sanottakoot tähän alkuun nyt, että en ole koskaan saanut kokea ehdotonta rakkautta keltäkään, en hyväksyntää joltain minulle tärkeältä ihmiseltä. Ystäviä minulla on, mutten voi sanoa rakastavani heitä(tai he minua).
Joka tapauksessa olen ihan muuten tyytyväinen elämääni, silloin kun olen yksin, ilman rakkautta. Tai toki silloin ahdistaa, mutta se on sellainen perustunne minulle.
Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut miehen, joka vaikuttaa hyvin kiinnostuneelta minusta. Olen itsekin miehestä kiinnostunut. Nyt on vain niin, että itken silmäni päästä aamusta iltaan, ajatukseni pyörivät miehessä. Jos mies sanoo minua tänään ihanaksi, niin uskon sen silloin, mutta seuraavana päivänä ajattelen, että ei hän sitä tänään tarkoita ellei sano niin. Olen pohjaton kuilu rakkauden suhteen. Minun tekisi mieli vain tappaa itseni, sillä ajatukseni pyörivät kehää eli tässä miehessä. Tänään mies lähtee ystäviensä kanssa ulos ja itken jo senkin takia, sillä en voi luottaa siihen, että hän pitää minusta yhä edelleen kun hän on siellä ystäviensä kanssa. Uskon siihen vasta, kun hän on vierelläni ja katsoo minua silmiin(sanoja ei tartte). Tuntuu, että tahtoisin omia toisen itselleni ja tiedän, että se on väärin.
Oloni on kuitenkin silleen hyvä, sillä tälläista huumaavaa ihastusta minulla ei ole koskaan ollut. Mutta pelkään kuollakseni, että mies ei pidä minusta jos hän ei tahdo yhteen päivään nähdä. Analysoin kaikkea mitä hän sanoo ja laskeskelen kumpi lähettää tekstarin milloinkin ja kumman vuoro ja plaa plaa. Kuolen tätä menoa sydänkohtaukseen kakskymppisenä.
menin jopa äsken tupakalle, sillä minun oli pakko saada ajatukset kasaan. Olen urheilija, en polta ja nyt aloitin(ja samalla myös lopetan).
En voi elää ilman miestä(sairasta), mutta en voi elää tälleenkään. Tuntuu, että minun pitäisi vähintään mennä naimisiin miehen kanssa, jotta voisin varmistua, että hän ehkä hivenen pitää minusta. Ja kaiken huippu vielä tälle epävarmuudelle ja kaikelle on ollut se, että ystäväni pistivät nyt mykkäkoulun minulle sen takia, sillä he eivät hyväksy miestä, jota tapailen(heillä on siihen syynsä,mutta minä sen miehen kanssa treffailen eivät he).
Mitä teen? Minne terpaiaan tai jonneen voisin hakeutua, jotta saisin jotain itsetunnon hiukkasta kasaan tähän suhteeseen? Pilaan tämän tällä epävarmuudella ja itkemisellä ja itsemurha-ajatuksillani.
Sanotaan vielä, että koen itseni kuitenkin haluttavaksi,kauniiksi ja hauskaksi. Olen yksin parhaimmillani, mutta kun pitäisi ottaa toisen ihastusta vastaan ja ihastua takaisin, niin pääni menee niin sekaisin etten pysy tässä mukana...
apua todellakin....
Joka tapauksessa olen ihan muuten tyytyväinen elämääni, silloin kun olen yksin, ilman rakkautta. Tai toki silloin ahdistaa, mutta se on sellainen perustunne minulle.
Nyt olen ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut miehen, joka vaikuttaa hyvin kiinnostuneelta minusta. Olen itsekin miehestä kiinnostunut. Nyt on vain niin, että itken silmäni päästä aamusta iltaan, ajatukseni pyörivät miehessä. Jos mies sanoo minua tänään ihanaksi, niin uskon sen silloin, mutta seuraavana päivänä ajattelen, että ei hän sitä tänään tarkoita ellei sano niin. Olen pohjaton kuilu rakkauden suhteen. Minun tekisi mieli vain tappaa itseni, sillä ajatukseni pyörivät kehää eli tässä miehessä. Tänään mies lähtee ystäviensä kanssa ulos ja itken jo senkin takia, sillä en voi luottaa siihen, että hän pitää minusta yhä edelleen kun hän on siellä ystäviensä kanssa. Uskon siihen vasta, kun hän on vierelläni ja katsoo minua silmiin(sanoja ei tartte). Tuntuu, että tahtoisin omia toisen itselleni ja tiedän, että se on väärin.
Oloni on kuitenkin silleen hyvä, sillä tälläista huumaavaa ihastusta minulla ei ole koskaan ollut. Mutta pelkään kuollakseni, että mies ei pidä minusta jos hän ei tahdo yhteen päivään nähdä. Analysoin kaikkea mitä hän sanoo ja laskeskelen kumpi lähettää tekstarin milloinkin ja kumman vuoro ja plaa plaa. Kuolen tätä menoa sydänkohtaukseen kakskymppisenä.
menin jopa äsken tupakalle, sillä minun oli pakko saada ajatukset kasaan. Olen urheilija, en polta ja nyt aloitin(ja samalla myös lopetan).
En voi elää ilman miestä(sairasta), mutta en voi elää tälleenkään. Tuntuu, että minun pitäisi vähintään mennä naimisiin miehen kanssa, jotta voisin varmistua, että hän ehkä hivenen pitää minusta. Ja kaiken huippu vielä tälle epävarmuudelle ja kaikelle on ollut se, että ystäväni pistivät nyt mykkäkoulun minulle sen takia, sillä he eivät hyväksy miestä, jota tapailen(heillä on siihen syynsä,mutta minä sen miehen kanssa treffailen eivät he).
Mitä teen? Minne terpaiaan tai jonneen voisin hakeutua, jotta saisin jotain itsetunnon hiukkasta kasaan tähän suhteeseen? Pilaan tämän tällä epävarmuudella ja itkemisellä ja itsemurha-ajatuksillani.
Sanotaan vielä, että koen itseni kuitenkin haluttavaksi,kauniiksi ja hauskaksi. Olen yksin parhaimmillani, mutta kun pitäisi ottaa toisen ihastusta vastaan ja ihastua takaisin, niin pääni menee niin sekaisin etten pysy tässä mukana...
apua todellakin....
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olen 31-vuotias ja kärsin pitkään samanlaisesta, jota kutsun nimellä oireilu. Se epävarmuus on niin ratautunutta. Yksi ongelmani oli se, etten koskaan ollut elämässäni löytänyt turvaa kenestäkään kaverista tai poikaystävästä ja vedin puoleeni perheeni mukaanlukien ihmisiä, jotka halusivat romuttaa itsetuntoni tahallaan, siis persoonallisuushäiriöisiä.Kun tapasin maailman mukavimman kundin, joka on myös täydellinen soulmateni, niin monta vuotta epäilin, että rakastaako hän minua ,vaikka oli täysin tiedossa, että hän rakastaa minua yli kaiken. Kuin olisin kärsinyt rajatila persoonallisuushäiriön yhdestä perusoireesta, muita siihen viittaavia oireita minulla ei ole. Se tunne kumminkin harveni olemattomaksi viiden vuoden seurustelun aikana ja neuroleptit auttoivat huomattavasti.Suosittelen pienissä määrin kokeiltavaksi jos lääkärit on samaa mieltä.