Liian outo rakastettavaksi

mulla on toisinaan ihan samalaisia tuntemuksia. seurustellut olen, mutta jälleen sinkkuna. näinen mäkin.

KYLLÄ.olen myöskin nainen.en koe suhtautuvani ylimielisesti ihmisiin,mutta harvassa on ne ihmiset,joiden kanssa tosissaan juttuun.ja olen erittäin hitaasti lämpiävää sorttia,uuden miespuolisen tuttavuuden kanssa menee joku puoli vuotta ennenkö pystyy käyttäytymään normaalisti ja olemaan oma itsensä.Omalla kohdallani tämä ehkä johtuu ujoudestani ja epävarmuudestani.Luokittelen noin 80% ihmisistä sellaisiksi joiden kanssa ei ole mitään yhteistä.En jaksa yli-optimismia,pinnallisuutta,tyhmyyttä ja ylipäätään sitä kun kaikki on niin saatanan hauskaa.Ehkä oon vaan tylsä,mutta kai se siitä,kun pääsee itsensä kanssa tasapainoon,sitten joskus.

Epäilemättä minussa on joitain puolia, joita joku voisi luonnehtia vähän omituisiksi, mutta luulen olevani niistä huolimatta melkoisen tavis. Jotta olisi "liian" omituinen, pitäisi edustaa sitä omituisuutta sataprosenttisesti, elää ja hengittää sitä jotain aatetta tai mitä se sitten olisikaan, pukeutua eriskummallisesti ja niin pois päin. Tavikseuteen kuuluu se, että on muutama erityispiirre. Ongelma on edelleen siinä, että seuraani pidetään tylsänä, mikä ei liene mikään harhaluulo, sillä en ole luonnostani mikään viihdyttäjä, ja rentoudunkin yleensä vain tuttujen seurassa. Ne vähän omituisuuteni, josta minua on täälläkin pilkattu, ovat vuosien saatossa lähinnä edesauttaneet naisten tapaamisessa, mutta jokainen tapaaminen lässähtää johonkin viimeistään sitten alkumetreillä, kun ne omituisuudet häviävät pitelemättömälle tylsyydelleni ja neutriudelleni (ts. sille, ettei minua luultavimmin pidetä varsinaisesti miehenä ja sukupuolisena olentona).

Ilman muuta maailma on täynnä ihmisiä, joiden seurassa en itsekään viihdy, koska emme ole "samalla aaltopituudella", mutta sehän on kai normaalia. Minulle riittäisi kompakti kaverijoukko ja se yksi ainoa "tarpeeksi oikea" nainen, ei minun tarvitse koko maailman kanssa seurustella.

En myöskään käsitä miten toiset ihmiset tutustuvat toisiinsa niin nopeasti. Muistan eräät häät, joissa toisiinsa tutustuneet mies ja nainen kävelivät rakastuneena käsikädessä 30 minuutin tuttavuuden jälkeen. Minun on mahdotonta löytää toisesta ihmisestä mitään sisintä tai "sielua" tuollaisessa ajassa. Mutta ehkä ihmisille riittääkin pelkkä pinnallinen ensivaikutelma aidon tuntemisen sijaan.

Todellakin noin.

Itse sanoisin näin että siinä on yhdistelmä monta asiaa. Ensinnäkin ajattelen monista asioista eri lailla kuin ns. massat. Samoin koen sosiaaliset tilanteet eri tavoin. En sosialisoi samalla tavoin kuin keskimäärin esimerkiksi suomalaiset. En sopeudu mihinkään tiettyyn joukkoon eli olen väliinputoaja (en tarpeeksi nörtti, en tarpeeksi urheilija, en tarpeeksi elitistinen, en tarpeeksi juntti, en tarpeeksi äijä jne.)
Olen kuullut siis samaa miehiltäkin enkä pelkästään naisilta.
Toisaalta osaan olla esimerkiksi ryhmissä hyvinkin sosiaalinen, puhelias ja humoristinen jne.

Uskon että tämä vaivaa muitakin ihmisiä. Se johtuu ehkä siitä mikä ero on sillä miten ihmiset näkevät henkilön ja toisaalta miten hän käyttäytyy sekä tiedostaa itseään.

