Yksin, enkä viihdy toisen kanssa!

Sinun on selvitettävä tämä ristiriita itsellesi: kaipaatko todellakin toisten ihmisten seuraa, vai uskotko vain kaipaavasi?

Muista, että on myös sellaisia yksilöitä, jotka viihtyvät parhaiten yksin.

on samoja kokemuksia, on harvoja ihmisiä joiden kanssa todella tuntisin olevani levossa ja samalla aaltopituudella. Tänä keväänä voisin ehkä sanoa tavanneeni yhden sellaisen ihmisen, oli uskomattoman helppoa ja mukavaa olla hänen kanssaan mut sekin tuttavuus jäi valitettavasti lyhyeks olosuhteiden johdosta, ei sit tullu pidettyä yhteyttä. Tänkaan kanssa ei tosin ees päästy vielä syvälliselle keskustelutasolle, mut oikeen henkilön kanssa se paskanjauhantakin voi olla tyydyttävää ku ymmärtää toisen huumoria jne. Sit mulla on usein vielä se et jos mä en koe oloani täysin hyväks ja kotoisaks toisen seurassa ni yritän pitää jatkuvaa "paskanjauhantakeskustelua" yllä, oon siinä mielestäni aika hyvä vaikka usein taustalla tunnen että plaah, haluan jo olla yksin. Aidointa iloa mä saan luonnossa liikkumisesta ja sit just harvemmin tapahtuvista syvällisistä keskusteluista, toki myös siitä kun joskus huumorit natsaa jonkun kanssa täysin yhteen. En tiedä, välillä tosiaan tuntuu et itsessä se vika on pakko olla, haluaako sitä salata muilta jotain, omaa outouttaan kenties tai jotain?
Voimia kevääseen, pärjäillään! :)

Sitten tähän lisätään vielä se, että suurin osa ihmisistä ei ole aitoja. Esittävät jotain muuta kuin oikeasti ovat. Kommunikoit vain joidenkin naamioiden, suojamuurien ja roolihahmojen kanssa. Kyllä sen tuntee ja vaistoaa.
Esimerkiksi kysyttäessä "mitä kuuluu?" vastaus on aina "hyvää." Vaikka ei kuuluisikaan. Ja sen näkisi. Eikä sitten jatketa keskustelua eikä kerrota, miksi kuuluu hyvää, mitä on tehnyt viime aikoina, kerrota mitään sattumia tai tapahtumia elämästään, toisinsanoen jaeta itsestään mitään. Toinen ihminen vain torjutaan laukaisemalla tuo kliseinen "hyvää."
Naamioilla ja roolihahmoilla esitetään parempaa kuin ollaankaan. Iloisempaa, pirteämpää, sosiaalisempaa, menevämpää, menestyvämpää, hauskempaa... Kyllä te tiedätte. Tällaisten kanssa kohtaaminen ei ole aitoa. Kun ei puhuta omista todellisista tunteista ja ajatuksista, kohtaaminen jää pakostikin pinnalliseksi. Aina on vain olevinaan hauskaa, kivaa ja kasvoilla se väkinäinen pepsodent-smile. Tällaisella teennäisellä positiivisuudella toinen ihminen pidetään käsivarrenmitan päässä.
Mutta ymmärrettäväähän tämä näiltä tyypeiltä on, että pakko on vain esittää menevän hyvin, todellisista tunteistaan eivät uskalla puhua kun vastaavissa tilanteissa kaikkoavat itse ympäriltä.
Näistä epäaidoista ihmisistä tuntee ja vaistoaa selvästi myös sen, etteivät he todella ja oikeasti ole sinusta ihmisenä kiinnostuneita, todella välitä sinusta. Virnistellen he tulevat luoksesi ja vaihtavat pari sanaa tyyliin "hyvin menee" ja siirtyvät sitten virnistellen toisen luo kohtaamaan yhtä pinnallisella tasolla, vaikka keskustelua olisi voinut hyvin jatkaa ja syventää. Mutta nämä eivät halua/osaa/kykene.
Monet ovat itsekeskeisiä eikä kohtaaminen ole vastavuoroista, molemminpuolista, vuorovaikutusta. Itsellä oli kaveri, joka aina vain puhui, puhui, puhui itsestään. Rakasti puhua itsestään ja elämästään, muttei koskaan kuunnellut. Esimerkiksi kysymykseen ei vastannut, alkoi vain selittää omiaan, vaihtoi täysin puheenaihetta, taas itseensä. Ei selvästi kuunnellut pätkääkään mitä puhuin. Kun kysyin, eikö hän kuuntele minua ollenkaan kun tällaista olen huomannut, hän vain nauroi ja sanoi ettei häntä kiinnosta!

