Bipo ja pettymykset parisuhteessa

Hyvää kesää sinullekin ja ennen kaikkea jaksamista! Ajan myötä kaipuusi helpottuu, usko pois.

Elin bipo-miehen kanssa melkein viisi vuotta, josta puolet ajasta on ollut elämäni kurjinta aikaa. Olemme molemmat keski-ikäisiä ja tavatessamme olimme molemmat vapaita, molemmilla aikoinaan suoritetut akateemiset opinnot takana ja hyvät työpaikat. Ensi tapaamisesta lähtien suhteemme oli hieno ja se eteni pikaisesti niin, että reilun puolen vuoden jälkeen hankimme yhteisen upean, ison ja arvokkaan asunnon. Mies kertoi aika pian, että hän sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta se olisi täysin hallinnassa lääkkeiden avulla. Asunnon hankinnassa mies toimi hyvin aktiivisesti, kuten kaikissa järjestelyissä alkuvaiheessa muutenkin. Mies oli hyvin paljon poissa kotoa työn ja yhteiskunnallisten toimien ja harrastusten takia, mutta luotin häneen siitäkin huolimatta, että hän oli kertonut lukuisista naissuhteistaan, avoliitoistaan ja eroistaan. Ajattelin, että tämä suhde on erilainen ja se kestää. Noin puolentoista vuoden jälkeen alkoikin tapahtua ikäviä.

Eräänä viikonloppuna sain tietää, että hänellä oli kuukausia ollut suhde naiseen, jolle hän oli kirjoittanut kysymyksen jopa yhteisen asunnon hankkimisesta. Heti kun suhde paljastui, hän muuttikin tämän opettajanaisen luokse ja laittoi haasteen vireille yhteisen asuntomme jakamisesta, siitä sain tiedon suoraan haastemieheltä, en häneltä. Tämä kaikki tapahtui viikon, parin aikana. Hän asui neljä kuukautta naisen luona ja sen jälkeen tuli takaisin ja vakuutti, että kaikki oli erehdystä. Sinä aikana hän kävi kotona viikoittain ja käyttäytyi väkivaltaisesti, haukkui ja mitätöi minut kokonaan. Hän eli hyvin suureellisesti ja käytti rahaa tolkuttomasti. Annoin tapahtuneen anteeksi, kun hän vakuutti, että olen hänelle tärkeä ja meillä on koko tuleva elämä aikaa olla yhdessä.

Muutaman kuukauden kuluttua huomasin samoja merkkejä. Jälleen oli löytynyt uusi nainen. Minulle mies ilmoitti, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat hyvin laimeat.
Ihan samat asiat toistuivat, he yhdessä lähtivät ulkomaanmatkalle ja mies muutti saman tien tämän uuden naisen luokse. Minua kohtaan alkoi väkivaltainen ja halventava käytös sekä painostus asuntomme myymisestä ja jälleen posti toi haasteen asunnon yhteisomistuksen purkamisesta. Väkivalta meni niin pitkälle, että poliisiakin tarvittiin. Kesän loputtua, kuten edellisenäkin kesänä, hän lähetti tekstiviestin, että sekin suhde oli erehdys ja romanssi on ohi. Olin jo kuitenkin hankkinut itselleni uuden asunnon ja sen sekä terapian avulla sain voimia repiä itseni irti suhteesta.

Tuttua on se, että kaikki asiat tapahtuvat samalla lailla ja bipon pitää tehdä ne saman kaavan mukaisesti ja täsmällisesti. Mies vaatii toiselta täydellisyyttä ja kellontarkkaa käytöstä, mutta hänen oma käytöksensä on ihan rajatonta. Hän haukkui minua tyhmäksi, huoraksi, lihavaksi, epäsiistiksi, joista mitään en tunnista omakseni. Raivokohtaukset pienistäkin asioista olivat jokapäiväisiä.

Jos olisin tiennyt, että sairastumisjaksot tarkoittavat aina uutta naissuhdetta ja meidän suhteemme täydellistä romuttamista, en silloin aikoinaan olisi suhteeseen ryhtynyt. Alussahan minulle kerrottiin, että kun ottaa psyykelääkkeet säännöllisesti, sairaus on aivan samanlainen kuin vaikkapa diabetes, se ei näy mitenkään. Terapeuttini arveli, että miehellä ei ole erillisiä masennus- tai mania- jaksoja, vaan ne ovat tavallaan sekaisin, koska sairaus on alkanut jo 1980-luvulla.