On vain joku "off"-kytkin joka menee ihmisiltä päälle. Pahinta tässä on että osa minua on erakkomaisuuteen pyrkivää joka vain vahvistuu kun tunnen ihmisten ja naisten hylkivän. Siihen oloon tottuu. Tulee hyvin välinpitämättömäksi. Lisäksi kiinnostun ihmisistä hitaasti.

Voinpa sanoa kokemuksesta että tilanne ei yhtään helpotu sitten suhteessa. Sen takia ns. tavanomaiset suhteet on itseltäni rajattu pois. Pitäisi löytyä joku ihminen jonka kanssa todella matsaa ja olen tajunnut että suurimmalla osalle ihmisistä löytyy enemmän matsausta toisten kanssa kuin tietyille ihmisille kuten minulle. Tylsistyisin itse tai nainen ihmettelisi miksen toimi kuten muut.

Nähtävästi suurin syy on kuitenkin voimakasluontoisuus, kontrollointitaipumus ja epäkiinnostus ns. "normaalisti kiinnostaviin" juttuihin. Tietysti huumorintajuni on aika outo ja usein jatkuvasti läsnä.

Olenkin kuvaillut itseäni Always wrong kind of guyksi. Ja kun totean tuon niin se ei tunnu missään. Se on vain totta.

Outo olen ja penskasta asti tiennyt, etten sulaudu joukkoon. En ole tarpeeksi sitä ja minussa on liikaa tuota. Tämä oli ongelma nuorena, kun samanlaisuuden vaatimus on ihmisillä melko lailla ehdoton. Nykyään olen täysin sinut itseni kanssa. Itsestään selvää on myös "hyljityksi tuleminen". En tyrkyttäydy mihinkään seuraan, en odota hyväksyntää, enkä tarvitse sitä. Viihdyn hyvin omissa oloissani.

Millä lailla koet olevasi omituinen?

Kyllä tuntuu vähän siltä. Kun eroan jo siinä mielessä suurimmasta osasta kun olen täysin päihteetön, eikä kiinnosta ollenkaan esim. tanssiminen, juhliminen, jne.. mikä muita kiinnostaa. Ulkoisesti voi luulla että mikäkin tavis tuo on, mutta sisäisesti olen erilainen. En vaan kohtaa sellaista jonka kanssa olisin samalla aallonpituudella.

"Kun ei kertakaikkiaan sellaista miestä taida olla olemassakaan jonka kanssa sopisin yhteen."
Sama juttu paitsi miestä = naista.

Keskityn muihin asioihin, siinä sivussa passiivisesti katselen jos sattuu kohtaamaan samanhenkisen niin kiva vaan.

Luin tän viestiketjun läpi, tuli mieleen tämmönen juttu, että mikä todella on "omituinen"??? Nykypäivänä ei vain osata enää arvostaa ihmisien ns. tavallisia ominaisuuksia, vaan kaikki pyörii tän pinnallisuuden ja "pinnan yllä", ihmisen normaalius ja kiinnostavuus lasketaan usein ulkonäön, tulojen ja tän kirotun hauskuuden avulla.. Sitten kaikki ns. "ajattelevat" sielut jää ilman huomiota jos eivät osaa viihdyttää.. tai leimataan tylsiksi tai vähintään ujoiksi tai kait pahimmillaan ylimielisiksi...
Tuskin kukaan ihminen joka elää ns.normia elämää eli opiskelee tai on töistä tai ainakin hakee niitä, pitää jotensakkin huolta ittestänsä on sen epänormimpi kuin muut, se et ei kuulu mihinkään "luokkaan" tai ryhmään ei tee ihmisestä sen huonompaa kuin muut. Muuta ku vain rohkeasti juttelemaan vaan.
Ei kaikkien kanssa voi tulla juttuun, eikä tarvikkaan, toisaalta odottaisin myös et ihmiset olisivat halukkaampia oppia tuntemaan toisensa syvällisemmin...

Aika usein tuntuu siltä. Mulla on muutama hyvä ystävä joiden kanssa olen tasan samalla aaltopituudella mutta parisuhteen löytäminen on ihan älyttömän vaikeaa. Olen outo. Olen mielenterveysongelmainen mutta se ei ole se isoin ongelma, on niitä hulluja naisia olemassa joita voi pokata. Ongelma on se että olen muutenkin outo.