalle.
Sureminen on jokatapauksessa hyvin yksilöllistä. Jokaisella on oma tapansa käydä surua läpi, tuntea sitä ja myöskin hoitaa sitä. Itse koen vieläkin katkeruutta, vihaa, pettymystä ja ikävää. En kuitenkaan makaa sängynpohjalla, vaikka isäni kuolemasta on vasta viikko aikaa. Muutamat päivät menivät kylläkin siinä. Oikeastaan uskon, että hautajaisten jälkeen vasta tulee se todellinen kaipuun ja tyhjyyden tunne ja se tunne, että isäni on todellakin poissa. Kärsin masennuksesta ja saan voimaa, kun taistelen sitä vastaan, enkä jää märehtimään, miettimään asioita, vaan teen töitä ja autan muita läheisiä ihmisiä, jotka myöskin kärsivät kovasti isäni menetyksestä esim. äitiäni ja veljiäni.
Suosittelen sinun sanomaan ne kauniit sanat nyt vanhemmillesi, koska jonain päivänä se voi todellakin olla liian myöhäistä. Kauniit sanat ja teot jäävät aina vanhempiesi mieleen. He varmasti muistavat ne asiat myöskin oman kuolemansa kynnyksellä. - Ilman_äitiä
Omalta osaltani kuolema kanssa kosketti, vuoden 2011 alussa molemmat isäni vanhemmat kuolivat. Ensin isoäiti ja muutamaa kuukautta myöhemmin isoisä. Tämän jälkeen elettiin aivan normaalisti isäni ja ätini kanssa kunnes rintasyöpä alkoi ottaa verojansa äidistä. Vuoden lopulla äiti alkoi olemaan todella huonossa kunnossa ja hän myös itse tiedosti tilansa, mutta halusi olla kotona. Muutamia viikkoja myöhemmin veimme äidin sairaalaan jorviin. Siellä hän vietti muutamat kuukaudet ystävien käydessä tervehtimässä häntä. Ja valitettavasti 6. joulukuuta 2011 soitettiin sairaalasta, että äiti on menhtynyt. Itsenäisyyspäivä jonka tulen aina muistamaan.
- Yksin yhdessäkin
Kuvittelin, että hautajaisten jälkeen helpottaa, mutta ei helpota.
Kaipaan äitiä ja pelkään, että välit muihin omaisiin hiipuvat kun äiti ei ole pitämässä yhteyksiä yllä.
Ero yli 30 vuoden liitosta ja äidin menetys yhtäaikaa taitavat musertaa minut.- <3<3
Olen 14v tyttö. Minulta kuoli äiti 3pv sitte äitin hautajaiset on viikon päästä ja en tiiä miten pääsen yli siitä!, just nyt tuntuu iha siltä ku itsekkin voisin kuolla, haluun äidin vieree nii saatanan paljo!
- suru
Todella ymmärrän. Voimia. Olet vielä niin nuori...sairastuiko äitisi?
- Orpo minäkin
Taidanpa ymmärtää minäkin. Tuntemuksesi ovat omakohtaisesti tuttuja minullekin. Toivottavasti ympärilläsi on muita läheisiä ja ystäviä sinua tukemassa. Voimia sinulle!
- itsari
äiti tappoi itsensä keväällä. aluksi oli täysin "jäätynyt". parin viikon sisällä tuli hirveä viha ja katkeruus. yksin ollessa huusin ja haukuin äitiä kauheilla nimityksillä. sanoin joka päivä että hyvä kun kuolit. silti ajattelen asioista kuitenkin toisella lailla. nyt syksyllä kun käytännönasioista on melkein kaikki hoidettu on tullut itseviha ja syytökset. ennen kuolemaansa äiti alkoi joitain kuukausia aiemmin syytelllä minua ja perhettämme hänen kuolemastaan. en pitänyt viimeviikkoina enää paljoa yhteyttä koska hän syytti minua kaikista asioista. sain hänet psykiatriseen hoitoon muutamaksi päiväksi. hän olisi halunnut suljetulle vähäksi aikaa mutta lääkäri haistatti pitkät ja laittoi kotiin. sitten hän tappoi itsensensä. ja syy on viime kädessä minun kun en sitä voinut estää. välillä toivon että äiti mätänee helvetissä kun teki tällaista.hän halusi olla aina oikeassa ja syytti minua kaikesta. tämä oli hänen viimeinen kostonsa. on hirveää kun oma äiti vihaa näin paljon.