Viimeisimmän, syksyisen eron jälkeen tänä keväänä, mies otti jälleen yhteyttä ja kertoi, että tämäkin uusi suhde on lopussa ja pian sen jälkeen nainen olikin yllättäin pakannut miehen tavarat ja mies muutti pois naisen asunnosta. Menin jälleen lankaan ja aloimme tapailla ja mies antoi ymmärtää, että olen hänelle edelleen hyvin tärkeä. Lomamatkaltaan hän soitti joka ilta ja oli puhelimessa rakastettava ja eroottinen. Kuitenkin kuulin samoihin aikoihin hänen olleen eräässä kirkkokonsertissa jälleen uuden naisen ja he olivat kävelleet käsi kädessä. Kysyin mieheltä jälleen uuden suhteen laatua ja hän myönsi suhteen, mutta kertoi, että haluaa meidän jatkavan elämän loppuun asti intiimiä suhdettamme, vaikka hän haluaa jatkaa myös tätä uutta suhdetta. Kerroin hänelle, että en halua enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan ja tällä kertaa tarkoitan sitä. Hän meni noloksi, otti joitain pillereitä ja poistui. Mies on 60-vuotias ja arvostetussa ammatissa, hänellä on kolme aikuista lasta ja hän on eronnut aviovaimostoon noin 12 vuotta sitten ja on sen jälkeen asunut lyhyemmän tai pidemmän aikaa lähes 10 naisen kanssa.
En usko, että liitto bipon kanssa voi onnistua. Hän on niin epäluotettava ja salaa ajatuksensa ja suunnitelmansa ja tuo ne sitten yllättäin esille ja yleensä järkyttää kumppanin täydellisesti.
Uskon, että oman elämän kannalta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pysytellä erossa tällaisesta ihmisestä. Luulen, että bipo ei pysty rakastamaan toista aidosti.

Näinhän se menee. Kuitenkaan bipo ei ole täysin tahdoton tunteidensa vanki, jos siihen itse kiinnittää huomiota ja miettii ja vahtii KOKO AJAN tekemisiään. Asioista voi ottaa kiinni ennenkuin ne karkaavat käsistä.

Itselläni oli koko avioliiton ajan lukuisia miessuhteita (varmaan 100 tai jotakin..). Eikä mikään riittänyt. Niitä piti olla useita koko ajan ja varalla vielä muutama. Ei ihme, että yli 20 v. kestänyt liitto päättyi eroon. Tosin itse hain eroa, mutta näin jälkikäteen ihmettelen exäni rakkautta, kun jaksoi vaan katsella menemistäni.

Seuraavan suhteen alussa päätin, että olen uskollinen. Hmm... Vajaan 10 v. aikana syrjähyppyjä oli vajaa kymmenkunta. En pystynyt olemaan kokonaan ilman. Suhteet tuovat jännitystä elämään ja niistä saa (muka) jotakin, jota omasta perussuhteesta ei saa. Tämäkin mies jaksoi ymmärtää, kun oikein katuvaisena selittelin asioita edes jotenkin päin oikeinpäin.

Nyt olen taas uudessa suhteessa, ollut vuoden. Päätin, että syrjähypyt saavat vihdoinkin riittää. Mies rakastaa minua ja tietää sairaudestani - ihan niinkuin edellisetkin miehet (syrjähypyille en koskaan kertonut sairaudesta). Vaikka miten päätin olla uskollinen, niin yksi päivä huomasin laittavani nettiin ilmoituksen deittipalstalle. Huoh. Valtava epäonnistumisen tunne... Tajusin mitä teen, en vain voinut sille mitään. MUTTA: en ole vastannut kirjoittajille. Yritin poistaa hakuilmoituksen, mutta se ei onnistunut.

En siis ole täysin tunteiden vietävissä, mutta vaatii ihan kamalan paljon vahtimista mitä tekee. Lipsuminen tapahtuu melkein kuin itsestään, jos ei koko ajan tietoisesti ajattele mitä tekee. Myös tunteen vaaliminen nykyiseen miesystävään vaatii tietoista ajattelua. Rakastanko vai en...? Onko tunne häilyvä vai onko sille perusteita? Huonon itsetunnon haltijana en ole varma, rakastaako mies vai ei. Järjellä asiaa tarkastellen tiedän, että rakastaa.

Näiden satunnaisten suhteiden kanssa "tietää", että toinen välittää (muka). Ilmassa on erotiikkaa, läheisyyttä ja kaikkea kivaa, mitä suhteen alussa on. Toimintaa ja hyviä fiiliksiä. Niitä on helppo kehittää lisää mielessään, kun toista ei vielä kunnolla tunne. On paljon tilaa KUVITELLA toinen sellaiseksi kun haluaa. Ja siihen ihannemielikuvaansa rakastuu. Kun arki paljastuu, katoaa myös hohto. Hypomaniassa on niin helppo innostua uudesta ihmisestä... ihan samalla tavalla kuin uusista harrastuksista tms.

