Laiskuus ja evoluutio historiallisena aikana

Onko laiskuus evoluution tuottama historiallisena aikana ilmaantunut piirre ihmisessä?

Oletetaan, että:
- luonteenpiirteet ovat suurelta osin periytyviä
- luonteenpiirteet määräävät ihmisen halukkuuden tarttua toimeen, tehdä ja muuttaa asioita välttämättömän ulkopuolella
- ihmisen on selviämisen vuoksi tärkeää välttää tarpeetonta työtä ja kohdentaa ponnistelut selviämisen eteen (joskin rasitukseen sopeuduttuaan keho tarvitsee sitä riittävästi toimiakseen kunnolla)

Esihistoriallisena aikana ihmisen selviäminen lienee vaatinut huomattavia ponnisteluja. Toisaalta energiaa ei ole ollut varaa haaskata, joten kaikki tarpeeton on pitänyt jättää tekemättä. Näillä oletuksin voisi ajatella, että ihmisen on pitänyt olla paitsi toimelias ja kekseliäs, sitkeäkin, myös sopivalla tavalla laiska silloin, kun ponnisteluille ei ole ollut palkintoa näköpiirissä.

Varmaan ihmisiä on tuolloinkin ollut monen luonteisia, enemmän ja vähemmän laiskoja. Oikein ripeäotteiset ovat saattaneet kuluttaa voimansa hukkaan tarpeettomissa puuhissa, heikoimmillaan päättömissä hankkeissa (luultuaan mukamas keksineensä jotain), kun taas laiskuuteen taipuvaiset ovat jääneet saaliitta ja kuolleet pois (tai ainakin olleet kykenemättömiä ruokkimaan jälkikasvuaan riittävästi).

Toimeliaisuuden ja laiskuuden tasapaino on varmaan ollut selviämisen kannalta edullisinta. Liika kekseliäisyyskään ei välttämättä ole ollut hyvästä, jotta on malttanut pysyä metsästys- ja keräilyrutiineissa kiinni.

Kelataan historiallisen ajan muutamien tuhansien vuosien läpi nykyaikaan. Aikanamme toisaalta ääretön kekseliäisyys ja toimeliaisuus voi sopivassa työssä tuoda suuria palkintoja, ja toisaalta taas ääretön tyhmyys ja laiskuus eivät välttämättä johda varhaiseen kuolemaan varsinaisen selviytymisen (ravinnon ja suojan saanti) ollessa helppoa.

Tässä voitaisiin yhtä hyvin puhua kekseliäisyydestä, mutta puhutaan laiskuudesta. Onko laiskuus näillä päätelmin etusijassa nykyaikainen ilmiö? Onko niin, että meidän täytyy vain hyväksyä se, että koska laiskuus ei koidu turmioksi lainkaan niin herkästi kuin ennen vanhaan ja joskus muinoin, kansan pohjaosa väistämättä on sellaista laiskaa porukkaa, joka auttamatta jää muun kansan elätettäväksi?

Näilläkin palstoilla joku hippi taannoin julisti, että hän ei oikeastaan keksi rahalle käyttöä, koska ruokaa ja katto pään päälle toimitetaan kyllä. Oli vielä sitäkin mieltä, ettei nykyaikana oikeastaan kukaan elä kenenkään siivellä, koska kaiken tuotanto on niin tehokasta. Oikein tyypillinen laiska p**kiainen, joka vain syö kuormasta eikä edes tajua sitä.

Onko niin, että tällaisten "kansalaisten" olemassaolo täytyy vain hyväksyä, koska vallitsevan moraalikäsityksemme mukaan näitä ei voi yhteiskunnan ulkopuolellekaan potkia, eikä heitä niinikään voi estää lisääntymästäkään? Lisääntyminenkin kun sattuu helposti ihan vahingossa (jos ei vaikka jaksa/viitsi/tajua käyttää ehkäisyä).

Joutuuko siis nykyaikainen yhteiskunta väistämättä vain elättämään yhä laajenevan laiskureiden joukon?

Ja johtuuko tämä evoluutiosta laiskuuden löytäessä ekologisen lokeronsa, vai onko se vain sattumanvarainen päätelmä, johon osa ihmisistä tulee?

Suuri osa ihmisistä kuitenkin on toimeliaita, ei viihdy laiskana, ja kokee tarvettakin tehdä jotain hyödyllistä. Jos laiskuus on evoluution tulosta, eikö tällainenkin käytös ole samalla tavoin evoluution tulosta? Eihän muutoin kellään olisi syytä tehdä kuin välttämättömin, ja yrittää viimeiseen asti vain loisia yhteiskunnan riesana?