- rip
Menetin oman äitini kun olin 9-vuotias. Sain kuulla hänen sairastumisestaan kolme vuotta aikaisemmin. Tajusin hämärästi mistä oli kyse, mutta en osannut sisäistää asiaa. Pidin äitiäni kädestä kiinni viimeiseen hetkeen saakka ja itkin. Hautajaisten aikana en osannut surra häntä ja tunteet tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin. Itkin paljon yksin ja lopulta asia vaivasi minua niin paljon, että kävin puhumassa asiasta kouluterveydenhoitajan kanssa, jonka kanssa kävimme läpi koko asian. En ymmärtänyt mikä oli se syy, mihin hän oli syövässään kuollut ja mitä kaikkia asioita liittyi hänen sairauteensa yms. Nyt kuolemasta on jo paljon aikaa, en ole surrut asiaa mutta toisinaan tulee hetkiä jolloin vaan pysähdyn miettimään asiaa ja kaipaan.
- hankur
Olen 36v mies ja äitini kuoli syöpään viime vuoden toukokuussa. Hän alkoi n vuosi sitä ennen valittamaan palan tunnetta kurkussa ja että on vaikea niellä ja närästää. Hän lopulta lähti sitten lääkäriin ja todettiin refluksitautina alkanut ruokatorven kasvain, eli syöpä. Voi että mä vihaan tuota sanaa tänä päivänä!
Meni monia kuukausia ennen kuin edes ruvettiin puhumaan mistään leikkauksesta, kun piti koko ajan vain odottaa ja jonottaa kaikenmailman kuvauksiin ja hoitoihin ym..lopulta leikkauspöydällä ompelivat takaisin kiinni kun oli levinnyt kaikkiin tärkeimpiin sisäelimiin!
Viikon ehti olla Terhokodissa ja lopulta vaipui koomaan ja halvaantui.
Viimeinen näky äidistä on kun hän makaa siinä silmät auki halvaantuneena ja haukkoo ilmaa kuin kala kuivalla maalla..voi itku sitä tunnetta kun ei voi enää mitään tehdä...
Itselleni kävi sitten tapauksen jälkeen niin että aloin oireilla samoin, eli nuo refluksi oireet alkoivat itselläni ja ahdisti. Lääkäreissä olen itsekin nyt juossut puol vuotta ja nyt 3 vko.a sitten aloitettiin masennuslääkekuuri. Kunnalliselle psykologille olen yrittänyt päästä mutta kun ei sitä ihmistä saa kiinni. Terv keskuksesta annettiin lappu missä on puh.aika, nimi ja numero, mutta aina soittaessa puhelinvastaaja vastaa että ajanvaraus ei tällä hetkellä käytössä. Näin meillä Helsingissä.
Näyttää osaltani siltä että luovutan terapian suhteen ja syön mielialalääkkeitä lopun elämää. Nuorempana ollut myös masennusta ym..
Äitiä on kovin ikävä! Äiti olit mulle kaikki ja Rakastin sua!! - 14-v
Pahalta. Todella pahalta. Nauti vanhempiesi seurasta äläkä kysy tyhmiä kysymyksiä netissä. Mun äiti kuoli just sydänkohtaukseen, ku sillä oli nii paljo stressiä.. Ja se oli 47.. Oon ny 14 ja mun äiti kuoli maaliskuun lopulla, joten ole nyt sen äitis kans äläkä kysy tyhmiä!
- Surukyynel
Menetin isäni ollessani 15- vuotias. Tästä on aikaa nelisen vuotta. Isäni kuoli vain 38- vuotiaana.
Äitini kihlattu oli 39- vuotias kuollessaan. Tästä on aikaa noin kaksi vuotta.
Ukkini kuoli alle 70- vuotiaana.. Tästä on vuosi aikaa.
Lopulta se pahin, josta en pääse varmaan koskaan yli. Äitini kuoli ollessaan vain 40- vuotias. Tästä on aikaa 3kk. Äitini oli tärkein henkilö koskaan.. Vaikea tajuta, että hän on nyt oikeasti poissa. :'(
Olen nyt 19- vuotias nuori nainen. Jäätiin tänne kurjaan maailmaan yksin kahden nuoremman sisarukseni kanssa. Kaikki on muuttunut. Mikään ei ole ennallaan. Tätä tuskaa ei voi edes sanoin tai tuntein kuvailla.
