Tyhjyydestä?

Ei uskonto/usko lisää tyhjyyttä vaan tyhjyyttä koetaan ENNEN uskoontuloa. Elämässä on ajanjakso, jolloin tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, jonka vuoksi aletaan etsimään elämälle syvempää tarkoitusta. Uskoontulo poistaa tyhjyyden tunteen kun on löytynyt alkuperäinen, kadotettu yhteys Jumalaan. Näin päin se menee. Tyhjyys on yksi Jumalan keinoista vetää ihmistä puoleensa. Eli ei tyhjyys ole mikään vallitseva olotila uskon vastapoolina: jos ei usko, olisi siis pakko tuntea tyhjyyttä. Elämä voi tuntua hyvinkin rikkaalta ja antoisalta ja jonkun korkeamman voiman olemassaolo ei vois vähempää kiinnostaa.

Ei kaikki kuitenkaan tunne mitään tyhjyyttä ennen uskoontuloa. Tarve uskonnolliselle pohdinnalle on elämässä oikeastaan hyvin harvoin, mikä todistaa sen raamatullisen totuuden että Jumala kutsuu ihmistä kaksi tai kolme kertaa tämän elämän aikana. Muun ajan ihminen huitelee miten itse lystää luullen olevansa oman elämänsä herra, jota kukaan ei määräile ja jonka ei tarvitse jonkun korkeamman olennon lakeja noudattaa.

löytämiseen kirjoitti:

Ei uskonto/usko lisää tyhjyyttä vaan tyhjyyttä koetaan ENNEN uskoontuloa. Elämässä on ajanjakso, jolloin tuntuu tyhjältä ja tarkoituksettomalta, jonka vuoksi aletaan etsimään elämälle syvempää tarkoitusta. Uskoontulo poistaa tyhjyyden tunteen kun on löytynyt alkuperäinen, kadotettu yhteys Jumalaan. Näin päin se menee. Tyhjyys on yksi Jumalan keinoista vetää ihmistä puoleensa. Eli ei tyhjyys ole mikään vallitseva olotila uskon vastapoolina: jos ei usko, olisi siis pakko tuntea tyhjyyttä. Elämä voi tuntua hyvinkin rikkaalta ja antoisalta ja jonkun korkeamman voiman olemassaolo ei vois vähempää kiinnostaa.

Ei kaikki kuitenkaan tunne mitään tyhjyyttä ennen uskoontuloa. Tarve uskonnolliselle pohdinnalle on elämässä oikeastaan hyvin harvoin, mikä todistaa sen raamatullisen totuuden että Jumala kutsuu ihmistä kaksi tai kolme kertaa tämän elämän aikana. Muun ajan ihminen huitelee miten itse lystää luullen olevansa oman elämänsä herra, jota kukaan ei määräile ja jonka ei tarvitse jonkun korkeamman olennon lakeja noudattaa.

Lue lisää

Teillä uskovilla on tosi helppoa, kun kaikille asiaóille on niin monta selitystä kuin tilanne vaatii.
Täällä uskovat koko ajan toitottaa, kuinka ateisti elää tyhjyydessä ja arvottomuudessa. Mutta kun siihen sitten vastaa, ettei tunne tyhjyyttä, voi ateisti sitten yhtäkkiä elääkin rikkaan ja antoisan tuntuista elämää.

Teidän selitykset ei kestä yhtään lähempää tarkastelua.

Kumpi se nyt sitten on a) ateistin elämä on tyhjää, vai b) ateistin elämä on rikasta ja antoisaa?

Onneksi olen ateisti! kirjoitti:

Teillä uskovilla on tosi helppoa, kun kaikille asiaóille on niin monta selitystä kuin tilanne vaatii.
Täällä uskovat koko ajan toitottaa, kuinka ateisti elää tyhjyydessä ja arvottomuudessa. Mutta kun siihen sitten vastaa, ettei tunne tyhjyyttä, voi ateisti sitten yhtäkkiä elääkin rikkaan ja antoisan tuntuista elämää.

Teidän selitykset ei kestä yhtään lähempää tarkastelua.

Kumpi se nyt sitten on a) ateistin elämä on tyhjää, vai b) ateistin elämä on rikasta ja antoisaa?

Lue lisää

selitykset kestää!

Minä henk.kohtaisesti en ole kirjoittanut koskaan että ateistin elämä on tyhjää. Toisten kirjoituksista en ota vastuuta.
Mutta kristityn näkökulmasta katsottuna tietty voi sanoa, että uskon ulkopuolella elämä ei koskaan ole niin rikasta ja täyttä kuin on Jumalan yhteydessä. Sitä varmasti monet kristityt tarkoittavat jos ovat sanoneet ateistin elämää tyhjäksi.

Ja kun sanoin että elämä voi olla antoisaa ja rikasta uskon ulkopuolellakin, lisäänpä sitten ettei tule väärinkäsityksiä, että antoisuus tietysti on suhteellinen käsite, koska ei paremmasta tiedetä niin se kulloinenkin elämäntilanne tuntuu ihan antoisalta inhimillisesti katsoen.



