Kuolemanpelko

Janika

Miten pääsee eroon kuolemanpelosta, tulemalla uskoonko? Aina kun alan ajattelemaan omaa kuolemaani, sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa (voi tehdä muutaman ylimääräisenkin lyönnin) ja aiheuttaa hengenahdistusta. Muiden ihmisten kuoleman pystyn käsittelemään ja suremaan, mutta oma kuolemani kauhistuttaa. Pelkkä ajatus siitä että nyt olen täällä ja sitten yht'äkkiä en olekkaan saa minut hysteeriseksi. Mikä avuksi? Voisiko hypnoosista olla apua? Olen vasta kolmikymppinen.

177

46210

Äänestä

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • ann

      pelko, joka lienee useimmilla. Nuorena ja terveenä asiaa ei yleensä ajatellakaan, onhan luonnollista keskittyä elämään. Kuitenkin mielestäni meidän kaikkien pitää terveellä tavalla muistaa, että kuolema on jokaisen kohdalle tuleva varmasti. Silti ei pidä alkaa sitä erityisesti murehtimaan, vaan elää mahdollisimman täyttä ja antoisaa elämää, mitä se kunkin elämäntilanteissa on mahdollista.

      En osaa sinua oikein lohduttaa, mutta olisiko ketään kypsää, viisasta henkilöä, jonka kanssa voisit keskustella.
      Useimmat ihmiset pääsevät pelostaan vasta toivottoman sairauden edessä, jolloin kuolema koetaan helpotuksen tuojana. Vanhakaan henkilö terveenä ollessaan ei halua kuolla.

      • Tintti

        Satavuotias on kuoleman uhan alla aika totaalisesti, mutta en ole huomannut edes senikäisellä tuota pelkoa, joskus he odottavat, että noutaja tulisi.
        Kerran sairaalssa yhden vanhuksen piti kuolla. Lääkäri sanoi, että kuolema tulee. Vanhus makasi kädet ristissä rinann päällä ja antoi minulle toimintaohjeita, mitä siis pitää muistaa kenellekin sanoa.
        Välillä lääkäri kuunteli sydäntä ja vanhus kyseli:vieläkö kuuluu. Tunti tätä menoa ja lääkäri lähti. Vanhus oli vihainen kun ei kuolema tullutkaan. eli vielä kauan ja aina muisteli tuota kun piti kuolla ja luuli jo onnistuneensa.
        Että turhaa pelkäät, ei sitä niin vain kuolla. Kyllä tässä on kuule monenlaista edessä ennen kuin se päivä koittaa.

      • tuttu pelko
        Tintti kirjoitti:

        Satavuotias on kuoleman uhan alla aika totaalisesti, mutta en ole huomannut edes senikäisellä tuota pelkoa, joskus he odottavat, että noutaja tulisi.
        Kerran sairaalssa yhden vanhuksen piti kuolla. Lääkäri sanoi, että kuolema tulee. Vanhus makasi kädet ristissä rinann päällä ja antoi minulle toimintaohjeita, mitä siis pitää muistaa kenellekin sanoa.
        Välillä lääkäri kuunteli sydäntä ja vanhus kyseli:vieläkö kuuluu. Tunti tätä menoa ja lääkäri lähti. Vanhus oli vihainen kun ei kuolema tullutkaan. eli vielä kauan ja aina muisteli tuota kun piti kuolla ja luuli jo onnistuneensa.
        Että turhaa pelkäät, ei sitä niin vain kuolla. Kyllä tässä on kuule monenlaista edessä ennen kuin se päivä koittaa.

        mitään neuvoa tai lohdutusta sanoa koska koen samaa kuolemanpelkoa päivittäin. Olen 60 vuotias mies ja vielä viisi vuotta sitten tälläinen pelko oli tuntematon.

      • sama tunne
        tuttu pelko kirjoitti:

        mitään neuvoa tai lohdutusta sanoa koska koen samaa kuolemanpelkoa päivittäin. Olen 60 vuotias mies ja vielä viisi vuotta sitten tälläinen pelko oli tuntematon.