Te, joilla on vanhemmat elossa, olkaa onnellisia ja pitäkää välit toisiinne. Eläkää niinkuin joka päivä eläisitte täysillä. Minäkin tekisin niin, mutta kuolema tiemme. - GHOSTREC23
Minä olen nyt 18v ja äitini tappoi itsensä 24.6.2016 en voi hyvin joka yö tuntuu pahemmalta kun ei ole ketään kuka jaksaisi koko ajan auttaa minua enkä pysty menemään psykiatrille tai muullekkaan vastaavalle ihmiselle koska henkinen hyvinvointi on huono ja kaiken kukkuraksi olen sen verran kylmä ihminen etten osaa edes itkeä muuta kuin tusinan verran juotuani alkoholia haluaisin vain muistuttaa että vaikka en pärjäisikään niin pitäkää vanhempiinne oikein vahavat välit itse en kerennyt äitini ja minun välejä vahvistaa kun erosivat isäni kanssa kun olin n. 3kk ikäinen vaikka olet reilusti vanhempi minua niin voin syvällä rinta äänellä sanoa että tässä 18 vuoden aikana on tapahtunut nii paljon kaikkea ikävää että harvalla 70vuotiaalla on kerennyt sattua näin paljon kaikkea mutta asiasta leivänpaahtimeen oli isä tai äiti kuinka huono tai paha niin pitäkää kiinni siitä mitä teillä vielä on ❤
- Elämäonrankkaa
Mä en voi ikinä verrata mun surua teidän suruunne, koska äidin tai isän menettäminen tuntuu varmasti kauheammalta. Mutta itse menetin 2 viikkoa sitten rakkaan koiramme ja aloin sitten miettimään kuolemaan liittyviä ajatuksia. Koen suurta ikävää ja olen joka päivä itkenyt itseni uneen. Sitten alkoi ahdistaa se ajatus, että vanhempani tulevat kuolemaan myös joskus. Ainahan mä olen sen tiennyt, mutta pelkään että psyykkeni ei kestä. Jos näin sekaisin menen jo koirani menetyksestä. Olen todella herkkä ihminen ja mielenterveys ongelmista kärsinyt monta vuotta. Nyt onneks parantuminen on alkanut, mutta koiran menetys aiheutti hieman takapakkia. Minulla on todella hyvät välit isääni ja äitiini enkä osaa kuvitellakkaan sitä tuskaa mikä sitten joskus edessä on. Rakastan heitä enemmän kun olen rakastanut itseäni tähän mennessä. Toivon että heidän menehtymisensä on rauhallinen, eikä heitä pelota. Otan osaa teidän suruunne ja ei sitä vanhemman menetyksen tuskaa koskaan tiedä ennen kuin itse kokee.
- ArvokkaatVanhemmat
Omien vanhempien menettäminen tuntuu todella pahalta. Olen 46v ja menetin oman isäni 2 vuotta sitten, äitini menetin 29 vuotta sitten.
Ulkopuolinen helposti arvostelee, että mitä vanhempia vanhemmat ovat, niin sitä vähäisempi menetys ja suru muka olisi.
Se on aina kova ja raskas paikka, kun äiti tai isä kuolee, ei siinä iällä ole merkitystä.
Kuolema on lopullinen ja peruuttamaton, se on yksinkertaisesti elämän raskaimpia asioita ja kokemuksia, kun äidistä ja isästä ei vaan haluaisi koskaan luopua.
Vaikka suhde äitiin ja isään olisikin heidän eläessään etäinen ja väittäisi, etteivät vanhemmat mitään merkitse, niin viimeistään silloin, kun suru uutinen äidin tai isän kuolemasta tulee, niin viimeistään silloin kyllä vanhempien merkitys ja tärkeys nousee esille.
Siis viettäkää mahdollisimman paljon aikaa omien vanhempienne kanssa, sitä enemmän mitä iäkkäämpiä he ovat auttakaa ja antakaa heille arvoa.
Sanokaa heille, että olette rakkaita ja maailman parhaat isä ja äiti.
Sen jälkeen, kun he kuolevat, niin silloin tämä kaikki on enää myöhäistä.
Kuolema tulee aina yllättäen ja odottamatta, eikä kuolemaa voi perua.
Surusta selviämiseen menee vähintään kaksi vuotta, eikä kaipaus katoa koskaan ja eikä mielestäni tarvitsekaan.
