En paremminkaan osannut otsikkoa muotoilla..
Niin, olen tässä mietiskellyt jo useamman vuoden, että mistä mahtaa juontua itsessäni ilmenevä ns. Sovinnaisuuden viha?
Kaikki tämä "perinteisen", sovinnaisen elämänmallin sterotypiat nostattavat minussa suuren tunteiden sekamelskan.
En voi ensinnäkään ymmärtää ihmisiä jotka hakevat elämälleen rungon annetun yhteiskuntamallin kautta ja vielä ihannoivat sitä, että "meillä tehdään niin kuin kaikki muutkin".
..Ja tuntuu että on enemmän tai vähemmän sääntö kuin poikkeus, että meitä "linjasta poikkeavia" painostetaan ja ajetaan takaisin sinne perhekeskeiseen malliin.. Jos ei muuta niin sukulaisten toimesta.
Varmasti monet ovat kuitenkin aidosti onnellisia näin eläessään. Enkä heitä siitä moiti, en vain haluaisi että minua moitittaisiin siitä, etten halua elää kuten he.
Itse en näet voi käsittää, mitä ylenpalttisen hienoa on perinteisessä perheessä, johon kuuluu isä, äiti ja lapset, ehkä koira ja asuntolaina, farmariauto ja kaikki bonuskortit. Ja että elämän täyttää se perheen pyörittäminen tai työssäkäynti ja päälle kaikkien näiden lieveilmiöt.
En voi sanoin kuvata miten suurta vastenmielisyyttä ja ahdistusta tunnen jos kuvittelen tuon kaiken osuvan omalle kohdalleni.
Onhan aina ollut paljonkin ihmisiä, jotka eivät elä elämäänsä tutun kaavaan mukaan.. Olen itsekin myös onnellinen juuri omaan tilanteeseeni, haluankin hakea sisältöä elämääni ihan muualta kuin noista edellämainituista asioista.
Miksi sitten ärsyynnyn jos minulta tiedustellaan avioliittoaikeista tai lasten teosta tms?
Tuollaisethan pitäisi pystyä kuittaamaan olankohautuksella, mutta itseäni jää usein vaivaamaan. Ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä vihaisemmaksi vastarannankiiskeksi tulen.
Minua on aina ärsyttänyt ihmiset, jotka kuvittelevat että asiat, jotka tekevät heidät onnellisiksi, tekevät myös automaattisesti kaikki muutkin onnellisiksi (Hyvänä esimerkkinä ns. uskovaiset).
Itse en halua lapsia, en avioliittoa enkä mitään mikä muistuttaisi minua siitä, etten voisi vapaasti valita elämäni polkuja, niin kauan kuin henki minussa pihisee.
Edellämainittu, kammoamani elämäntyyli sitoo ihan erityisellä kouralla ihmisen kiinni valintoihinsa, eikä esimerkiksi lapsen tekoa voi perua enää myöhemmin.
Onko kyseessä siis mahdollisesti jonkinlainen sitoutumiskammo, koska haluan olla vapaa valitsemaan ja elämään elämäni ihan itselleni. Mutta miksi nuo asiat aiheuttavat minussa niin voimakkaita tunteita?
Olen tosiaan joutunut pohtimaan näitä asioita enemmälti, koska olen suhteessa mieheen, joka on suoraan kertonut ihannoivansa tälläistä perinteistä ydinperhemallia ja haluavansa sitä itsekin.
Minulle täyttymys ei kuitenkaan merkitse lasten mehukestejä tai hääkellojen kuminaa. Olen tämän myös tehnyt tiettäväksi ja antanutkin miehelle monta tilaisuutta astua takavasemmalle, jos ei sitä kykene hyväksymään.
Elämässäni tärkeimpänä tulevat oman itseni toteuttaminen, halu reissata ja seikkailla ja ottaa elämästä irti kaikki mitä se voi tarjota. En koe, että voisin juurtuneena, lisääntyneenä ja kaikinpuolin "vakiintuneena" esimerkiksi matkustella siihen tapaan kuin haluaisin. Tämä vain yhtenä elämää rajoittavana esimerkkinä.
Vihaa minussa herättää myös se, että usein palstoilla kaltaisiani ihmisiä haukutaan jostakin syystä itsekkäiksi.. Mitä itsekästä siinä on, jos haluaa ainoan elämänsä elää itselleen ja tehden asioita joista saa nautintoa? Lukien pois sen, ettei tahallaan satuta tai loukkaa ketään.