titityyyy kirjoitti:

on samoja kokemuksia, on harvoja ihmisiä joiden kanssa todella tuntisin olevani levossa ja samalla aaltopituudella. Tänä keväänä voisin ehkä sanoa tavanneeni yhden sellaisen ihmisen, oli uskomattoman helppoa ja mukavaa olla hänen kanssaan mut sekin tuttavuus jäi valitettavasti lyhyeks olosuhteiden johdosta, ei sit tullu pidettyä yhteyttä. Tänkaan kanssa ei tosin ees päästy vielä syvälliselle keskustelutasolle, mut oikeen henkilön kanssa se paskanjauhantakin voi olla tyydyttävää ku ymmärtää toisen huumoria jne. Sit mulla on usein vielä se et jos mä en koe oloani täysin hyväks ja kotoisaks toisen seurassa ni yritän pitää jatkuvaa "paskanjauhantakeskustelua" yllä, oon siinä mielestäni aika hyvä vaikka usein taustalla tunnen että plaah, haluan jo olla yksin. Aidointa iloa mä saan luonnossa liikkumisesta ja sit just harvemmin tapahtuvista syvällisistä keskusteluista, toki myös siitä kun joskus huumorit natsaa jonkun kanssa täysin yhteen. En tiedä, välillä tosiaan tuntuu et itsessä se vika on pakko olla, haluaako sitä salata muilta jotain, omaa outouttaan kenties tai jotain?
Voimia kevääseen, pärjäillään! :)

Lue lisää

"Aidointa iloa mä saan luonnossa liikkumisesta ja sit just harvemmin tapahtuvista syvällisistä keskusteluista, toki myös siitä kun joskus huumorit natsaa jonkun kanssa täysin yhteen."

Onhan meitä tähän ketjuun sattunut monta samalla tavalla ajattelevaa ja kokevaa! Ei vaan kohdata sitten arkielämässä. Samoin tuntuu käyvän miesten kanssa. ;-)
Tämmöistä se on, ihmiselämä. Jatkan siis mielenkiintoisten nettiblogien ja -foorumien lukemista. Niissä on se etu, ettei tarvi teeskennellä kiinnostusta ja 'seurasta' voi poistua *klick* vaan :-DD
Meneehän se näinkin, iltaa kohti.

Mukavaa kevättä kaikille teille!

:P kirjoitti:

Sitten tähän lisätään vielä se, että suurin osa ihmisistä ei ole aitoja. Esittävät jotain muuta kuin oikeasti ovat. Kommunikoit vain joidenkin naamioiden, suojamuurien ja roolihahmojen kanssa. Kyllä sen tuntee ja vaistoaa.
Esimerkiksi kysyttäessä "mitä kuuluu?" vastaus on aina "hyvää." Vaikka ei kuuluisikaan. Ja sen näkisi. Eikä sitten jatketa keskustelua eikä kerrota, miksi kuuluu hyvää, mitä on tehnyt viime aikoina, kerrota mitään sattumia tai tapahtumia elämästään, toisinsanoen jaeta itsestään mitään. Toinen ihminen vain torjutaan laukaisemalla tuo kliseinen "hyvää."
Naamioilla ja roolihahmoilla esitetään parempaa kuin ollaankaan. Iloisempaa, pirteämpää, sosiaalisempaa, menevämpää, menestyvämpää, hauskempaa... Kyllä te tiedätte. Tällaisten kanssa kohtaaminen ei ole aitoa. Kun ei puhuta omista todellisista tunteista ja ajatuksista, kohtaaminen jää pakostikin pinnalliseksi. Aina on vain olevinaan hauskaa, kivaa ja kasvoilla se väkinäinen pepsodent-smile. Tällaisella teennäisellä positiivisuudella toinen ihminen pidetään käsivarrenmitan päässä.
Mutta ymmärrettäväähän tämä näiltä tyypeiltä on, että pakko on vain esittää menevän hyvin, todellisista tunteistaan eivät uskalla puhua kun vastaavissa tilanteissa kaikkoavat itse ympäriltä.
Näistä epäaidoista ihmisistä tuntee ja vaistoaa selvästi myös sen, etteivät he todella ja oikeasti ole sinusta ihmisenä kiinnostuneita, todella välitä sinusta. Virnistellen he tulevat luoksesi ja vaihtavat pari sanaa tyyliin "hyvin menee" ja siirtyvät sitten virnistellen toisen luo kohtaamaan yhtä pinnallisella tasolla, vaikka keskustelua olisi voinut hyvin jatkaa ja syventää. Mutta nämä eivät halua/osaa/kykene.
Monet ovat itsekeskeisiä eikä kohtaaminen ole vastavuoroista, molemminpuolista, vuorovaikutusta. Itsellä oli kaveri, joka aina vain puhui, puhui, puhui itsestään. Rakasti puhua itsestään ja elämästään, muttei koskaan kuunnellut. Esimerkiksi kysymykseen ei vastannut, alkoi vain selittää omiaan, vaihtoi täysin puheenaihetta, taas itseensä. Ei selvästi kuunnellut pätkääkään mitä puhuin. Kun kysyin, eikö hän kuuntele minua ollenkaan kun tällaista olen huomannut, hän vain nauroi ja sanoi ettei häntä kiinnosta!

Lue lisää

Ovatko sellaiset ihmiset ystävyyden arvoisia, jotka eivät kohtaa toista aidosti? Jotka eivät ole rehellisiä, jotka teeskentelevät jatkuvasti olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti ovat.

Ihmiset on ikäänkuin ehdollistettu ajattelemaan, että kaikilla täytyy olla ystäviä. Jos sellaisia ei ole, niitä täytyy etsiä. Pienestä pitäen ihmiset opetetaan ajattelemaan tietyn kaavan mukaan. Elämän täytyy olla tietynlaista. Siihen täytyy kuulua työtä, parisuhde, ystäviä, harrastuksia ja niin edelleen. Muita vaihtoehtoja ei nähdä, ja kun tätä kaikkea on iskostettu ihmisen päähän riittävän kauan, muita vaihtoehtoja ei enää edes osata nähdä. Silti muitakin vaihtoehtoja on. Jotkut viihtyvät yksin paremmin kuin toisten seurassa. Ja uskoisin, että useimmat viihtyisivät paremmin yksin kuin vääränlaisten ihmisten seurassa. Mutta useimmat yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa, vaikka väkisin. Yksinäisiä säälitään, vaikka heiltä ei edes kysytä, kaipaavatko he seuraa. Ja yksinäiset säälivät itseään, vaikkeivät edes mieti, olisiko yksinäisyys ehkä sittenkin parempi vaihtoehto kuin joittenkin tylsimysten seura. Ehkä kuka tahansa on mieluummin yksin kuin juttelee tyhjänpäiväisiä säästä tai juoruaa toisten ihmisten tyhjänpäiväisistä asioista.

On todella epätodennäköistä, että ihminen löytää jonkun, jonka kanssa tulee täydellisen hyvin toimeen. Jos sellaista ei löydä, on aivan varmasti parempi olla yrittämättä toimeentulemista niitten kanssa, jotka eivät ole sen arvoisia.