Eniten pelottaa toisten kuolema, oma kuolema ei pelota, koska sen jälkeen on jälleen näkemisen toivo ja pääsen sinne, minne vanhempani ovat menneet. - Diakoni
Ansku 3; saisinko sinulta apua suruuni joka on vallannut minut äitini kuoltua pitkäperjantaina yllättäen. Jos joku muukin voisi auttaa olisin kiitollinen:Arto Hänninen [email protected]
- Tähtitarha
Se tuntuu hirveälle. Oma äitini kuoli 89-vuotiaana tämän vuoden tammikuun alussa. Äiti sairasteli neljä vuotta ennen kuolemaansa ja ajatus lopullisesta lähdöstä oli aina mielessä. Joka kerta, kun puhelin soi... Olin äidin kanssa erittäin läheinen. Ehkä läheisin viidestä sisaruksesta. Äiti asui viime vuodet hoivakodissa saatuaan aivoinfarktin, mutta oli loppuun asti täysin järjissään ja tietoinen maailman menosta. Soittelimme päivittäin ja puimme päivän uutiset ja tapahtumat. Olimme äidin kanssa ns. samalla aaltopituudella. Hain tämän hoivakodista kotilomille ja vielä viime jouluun saakka äiti jaksoi lähteä kaupungille ym. pyörätuolissaan. Kunto heikkeni pikku hiljaa ja olihan loppu jo arvattavissa. Järjellä ajateltuna äidin kuolema oli luonnollinen: pitkän elämän päätös. Elimistö vain käytti voimavaransa loppuun. Silti silitellessäni ja suukotellessani äidin ruumista viimeisen kerran... Se oli ja on elämäni pahin ja ikävin hetki. Hetki, jota olin aina pelännyt, mutta johon olin jo pitkään valmistautunut. Kuoleman lopullisuus tuntuu niin musertavalta. Ikävöin äitiäni suunnattomasti. Pari päivää ovat olleet taas erityisen vaikeita. Töissä aika menee muita asioita ajatellessa, mutta illat itkiessä. Suru tulee aaltoina, Viikonloppuna laitoin äidin haudan. Sekin oli järisyttävä hetki, kun näin äidin nimen hautakivessä. Ehkä olin jotenkin ajatellut, että äiti on vain jossain ja soittaa taas jonain päivänä. Olen nähnyt unta äidistä ja unet ovat aina jollain tapaa lohdullisia. Äidin valokuva on kaapin päällä ja juttelen tälle "normaalisti". Uskon, että äiti on siirtynyt toiseen aikaan ja ulottuvuuteen henkimaailmaan ja todennäköisesti päivittelee siellä millainen itkupilli olen. Äiti ei itse ollut itkeskelevää sorttia tai sitten ei ainakaan juuri koskaan itkenyt lastensa nähden. Minulla ei ole omaa perhettä ja sisarusteni kanssa sureminen on jäänyt. Tiesin jo aikoja sitten, että äidin kuoleman tulen suremaan lähinnä itsekseni. Olen lukenut surua käsitteleviä kirjoja ja monessa todetaan, että ensimmäinen vuosi on pahin. Niin kyllä on. Äitienpäivä oli erittäin ikävä ja kesäkin tuo äidin mieleen monessa asiassa. Joulua en pysty edes ajattelemaan. Luulen ja toivon, että tämä suunnaton ikävä laantuu ajan myötä, mutta äiti tulee aina kulkemaan mukani siihen saakka, kunnes oma aikani joskus koittaa ja tapaamme taas äidin kanssa jossain ajan tuolla puolen.
- Anonyymi
Miten sinulla menee näin parin vuoden jälkeen tapahtumasta? Mulla kuoli just oma äiti.
- Menni1234
Mä oon 11v ja mun äiti kuoli 11.1.2017 mä en voi uskoo sitä vieläkään
- tunteetTuntee
8.7.2004 löysin äitini 13-vuotiaana itsemurhan tehneenä. Eteenpäin ei ole päässyt...
- reCaptha
Muutamia havaintoja...
Harmillisiä tilanteita mutta toisaalta yhteiskunta ajaa ihmisiä itsemurhaan jos esimerkiksi kaikki jotka on ylivelkaantuneet pääsisivät johonkin selvitykseen jossa heidän asiaan löytyisi jokin ratkaisu eikä mikään ei voida auttaa kun olet pitkäaikaistyötön niin se vähentäisi varmasti itsemurhia.
Toinen itsemurhia aiheuttava tekijä on kela ja työeläkelaitokset jotka toistuvasti tekevät hoitavan tahon näkemyksen ja hakijan edunvastaisia päätöksiä. Se aiheuttaa itsemurhia. Joitakin painostetaan työkokeiluun ja muuhun mitä on jo yritetty mutta todettu ettei onnistu. Joillekin työpaikka minne työkokeilussa menee voi toimia myös itsemurhan toteutuspaikkana. - Anonyymi
Kun äiti kuolee onnettomuudessa, se tuntuu kuin sydän revittäisiin rinnasta, ajattelee että miten tästä mukamas jatkaa elossa. Meitä oli siis nuoria naisia siskot ja minä, hädintuskin kotoa muutettu ja isä aina vaan töissä ja tuntematon.
Nyt mennyt kymmenen vuotta ja mitä kaikkea olis äitille halunnut kertoa, puolisot ja ammatit ja lapsenlapset. Eniten sattuu se mitä menetettiin, ei se menneisyys. Mutta siitä selviää hengissä. Sain paniikkikohtauksen hautajaisissa kun näin arkun ja ymmärsin että siinä on mun äiti, en ikinä saanut hyvästellä, se on suuri etuoikeus. Mutta sìis arkussa oli minun äiti. Mutta siitä selviää, eniten suree asioita joista äiti ja itse jää paitsi. En oikein tiedä mitä sanoa, jää myös suuri kiitollisuus ja ymmärrys siitä miten hetkellistä kaikki on.
Ja ikävä. - Anonyymi
No mutta luin ton edellisen tekstin joka oli omani, tänään siitä tulee kymmenen vuotta ja selkeästi ajatukset sekaisin.