Te itse sen paremmin tiedätte, miltä milloinkin tuntuu. Itse tiedän omasta elämästäni että ei elämä aina ollut tyhjän tuntuista vaikka se sitä vähän ennen uskoontuloa olikin.

löytämiseen kirjoitti:

selitykset kestää!

Minä henk.kohtaisesti en ole kirjoittanut koskaan että ateistin elämä on tyhjää. Toisten kirjoituksista en ota vastuuta.
Mutta kristityn näkökulmasta katsottuna tietty voi sanoa, että uskon ulkopuolella elämä ei koskaan ole niin rikasta ja täyttä kuin on Jumalan yhteydessä. Sitä varmasti monet kristityt tarkoittavat jos ovat sanoneet ateistin elämää tyhjäksi.

Ja kun sanoin että elämä voi olla antoisaa ja rikasta uskon ulkopuolellakin, lisäänpä sitten ettei tule väärinkäsityksiä, että antoisuus tietysti on suhteellinen käsite, koska ei paremmasta tiedetä niin se kulloinenkin elämäntilanne tuntuu ihan antoisalta inhimillisesti katsoen.



Te itse sen paremmin tiedätte, miltä milloinkin tuntuu. Itse tiedän omasta elämästäni että ei elämä aina ollut tyhjän tuntuista vaikka se sitä vähän ennen uskoontuloa olikin.

Lue lisää

On oikeasti olemassa ihmisiä joiden elämä on "tyhjää". Tyhjyyden määritelmä toki voi vaihdella, mutta emmeköhän me kuitenkin sen suhteen olla suurinpiirtein samalla ajatuksella liikenteessä.

Itse katson, että uskonto on jotain, joka voi tuoda jonkinlaista sisältöä elämään. En näe sitä pahana että ihminen saa sisältöä siitä uskonnosta.

Ongelmaksi muodostuu se, että oman tyhjyyden täyttyminen koetaan sellaiseksi, että sitä pitää muillekin tuputtaa.

Itse ihmettelen vähän väliä, kuinka minulla on ollut niin hieno ja "rikas" elämä, vaikka en vielä mitenkään vanha ole.

Sitten kun joku rupeaa tyrkyttämään uskontoa ja väittämään elämääni tyhjäksi, niin kyllähän se pistää vituttamaan kun sitä aikansa kuuntelee.

Noh, olen vain ihminen. Kait ihmisiä saa aina välillä vituttaa...

löytämiseen kirjoitti:

selitykset kestää!

Minä henk.kohtaisesti en ole kirjoittanut koskaan että ateistin elämä on tyhjää. Toisten kirjoituksista en ota vastuuta.
Mutta kristityn näkökulmasta katsottuna tietty voi sanoa, että uskon ulkopuolella elämä ei koskaan ole niin rikasta ja täyttä kuin on Jumalan yhteydessä. Sitä varmasti monet kristityt tarkoittavat jos ovat sanoneet ateistin elämää tyhjäksi.

Ja kun sanoin että elämä voi olla antoisaa ja rikasta uskon ulkopuolellakin, lisäänpä sitten ettei tule väärinkäsityksiä, että antoisuus tietysti on suhteellinen käsite, koska ei paremmasta tiedetä niin se kulloinenkin elämäntilanne tuntuu ihan antoisalta inhimillisesti katsoen.



Te itse sen paremmin tiedätte, miltä milloinkin tuntuu. Itse tiedän omasta elämästäni että ei elämä aina ollut tyhjän tuntuista vaikka se sitä vähän ennen uskoontuloa olikin.

Lue lisää

Uskoon tulijoiden kokemus uskovaisuudestaan on monesti juuri se, että usko täyttää jonkin "tyhjyyden", puutteen. Juuri se tekee heille uskoontulosta merkityksellisen.

Tähän verrattuna ne, jotka pienestä pitäen kasvatetaan suoraan "turvallisesti" "oikeaan" uskoon, eivät tällaista kokemusta saa. Mikä hyvänsä tähän viittaava kokemus on yksinkertaisesti epäaito, koska vertailukohtaa ei ole.

Valtaosa uskovaisista kasvatetaan uskoonsa, joten heiltä tällainen tyhjyyden/täyttymyksen kokemus uskon kautta puuttuu, paitsi heille kerrotun pohjalta. Tällöin ajatus jostain tyhjyydestä tai tyhjyyden kokemuksesta perustuu yksinomaan heidän omaan uskoonsa tai kertomuksiin uskoon myöhemmällä iällä tulleiden kokemuksista.

Tämä tyhjyys mihin sekä uskoon tulleiden että uskoon kasvatettujen puolesta viitataan, on pelkoa. Se on pelkoa siitä, että kukaan ei huolehdi, kukaan ei anna valmiita vastauksia eikä kerro mikä on oikein. Ilman minkäänlaista tukiverkostoa eläminen on varmasti ahdistavaa, mutta eivät ateistit elä ilman sukulaisia, ystäviä, tuttuja ja yhteiskuntaa. Kristitty, jolta puuttuu ihmiset ympäriltään, ei pelkän uskonsa ja rukouksen varassa pitkälle pötki, vaikka tällainen uskovaisuuden muoto on periaatteessa kaikkein aidoin ja kunnioitettavin. Uskon vahvistaminen kokouksissa, hengellisellä musiikilla, hengellisellä kirjallisuudella periaatteessa heikentää uskon aitoutta. Aito usko kestää, eikös vain?