Monet parisuhteessa elävät yksilöt, jotka käyvät jatkuvasti hienoissa juhlissa ja tapahtumissa, ovat todella yksin. Syynä on se, ettei ympärillä ja lähellä oleviin ihmisiin synny aitoa yhteyttä. Aito yhteys voi syntyä ainoastaan kahden rehellisen ihmisen välillä, jotka ovat myös riittävän samankaltaisia tärkeissä asioissa. Mitä ne tärkeät asiat sitten ovat, sen voi jokainen määritellä itse, eikä sitä tarvitse edes määritellä tietoisesti, sen vain huomaa sitten kun oikean henkilön löytää.

Jatkuva ihmissuhteiden etsiminen voi liittyä myös siihen, ettei ihminen kestä olla yksin omien ajatustensa kanssa. Samasta syystä ihmiset täyttävät aikansa kaikenlaisella toiminnalla, usein täysin turhalla tekemisellä, ettei vain tarvitsisi istua hiljaa paikoillaan ja kohdata omia ajatuksiaan, omaa sisintään. Eräs hiljaisuuden retriittejä järjestävä henkilö kirjoitti, että ensimmäistä kertaa retriittiin osallistuva saattaa usein ensimmäistä kertaa elämässään hiljentyä ja kohdata omat ajatuksensa. Ja useimmiten ne ajatukset ovat aluksi hyvin ahdistavia. Siksi hiljaisuus ahdistaa. Ja se ahdistaa, kunnes omat ajatukset on selvitetty ja ajateltu loppuun asti. Ehkä ihmisten olisi parempi olla ensin yksin, hiljaisuudessa, ja opetella tuntemaan aito ja todellinen minänsä, ennen kuin he alkavat hakeutua toisten seuraan. Silloin teeskentely ja epäaito kohtaaminen voisivat loppua ja tilalle tulisi aitous. Silloin olisi myös helpompi huomata, ketkä todella ovat aidon ystävyyden arvoisia, vai onko sellaisia lainkaan lähipiirissä.

dark river kirjoitti:

Ovatko sellaiset ihmiset ystävyyden arvoisia, jotka eivät kohtaa toista aidosti? Jotka eivät ole rehellisiä, jotka teeskentelevät jatkuvasti olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti ovat.

Ihmiset on ikäänkuin ehdollistettu ajattelemaan, että kaikilla täytyy olla ystäviä. Jos sellaisia ei ole, niitä täytyy etsiä. Pienestä pitäen ihmiset opetetaan ajattelemaan tietyn kaavan mukaan. Elämän täytyy olla tietynlaista. Siihen täytyy kuulua työtä, parisuhde, ystäviä, harrastuksia ja niin edelleen. Muita vaihtoehtoja ei nähdä, ja kun tätä kaikkea on iskostettu ihmisen päähän riittävän kauan, muita vaihtoehtoja ei enää edes osata nähdä. Silti muitakin vaihtoehtoja on. Jotkut viihtyvät yksin paremmin kuin toisten seurassa. Ja uskoisin, että useimmat viihtyisivät paremmin yksin kuin vääränlaisten ihmisten seurassa. Mutta useimmat yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa, vaikka väkisin. Yksinäisiä säälitään, vaikka heiltä ei edes kysytä, kaipaavatko he seuraa. Ja yksinäiset säälivät itseään, vaikkeivät edes mieti, olisiko yksinäisyys ehkä sittenkin parempi vaihtoehto kuin joittenkin tylsimysten seura. Ehkä kuka tahansa on mieluummin yksin kuin juttelee tyhjänpäiväisiä säästä tai juoruaa toisten ihmisten tyhjänpäiväisistä asioista.

On todella epätodennäköistä, että ihminen löytää jonkun, jonka kanssa tulee täydellisen hyvin toimeen. Jos sellaista ei löydä, on aivan varmasti parempi olla yrittämättä toimeentulemista niitten kanssa, jotka eivät ole sen arvoisia.

