MIKSI sairastuit Anoreksiaan?

En osaa sanoa tarkkoja syitä, uskon pikemminkin, että yksi asia johti toiseen.
Mutta anyway, minulla oli vaikea lapsuus, etäinen masennuksesta kärsivä isä ja äiti jolla oli ongelmia alkoholin kanssa. Heille oli usean vuoden onoff- suhdetta, johon liittyi valtavasti riitoja ja muita nais/miesystäviä. Olen jo pienestä pitäen sairastanut masennusta, en sitten tedä onko se tullut perintönä isältäni vai olosuhteista. Teini-iässä taisin "hoitaa" masennustani anoreksialla, ainakin siinä vaiheessa kun tuli rytmihäiriöitä ja jouduin sairaalaan sosiaaliviranomaiset puuttuivat kodin asioihin. Ja onhan näitä vaikka mitä, olen ollut pienenä ylipainoinen ja ollut laihdutuskuurilla 8 vuotiaasta lähtien.

Minulla se suurin syy oli 10vuotta kestänyt koulukiusaaminen, yksinäisyys ja todella huono itsetunto. Toki myös ulkonäköpaineet ja kauneusihanteet vaikuttivat sairastumiseen.

meni huonosti poikakaverin kanssa, vika oli mussa kun en ollut kiva ja naisellinen ja muuta mukavaa, ja luonnettaan on vaikeampi muuttaa. kun meillä meni poikki ekan kerran, päätin olla kiltti pikkuenkeli kuten ajattelin sen entisen tyttökaverin olleen (ikinä tavannut ko ihmistä, mutta vuosienkin päästä se on täydellinen nainen, vaikka ei poikakaverini sitä paljoa kuvaillut), mutta mun persoona ei vaan sopinut äijän ihanteisiin. pikkuhiljaa aloin laihtua ja kun kuulin siitä kavereiltani, huomioin asian itse enkä vaan voinut lihoa, koska sekin olisi huomattu.

isäni odotti multa paljon, kaikki sen toiveet oli mussa ja mun piti täyttää ne. opiskelu ei kiinnostanut ja petin sen.

äitini sääli mua aina ja kehui typerimmistäkin jutuista, oli vähän luuseriolo, joten oli pakko näyttää sille, että oon kaikkea muuta kuin se kuvitteli - en ihana ihminen, enkä terve.

mummoni tyrkytti pullaa, eikä sen kanssa kemiat osuneet kohdalleen.

kaverit tuli kateellisiksi - osittain totta, osittain mun omia luuloja.

kun törmäsin vanhoihin luokkalaisiini, yrittivät pojat iskeä, vaikka olivat mua kouluaikana inhonneet, halusin näyttää myös niille.

tätä aihetta pitäisi kaikkien miettiä. oletetaan, että anoreksia on täydellisyyden tavoittelua, syytetään mediaa, epäonnisia ihmissuhteita, huonoa menestystä muissa asioissa, ja sitä se onkin, mutta jokaisen syyt on henkilökohtaiset. miten paljon ihminen voi laihtua, kunnes huomaa olevansa keskellä syömishäiriöhelvettiä? ei kiloakaan, jos kuulee palautetta ulkonäöstään väärään aikaan, vääriltä ihmisiltä, hyvin paljon jos mielenkiinto on muussa, kuin omassa peilikuvassa. näin itse ajattelen, jokaisella eri ajatus.

sisimmässäni haluan parantua, olla terve, vapaa ja elää, kuten joskus elin. en samalla tavalla kuin silloin, mutta nähdä tulevaisuus ja jokainen päivä kirkkaana, ja että mahdollisuuksia on. parantumisen paineet iskee vastaan, kun tajuan, että sairauden alla on masennus, ahdistus, paniikkihäiriö, yksinäisyys ja paljon muuta, mitä en ehkä pysty kohtaamaan. anoreksia on oire, helpompi paeta vankilasta ja joutua uuteen vankilaan, kuin kohdata ongelmansa ja vapautua.

oma kroppa on ehkä helpoin kontrolloitava, siitä voi pitää huolta tai sitä kiduttaa. tunteita ei ole niin helppo kontrolloida, ja jos laihtuminen helpottaa, sehän on vain itsestä välittämistä. mutta kun syömishäiriö on seuraus psyykkisistä ongelmista, sitä vain pahentaa ongelmiaan, lisää paskaa paskaa peittämään, tai kiusaamisesta, sitä osallistuu itse itsensä kiusaamiseen.

masennus.
Yksinkertaisesti, kaikki muu on sitten seurausta siitä.