Tähän tulee kyllä varmasti uskovaisen vastaus, että Raamatussa sanotaan että ihmisten tulee toimia seurakuntina jne, mutta ajatusta voi testata seuraavalla ajatuskokeella: kuvittele, ettet ole kuullut kristinuskosta ikinä. Joudut laivamatkalla haaksirikkoon, ja pelastaudut yksin autiolle saarelle, jonka antimilla pystyt elämään. Elät siellä (sitä tietenkään missään vaiheessa varmuudella tietämättäsi) koko elämäsi. Kristittyjen oletuksella jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin Jumala puhuttelee haaksirikkoutunutta ja kutsuu tätä kristinuskoon. Ilman muita ihmisiä, ilman raamattua, ilman pienintäkään viitettä siihen, mitä meidän tuntemamme kristinusko on. Mikä onkaan tämän ajatusleikin jälkeen ainoankaan Raamatussa lukevan sanan arvo? Tai Koraanissa, tai muussakaan minkään uskonnon "pyhässä" kirjassa? Ja tämä siis sillä oletuksella, että kristittyjen Jumala puhuttelee kaikkia pari kolme kertaa kunkin elämän aikana. Toisekseen ajatusleikissä alkaa mietityttää, millaisia hyviä tai pahoja tekoja kyseinen henkilö voisi ylipäätään tehdä? Itsemurha olisi tietysti kristinuskon tuomitsema teko. Mutta kanssaihmisten suhteen henkilöllä ei olisi mitään mahdollisuutta osoittaa hyvyyttään tai huonouttaan. Mikäli henkilön nuppi vain kestäisi, hän saattaisi elää erikoisella tavalla mielekkääksi kokemansa elämän yksikseen, eristyksissä, päivästä toiseen pikku asioitaan suttaillen, vailla tarvetta minkäänlaiseen moraaliin, vain päivittäisestä toimeentulemisestaan huolehtien. Tuumikaapa sitä.

Eikö moraali olekin vain jotain, mikä määritellään sääntöinä suhteessa toisiin ihmisiin? Sodassa saat vihollisen tappaa, jottei viholliskansa tule ja tapa, raiskaa ja ryöstä kaikkia, mutta naapuriasi et saa päiviltään päästää juuri missään olosuhteissa. Moraali on määritelty yhteiskunnan normeina, ei muuna. Uskonnot sitten ovat tämän yhteiskunnan eduksi luodun moraalikäsityksen työkaluja. Uskontojen sisältö ja jopa palvonnan kohteet muuttuvat yhteiskunnan mukana. Lue: moraali määrittelee uskonnon, eikä toisin päin.

Olen itse mielestäni kokenut sen, mihin uskovaiset viittaavat tällä "tyhjyydellä". Minulle se on näyttäytynyt etusijassa yksinäisyytenä ja syrjäytymisenä. Ironista on, että suuri osa tästä yksinäisyydestä liittyy juuri aikaisempaan uskovaisuuteeni.

Tähän uskovaiset sanovat, että lähelläni olevat uskovaiset eivät ole toimineet oikein, ja se on inhimillistä, ja blaa blaa, ja kaikella on tarkoitus, ja blaa blaa blaa, ja kyllä minäkin vielä eräänä päivänä ymmärrän ja blaa blaa blaa blaa. Tai sitten kylmästi tuomitsevat minut, koska olen luopunut uskostani. Se ei minua häiritse, koska se vain kertoo siitä, kuinka umpimielisiä jotkut uskovaiset voivat olla.

Omaa täyttymystäni en löytänyt uskon kautta, vaan maallisuuden kautta. Sen oivalluksen kautta, että me olemme vain taivaan tomua. Vain mielenkiintoisella tavalla järjestynyttä materiaa. Ja koska asia on näin, en voi luottaa elämäni ohjenuorana kuin siihen, miltä minusta itsestäni tuntuu, ja yrittää olla itseni suhteen niin rehellinen kuin suinkin. Lukekaa uskovaiset: löydän elämäni merkityksen rehellisyyden kautta, enkä tarvitse siihen teidän uskoanne tai mitään sinne päinkään. Tai no, uskon kyllä, että kun huolehdin itsestäni, lapsistani, puolisostani, sukulaisistani ja ystävistäni, tässä järjestyksessä, tulen olemaan elämässäni kaikkein onnellisin. Mennyt kehitys ei ole tae tulevasta, mutta aina kun olen toiminut tältä pohjalta, olen kokenut elämäni menevän parempaan suuntaan. Ihan vaan fiilispohjalta rehellisesti asioita miettien.

