vieroitusoireita parisuhteessa

Ole huoleti, tunteesi ovat täysin normaalit ja johtuvat vain romanttisen rakkauden luonteesta, joka vaikuttaa ihmisiin eritavoin. Rakastuneena jokainen meistä haluaisi mielellään olla koko ajan rakkautensa kohteen kanssa, mutta aina se ei ole mahdollista ja silloin sitä joutuu keksimään itselleen tekemistä kun se toinen ei olekaan aina vierellä. Toisilla tuo ns. sulautumisen vaihe kestää pidempään, toisilla lyhyemmän aikaa.

Sinunkin kannattaisi jo keskittyä rauhoittelemaan itseäsi, että kyllä sinä kestät sen erossakin olon, ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset sen joutuvat kestämään. Ja että jälleennäkeminenhän on ollut aina sitäkin ihanampaa kun on vaan jaksanut välillä kärvistellä ikävässäkin.
Muista siis myös ne hyvätkin kokemukset, älä kelaa vain satuttavia ajatuksia. Se olisi aika tärkeätä muistaa.

Ajan myötä tulee yleensä se ns. eriytymisen vaihe, jolloin kumpikin löytää taas takaisin niihin omiin harrastuksiinsa jne. itsenäisesti, siinä parisuhteen yhteydessä. Olette jälleen yksilöitä, jotka elävät yhdessä.

Eikä sinun kannata verrata itseäsi edes poikakaveriisi. Hän on erilainen ihminen ja käsittelee ehkä ikävääkin hieman erilailla kuin sinä. Kyllä hänkin sinua kaipaa yhtä palavasti ja selviytyykin siitä sitten omalla tavallaan. Jokaisen on löydettävä oma polkunsa itse.

Kyllä sinäkin alat pian keksiä itsellesi touhua ja tekemistä silloin kun poikakaverisi ei ole vierelläsi. Olet jo nyt niin tietoinen itsestäsi ja tunteistasi, että se on väistämätöntä. Et sinä halua kärsiä tuolla samalla tavalla loputtomiin, joten tulet luonnollisestikin selviämään tämänkin vaiheen yli. Usko siihen ja keskity tukemaan itsessäsi niitä positiivisia ajatuksia.
Kirjoita vaikka päiväkirjaa, jolloin saat purettua ulos kaikkein ahdistavimmat ajatuksesi. Kuuntele musaa, lue kirjoja, tapaa kavereitasi joista koet saavasi positiivista voimaa, viihdytä itseäsi ihan tietoisesti sen kivuliaimman vaiheen ohi, niin kyllä se pian antaa periksi ja kutistuu ihan siedettäväksi.

...ja mene jälleen oman perheesi luo sillon kun avokkisi menee omiensa. Sitäpaitsi pitäähän sinun oppia pitämään kamusi perheestä ainakin jos meinaatte pitempään olla yhdessä. Saat muuten ylpeän leiman.

Noilla keleillä eroat alle viidessä vuodessa, mutta olet ihan tyypillinen...et eroa massasta.

Olenko liian omistushaluinen? olet.
Onko tämä epänormaalia? on.
Pitäiskö hankkia elämä vaan vai mitä teen?kyllä ja tee.
Voit myös soittaa mulle kun se ukkos lähtee reissuun tulisin mielelläni juomaan sen baarikaapin tyhjäks.

Tuo on täysin normaalia ja helpottuu ajan myötä. Kymmenen vuoden kohdalla, vaikka edelleen rakastaisit miestä täydestä sydämestäsi ja ikävöisin häntä hänen ollessaan poissa, osaat myös nauttia niistä hetkistä kun olet yksin :)

miksiköhän naiset on niin penteleen heikkoja että sen jälkeen kun pallinkantoteline on hommattu niin yksin nämä tapakset ovat täysiä nollia? ja tätä kun vielä kruunataan hokemalla "en ole mitään ilman sua" niin en yhtään ihmettele miksi naisten palkat on miehiä matalammat!

hienoa että olette onnellisia, kuulostaa siltä että olet niin täysillä suhteessa että kaikki muu on toisarvoista. sekin on hieno asia.

olin samassa tilanteessa aikanaan ja silloinen tyttöystäväni juuri tuollainen. täysillä mukana - kunnes sitten ilman selitystä monen vuoden seurustelun jälkeen täysillä jätti minut. sellainen on-off persoona tuo siis oli.

naisella on tapana "löytää itsensä naisena" siinä 22-25 vuoden iässä ja silloin kaikki muu unohtuu. ei auta että mies on antanut mennä kotiin, kavereille ja harrastuksiin vapaasti ja antanut mahdollisuuden itsenäistyä, syy on aina miehessä.

kuulutko sinä tuohon sarjaan?