        Minä olen 52 v nainen ja ajattelen kuolemaa päivittäin,lapsena olin jo herkkä ja äidiltäni aina pyysin .että haudataanhan meidät vierekkäin.
        Nyt ajattelen puolisoni kuolemaa ,että jos jään tänne ,mutta pelkään omaakin kuolemaa.
        Polttohautauksen olen toivonut,en tiedä ottiko puoliso vakavasti.Pelkään jotenkin mennä maan alle että jos vaikka heräis.PS Tämä ei ollut mikään pila.Kirjoitelkaa jas tunnette samoin.

      • mies 55
        sama tunne kirjoitti:

        Minä olen 52 v nainen ja ajattelen kuolemaa päivittäin,lapsena olin jo herkkä ja äidiltäni aina pyysin .että haudataanhan meidät vierekkäin.
        Nyt ajattelen puolisoni kuolemaa ,että jos jään tänne ,mutta pelkään omaakin kuolemaa.
        Polttohautauksen olen toivonut,en tiedä ottiko puoliso vakavasti.Pelkään jotenkin mennä maan alle että jos vaikka heräis.PS Tämä ei ollut mikään pila.Kirjoitelkaa jas tunnette samoin.

        ei ole minullakaan, että myös jotenkin pelkään maan alle joutumista ja siellä heräämistä. Polttohautausta pelkään ehkä vielä enemmän jos siinä sittenkin tunnen kipua. Järjenvastaisiahan tälläiset ajatukset ovat, mutta minkäs teet kun ne pyörivät päässä.

      • Apuaa
        sama tunne kirjoitti:

        Minä olen 52 v nainen ja ajattelen kuolemaa päivittäin,lapsena olin jo herkkä ja äidiltäni aina pyysin .että haudataanhan meidät vierekkäin.
        Nyt ajattelen puolisoni kuolemaa ,että jos jään tänne ,mutta pelkään omaakin kuolemaa.
        Polttohautauksen olen toivonut,en tiedä ottiko puoliso vakavasti.Pelkään jotenkin mennä maan alle että jos vaikka heräis.PS Tämä ei ollut mikään pila.Kirjoitelkaa jas tunnette samoin.

        toi yks hautaamisjuttu, toi iha hirveet ahdistusta, et heräis siel.. mut ite oon vasta 17, ja muistan että oon 9 vuotiaasta asti aina pelännyt kuolemaa ja että sen jälkeen ei ole mitään, en tiedä mitä tehdä..... pelottaa joka yö ja aina kun yrittää mennä nukkumaan alkaa miettimään kuolemaa jos yksin menee nukkumaan, enkä ole mistään löytänyt helpotusta tähän asiaan.
        Miettikääpä et..sitku kuollaa..me kuollaa..sit...loputtomii...ollaa vaa kuolleita?...uskon jumalaan mutta oon vainoharhanen ihminen..tällast mul on joka päivä..enkä tiedä mitä asioita pitäs tehä tälle..jos jollaki apukeinoi tähänki nii..ne on elämää arvokkaampii mulle uskokaa pois, jos en pelkäis kuolemaa nauttisin elämästä moninkertasesti enemmän.

      • emi08

        pelkään aaveita

      • Kyllä se siitä
        mies 55 kirjoitti:

        ei ole minullakaan, että myös jotenkin pelkään maan alle joutumista ja siellä heräämistä. Polttohautausta pelkään ehkä vielä enemmän jos siinä sittenkin tunnen kipua. Järjenvastaisiahan tälläiset ajatukset ovat, mutta minkäs teet kun ne pyörivät päässä.

        Kärsitte elävältä hautaamisen pelosta. Nykyaikana on lähes mahdotonta tulla ainakaan länsimaisessa valtiossa elävältä haudatuksi (rikoksia/tapaturmia lukuunottamatta). Kyllä siinä ihmisen kuollessa varmistetaan niin monella tapaa, ettei ole enään elossa. Tiedä sitten onko mahdollista tehdä jonkinlainen testamentti, että kuoltua katkaisevat vaikka jonkun tärkeän hermoradan tai verisuonen ettei varmasti herää. Elintenluovutus kuoleman jälkeen on tietysti yksi hyvä tapa ehkäistä elävältä hautaamista ja samalla voi pelastaa jonkun hengen.

    • tuttu tunne

      Unohdin mainita, että uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja sen paremmuuteen nykyiseen nähden, mutta siitä huolimatta pelkään kuolemaa!?