Että hirveän sekavasti kirjoittelin mutta ehkä se oli enemmmän omaa terapiaa oikeastaan.
Tämän haluan sanoa; jos joku lukee tätä kirjoitusta jolla on se älytön etuoikeus että saa hyvästellä niin puhukaa ja halatkaa, antaisin mitä vaan siitä! Se on suuri etuoikeus.- Anonyymi
Enpä sanoisi nyt niinkään, että on suuri etuoikeus, kun tietää läheisen kuolevan pian. Itse jouduin katsomaan rakkaan mieheni (ja lasteni isän) kärsimystä puolen vuoden ajan. Hän kuoli aggressiiviseen syöpään. Emme pystyneet puhumaan, emmekä hyvästelemään toisiamme. Mies ei halunnut kuolla ja halusi pitää toivosta kiinni loppuun asti. Lähestyvästä kuolemasta puhuminen olisi ollut hänelle liikaa ja kunnioitimme sitä. Kipujen ja kärsimyksen seuraaminen ja rakkaan kuihtumisen katsominen vierestä oli toella tuskallinen kokemus ja koko sairausajasta jäi minulle pahat traumat, joista en tahdo päästä eroon.
Olisi ollut paljon armollisempaa, jos mies olisi saanut lähteä suorilta jaloilta. Vieläkin mielessäni kummittelee vain karmeat viimeiset viikot, vaikka haluaisin muistaa vain ne kaikki onnelliset ja ihanat ajat, kun olimme koko perhe yhdessä ja terveitä.
- Anonyymi
Omalla kohdallani se oli suuri helpotus ja valtava musta raskas taakka nousi harteiltni ja olin vapaa alkamaan vihdoinkin todellisen toipumisen siitä ihmisestä.
Välit laitoin poikki reilut kymmenen vuotta ennen kuolemaansa, mutta irti en päässyt kunnolla ennenkuin kuoli. Muutin jopa ulkomaille (missä edelleen asun, nyt asunut 22 vuotta). Hautajaisiin en osallistunut enkä muistanut muutenkaan.
Se ihminen repi minut niin rikki jo pienenä lapsena, etten koskaan kasvanut emotionaalisesti terveeksi ihmiseksi.
Isäni oli kiltti mutta niin etäinen. Pahaa sanaa ei koskaan sanonut, pieniä kilttejä asioita yritti tehdä, mutta se henkilö (en voi sanoa äiti) haukkui ja nauroi ja pilkkasi, mollasi isän täysin maan rakoon. Isää surin hänen kuoltuaan ja suren edelleen, sitä toista en.
Olen käynyt terapiassa näitten vammojeni ja traumojeni takia vuosia, ja paljon apuakin saanut. Anteeksi en ole antanut enkä anna, sen sijaan mitätöinyt sen ihmisen. En tunne vihaa en katkeruutta en mitään. Suomessa minulla ei ole ketään, joten siellä en käy, enkä missään tapauksessa halua tullakaan. Pelkään että se kaikki p-ska vyöryy päälleni jos sinne tulen. Olen järjestänyt tänne itselleni hyvän elämän, hyvä työ, oma koti, koira ja kissa. Ystävät korvaavat perheen. Kotini on täällä.
Olen siis aikuinen nainen, eikä minulla ole omia lapsia eikä parisuhdetta. En usko että osaisin olla äiti, en omaa sellaisia tunteita eikä tervettä äidin mallia ole koskaan ollut. Seurustella en halua koska minua on satutettu niin syvälle ja kovaa, etten halua riskeerata mitään. Yksin on hyvä elää. - Anonyymi
Hei
Äitini kuoli puolitoista vuotta sitten ihan kamalaa vesilasi tärisi käsissä menin ihan pois tolaltani sairaslomaa hain kuukauden ja unilääkkeet asioiden.hoito jne ikävä on
Mieheni joutui pakotti syömään ruoka ei mennyt alas laihduin yli 15 kiloa. Surut on suruja .itkut pitää itkeä se on elämän kovin nta aikaa. Pitää vaan elää ja mennä.eteenpäin- Anonyymi
Luin ketjun ja olen kiitollinen kaikille kirjoittajille.Elin mukana teidän elämäänne,teidän suruanne ja itkin paljon.Synnyin lapsivanhemmille,jotka eivät halunneet minua,eivätkä olleet valmiita vanhemmiksi.Kertoivat halunneensa antaa minut pois,mutta isovanhempani olivat pakottaneet heidät pitämään minut.Vanhempani eivät kiintyneet minuun,saati rakastaneet.Muistuttelivat usein,että muistaisin olla kiitollinen.Viisitoista vuotiaanain muutin pois.Kävin muutaman vuoden kuluttua heidän luonaan toivoen että hyväksyisivät minut.Ei se mennyt niin,Vanhoina muuttivat luokseni asumaan,kun he eivät enää tulleet toimeen.Kysyin äidiltä tykkääkö hän minusta nyt kun tulivat luokseni.