Tämä aihe tuli kyllä niin hyvään väliin ettei ole edes mahdollista.. Itselläni on meinaan sama tilanne tällä hetkellä, mies on lähdössä viikoiksi toiseen kaupunkiin töihin ja näemme vain viikonloppuisin. Eipä kuulosta muiden korviin välttämättä pahalta, mutta minulle se on kuin maailmanloppu. Olemme olleet kohta kaksi vuotta yhdessä ja asuneet n. puoli vuotta saman katon alla, enkä vain enää osaa olla yksin. Itseasiassa, tilanne oli sama jo ennen yhteenmuuttoakin, en vain osannut olla yksin vaikka välillä oli pakko (mies oli kahteen otteeseen työharjoittelussa laivalla, molemmilla kerroilla kuukauden putkeen).

Tosiaan, sain tämän lähdön tietooni eilen (vaikka aiheesta oli puhuttu aiemminkin, mies vaan oli todennut ettei lähde vaikka haluaisi, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin). Oloni on aivan kamala, koska minulla ei vain ole mitään millä saisi ajan kulumaan aina viikkoina, ja mieheni tuntien viikonloput tulevat olemaan aivan yhtä tylsiä, koska hän tekee töitä niin paljon kuin vain pystyy, mikä tarkoittaa että hän on viikonloppuisin aivan kuollut eikä jaksa tehdä mitään minun kanssani. En siis löydä varsinaisia hyviä puolia tästä koko tilanteesta. Monet ovat yrittäneet lohduttaa että ainakin miehellä on sitten rahaa ja voi ostaa minulle kaikenlaista jne, mutta mitä siitä? En ole rahan perään, vaan haluan olla onnellinen.

Miehelleni koko asia on tietysti hienoa, hän pääsee toiseen kaupunkiin asustelemaan isänsä ja tämän perheen luo, joiden kanssa ei ole ollut 10 vuoteen tekemisissä (sai työpaikan nimenomaan isältään), tottakai hänellä on hienoa aikaa ja olen hänen puolestaan toki onnellinenkin, mutta oma kurjuus on vain päällimmäisenä kun joutuu yksin jäämään kotiin ja jatkamaan sitä tylsää elämää jota tässä pikkukaupungissa viettää. En vain pysty ajattelemaan positiivisesti, ja minua harmittaa koska mieheni ei pysty ajattelemaan asiaa myös minun kannaltani, vaan tulkitsee että haluan rajoittaa hänen elämäänsä, mikä ei pidä paikkaansa todellakaan!

Olen myös hieman katkera siitä, että taas mieheni saa sen, mitä itse olen halunnut, eli hän pääsee pois tästä pienestä paikasta vaikkei ole edes pois hinkunut, toisin kuin minä. Tätä järjestelyä ei tosin kestä tietääkseni kuin viisi viikkoa, mutta aika pian sen jälkeen mieheni lähteekin sitten armeijaankin, joka olisi ollut yksinään jo tarpeeksi paha kokemus...

Olen tosiaan itsekin ajatellut että yritän saada vain aikani kulumaan mahdollisimman nopeasti järjestämällä itselleni tekemistä, mutta kaikki tekeminen mistä pidän vain sattuu olemaan sellaista, joiden parissa ei saa aikaa ihan älyttömästi kulumaan. En tosiaan tiedä miten saan viikkoni kulumaan.. Todennäköisesti totun tilanteeseen, vaikka se mahdottomalta tällä hetkellä tuntuukin, inhoan yksinolemista yli kaiken. Mutta saa nähdä mitä tuleman pitää, olenhan kuitenkin selvinnyt niistä kuukauden erossa olemisistakin.. :P

Selailin suomi24:n sivuja ja otsikkosi pisti silmään.
Itse olen täysin samassa tilanteessa, tosin, olemme seurustelleet vasta kuukauden.
Tiedän täysin miltä sinusta tuntuu...

Tuo ensimmäinen vastaus kyllä helpotti vähän oloani :)

En jaksanut lukea kaikkia vastauksia, joten kerron oman tulkintani:

Se on pelkoa se. Kun poikakaverisi lähtee porukoilleen ja jäät yksin, se on kaiku elämäntilanteesta, joka voisi olla läsnä. Pyri siis nauttimaan siitä, mitä sinulla on. Pelko ei ole sellainen asia, johon elämä kannattaisi tuhlata. Pitää siis olla mielipuolisen rohkea, mikäli "elämästä nauttiminen" on päätavoite.

ONGELMA on se, millaisilla termeillä puhut. Parisuhde ei ole sellainen asia, jossa on "vieroitusoireita". Parisuhde ei myöskään ole lääke omaan epävarmuuteen. Se ei ole lääke omiin vaivoihisi! PARIsuhde. Mikäli hakee omiin hengellisiin tai ruumiillisiin vaivoihin lääkettä jostain toisesta ihmisestä, ei ole valmis parisuhteeseen. Kuulostan ehkä vähän julmalta, mutta jos kaikki ajattelisi näin, väärinkäsityksiltä vältyttäisiin.