En ollut pahemmin ajatellut omaa ulkonäköäni ennen ja pidin malleja luonnottoman laihoina. 15-vuotiaana oma isäni tokaisi että olen liian läski (157/55). En välittänyt siitä sillä hetkellä mutta myöhemmin asia rupesi kaivertaa. Rupesin näkemään itseni isokokoisena ja päätin pudottaa hieman painoa. Alussa minusta tuntui että kaikesta huolimatta painoni vaan nousi. Lopulta tarrasin kunnolla kiinni ja sain pudotettua pari kiloa sitten vielä pari kiloa ja sitten vielä pari. 17 vuotiaana kuulin kaverini sanovan että katoan silmissä. Nyt 18-vuotiaana painon lasku on hidastunut ja joskus nusee hieman mutta olen jo jäännyt kiinni. Olen silti oppinut hieman löysäämään ja lopettamaan 24/7 ruuasta ajattelun pieniksi ajoiksi mutta maksoin siitä (160/42).

Minua haukuttiin koulussa "v***n hujopiksi" ja "rumanaamaksi" päivästä toiseen. Myös aikuiset muistuttiovat minua pituudestani taukoamatta. Silloisista vinoista - nyttemmin oikomishoidon oikaisemia - hampaistani muistutettiin tyyliin: "koska sä saat raaudat" tai "etkö sä oo saanu rautoja".

Olin todella epävarma ulkonäköni suhteen, kukaan ei koskaan sanonut mitään positiivista ulkonäöstäni. Niinpä päätin päteä koulussa. Minusta tuli luokan priimus, mutta nyt sain uuden kutsumanimen "vi*** hikari". Muistettiinko minua millään tavalla koulumenestyksestäni? Ei. Ironista kyllä, paras kaverini vie huonomalla todistukselleen (!) stipenditkin nenäni edestä.

Mietin, mikä niitä kaikkia kauniita ja suosittuja tyttöjä yhdistää. Hoikkuus. Tosiasiassa olin itsekin hyvin hoikka, itseasiassa jopa alipainoinen, mutta en vain kyennyt näkemään sitä (165/46).

Tuntui, etteivät vanhempanikaan antaisi minulle tarpeeksi tilaa kasvaa. He kohtelivat minua pikkutyttönä. Eivät ikinä puhuneet minulle mistään kasvamiseen ja kehittymiseen liittyvästä. Tuntui kuin en saisi heiltä mitään tukea. En halunnut aikuistua.

Olin aivan maassa. Olin varma, että olen niin ruma ja tyhmä, ettei minulla ole ihmisarvoa, enkä ole oikeutettu elämään. Halusin kuollla. Olin vasta 12-13-vuotias. Msennuin ja siitä koko alamäki alkoi.

Onneksi olen vihdoin parantunut. Nyt, kun katson peiliin tajuan, etten olekaan niin ruma ja hirveä kuin mitä ihmiset sanoivat. Itseasiassa näytän näin itsekäästi sanottuna keskiverto pulliaista hiukan paremmalta ja vihdoin viimein minua on oikeasti kehuttu kauniiksi. Kauneus tosiasiassa lähteen ihmisen sisältä: toisten huomioon ottamisesta ja terveestä itsetunnosta.

Sairastuin muun muassa siksi, että olen perheen kolmesta lapsesta se keskimmäinen. Vanhemmilleni esikoinen on tietysti erityinen, onhan hän heidän ensimmäinen lapsensa ja vielä ainoa poika. Nuorin lapsi saa tietysti paljon huomiota, huolenpitoa ja hemmottelua vanhemmilta. Nuorin on vieläkin "meidän vauva" vaikka sillä onkin jo ikää.

Minä jäin näiden kahden varjoon. Eiköhän kaikki keskimmäiset lapset tajua mitä tarkoitan.