Vai voisiko tuo olla tervettä itsekkyyttä, kun tiedostaa itse sen, ettei kannata perustaa perhettä vain sen varaan, että joku muu haluaa sinun tekevän niin.
..Ja että tämä "joku muu" ehkä ajattelee, etten vain ole vielä tietoinen sisäisestä äitiydestäni; että kun synnytän niin kaikki vanha unohtuu enkä enää halua mitään muuta kuin lapsia ja turvallista perhe-elämää.
Minä tiedän ettei se mene noin, ainakaan minun kohdallani. Ja että "riskin ottaminen" tuossa tilanteessa olisi yhtä kuin henkinen itsemurha.
Minusta on tarpeen ymmärtää halunsa ja tarpeensa ja toimia sen mukaan, eikä sitä vastaan.
Tiedostan itsessäni sen piirteen, että minusta voisi velvollisuuksien ja vastuun jyrätessä päälle tulla katkera, kiukkuinen akka joka haikailee vapauden ja "menetettyjen" vuosien perään. En halua myöskään ryhtyä lööppien karanneeksi tai katkeroituneeksi perheenäidiksi joka hylkää lapsensa ja miehensä kun ei enää kestä. Mieluummin jätän väliin koko homman.
Onko muita samanmielisiä, miten käsittäisitte asian ja monet ilmenneet kysymykset?
Onko minulla yleisesti ottaen sitoutumiskammoa, sellaista joka pätee laajalti koko elämänkatsomukseen, vai olenko vain luonteeltani ja sielultani "enemmän liekaa" tarvitseva ihminen? Onko teitä muita?
Niin, olen tässä mietiskellyt jo useamman vuoden, että mistä mahtaa juontua itsessäni ilmenevä ns. Sovinnaisuuden viha?
Kaikki tämä "perinteisen", sovinnaisen elämänmallin sterotypiat nostattavat minussa suuren tunteiden sekamelskan.
En voi ensinnäkään ymmärtää ihmisiä jotka hakevat elämälleen rungon annetun yhteiskuntamallin kautta ja vielä ihannoivat sitä, että "meillä tehdään niin kuin kaikki muutkin".
..Ja tuntuu että on enemmän tai vähemmän sääntö kuin poikkeus, että meitä "linjasta poikkeavia" painostetaan ja ajetaan takaisin sinne perhekeskeiseen malliin.. Jos ei muuta niin sukulaisten toimesta.
Varmasti monet ovat kuitenkin aidosti onnellisia näin eläessään. Enkä heitä siitä moiti, en vain haluaisi että minua moitittaisiin siitä, etten halua elää kuten he.
Itse en näet voi käsittää, mitä ylenpalttisen hienoa on perinteisessä perheessä, johon kuuluu isä, äiti ja lapset, ehkä koira ja asuntolaina, farmariauto ja kaikki bonuskortit. Ja että elämän täyttää se perheen pyörittäminen tai työssäkäynti ja päälle kaikkien näiden lieveilmiöt.
En voi sanoin kuvata miten suurta vastenmielisyyttä ja ahdistusta tunnen jos kuvittelen tuon kaiken osuvan omalle kohdalleni.
Onhan aina ollut paljonkin ihmisiä, jotka eivät elä elämäänsä tutun kaavaan mukaan.. Olen itsekin myös onnellinen juuri omaan tilanteeseeni, haluankin hakea sisältöä elämääni ihan muualta kuin noista edellämainituista asioista.
Miksi sitten ärsyynnyn jos minulta tiedustellaan avioliittoaikeista tai lasten teosta tms?
Tuollaisethan pitäisi pystyä kuittaamaan olankohautuksella, mutta itseäni jää usein vaivaamaan. Ja mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä vihaisemmaksi vastarannankiiskeksi tulen.
Minua on aina ärsyttänyt ihmiset, jotka kuvittelevat että asiat, jotka tekevät heidät onnellisiksi, tekevät myös automaattisesti kaikki muutkin onnellisiksi (Hyvänä esimerkkinä ns. uskovaiset).
Itse en halua lapsia, en avioliittoa enkä mitään mikä muistuttaisi minua siitä, etten voisi vapaasti valita elämäni polkuja, niin kauan kuin henki minussa pihisee.