    • Mape

      Ei kuolemassa ole mitään pelättävää. Se on vain yksi vaihde elämässä ei sen kummempaa. Sen sinä varmaan tiedätkin, ettei yksikään ihminen voi kuolemaa välttää. Eikä elämää ole ilman kuolemaa.
      Meidän jokaisen olisi oltava valmis kuolemaan joka päivä, sillä silloin olet sinut itsesi kanssa. Koska emme itse määrää aikaa minkä saamme olla täällä.Vaikkakin olen vakavasti sairas,yritän elää aivan normaalia elämää niillä ehdoilla joita minulla on. En ajattele jatkuvasti kuolemaani, koska se tulee joskus joka tapauksessa.Olen iloinen jokaisesta päivästä ja osaan nauttia jokaisesta pienestä hetkestä ja pienistä asioista joista minun päiväni koostuu.
      Ps:Uskoisin sinun kuolemanpelkosi johtuvan aivan muusta. Kannattaisi keskustella asiasta lääkärin kanssa.

    • kilpikonna

      kokenut. Välillä helpottaa ja pystyy elämään kuukausia ajattelematta kuolemaansa konkreettisesti ja nauttimaan elämästään. Silloin menee hyvin, mutta sitten kun rupee ajattelemaan omaa kuolemaansa... Alkaa sydän hakata tuhatta ja sataa ja tuskallisen ahdistava olo iskee koko olemukseeni. Ei pysty sitten ajattelemaan järkevästi vaan mielessä pyörii sana kuolema kuolema koko ajan. Olen yrittänyt nauttia elämästäni aina ja nauttia kaikesta ja ottaa vastaan kaiken järkevällä suhtautumistavalla.
      Pahinta on ajatella, että yhtäkkii joutuisi kohtaamaan kuoleman ilman valmistautumista siihen. Joten sen vuoksi olen yrittänyt ottaa jokaisen päivän siten kuin se voisi olla viimeiseni. Yrittänyt olla valmis kuolemalle joka hetki. Se on todella vaikeaa ja kasvattava kokemus, mutta aikaa myöten se helpottaa pikkuhiljaa. Alkaa hyväksyä oman elämänsä pituuden rajallisuuden. ja voi lohduttautua sillä, että ei oman ajan ihmiset jää todellakaan elämään pitkäksi aikaa oman kuoleman jälkeen. Kaikilla on sama kohtalo edessä. Kukaan ei ole kuolematon. Olen joutunut kohtaamaan kuolemaa omassa elämässäni, kun isäni kuoli yllättäin ollessani 16-vuotias ja ystäväni kuoli autokolarissa yllättäin. Näiden tapahtumien vuoksi joutunut miettimään omaa tulevaa kuolemaa jo ajoissa. Olen vasta 19-vuotias nainen ja kuolemaa tullut käsiteltyä jo jonkun aikaa.. mutta voin sanoa, että pahin kuolemanpelko on takana. Älkää kieltäkö kuoleman olemassaoloa vaan hyväksykää se ja nauttikaa elämästä siten, että voitte olla tyytyväisiä elämäänne kuolinhetkellänne. Hyväksyminen vapauttaa pelosta ja tottakai jutteleminen jonkun läheisen kanssa. Tuntemuksien jakaminen ja ajatuksiensa kertominen vapauttaa kovasti. Niin olen minäkin jutellut läheisen ihmisen kanssa ja todella paljon se tuo vapauttavaa olotilaa ja rauhoittaa. Toivottavasti Janika sullakin helpottaa kuolemanpelkosi.

    • Irina

      Olen nyt 35-v. Olen kärsinyt 14-vuotiaasta lähtien unettomuudesta ja noin 20-vuotiaana ahdistus, joka aiheutti unettomuutta, kohdistui kuolemanpelkoon - luultavasti siksi, että siihen mennessä olin pystynyt käsittelemään muut ahdistuksen aiheuttajat eli pelkäsin nuorempana konkreettisempia asioita, mutta pystyin iän myötä järkeilemään pelot aiheettomiksi. Ahdistus kuitenkin etsi uusia syitä ja päädyin kuolemanpelkkoon.

      Myöhemmin opin hallitsemaan ahdistustani. Sain elämässä kokemuksia siitä, että selviän, pärjään ja kykenen. Kun yleinen ahdistus helpotti, helpotti myös kuolemanpelko. Nurinkurisinta asiassa oli, että ollessani pahasti ahdistunut, myös toivoin kuolemaa vähintään yhtä paljon kuin sitä pelkäsin. Kun ahdistus helpotti, myös kuolemanhalu helpotti.