Olen aina ollut normaalipainoinen, kunnes aloin teininä laihduttamaan pari kiloa ja siitä se lähti. En usko ollenkaan noihin "läpäläpä vaikea lapsuus" -juttuihin. Naurettavaa sekoilua tollanen.

Lienee itsestään selvää, että syy anoreksiaan on laihduttamisessa tai yleensä ruokien säännöstelyssä. Anoreksiaan sairastuu usein myös urheilijat ja diabeetikot, jotka myös joutuvat tarkkailemaan syömisiään.

mutta en tiedä sairaudesta paljon ja haluaisin tietää yhden asian. Minä olin pienenä sairaalloisen laiha ja kaikki yrittivät saada minut lihoamaan. Minua painostettiin syömään ja minua haukuttiin laihuudestani. Olisin ymmärtänyt jos tätä olisi tapahtunut koulussa, mutta kamalinta teki siitä se että perheeni ja sukuni vain haukkuivat minua.
Samalla sairastuin lasten nivelreumaan ja se ei auttanut minua yhtään. Olin niin pieni etten osannut pyytää apua ja puhuminen oli minulle hyvin vaikeaa koska olin hyvin ujo.
Kaveri porukkani muuttui ja aloimme puhumaan asioistamme ja puhuimme todella paljon. Söimme myös paljon ja silloin tunsin kuuluvani joukkoon, koska kukaan ei sanonut mitään pahaa siitä millainen olin tai että mitä söin.
Olen onnellinen siitä että suhtaudun eri tavalla syömiseeen ja siihen että sukuni vieläkin haukkuu hoikkuudestani. Mutta tiedän nyt itse että en ole lihava enkä liian laiha.
Mutta mieltäni painaa vieläkin se, että voiko olla anoreksia tiedostamatta sitä itse? Olen aina miettinyt että voiko ulkonäöltä sanoa että on anoreksia jos itse mielestään syö paljon ja liikaakin? Olen itse sitä mieltä että en varmasti ole ikinä sairastanut sellaista anoreksiaa, mutta voiko olla että olisi ollut?

ala-asteella olin aika pyöreä, pituuskasvu ei ollut alkanut juuri ollenkaan. Ja tottakai sain useaan otteeseen kuulla läskeydestäni. Kotona veli haukkui ja äiti vihjaili laihdutuskuureista. Olin aikalailla masiksessa noiden takia.
Kun kuudes luokka loppui, päätin että alan tarkkailla syömistäni enemmän. Sen kesän aikana laihduin noin 10kg. No, koulu alkoi ja meni aluksi hyvin jnejne. Sitten masennuskausi iski jälleen, kaverit senkun vähenivät, minua alettiin kiusata ja sitten ajattelin, että olen yhä niin lihava, että minusta ei pidetä.
Seuraava kesä oli aivan kamala. En edes muista siitä paljoa, mutta helvettiä se oli. Juoksin ja kävelin paljon, en juuri syönyt. Laihduin 10 kiloa, ellen enemmänkin. Sitten kun äiti sai tietää, että minulla ei ole enää kuukautisia, hän passitti minut lääkäriin. Oli äiti jo huomannut aiemmin, ettei kaikki ole hyvin, mutta olin ollut kuulemma niin kärttyinen koko ajan, että ei minulle mitään uskaltanut sanoa. Ja toisekseen kun lenkkeilin niin sairaalloisesti.
En syytä sairastumisestani varsinaisesti ketään, itsehän minä päätin laihduttamisen aloittaa. Mutta luulenpa että nuo läskihuomauttelut ovat jääneet mieleeni niin voimakkaasti, että en tiedä pystynkö ikinä niitä unohtamaan. En vieläkään hyväksy kroppaani, mutta kovasti yritetään !

silloin kun sairastin anoreksiaa (parantunut) mutta kai se vielä jossain muhii. mun anoreksia alko varmaan siitä että olin myös koulukiusattu ala-asteella ja seiskalla ja ulkonäköpaineet vaivasivat.