Menkääpä uskovaiset itseenne, ja miettikää, kuinka rehellisiä itsellenne oikeastaan olette, ja kuinka tuskallista olisi jonain päivänä havaita, ettei uskonne kohdetta, Jumalaa olekaan. Joillain uskovaisilla kysymys tulee ajankohtaiseksi esimerkiksi, kun omat lapset kuolevat rattijuopon yliajamana, puoliso sairastuu syöpään ja kokee tuskallisen, kiduttavan kuoleman, tai saakin huomata, ettei uskovaisuus suojannutkaan itseä alkoholismilta. Tällöin monesti uskosta luopuminen onkin keino päästä eteenpäin, ymmärtää tilanne ja hyväksyä tapahtunut. Ei missään ollutkaan mitään järkeä, eikä tarkoitusta. Jotkut taas syventävät uskotteluaan, väittävät kaikella olevan jonkin tarkoituksen, ja väistävät perimmäisen kysymyksen viimeiseen asti. He luopuvat rehellisyydestään uskonsa vuoksi, ja se kalvaa heitä ja heidän läheisiään hautaan asti. Ja kuka kääntyy uskoon lohtua saadakseen... kuinka aitoa tällaisen ihmisen usko on, kun usko vastaa täsmähoitona tiettyyn tarpeeseen?

Yksi harvoista viisaista lausahduksista Raamatussa: "Minä katsoin kätteni töitä, ja näin, että se oli turhuutta ja tuulen tavoittelua." Niin on tämäkin kirjoitus, koska tämän ajan olen ollut puolisoni viereltä pois. Siinäkin on vähän ajattelemisen aihetta.

Nimimerkki kirjoitti:

Uskoon tulijoiden kokemus uskovaisuudestaan on monesti juuri se, että usko täyttää jonkin "tyhjyyden", puutteen. Juuri se tekee heille uskoontulosta merkityksellisen.

Tähän verrattuna ne, jotka pienestä pitäen kasvatetaan suoraan "turvallisesti" "oikeaan" uskoon, eivät tällaista kokemusta saa. Mikä hyvänsä tähän viittaava kokemus on yksinkertaisesti epäaito, koska vertailukohtaa ei ole.

Valtaosa uskovaisista kasvatetaan uskoonsa, joten heiltä tällainen tyhjyyden/täyttymyksen kokemus uskon kautta puuttuu, paitsi heille kerrotun pohjalta. Tällöin ajatus jostain tyhjyydestä tai tyhjyyden kokemuksesta perustuu yksinomaan heidän omaan uskoonsa tai kertomuksiin uskoon myöhemmällä iällä tulleiden kokemuksista.

Tämä tyhjyys mihin sekä uskoon tulleiden että uskoon kasvatettujen puolesta viitataan, on pelkoa. Se on pelkoa siitä, että kukaan ei huolehdi, kukaan ei anna valmiita vastauksia eikä kerro mikä on oikein. Ilman minkäänlaista tukiverkostoa eläminen on varmasti ahdistavaa, mutta eivät ateistit elä ilman sukulaisia, ystäviä, tuttuja ja yhteiskuntaa. Kristitty, jolta puuttuu ihmiset ympäriltään, ei pelkän uskonsa ja rukouksen varassa pitkälle pötki, vaikka tällainen uskovaisuuden muoto on periaatteessa kaikkein aidoin ja kunnioitettavin. Uskon vahvistaminen kokouksissa, hengellisellä musiikilla, hengellisellä kirjallisuudella periaatteessa heikentää uskon aitoutta. Aito usko kestää, eikös vain?

Tähän tulee kyllä varmasti uskovaisen vastaus, että Raamatussa sanotaan että ihmisten tulee toimia seurakuntina jne, mutta ajatusta voi testata seuraavalla ajatuskokeella: kuvittele, ettet ole kuullut kristinuskosta ikinä. Joudut laivamatkalla haaksirikkoon, ja pelastaudut yksin autiolle saarelle, jonka antimilla pystyt elämään. Elät siellä (sitä tietenkään missään vaiheessa varmuudella tietämättäsi) koko elämäsi. Kristittyjen oletuksella jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin Jumala puhuttelee haaksirikkoutunutta ja kutsuu tätä kristinuskoon. Ilman muita ihmisiä, ilman raamattua, ilman pienintäkään viitettä siihen, mitä meidän tuntemamme kristinusko on. Mikä onkaan tämän ajatusleikin jälkeen ainoankaan Raamatussa lukevan sanan arvo? Tai Koraanissa, tai muussakaan minkään uskonnon "pyhässä" kirjassa? Ja tämä siis sillä oletuksella, että kristittyjen Jumala puhuttelee kaikkia pari kolme kertaa kunkin elämän aikana. Toisekseen ajatusleikissä alkaa mietityttää, millaisia hyviä tai pahoja tekoja kyseinen henkilö voisi ylipäätään tehdä? Itsemurha olisi tietysti kristinuskon tuomitsema teko. Mutta kanssaihmisten suhteen henkilöllä ei olisi mitään mahdollisuutta osoittaa hyvyyttään tai huonouttaan. Mikäli henkilön nuppi vain kestäisi, hän saattaisi elää erikoisella tavalla mielekkääksi kokemansa elämän yksikseen, eristyksissä, päivästä toiseen pikku asioitaan suttaillen, vailla tarvetta minkäänlaiseen moraaliin, vain päivittäisestä toimeentulemisestaan huolehtien. Tuumikaapa sitä.