Edellämainittu, kammoamani elämäntyyli sitoo ihan erityisellä kouralla ihmisen kiinni valintoihinsa, eikä esimerkiksi lapsen tekoa voi perua enää myöhemmin.
Onko kyseessä siis mahdollisesti jonkinlainen sitoutumiskammo, koska haluan olla vapaa valitsemaan ja elämään elämäni ihan itselleni. Mutta miksi nuo asiat aiheuttavat minussa niin voimakkaita tunteita?
Olen tosiaan joutunut pohtimaan näitä asioita enemmälti, koska olen suhteessa mieheen, joka on suoraan kertonut ihannoivansa tälläistä perinteistä ydinperhemallia ja haluavansa sitä itsekin.
Minulle täyttymys ei kuitenkaan merkitse lasten mehukestejä tai hääkellojen kuminaa. Olen tämän myös tehnyt tiettäväksi ja antanutkin miehelle monta tilaisuutta astua takavasemmalle, jos ei sitä kykene hyväksymään.
Elämässäni tärkeimpänä tulevat oman itseni toteuttaminen, halu reissata ja seikkailla ja ottaa elämästä irti kaikki mitä se voi tarjota. En koe, että voisin juurtuneena, lisääntyneenä ja kaikinpuolin "vakiintuneena" esimerkiksi matkustella siihen tapaan kuin haluaisin. Tämä vain yhtenä elämää rajoittavana esimerkkinä.
Vihaa minussa herättää myös se, että usein palstoilla kaltaisiani ihmisiä haukutaan jostakin syystä itsekkäiksi.. Mitä itsekästä siinä on, jos haluaa ainoan elämänsä elää itselleen ja tehden asioita joista saa nautintoa? Lukien pois sen, ettei tahallaan satuta tai loukkaa ketään.
Vai voisiko tuo olla tervettä itsekkyyttä, kun tiedostaa itse sen, ettei kannata perustaa perhettä vain sen varaan, että joku muu haluaa sinun tekevän niin.
..Ja että tämä "joku muu" ehkä ajattelee, etten vain ole vielä tietoinen sisäisestä äitiydestäni; että kun synnytän niin kaikki vanha unohtuu enkä enää halua mitään muuta kuin lapsia ja turvallista perhe-elämää.
Minä tiedän ettei se mene noin, ainakaan minun kohdallani. Ja että "riskin ottaminen" tuossa tilanteessa olisi yhtä kuin henkinen itsemurha.
Minusta on tarpeen ymmärtää halunsa ja tarpeensa ja toimia sen mukaan, eikä sitä vastaan.
Tiedostan itsessäni sen piirteen, että minusta voisi velvollisuuksien ja vastuun jyrätessä päälle tulla katkera, kiukkuinen akka joka haikailee vapauden ja "menetettyjen" vuosien perään. En halua myöskään ryhtyä lööppien karanneeksi tai katkeroituneeksi perheenäidiksi joka hylkää lapsensa ja miehensä kun ei enää kestä. Mieluummin jätän väliin koko homman.
Onko muita samanmielisiä, miten käsittäisitte asian ja monet ilmenneet kysymykset?
Onko minulla yleisesti ottaen sitoutumiskammoa, sellaista joka pätee laajalti koko elämänkatsomukseen, vai olenko vain luonteeltani ja sielultani "enemmän liekaa" tarvitseva ihminen? Onko teitä muita?
Vastaukset 2
Vanhimmat
olet täynnä itseäsi!
Itse en vihaa lapsiperhekeskeisiä arvoja ja mielestäni ne sopivat "keskinkertaisille" oikein hyvin.
Mielestäni mitä vanhempana lapsen tekee, jos tekee, sen tarkemmin on osannut ottaa huomioon perheenlisäyksen tuomat mahdolliset miinukset. Se osoittaa mielestäni ajattelukykyä.Tuskin parikymppiset äidit on osanneet ottaa huomioon vanhemmuuteen liittyviä vaikeita asioita.
Evoluutio on kai ihmiskunnanjatkuvuuden vuoksi ohjannut toisia ihmisiä painostamaan "lapsettomia" lisääntymään. Toisaalta onhan siinäkin pointti, evoluution kannalta.
Olen kyllä kanssasi samoilla aalloilla ja haluan itse päättää lapsenteosta. En usko ryhmäpainostukseen. Toisaalta on lievä epäilys omien hetkittäisten "kyllä"-halujen johtuvan eäimellisistä alitajuisista vieteistä...