Äiti sanoi,että nythän sinä olet tarpeellinen,Hoidin heitä toistakymmentä vuotta,Äiti kuoli ensin ja pian isä,En tuntenut mitään.Nyt tunsin surua kun luin ketjua.Ehkä olisin halunnut surra vanhempiani,sehän olisi kertonut rakkaudesta,Surin teidän surua ja kokemaanne rakkautta.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Luin ketjun ja olen kiitollinen kaikille kirjoittajille.Elin mukana teidän elämäänne,teidän suruanne ja itkin paljon.Synnyin lapsivanhemmille,jotka eivät halunneet minua,eivätkä olleet valmiita vanhemmiksi.Kertoivat halunneensa antaa minut pois,mutta isovanhempani olivat pakottaneet heidät pitämään minut.Vanhempani eivät kiintyneet minuun,saati rakastaneet.Muistuttelivat usein,että muistaisin olla kiitollinen.Viisitoista vuotiaanain muutin pois.Kävin muutaman vuoden kuluttua heidän luonaan toivoen että hyväksyisivät minut.Ei se mennyt niin,Vanhoina muuttivat luokseni asumaan,kun he eivät enää tulleet toimeen.Kysyin äidiltä tykkääkö hän minusta nyt kun tulivat luokseni.Äiti sanoi,että nythän sinä olet tarpeellinen,Hoidin heitä toistakymmentä vuotta,Äiti kuoli ensin ja pian isä,En tuntenut mitään.Nyt tunsin surua kun luin ketjua.Ehkä olisin halunnut surra vanhempiani,sehän olisi kertonut rakkaudesta,Surin teidän surua ja kokemaanne rakkautta.
Kauniisti kirjoitettu . Minun äiti kuoli helmikuussa syöpään . Hän oli 69 v. Isälle kova paikka. Ovat olleet naimisissa noin 52 vuotta . Siskoni asuu amerikassa.
- Anonyymi
Vanha aloitus mutta haluan vain sanoa. Äiti olet minulle niin tärkeä. Ilman sinun tukeasi en olisi koskaan pärjännyt. Kiitän kaikesta avustasi. Aina olet auttanut vaikka en ole ollut helppo lapsi. Rakastan sinua ja pidän sinusta huolta kun olet vanha. Koskaan en lakkaa kaipaamasta sinua kun et ole enää täällä. ❤️
- Anonyymi
Minun äiti kuoli helmikuussa tänävuonna. Sairasti vakavaa syöpää. Minulle se ollut kovin vakava paikka mutta isälle oli hän on vieläkin niin mieli maassa ja tahdo pysyä ajantasalla. Äitini olisi täyttänyt keväällä 70 v.
- Anonyymi
Molemmat vanhempani saivat elää pitkän elämän. Isäni kuoli 12 vuotta sitten yli 80-vuotiaana ja äiti viime talvena 93 vuotiaana. Molemmat elivät kotona loppuun asti, äitikin vielä leskenä kotiavun turvin, ilman isompia pitkäaikaissairauksia. Kävin vähintään viikottain ja hoidin hänen asioitaan kodin ulkopuolella. Olin heidän ainoa tyttärensä ja hiukan nuo velvollisuudet minulle enemmän kasaantuivat kuin veljilleni. Mutta en valita, isoa rasitetta ei heistä kummastakaan meille lapsille ollut.
Isän kuoleman jälkeen jäi vielä äiti ja surullista vaikka menetys olikin, ei kuitenkaan ylitsepääsemätöntä.
Kun äiti kuoli n. puoli vuotta sitten, oli se toisaalta helpotus kun hän jo itsekin oli lähtöön valmis ja puhuttiinkin siitä aina joskus, mutta silti niin iso suru eron lopullisuudesta. Ensin meni aika hautajaisten, perunkirjoitusten, asunnon tyhjentämisen yms. parissa, eikä oikeastaan suru silloin vielä tullut oikeasti esiin. Nyt kun puoli vuotta on mennyt, on äiti usein mielessäni ja ikävä on valtava. Järjellä voi asian ajatella, että tässä kävi 'ihan hyvin', äiti sai elää omassa kodissaan viimeistä sairaalassa vietettyä viikkoa lukuunottamatta, eikä joutunut kauaa kärsimään. Mutta sitten tulee jostain sisältä se valtava kaipaus ja suru, olen edelleen se lapsi vaikka ikää onkin jo yli 60v. ja äiti on aina äiti, iästä riippumatta.
Muutama vuosi sitten kohtasin ihan erilaisen kuoleman, kun tyttäreni mies menehtyi onnettomuudessa vain vähän yli kolmekymppisenä. Kaksi pientä lasta jäi. Se oli tragedia, josta piti selvitä lasten (omani ja lapseni lasten) takia. Saada arki jotenkin jatkumaan ja auttaa heitä minkä voi. Se oli sellaista selviytymistä. Nyt äidin kuoleman jälkeen tuokin aika on palannut usein mieleeni ja luulen, että surutyö siitäkin on kohdallani edelleen kesken.