Mulla anoreksiaan johtivat:
- vanhempien keskinäiset huonot välit
- isän työnarkomania; ei ollu aikaa minulle
- isä arvosteli ulkonäköä
- kaverit valitti lihavuudesta ja yritti pakottaa laihtumaan
- menetin ensirakkauteni

Purin pahaa oloani. Mulla oli paska itsetunto ja olin ihan hukassa itteni kanssa. Olin vakavasti masentunu. Tunsin itteni liian isoks ja erilaiseks ja kömpelöks ja likaiseks. Rupesin ihannoimaan sairaalloista laihuutta, paitsi että en huomannut ite olevani yhtä laiha kuin ihailun kohteeni.
Mun laihuttaminen muuttu aika nopeasti anoreksiaks...
Totta kai jotku kommentit on satuttanu, mut mun mielestä ne ei todellakaan laukassu tätä.
Halusin kai hallita jotain osa-aluetta mun elämässä.
Mä halusin myös näyttää mun kiusaajille, miten paljon mua sattu - halusin et ne tajuis, miten väärin teki.

ENNN OSAASANOA

itellä vanhemmat haukku päivästä päivään ihan koko ajan läskiks.. joka kerta ku ne näki mut ne kommentoi jotaki et joo ootpa lihonnu ..ootpa läski ja kaikkee tollasta en aluks eka ees välittäny mut site yhtäkkiä rupesin näkee itteeni oikeestikki läskinä en kehannu pukee ees mitää tiukkaa.. yleensä mula oli pillihousut mutten yhtäkiä kehanu ees pukee selllasiakaa .. noh laihuttaminen oli ekaks iha normaalia mut ajan myötä rupesin enemmä ja enemä ajattelee kaloreita tuli paineita nousta vaa'alle hirveetä ahistuneisuutta masentuneisuutta. kun jonku aikaa oli laihutellu tosi niukilla kalorimäärillä muistan miten onnellinen olin ku olin pudottanu painoa sitte vanehmamt rupes kehumaan et oot laihtunu etten oo ennää nii pyöree ku mitä aiemmin nii se motivoi vielä enemmä.. mut nytte tällä hetkellä olo ei oo yhtää hyvä itsetunto iha paska en kestäny kattoo itteeni peilistä ja äähh mä toivon etten jouvu takasi toho kierteeseen ei paljoa auta ku äiti on alkanu kommentoimaa et oon läski.. tää paska alkaa taas alusta

"en kestäny kattoo itteeni peilistä ja äähh mä toivon etten jouvu takasi toho kierteeseen ei paljoa auta ku äiti on alkanu kommentoimaa et oon läski.. tää ***** alkaa taas alusta"

Toivon todella, että et enää ajautuisi sairauten kierteeseen. Mutta sen lisäksi minua suoranaisesti pöyristyttää, että eikö äitisi oppinut sinun sairaudesta mitään, miten hän voi taas kommentoimaan sinun ulkonäköä? Sano hänelle suoraan, että "suu kiinni"! Jos painosi pysyy suht.koht. normaalissa, sinun paino ei äidille kuulu. Mutta voit näyttää äidillesi, että sinussa on sisua, jätä turhat herkuttelut vähiin, edes vähän kerrassaan, ja koeta löytää iloa päiviisi muista asioista. Tavallinen ruoka ei lihota, herkuttelut ja ns. roskaruoat kylläkin!

Toivon kaikkea hyvää sinun syksyysi ja elämääsi, kuten kaikille muillekin!

Nuorempana leikkimielessä punnitsimme itsemme isosiskoni kanssa. Hän painoi 47kg ja minä 5-vuotta nuorempana 52kg (olen 162cm ja sisko 10cm pitempi). Se oli shokki! Sisko on ollut aina nätimpi, hoikempi, isommat tissit, kapeemmat nilkat ja suositumpi. Minä olin aina se "outo friikki". Nyt sisko oli jopa hoikempi kun minä! Tää on vaan yksi syy...
Perheessäni on alkoholismia ja itselläni on ollut muutama pahoinpitelevä mies. Sairastuin nuorena masennukseen ja se on uusinut aika ajoin. Paino vaan lipsahti alhaisiin lukemiin ja nytkin yritän kokoajan laihduttaa. Se on yksi iso asia elämässäni mistä nautin! LAIHDUTTAMINEN! On ihanaa olla nyt se hoikempi, ja kaikki huomauttelevat siitä kunka pieni ja hoikka olen. Se tuntuu hyvälle... huomio.

