"passiivi"

Keskustelunavaus oli lakoninen ja useimmille vaikeasti avautuva mutta asiallinen.

Passiiviksi kutsutaan kielitieteessä normaalisti juuri sellaisia verbinmuotoja, jotka ilmaisevat, että kieliopillinen subjekti on tekemisen ”kohteena” (siinä väljässä merkityksessä, jota tarkoitetaan, kun sanotaan, että aktiivilauseessa objekti ilmaisee ”kohteen”). Esimerkiksi Merriam-Websterin verkkoversio sanoo s.v. passive (adjective):
”asserting that the grammatical subject of a verb is subjected to or affected by the action represented by that verb ”

Suomen kielen eräiden persoonamuotojen kutsuminen passiiviksi on vanhaa perinnettä, josta ei osata tai uskalleta irtautua. Se on ehkä alkujaan syntynyt siitä, että suomen kielen kuvaus yritettiin mahduttaa latinan kieliopin puitteisiin – mikä oli melkoista vääntämistä mm. sijamuotojen osalta. Latinan kieliopin vaikutuksesta ei ole koskaan täysin irtauduttu, varsinkaan asioissa, joissa se ei ole johtanut kovin absurdeihin seuraamuksiin. Latinan passiivi on monissa tapauksissa suomennettavissa mainituilla suomen persoonamuodoilla, mutta tästä merkitysten osittaisesta vastaavuudesta ei tietenkään seuraa kieliopillisten kategorioiden samuus.

Perinteessä roikkumista perustellaan keinotekoisesti viittaamalla siihen, että passiivikäsitteestä on erilaisia laajennuksia, joiden piiriin kyseiset muodot voisi muka jotenkin mahduttaa. Puhutaanhan esimerkiksi ruotsin ”man-passiivista”, joka ei ole lainkaan passiivi vaan merkitykseltään noihin suomen persoonamuotoihin verrattavissa. (Saman koskee englannin ”you-passiivia” ja siitä osittain johtuvaa suomen ”sä-passiivia”.)

Perinteessä on myös mukava roikkua sillä perusteella tai verukkeella, että tarjolla ei ole parempaakaan kieliopillista kuvausta. Todellisuudessa suomen ”passiivi” on luontevasti kuvattavissa neljänneksi persoonamuodoksi, joka ilmaisee tekijän persoonalliseksi mutta ei muuten yksilöi tekijää tai tekijöitä. Tällaista kuvausta vastustettaisiin kai lähinnä morfologisista syistä, koska 4. persoonan muodostus on aivan erityyppinen kuin muiden, esimerkiksi menen : menet : menee : mennään jne.

4. persoonan melko yleinen kutsuminen epämääräisen tekijän muodoksi on harhaanjohtavaa, koska monissa tämän muodon käyttötavoissa tekijä on hyvinkin määräinen ja kaikille osapuolille tuttu. Sehän on esimerkiksi lähes täysin korvannut imperatiivin 1. persoonan eli indikatiivin 4. persoonaa käytetään imperatiivin monikon 1. persoonan merkityksessä: sanomme ”Mennään!”, kun vanhassa kielessä sanottiin tai ainakin kirjoitettiin ”Menkäämme!”. Itse asiassa 4. persoona voi esiintyä minkä tahansa persoonan merkityksessä. (Esimerkiksi kahdenkeskisessä keskustelussa esitettynä ”Ollaanpas sitä nyt eteviä!” käyttää 4. persoonaa yksikön 2. persoonan tehtävässä.) Silloinkin kuitenkin asia- ja lauseyhteys – tai joskus vain äänenpaino! – ilmaisevat tekijän; kieliopillisesti olennaista on, että 4. persoonan muoto ei sitä ilmaise.