Suru, ikävä ja alakulo tulee ajoittain, nytkin on mennyt taas muutama päivä itkeskellen ja miettien yleensäkin elämää, mutta jossain kohtaa taas on helpompaa. Ikävä ja kaipaus kulkee mukana varmasti loppuelämäni. - Anonyymi
Ja muistot tulevat joka päivä mieleen, tänäänkin.
- Anonyymi
Itse olen 54v ja Äitini kuoli 2pv sitten. Miten ihmeessä sitä palaa lapsuuteen ja kaipaa kaipaa niin kovin. Vaikka kuolema oli odotettavissa niin ei se itkua lopeta. Äiti on äiti ja kuolema on osa elämää. Ehkä tässä käy läpi omaa kuolevaisuutta myös.
- Anonyymi
Hei,tiedättekö mitä tehdä kun vanhemmat kuolee?
- Anonyymi
Elämä on satu, että ei tarvi muuta kuin seurata tapahtumia.
Tarina kehittyy ja siksi jännitys jää.
Ei ole ikävää.
Jää katsomaan elokuvan loppuun asti. - Anonyymi
Minä orpuiduin jo nuorella iällä eikä ole ollut syytä enää vuosiin elää. Ei kukaan vanhempi ansaitse oman jälkikasvunsa menettämistä, mitä olen nettiä lukenut niin aika monet ovat sitä mieltä että kun vanhemmista aika jättää on se menoa heilläkin ja niin se minullakin on, ei ole mitään syytä enää elellä tätä paskaa elämää.
- Anonyymi
Jäit yksin menetysten jälkeen? Ketään ei kiinnostanut kuinka pärjäät?
- Anonyymi
En usko, että kukaan edeslukee näitä. Mun äiti kuoli 20 vuotta sitten verisyöpään. Voin sanoa että ensimmäiset vuodet meni nopeasti ( olin 18 v. ja biletin). Sen jälkeen se alkoi kummitteleen päässä aina silloin tällöin. Nyt siitä on 20 vuotta ja mulla on yhtä ikävä ku ennenkin. Itken mutta en muista sitä enää niin useasti. Se ei unohdu, se vaan tulee mieleen harvemmin.
- Anonyymi
Äitini menehtyi muutamassa tunnissa aivoinfraktin hoidon aiheuttamaan laajaan verenvuotoon päässä. Olin siskoni kanssa sairaalassa hänen vierellään.Asuin aina äitini kanssa mutta jäin eläkkeelle puoli vuotta tapahtuneesta. Aikaa on kulunut 5v7kk mutta itken joka päivä ja useita kertoja päivässä.Teen paljon vapaaehtoistyötä jolloinka ajatukseni ovat niissä mutta kun olen yksin suru saa vallan. Äitini oli 87v mutta ennen tapahtumaa täysin elämässä kiinni.Katsoi televisiosta ajankohtaisohjelmat,uutiset,luki lehden,laittoi ruuan ja kävi kaupassa kanssani. Minulla on yksi sisko,siinä koko sukuni. Sisko oli tapahtuman sattuessa asunut kotoa poissa 38v joten suru ei koskettanut häntä kuten minua. Olen hakenut apua niin hypnoosista kuin depressiohoitajalta,psykiatrilta ja syön neljää erilaista masennuslääkettä joista ei tunnu olevan apua. Sururyhmässä olen ollut kaksi kertaa. Mistä voisin saada konkreettista apua?
- Anonyymi
Ota lemmikki. Muistan kun minulla oli kaksi kissaa, ei koskaan tuntunut yksinäiseltä vaikka yksin elin. Toinen keino voisi olla uusi harrastus vaikkapa kansalaisopistossa. Tai edes muuten vain mene ihmisten ilmoille, vaikkapa pelkästään kävelylle niin saa uutta ajateltavaa.
Ole onnellinen ja kiitollinen että äitisi sai pitkän elämän ja eli sen täysillä, lähti saappaat jalassa eikä hiipuen sairauksien runtelemana. Sellaista on voimatonta katson vierestä.
Jos tuntuu että keskusteluapua kaipaat, varaa aika kriisikeskukselle tai diakoniatyöntekijälle.
- Anonyymi
Onhan se jokaisella omanlaisensa kokemukset äidin kuolemasta .
Kun ihminen joka on aina ollut toisen elämässä alkaakin yhtä äkkiä olemasta.
Minun tapauksessani oli helpotus että äitini pääsi pois vaikean sairauksen kanssa joka oli ottanut otteensa häneen teräskouran tavoin.