Eikö moraali olekin vain jotain, mikä määritellään sääntöinä suhteessa toisiin ihmisiin? Sodassa saat vihollisen tappaa, jottei viholliskansa tule ja tapa, raiskaa ja ryöstä kaikkia, mutta naapuriasi et saa päiviltään päästää juuri missään olosuhteissa. Moraali on määritelty yhteiskunnan normeina, ei muuna. Uskonnot sitten ovat tämän yhteiskunnan eduksi luodun moraalikäsityksen työkaluja. Uskontojen sisältö ja jopa palvonnan kohteet muuttuvat yhteiskunnan mukana. Lue: moraali määrittelee uskonnon, eikä toisin päin.

Olen itse mielestäni kokenut sen, mihin uskovaiset viittaavat tällä "tyhjyydellä". Minulle se on näyttäytynyt etusijassa yksinäisyytenä ja syrjäytymisenä. Ironista on, että suuri osa tästä yksinäisyydestä liittyy juuri aikaisempaan uskovaisuuteeni.

Tähän uskovaiset sanovat, että lähelläni olevat uskovaiset eivät ole toimineet oikein, ja se on inhimillistä, ja blaa blaa, ja kaikella on tarkoitus, ja blaa blaa blaa, ja kyllä minäkin vielä eräänä päivänä ymmärrän ja blaa blaa blaa blaa. Tai sitten kylmästi tuomitsevat minut, koska olen luopunut uskostani. Se ei minua häiritse, koska se vain kertoo siitä, kuinka umpimielisiä jotkut uskovaiset voivat olla.

Omaa täyttymystäni en löytänyt uskon kautta, vaan maallisuuden kautta. Sen oivalluksen kautta, että me olemme vain taivaan tomua. Vain mielenkiintoisella tavalla järjestynyttä materiaa. Ja koska asia on näin, en voi luottaa elämäni ohjenuorana kuin siihen, miltä minusta itsestäni tuntuu, ja yrittää olla itseni suhteen niin rehellinen kuin suinkin. Lukekaa uskovaiset: löydän elämäni merkityksen rehellisyyden kautta, enkä tarvitse siihen teidän uskoanne tai mitään sinne päinkään. Tai no, uskon kyllä, että kun huolehdin itsestäni, lapsistani, puolisostani, sukulaisistani ja ystävistäni, tässä järjestyksessä, tulen olemaan elämässäni kaikkein onnellisin. Mennyt kehitys ei ole tae tulevasta, mutta aina kun olen toiminut tältä pohjalta, olen kokenut elämäni menevän parempaan suuntaan. Ihan vaan fiilispohjalta rehellisesti asioita miettien.

Menkääpä uskovaiset itseenne, ja miettikää, kuinka rehellisiä itsellenne oikeastaan olette, ja kuinka tuskallista olisi jonain päivänä havaita, ettei uskonne kohdetta, Jumalaa olekaan. Joillain uskovaisilla kysymys tulee ajankohtaiseksi esimerkiksi, kun omat lapset kuolevat rattijuopon yliajamana, puoliso sairastuu syöpään ja kokee tuskallisen, kiduttavan kuoleman, tai saakin huomata, ettei uskovaisuus suojannutkaan itseä alkoholismilta. Tällöin monesti uskosta luopuminen onkin keino päästä eteenpäin, ymmärtää tilanne ja hyväksyä tapahtunut. Ei missään ollutkaan mitään järkeä, eikä tarkoitusta. Jotkut taas syventävät uskotteluaan, väittävät kaikella olevan jonkin tarkoituksen, ja väistävät perimmäisen kysymyksen viimeiseen asti. He luopuvat rehellisyydestään uskonsa vuoksi, ja se kalvaa heitä ja heidän läheisiään hautaan asti. Ja kuka kääntyy uskoon lohtua saadakseen... kuinka aitoa tällaisen ihmisen usko on, kun usko vastaa täsmähoitona tiettyyn tarpeeseen?

Yksi harvoista viisaista lausahduksista Raamatussa: "Minä katsoin kätteni töitä, ja näin, että se oli turhuutta ja tuulen tavoittelua." Niin on tämäkin kirjoitus, koska tämän ajan olen ollut puolisoni viereltä pois. Siinäkin on vähän ajattelemisen aihetta.

Lue lisää

"valtaosa uskovaisista kasvatetaan suoraan oikeaan uskoon" kuten sanot. Ainakin itse olen kuullut enemmän niistä, jotka ovat selvän uskonratkaisun tehneet.



Et tainnut ymmärtää mitä kirjoitin tuossa viestissä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000012&posting=22000000038220604

Pelkoa se ei ainakaan ole, koska elämää eletään ihan tavallisesti niin kuin ihmiset yleensä elävät. Sitten tulee vaihe elämässä, että kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Tatsi elämään on kirvonnut. Tyhjyyden tunne, joka toisilla on ihan konkreettista tyhjyyden tunnetta sisällä tai joillakin vähemmän selvää tunnetta, joka tapauksessa laittaa pohtimaan elämän tarkoitusta: miksi täällä ollaan, mistä tullaan ja mihin mennään kuoleman jälkeen. On tietämättömyyttä ja toisten yli kävelemistä leimata tyhjyyden TUNNE peloksi.