En minäkään jaksanut lukea koko ketjua, koska siellä on taas näitä pihkuran mainoksia välissä ja myös näömmä toinen juonne tähän keskusteluun käy mukana.

Olet toki vielä melko nuori, joten vanhempana voin sanoa, että kyllä sitä hieman kovettuu vanhemmiten parisuhteessakin, mutta toisaalta tämä on juuri se hetki, jossa sinun pitäisi oman itseksi kanssa tehdä töitä ja oppia itsesi kanssa viimein/jälleen olemaan. Toinen ihminen ei voi olla sinua varten siksi, että sinä et muuten pärjää henkisesti. Se käy raskaaksi sille toisellekin ihmiselle.

Mutta tuon aloituksenkin jälkeen sanon, että toivottavasti tässä todella on kyse siitä vaiheesta parisuhteessa, jossa ollaan aika symbioottisia. Kuitenkin kannattaa selvittää, että miesystäväsi ei käy toisella paikkakunnalla siksi, että saa välillä hengittää. Jos olette toistenne kyljessä koko ajan, niin ei sekään pidemmän päälle tervettä ole. Oma kehitys ihmisenä voi mielestäni jysähtää siihen, koska ei tarvitse kehittää ihmissuhdetaitojaan, kun on aina saman ihmisen kainalossa. Tällä tavoin ei tule laitettua itseään uusiin tilainteisiin, saati ärsytettyä itsessään sitä itsenäistä minää, joka sinussakin kuitenkin on. Olethan aikoinaan asiaa enemmän ajattelematta voinut olla itseksesi vapaa-ajallasi, joka yleensä tarkoittaa, että myös ajatus on vapaalla. Töissä on helppo olla "itsenäinen", koska sen ajan on rahaa vastaan myynnyt työnantajalleen.

Voihan tietysti olla, että olet läheisriippuvainen. Monet meistä on. Elämässäsi on voinut olla joku ihminen, joka on tehnyt itsestään sinulle aikaisemmin elämänsä tarkoituksen, mikä sitten ilmenee myöhemminkin tällaisena elämäntilanteena tai kokemuksena elämästäsi. Nyt kun olet suhteessa, jossa sinulla on mukavaa, niin olet suhteessa tosiaan hieman kuin narkkari, joka ei saa sitä kyllikseen, ja kun toinen ei siinä ole, niin tunnet tyhjyyttä. Läheisriippuvaisuus tekee ihmisestä epävarman ja mielestäni myös sellaisen, että ei omat jalat kanna ja ihminen jää aina "elämän valonsa" poistuessa kiertämään kehää ilman suuntaan.

Kuulostaa, että jollain tapaa osaat ajatella itseäsi, koska et todella lähde roikkumaan toiselle paikkakunnalle vain yhdessäolon vuoksi. Tai sitten olette tällaisen sopimuksen kumppanisi kanssa tehnyt, etkä oikeastaan ole siitä samaa mieltä. Haluat kuitenkin pysyä sopimuksessa ja suostut tähän yhdessä sopimaanne asiaan. Taustalla voi olla menettämisen pelko, mikä myös mielestäni on osa läheisriippuvuutta. Miellyttämisen halu on valtava, joka pahimmillaan kääntyy tilanteeksi, ettet enää ilmaise, miltä sinusta todella tuntuu ja toinen ihminen siinä vieressä porskuttaa ja luulee, että hyvin menee.

Mielestäni sinun ei siksi tarvitse alkaa hankkia kavereita tai harrastuksia tai muuta sellaista ajankulua, vaan todella yritettävä löytää se, mikä tekee sinut tyytyväiseksi itseksesi. Ehkä asian kääntäminen päälaelleen ja aktiivinen ajatusjumppa sen suhteen, että: "Jesh! Viimein viikonloppu ja aikaa olla itsekseen!" -tyyppinen ajattelu alkaisi saada sijaa. Ahdistuneet tunteet voivat jäädä vähemmälle, kun alat itseäsi psyykata.

Arki on laadukkaampaa, kun välillä miettiin itseään ihan itsenään ilman sitä toista. Teitä on siinä kuitenkin kaksi, joilla on elämässään mahdollisesti erilaiset haaveet ja unelmat ja näkemys siitä millaista elämä voi olla. Ne omat hetket auttaa jäsentämään nämä omat ajatukset ja ne on sitten helpompi tuoda juteltavaksi, kun taas tulevia suunnitellaan. Toivottavasti teillä niitä tulevia siis jotenkin suunnitellaan ja mielipiteitä vaihdetaan omista ja yhteisistä asioista.