Surullista tietenkin, mutta tietoisuus ettei hänen enää tarvinnut kärsiä oli pieni lohtu asiassa.
Mutta usein tulee mieleen kysymyksiä joihin ei löydä vastauksia ja silloin ajattelee että äiti olisi tähän asiaan osannut antaa vastauksen , joten moni asia jää ilman vastausta äidin poistuessa .
Joten äidin kuolema on asia jossa jokaisella on erinlaiset vastaukset riippuen siitäkin millainen suhde on ollut hänen vielä eläessä. - Anonyymi
Moikka. Äitini kuoli 1 1/2 kk sitten. Kyllä tuntuu ihan hirveeltä. Välillä parempia päiviä on kuitenkin. Itkua ja raastava kipu/tuska, kun äiti ei enää ole tässä maailmassa. Unia olen pari kertaa nähnyt, niissä äiti sanoo, ettei ole kuollut.
- Anonyymi
Äiti kuoli pari viikkoa sitten. 75vuotiaana. Äkillinen sydänkohtaus. Oli hänellä flimmeriä joskus ja lääke sydämen vajaatoimintaan. Shokkihan se oli,koska hänelle tehtiin pallolaajennus ja luulin,että hän selviää elossa. Viimeiset viestit ja viimeinen puhelu olivat lämpimät ja viimeinen tapaaminen oli ihana reilua viikkoa ennen tapahtumaa. Surullista on,mutta ikää oli ja sairauksia niin toisaalta luonnollista. Mutta on kauheaa ajatella,että en voi ikinä puhua enää äidille:( Eikä tule viestejä.
- Anonyymi
Minä tunsin ainoastaan helpotusta kun oma äitini kuoli, sillä hän oli niin sairas ja kärsi kovia tuskia viimeiset ajat ennen kuolemaa. Ja kun ei mitään ollut edes tehtävissä lääketieteellisesti niin tuli rauhallinen mieli kun hön sai nukkua pois kaikista vaivoistaan .
Tietysti sitä ajatteli ainoana lapsena että nyt sitten olen yksin, mutta en kokenut mitäön suurta tunnemyrskyä
Joten sekin saattaa olla erilaista eri tilanteissa johtuen monista eri tekijöistä . Mutta kun jaksaa ajatella että se on luonnollinen asia kun on vanha niin elämä jatkuu niillä jotka jäävät jälkeen . - Anonyymi
Menetin eilen äitini. Keskiviikkona kaikki näytti vielä valoisalta, hänet oltiin siirtämässä osastolle. Torstaina tila huononi ja eilen happisaturaatio oli 60 ja laski siitä laskemistaan. Mikään ei auttanut, vaikka hän sai lisähappea. Olen aivan rikki, surun murtama. Keskiviikkona hän sai epäselvästi sanottua minulle puhelimeen jotain, josta en saanut selvää. Rakas ihminen on poissa. Saan itkukohtauksia pitkin päivää. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Minulla on rakastava puoliso, mutta äitiä ei. Olisi ollut niin paljon puhuttavaa vielä äidin kanssa. Ensi kesänä piti mennä yhdessä ulkomaille ja Bruce Springsteenin konserttiin. Hän odotti mummiksi tuloa. Kaikki ihanat haaveet ja unelmat jäivät toteutumatta. Rakastan Sinua äitini ikuisesti.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Heikki Silvennoinen petti vaimoaan vuosien ajan
Viiden lapsen isä Heikki kehuu kirjassaan kuinka paljon on pettänyt vaimoaan vuosien varrella.1412092- 271928
Miksi ihmeessä nainen seurustelit kanssani joskus
Olin ruma silloin ja nykyisin vielä rumempi En voi kuin miettiä että miksi Olitko vain rikki edellisestä suhteesta ja ha231878Persut nimittivät kummeli-hahmon valtiosihteeriksi!
Persujen riveistä löytyi taas uusi törkyturpa valtiosihteeriksi! Jutun perusteella järjenjuoksu on kuin sketsihahmolla.851690Onko ministeri Juuso epäkelpo ministerin tehtäviensä hoitamiseen?
Eikö hänellä ole kompetenttia hoitaa sosiaali- ja terveysministetin toimialalle kuuluvia ministerin tehtäviä?621488Sakarjan kirjan 6. luku
Jolla korva on, se kuulkoon. Sain profetian 22.4.2023. Sen sisältö oli seuraava: Suomeen tulee nälänhätä niin, että se201276Avaa sydämesi mulle
❤ ❤❤ Tahdon pelkkää hyvää sulle Sillä ilmeisesti puhumalla Avoimesti välillämme Kaikki taas selviää Kerro kaikki, tahdo381180- 111168
Elia tulee vielä
Johannes Kastaja oli Elia, mutta Jeesus sanoi, että Elia tulee vielä. Malakian kirjan profetia Eliasta toteutuu kokonaan371163Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa
Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k101147