No eipä heikennä! Ei meitä ole tarkoitettu yksin oleman vaikka jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta yksi elämäänkin. Jumala on luonut ihmiset yhteyteensä ja ihmiset suhteisiin toistensa kanssa. Vain siten toteutuu aito ihmisyys. Seurakuntayhteys on tärkeää, koska siellä koemme sitä yhteyttä Jumalaan ja myös toisiin ihmisiin. Ei usko ole mikään suoritus, jota mitataan jollakin aitousmittareilla, kuten yksinololla. Toki Jumala laittaa uskovia myös kokemaan yksinoloa, mutta sellaiset jaksot ovat hengen hedelmän kasvattamiskeinoja.

Haaksirikkoutunut, yksin autiolla saarella ilman Raamattua elävä voi saada suoraan Jumalalta tietoa. Kun pelastusta saarelta ei ala näkyä, henkilö voi alkaa kyselemään oletko Jumala olemassa ja Hän voi antaa selvän merkin itsestään. Jos henkilö ei tiedä miten ns. uskoon tullaan, kyllä Pyhä Henki osaa opastaa ja kun ihmisen henki uudestisyntyy, silloinhan ihmisellä on opastaja sisimmässään, joka ohjaa hänet kaikkeen totuuteen, kuten Raamattu lupaa. Ja varmasti Jumala sen jälkeen järjestäisi ihmisen pois autiolta saarelta ihmisten ilmoille. Ja jos hän joutuisikin elämään koko loppuelämänsä saarella, hän eläisi sen tiedon mukaan jonka Pyhältä Hengeltä saisi. Ja kyllä ihminen yksinkin voi tehdä syntiä ihan ajatuksissaan vaikka muita ihmisiä ei olisikaan lähellä. Myös tekojen tasolla itseään vastaan, mm. seksin alueella. Eli moraalia tarvitaan yksinelossakin.



Niin, ne ihmislähtöiset uskonnot muuttuvat, mutta kristinusko tekee poikkeuksen uskontojen joukossa. Jumala, joka Raamatussa on ilmoitettu, sanelee moraalin. Mutta tähän moraaliin ihmisen on vaikea alistua.

Jos olet kokenut uskovaisuuden yksinäisyytenä ja syrjäytymisenä, mikä siihen voisi olla syy tai olisitko tehnyt väärän tulkinnan syrjäytymisen syistä. Uskon tie ei ole helppoa, se täytyy todeta. Ei ole minunkaan elämä uskovana ollut helppoa, mutta ei ole tullut mieleenikään lähteä hakemaan maailmasta jotakin muuta, koska tiedän että en sieltä täyttymystä saa. Ihan pelkällä järjellä ajatellen uskoen Raamatun ilmoituksen mikä ihmisten kohtalo on, riipun mieluummin vaikka henkitoreissani kiinni Jeesuksesta kuin lähden "vapautusta" hakemaan maailman iloista tämän lyhyen elämän ajaksi. Monien ahdistusten kautta meidän pitää Jumalan valtakuntaan menemän, sanotaan Raamatussa. Sen olen kokenut.

Sanot elämäsi ohjenuoraksi sitä mitä kulloinkin tunnet. Mutta ovatko omat tunteesi aina oikeassa? Jos Pyhä Henki ei ole ohjaamassa, kylläpä ne meidän omat tunteemme helposti ovat viemässä poispäin kaikesta Jumalan hyvyydestä ja aidosta elämästä. Ei usko ja rehellisyys ole toistensa vastakohtia, vaikka niin annat ymmärtääkin. Usko Jumalaan nimenomaan pitäisi saada ihminen näkemään rehellisesti itsensä ja sisäiset vaikuttimensa. Mutta jos Raamatun sana ei ole saanut kasvutilaa sisimmässä, silloin lähdetään suuntaamaan helposti omien ajatusten ja tuntemusten perässä poispäin todellisesta elämän lähteestä.

Olen saanut niin vahvan kokemuksen Jumalasta ettei minulla ole mitään syytä epäillä Jumalan olemassaoloa.

Toisaalta, mitä sitten jos kuoltuaan havaitsee ettei Jumalaa ollutkaan olemassa? Mitäs tuskaa se nyt sitten olisi? Ja jos kaikki päättyisikin kuolemaan, vielä vähemmän se mikään pettymys olisi.



Eli sinulla niin kuin monella ateistilla on olettamus ettei uskovan elämään saisi kuulua pahoja asioita. Mutta ei se niin ole. Elämään kuuluu kärsimys, ja se on ihmisen hyväksyttävä. Pohjimmiltaanhan tuollaisessa ajattelussa on kyse siitä että ihminen itse haluaisi hallita elämänsä eikä alistua jonkun korkeamman voiman hallintavallan alle. Kärsimyksissähän meiltä kysytään sitä luottamusta, kehen me luotetaan, itseemme vai Jumalaan. Tuntui miltä tuntui, usko on kaikkien tuntemustemme yläpuolella ja turvautuminen Jumalaan kärsimyksissäkin on ainoa tie, joka loppujen lopuksi eteenpäin vie. Olen nähnyt läheltä mitä uskosta luopuminen on tuonut elämään eikä se mitään hyvää ollut.