Olen PÄÄTTÄNYT nyt onnistua. Ei muita miehiä. Opettelen sanomaan EI houkutuksille. En halua enää pilata elämääni. En ole psykoosissa, siis olen tietoisessa vastuussa tekemisistäni. Lääkkeitä syön, vaikka en haluaisi. Ymmärrän, että ne auttavat hillitsemään impulsseja, joita muuten tulisi.

Ei tämä helppoa ole. Voin vain kuvitella, miten paljon bipon käytös voi loukata ja satuttaa. Mutta: eivät KAIKKI bipot ole samanlaisia. Tosin todennäköisyys johonkin käyttäytymiseen on olemassa, mutta antakaa meille edes mahdollisuus. Loputtomiin ei tarvitse ymmärtää. Uskon että on mahdollista elää onnellisessa suhteessa sairautensa tiedostavan bipon kanssa.

Ei niillä ole kuin oma hyöty mielessä. Kaikessa. Olen muuttamassa kauas ja meinaa seurata. Paskiainen.

Tässä keskustelussa on aika oksettavia esimerkkejä siitä miten nämä ns bipot ajattelevat. Moraalin, järjen ja empatian puute on bipolaarisuutta näiden mukaan.
Jossain tuolla ylempänä joku seksiin addiktoitunut tulkitsi yömyöhään py%%y-sivuille kirjautumisensa bipolaarisuudeksi: päivän työt ja askareet oli kyllä menneet ihan OK. Näillä palstoilla on ollut myös bipoja pikavippisankareita, joiden todellinen ongelma on %-laskun, yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskun osaamisen puute yhdistettynä siihen moraalin puutteeseen ja ahneuteen. On ollut bipoksi diagnosoituja, jotka selittävät väkivaltaisuuttaan tällä green card-diagnoosilla.
On ollut päihteillä aivonsa tuhonneita henkilöitä.
Ja masentaa eikä unikaan tule, kun tajuaa että on taas tyhmyyttään järjestänyt itsensä kuseen.
Jos bipolaarisuus sairautena todella on olemassa, nämä vastuunpakoilija-"bipot" ja toisaalta diagnooseja tehtailevat psykiatrit tekevät julman teon sairaita ihmisiä kohtaan. Nykyään bipo on entisajan skitso (-80 - -90 luvun haukkumasana): diagnoosista on tullut haukkumasana. Tosin onhan meillä olemassa myös narsistit ja sosiopaatit adjektiiveina.
Kaikki myötätuntoni, jos joku todella kokee sairastavansa tautia, jossa asioiden sössiminen ei ole omassa kontrollissa pikku harjoittelulla.
Katsotaan kauanko tämä viesti saa olla, ennen kuin joku green card sen poistattaa.

Sairastan itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja tunnistin itseni kirjoituksistanne.
Maniassa ei paljoa kiinnosta muiden mielipiteet ja masennuksessa sitten yritetään parannella haavoja.
Jätin maniassa 7 vuotta kestäneen suhteen ihan tuosta vaan. Ei ottanut mies enää takaisin ja nyt yritän kerätä palasia kasaan edelleenkin vaikka tapahtuneesta on jo kohta kaksi vuotta. Opin läksyni. Lääkkeet syön säännöllisesti ettei olot vain keikahda maniaan tai masennukseen eikä tule tehtyä tyhmyyksiä.

Yleisesti sanon, että hyvää elämää ei ole edessä sille, joka sitoo itsensä mt-ongelmaiseen, olipa häiriön laatu sitten mitä hyvänsä mustasukkaisuudesta skitsofreniaan tai jotain siltä väliltä.

Maailmassa on sentään vielä enemmistö mieleltään terveitä, joten luulisi näiden joukosta löytyvän sopiva kumppani.

Kuulostaa enemmän narsistilta kuin bipolta. Manipulointi ei kuulu bipon oireisiin. Bipo on myös jaksoittainen sairaus. Bipo ei siis ole koko aikaa ailahteleva, ainoastaan mania/sekamuotoisissa kausissa. Kaudet voivat kestää kauankin mutta vastaavasti tulisi olla masennus/oireettomia kausia. Näiden aikana tulisi olla tasainen, kohdella muita hyvin eikä olla väkivaltainen. Usein menee vuosia, ainakin kuukausia ilman sekamuotoisia tai manioita. Voisiko miehellä olla epävakaa narsismi? Tai bipo narsismi? Tai epävakaa bipo narsismi? Ehdotus vain mietittäväksi. En ala ketään diagnosoimaan ilman tuntemista ja koulutusta. Tunnen kuitenkin muutaman epävakaan, yhden narsistin ja kaksi bipoa. Bipon diagnosoinnissa on ongelmia. Jotkut saavat turhaan diagnoosin siitä kun oikeasti syynä on jokin muu häiriö. Jotkut taas joutuvat odottamaan oikeaa diagnoosia päälle kymmenen vuotta.