Monet parisuhteessa elävät yksilöt, jotka käyvät jatkuvasti hienoissa juhlissa ja tapahtumissa, ovat todella yksin. Syynä on se, ettei ympärillä ja lähellä oleviin ihmisiin synny aitoa yhteyttä. Aito yhteys voi syntyä ainoastaan kahden rehellisen ihmisen välillä, jotka ovat myös riittävän samankaltaisia tärkeissä asioissa. Mitä ne tärkeät asiat sitten ovat, sen voi jokainen määritellä itse, eikä sitä tarvitse edes määritellä tietoisesti, sen vain huomaa sitten kun oikean henkilön löytää.

Jatkuva ihmissuhteiden etsiminen voi liittyä myös siihen, ettei ihminen kestä olla yksin omien ajatustensa kanssa. Samasta syystä ihmiset täyttävät aikansa kaikenlaisella toiminnalla, usein täysin turhalla tekemisellä, ettei vain tarvitsisi istua hiljaa paikoillaan ja kohdata omia ajatuksiaan, omaa sisintään. Eräs hiljaisuuden retriittejä järjestävä henkilö kirjoitti, että ensimmäistä kertaa retriittiin osallistuva saattaa usein ensimmäistä kertaa elämässään hiljentyä ja kohdata omat ajatuksensa. Ja useimmiten ne ajatukset ovat aluksi hyvin ahdistavia. Siksi hiljaisuus ahdistaa. Ja se ahdistaa, kunnes omat ajatukset on selvitetty ja ajateltu loppuun asti. Ehkä ihmisten olisi parempi olla ensin yksin, hiljaisuudessa, ja opetella tuntemaan aito ja todellinen minänsä, ennen kuin he alkavat hakeutua toisten seuraan. Silloin teeskentely ja epäaito kohtaaminen voisivat loppua ja tilalle tulisi aitous. Silloin olisi myös helpompi huomata, ketkä todella ovat aidon ystävyyden arvoisia, vai onko sellaisia lainkaan lähipiirissä.

Lue lisää

"useimmat yrittävät tulla toimeen toistensa kanssa, vaikka väkisin."

No hyvä niin! :-) Kasvattaa luonnetta.
Kaikki me olemme puutteellisia ja vajavaisia, ihmisillä on omat syynsä pitää naamiota.
Rakkaudellisuus ja armahtavaisuus näkee sen aidon ihmisen siellä maskin takana, eikä vaadi häntä tulemaan esiin vereslihalla. Ehkä sekin päivä tulee, jos jaksamme näiden epäaitojen ohipuhujien kohtaamista. Sillä: vaikka toinen esittäisi ja lörpöttelisi puuta heinää, SINÄ voit olla aito ja oikeasti kuunnella tuota ihmistä.
Hyvää kevättä!

Ite viihdyn yksin,mutta naisenkaipuuta on kyllä. Sitä kun vaan ei tällänen juntti osaa löytää. Mutta siis kaveripiiri on sellasta joitten kanssa ei olla samalla aaltopituudella,kun kanssaan pitäisi nimittäin olla niin tietävää ja tomeraa miestä. Tietynlaisten ihmisten kans tulen toimeen,joille ei tarvi näyttää tai todistaa mitään ihmeellistä. Yks sellainen kamraati sattuu olemaan,minua melkee 20v vanhempi mies. Senkus hujutellaan vaan menemään ja puhellaan "paskaa" maailmanmenosta ym. Se kyl vaikuttaa,kun ollaan kumpikin perheettömiä miehiä. Perhe tuo aina omat "pulmansa" vapaaseen kanssakäymiseen ja jutusteluun ja hujutteluun. Noh,ainahan sitä pitää välillä olla asiallinen ja pöytäkoree,mutta ei jaksas sitäkää kokoajan,niinkuin nyt pitää olla. Ei se oo sitä,kun olis vaan oma ittensä,kun se ei oo sama kuin löytää sellainen ihminen,jonka kans osaa olla luonnostaan.