Raamatunlause kertoo vain Jumal-yhteyden menettäneen inhimillisen ihmisen pettymyksestä, kuten oma viestisikin kertoo elämään kyllästymisestä ja uskoon turhautumisesta. Liekö turhautuminen tullut siitä, kun et saanut Jumalalta vastauksia ja kokemuksia? Saarnaajan epätoivoiset sanat johtuivat hänen omista valinnoistaan, jotka olivat vieneet hänen elämänsä lankeemuksen sivuraiteelle, jolloin Jumala tuntui laillasi olevan kaukana ja olemattomissa. Saarnaajan kirja kertoo sen millaista elämä on ilman Jumalan pelkoa, kuten kaksi viimeistä jaetta kertoo: "Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä. Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa."

Tuolla toisella palstalla sattui silmään seuraava teksti. Kannattaa lukea ajatuksella:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000057&posting=22000000038227837

löytämiseen kirjoitti:

"valtaosa uskovaisista kasvatetaan suoraan oikeaan uskoon" kuten sanot. Ainakin itse olen kuullut enemmän niistä, jotka ovat selvän uskonratkaisun tehneet.



Et tainnut ymmärtää mitä kirjoitin tuossa viestissä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000012&posting=22000000038220604

Pelkoa se ei ainakaan ole, koska elämää eletään ihan tavallisesti niin kuin ihmiset yleensä elävät. Sitten tulee vaihe elämässä, että kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä. Tatsi elämään on kirvonnut. Tyhjyyden tunne, joka toisilla on ihan konkreettista tyhjyyden tunnetta sisällä tai joillakin vähemmän selvää tunnetta, joka tapauksessa laittaa pohtimaan elämän tarkoitusta: miksi täällä ollaan, mistä tullaan ja mihin mennään kuoleman jälkeen. On tietämättömyyttä ja toisten yli kävelemistä leimata tyhjyyden TUNNE peloksi.



No eipä heikennä! Ei meitä ole tarkoitettu yksin oleman vaikka jotkut joutuvat olosuhteiden pakosta yksi elämäänkin. Jumala on luonut ihmiset yhteyteensä ja ihmiset suhteisiin toistensa kanssa. Vain siten toteutuu aito ihmisyys. Seurakuntayhteys on tärkeää, koska siellä koemme sitä yhteyttä Jumalaan ja myös toisiin ihmisiin. Ei usko ole mikään suoritus, jota mitataan jollakin aitousmittareilla, kuten yksinololla. Toki Jumala laittaa uskovia myös kokemaan yksinoloa, mutta sellaiset jaksot ovat hengen hedelmän kasvattamiskeinoja.

Haaksirikkoutunut, yksin autiolla saarella ilman Raamattua elävä voi saada suoraan Jumalalta tietoa. Kun pelastusta saarelta ei ala näkyä, henkilö voi alkaa kyselemään oletko Jumala olemassa ja Hän voi antaa selvän merkin itsestään. Jos henkilö ei tiedä miten ns. uskoon tullaan, kyllä Pyhä Henki osaa opastaa ja kun ihmisen henki uudestisyntyy, silloinhan ihmisellä on opastaja sisimmässään, joka ohjaa hänet kaikkeen totuuteen, kuten Raamattu lupaa. Ja varmasti Jumala sen jälkeen järjestäisi ihmisen pois autiolta saarelta ihmisten ilmoille. Ja jos hän joutuisikin elämään koko loppuelämänsä saarella, hän eläisi sen tiedon mukaan jonka Pyhältä Hengeltä saisi. Ja kyllä ihminen yksinkin voi tehdä syntiä ihan ajatuksissaan vaikka muita ihmisiä ei olisikaan lähellä. Myös tekojen tasolla itseään vastaan, mm. seksin alueella. Eli moraalia tarvitaan yksinelossakin.



Niin, ne ihmislähtöiset uskonnot muuttuvat, mutta kristinusko tekee poikkeuksen uskontojen joukossa. Jumala, joka Raamatussa on ilmoitettu, sanelee moraalin. Mutta tähän moraaliin ihmisen on vaikea alistua.

Jos olet kokenut uskovaisuuden yksinäisyytenä ja syrjäytymisenä, mikä siihen voisi olla syy tai olisitko tehnyt väärän tulkinnan syrjäytymisen syistä. Uskon tie ei ole helppoa, se täytyy todeta. Ei ole minunkaan elämä uskovana ollut helppoa, mutta ei ole tullut mieleenikään lähteä hakemaan maailmasta jotakin muuta, koska tiedän että en sieltä täyttymystä saa. Ihan pelkällä järjellä ajatellen uskoen Raamatun ilmoituksen mikä ihmisten kohtalo on, riipun mieluummin vaikka henkitoreissani kiinni Jeesuksesta kuin lähden "vapautusta" hakemaan maailman iloista tämän lyhyen elämän ajaksi. Monien ahdistusten kautta meidän pitää Jumalan valtakuntaan menemän, sanotaan Raamatussa. Sen olen kokenut.