Itse taistelen tälläkin hetkellä anoreksiaa vastaan ja olen joutunut parantumisen halussa pohtimaan syitä mistä kaikki on saanut alkunsa.
Arvelen suurimman syyn olevan olleen koulukiusaaminen.Ensimmäisellä luokalla en tuntenut vielä oikein ketään ja tietysti koulu jännitti.En pystynyt ymmärtämään miksi minua päivästä toiseen haukuttiin asioista joista muille ei sanottu mitään.Uskoin,että syyn on silloin pakko olla minussa.Olin hyvin ujo.Kiusaaminen on jatkunut vuodesta toiseen,takana jo 7 inhottavaa vuotta.Minulla ei ole vieläkään paljoa ystäviä,ei ole koskaan ollut.Koko ajan pelkään,että ystäväni hylkäävät minut tai että he eivät oikeasti välitä minusta.Minulla on todella huono itsetunto.Syömishäiriön kai lopulta laukaisi masennus.Halusin kelvata muille ja luulin kaikkien inhoavan minua,kun olin niin läski.Olen aina ollut kuitenkin normaali- sekä alipainon rajoilla,joten en koskaan ole ollut vaa´an mukaan lihava.

Anoreksiaani on saattanut vielä pahentaa se,että ihailin yhdessä vaiheessa yhtä tyttöä hyvin paljon ja hän oli todella laiha.Olisin halunnut olla samanlainen kuin hän laiha ja kaunis.Hänellä todettiin bulimia noin vuosi myöhemmin ;__;

Oon aina ollut tosi pitkä ja hoikahko ja ajatellessani että en kasvoista ole yhtään nätti niin lähdin sitten korostamaan tuota hoikkuutta. Jonkintasoista huomionhakua?
En tiedä olisiko koulukiusaus vaikuttanut. Tulinpa kerran tosi onnelliseksi kun joku sanoi mua tikkusääreksi, taisi kyllä tarkoittaa pahalla :)
Perfektionismi.
Mediakin ehkä vaikuttanut. Näin jotain kuvia tosia hoikista tytöistä ja ajattelin että jestas, tollanen kun olisi niin elämä sujuisi kuin tanssi. Niinpä se sujuikin (or not), kunnes päässä napsahti ja retkahdin taas syöpöttelemään pari vuotta sitten. Nyt taas alkamassa pudottaa painoa, haluan taas näyttää samalta kuin pari vuotta sitten!!! Oon niin vihanen itselleni kun päästin itteni läskiksi (=normaalipainon alarajoille) silloin.

hei, jos oot normaalipainpn alarajoilla, oot varmaam tosi sopiva just! ite oikeen kauhistuin ja ihmettelin omaa "normaalipainoani" anoreksian aikoinaan läpikäyneenä ja edelleen hoikkuutta ihailevana, eilen kun laskin bmi:ni, kauhistuin sen olevan normaaleistakin normaalein: n.23! tavote ois 20... joten jos oot alarajoilla, sun bmi on varmaan jotian 17-18, joten oot tosi hoikka! :)) mäkin oon siis hoikka ja kokoa 34-36... kannattaa myös uskoa siihen, et jos oot kokoa "s", oot just sopivan pieni ja hoikka - musta toi vaatekoko on aika hyvä kriteeri! :)) tsemppiä!!

Itse sairastuin 8 - vuotiaana. Johtuen varmaan siitä että en ollut kovinkaan liikunnallinen ja että ystäväni (adoptoitu aasiasta) oli nuorempana huono syömään. Rupesin ihailemaan häntä. Ja siitä se sitten lähti.

Olen pieni kokoinen (130 cm 11 v.) siitä minua on kiusattu koko kouluikäni.

Tällä hetkellä olen toi 130 cm 11,v. 128 kokoiset lasten farkut (kapea malliset) tippuu jalasta...

Nyt siis pituus on n 130 cm, ikä 11 vuotta, paino

No mulla syy oli ihan suoraan kaikki lapsuusvaikeudet (vanhempien ero, vaikea sairaus, koulukiusaus, paljon pelkoja, itsetuhoisia ajatuksia päiväkodista asti...) ja uskon sen myös liittyvän siihen, kun äitini on pyöreä ja minun sanotaan usein näyttävän häneltä