Toivottavasti asiat löytävät uomansa ja olosi helpottuu.

Ehdotan sinulle ja kaverillesi, että kihlaudutte ja menette naimisiin. Menkää vihille Jumalan ja seurakunnan edessä ka pyytäkää Jumalaa siunaamaan liittonne. On yllättävää, kuinka moni kertoo sitoutumisen turvallisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Nykyajan "vitsaus" on se, että kielletään kaikki vanha hyväksi koettu ja luullaan oman halujen tien olevan oikeaa, kunhan se vain minusta ja meistä tuntuu mukavalta. Vaikka et myönnäkään, niin nk. avosuhteessa piilee partnereitten sisimmässä alitajuinen pelko hyljätyksi tulemisesta. Sama tunne seuraa ihmistä koko elämän kylläkin. Mutta yhdessä annettu lupauksenne rakastaa toisianne myötä ja vastoinkäymisissä antaa pohjan, johonka molempien tulee sitoutua. Kaiken pohjana on sitten molemminpuolinen anteeksiantamisen velvollisuus.Se pitää liittonne kasassa, vaikka joskus natistenkin.

jos alkaa nauttiakin siitä, että on välilä omaa aikaa - ja miehellä myös.
Minä olin vähintäinkin yhtä omistautuva vuosikausia ja tiedän, että tuo syvä kiintymys ja ikävä toisen luo on todella kalvava tunne. Häpesin sitä myös, sillä sekoitin mielessäni kiintymyksen, ripustautumisen ja mustasukkaisuuden niin, etten oikein tiennyt, mikä näistä on se todellinen syy haluun olla mieheni vierellä aina ja kaikkialla.

Mies onneksi otti itselleen omaa aikaa ja tapasi edelleen ystäviä ja minä onneksi pidin suurimman osan mölystä sisälläni - vaikka välillä melkeinpä ulvoin pahaa oloani. Yksin ollessani. Kun mies lähti, pakotin itseni ystävälliseksi, kun hän soitii, myös ja kun hän palasi, iloitsin tämän paluusta.

Yiritn asettautua hänen asemaansa ja siihen, miltä minusta tuntuisi, jos mies ei haluaisi päästää minua tapaamaan äitiäni, sisartani, tätiäni, ystävättäriäni - niin ja myös vuosikymmenten vanhoja ystäviä.

Tosin en itse enää kaivannut tätä "omaa piiriäni" ja on kerrottavakin, että taisin laiminlyödä monta ystävää vuosien ajan. Onneksi he olivat vielä halukkaita seurustelemaan kanssani, kun vihdoin minullakin alkoi tuo eriytymisaika. Joka alkoi vasta liki 20 vuoden yhdessäolon jälkeen. Ja pelästytti ensialkuun, sillä koin sen, niinkuin sinä mietit: onko rakkaus nyt loppunut?

Ei se ollut loppunut - rakkaus oli vain muuttanut muotoaan - nyt lähdemme silloin tällöin kukin erikseen milloin kuntosalille, milloin kaupungille, milloin sukuloimaan, milloin kavereita tapaamaan ja toivotamme toisillemme ihanaa matkaa tai päivää - ja iloitsemme, kun tulemme taas kotiin tai kumppani tulee kotiin. En ole edes miettinyt "pettääkö mies" ja toivon ettei hänkään minun kohdallani sitä ajattele.

Alkuajasta jäin tietysti (?) kaipaamaan sitä tavatonta intensiivisen läheisyyden paloa - mutta näitä niin osuvasti vieroitusoireiksi kutsumiasi tunteita en totisesti välittäisi enää tuntea - ne söivät naisen! Tai miksei miestäkin.


Y

kyllä, olet omistushaluinen. ihme kun miestä ei ole jo alkanut ahdistaa. TOISTA IHMISTÄ EI VOI EIKÄ SAAKKAAN OMISTAA KOKONAAN MUISTA SE!

se on sitä seestymisen aikaa vain...
Neuvoksi kerron, että yritä löytää oma elämä ja lakkaa elämästä miehesi elämää. Ei sinun tarvi olla joka paikassa mukana.
Kertomasi viittaa jonkinlaiseen riippuvuuteen ihmissuhteissa.
Helpointa opetella olemaan yksin, vaikka se ahdistaakin aluksi. Toisaalta, saattaa käydä kuten minulle...
että en enää kaipaakaan ketään oikeasti. SE on ero silloin lähellä, ja minä tein päätöksen ja lähdin 20 vuotta kestäneestä suhteesta pois.
... koska ei ollut mitään yhteistä enää...kuin lapset.

Otappa kissa pöydälle ja kerro miehellesi miltä sinusta tuntuu...
...syyllistämättä ym.

anemone

Tässä vähn huumoria arkeen

http://www.youtube.com/watch?v=JDlJIWaAlhc