Sanot elämäsi ohjenuoraksi sitä mitä kulloinkin tunnet. Mutta ovatko omat tunteesi aina oikeassa? Jos Pyhä Henki ei ole ohjaamassa, kylläpä ne meidän omat tunteemme helposti ovat viemässä poispäin kaikesta Jumalan hyvyydestä ja aidosta elämästä. Ei usko ja rehellisyys ole toistensa vastakohtia, vaikka niin annat ymmärtääkin. Usko Jumalaan nimenomaan pitäisi saada ihminen näkemään rehellisesti itsensä ja sisäiset vaikuttimensa. Mutta jos Raamatun sana ei ole saanut kasvutilaa sisimmässä, silloin lähdetään suuntaamaan helposti omien ajatusten ja tuntemusten perässä poispäin todellisesta elämän lähteestä.

Olen saanut niin vahvan kokemuksen Jumalasta ettei minulla ole mitään syytä epäillä Jumalan olemassaoloa.

Toisaalta, mitä sitten jos kuoltuaan havaitsee ettei Jumalaa ollutkaan olemassa? Mitäs tuskaa se nyt sitten olisi? Ja jos kaikki päättyisikin kuolemaan, vielä vähemmän se mikään pettymys olisi.



Eli sinulla niin kuin monella ateistilla on olettamus ettei uskovan elämään saisi kuulua pahoja asioita. Mutta ei se niin ole. Elämään kuuluu kärsimys, ja se on ihmisen hyväksyttävä. Pohjimmiltaanhan tuollaisessa ajattelussa on kyse siitä että ihminen itse haluaisi hallita elämänsä eikä alistua jonkun korkeamman voiman hallintavallan alle. Kärsimyksissähän meiltä kysytään sitä luottamusta, kehen me luotetaan, itseemme vai Jumalaan. Tuntui miltä tuntui, usko on kaikkien tuntemustemme yläpuolella ja turvautuminen Jumalaan kärsimyksissäkin on ainoa tie, joka loppujen lopuksi eteenpäin vie. Olen nähnyt läheltä mitä uskosta luopuminen on tuonut elämään eikä se mitään hyvää ollut.



Raamatunlause kertoo vain Jumal-yhteyden menettäneen inhimillisen ihmisen pettymyksestä, kuten oma viestisikin kertoo elämään kyllästymisestä ja uskoon turhautumisesta. Liekö turhautuminen tullut siitä, kun et saanut Jumalalta vastauksia ja kokemuksia? Saarnaajan epätoivoiset sanat johtuivat hänen omista valinnoistaan, jotka olivat vieneet hänen elämänsä lankeemuksen sivuraiteelle, jolloin Jumala tuntui laillasi olevan kaukana ja olemattomissa. Saarnaajan kirja kertoo sen millaista elämä on ilman Jumalan pelkoa, kuten kaksi viimeistä jaetta kertoo: "Loppusana kaikesta, mitä on kuultu, on tämä: Pelkää Jumalaa ja pidä hänen käskynsä, sillä niin tulee jokaisen ihmisen tehdä. Sillä Jumala tuo kaikki teot tuomiolle, joka kohtaa kaikkea salassa olevaa, olkoon se hyvää tai pahaa."

Tuolla toisella palstalla sattui silmään seuraava teksti. Kannattaa lukea ajatuksella:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=1500000000000057&posting=22000000038227837

Lue lisää

Molemmilta tuli tekstiä johon haluaisin tarrautua. Nyt kuitenkin alkaa olemaan myöhä, ja huomenna tämä ketju lienee hautautunut jo kaus sivulistalla.

Jotenkin oletinkin että vastaisit suurinpiirtein noin, järkimiehenä kun sinua pidän maailmankatsomuksellisista eroistamme huolimatta. Nyt tunnen itseni tyhmäksi kun piti oikein nimellä kutsua sinut vastaamaan.

No mutta kuitenkin. Onneksi olet saanut tasapainon ja päässyt eroon alkoholista.

Vastauksesi oli kuitenkin sellainen ettei siihen voi muuta todeta kuin että kiitoksia.

e.k.v kirjoitti:

Jotenkin oletinkin että vastaisit suurinpiirtein noin, järkimiehenä kun sinua pidän maailmankatsomuksellisista eroistamme huolimatta. Nyt tunnen itseni tyhmäksi kun piti oikein nimellä kutsua sinut vastaamaan.

No mutta kuitenkin. Onneksi olet saanut tasapainon ja päässyt eroon alkoholista.

Vastauksesi oli kuitenkin sellainen ettei siihen voi muuta todeta kuin että kiitoksia.

Lue lisää

Elä pijä ollenkaan tyhmänä itteesi. Hyvän, aihellisen ja asiallisen kysymyksen esitit. Luultavasti oisin vastannut muutenkin..:)
Ja sinua kiitän muutenkin, kanssasi voi vaihtaa ajatuksia vaikka maalimankatsomuksemme eroaakin toisistaan.
Minusta on aina ollut avartavaa ja järkevää tutustua erilailla ajattelevien ihmisten ajatuksiin, eihän se ole keneltäkään pois, vaan päinvastoin oppii ihmisistä ja heidän ajatuksistaan uutta. Loppujen lopuksi me ihmiset katsomuksista huolimatta olemme aika samankaltaisia.

Hyvää syksynjatkua sinulle..:)