      Siksi luulen, että sinun kannattaisi keskittyä siihen, mitä pelkäät elämässä, ei siihen, mitä pelkäät kuolemassa.

    • Kaarina

      Kuoleman pelkoonne. Seuraavan kerran kun se iskee tietoisuuteen, niin ruvetkaa heti ajattelemaan Enkeleitä oikein syvästi ajattelette tuijottakaa yhteen kohtaan minne vaan ja ajatelkaa minkä näköinen on sinun enkelisi..? Kun näin olette tehneet hetken niin pyytäkää että teiltä otettaisiin pois kuoleman pelko. Olen täysin varma että sen jälkeen ette ikinä tule pelkäämään sellaista asiaa joka on luonnollinen kaikelle elävälle.

      • isänpoika

        Tämä vielä teille ketkä ovat uskonnollisia ja pelkäätte kuolemaa. Ei jeesuksessa ihmisenä ollut varsinaisen suurta eroa meihin. Jos hän nousi kuolleista miksi emme me voisi.

    • 24v

      En mäkään haluaisi kuolla. Toivottasti nyt nopeasti keksitään ihmelääke jolla voidaan ehkäistä ihmisten vanhenemiset ja kuolemat. Harmittaa etten ruvennut opiskelemaan biologiaa tai lääketiedettä, se olisi ollut hyödyllisempää kuin it-ala jolle lähdin. Luulin etten koskaan pelkäisi kuolemaa, mutta jo tässä iässä olen alkanut pelätä sitä. Osittain sen vuoksi että omat vanhemmat lähentyvät eläkeikää ja muistan vielä varhaislapsuuteni kuin eilisen päivän. Kamalaa kun elämä menee niin nopeasti ohitse! Pitää ainakin yrittää pysyä terveenä, silloin todennäköisyys pitkälle iälle on paljon suurempi.

    • Issukka

      turhilla peloilla, sillä eihän meistä kukaan tänne lopullisesti jää! Turhilla peloilla unohdat elää tässä ja nyt - tätä päivää! Ei kukaan tiedä huomisesta - tulevaisuudesta, ennakkoon on kuitenkin aivan turha surra ja pelätä!!! Huomasin ja ymmärsin sen 20v sitten, kun ikäkausikriisin yhteydessä oli myös vastaava kuoleman pelko. Täytän siis 50 ja elän edelleen!!! Senhän teet sinäkin - ja pitkään!!!

      • 666

        EIKÄ SE OLE MITENKÄÄN HÄVETTÄVÄÄ, JOSKUS SE TULEE ENNEN PITKÄÄN VASTAAN.

    • frao

      kolmenkympin tienoilla, itsellänikin joskus tulee ihan jostain vain ajatus että loppuuhan tämä joskus. Ja kauheinta siinä on että ajatus iskee iloisissa ja hyvissä tilanteissa. Mutta siitä pääsee nykyään eroon kun ajattelee että kaikilla se on edessä, eikä sille voi mitään että se tulee ennemmin tai myöhemmin, murehti sitä tai sitten ei, joten parempi olla murehtimatta. Parempi on vain ottaa kaikki ilo elämästä, eikä miettiä sellaisia asioita kuten kuolemaa joille ei mahda mitään.
      Kai se tässä kolmenkympin kohdalla iskee kun huomaa ettei olekkaan kuolematon ja keho ei enää pidä itseään niin hyvin yllä kuin aiemmin. Sen lisäksi alkaa miettiä että onko tehnyt tähän ikään mitään kuolematonta, niinkuin joku sanoi että on tullut haaskattua aikaansa IT alalla, niin minäkin olen tehnyt. Mutta sanoisin siihen neuvoksi että pitää yrittää ottaa hetkestä kiinni, onhan kolmenkymppiselläkin varaa tehdä melkein mitä vain. Moni tuttu on vielä viisikymppisenäkin mennyt kouluun ja opiskellut uuden ammatin tms. Täytyy vain asettaa tavoitteet että kuinka haluaa elämänsä viettää ja sitten yrittää noudattaa niitä ja jos epäonnistuu niin yrittää löytää hyviä puolia siitä minkä on saavuttanut.

      Niin ja minä olen uskossa, tuo tietysti lohtua, mutta ainakin minulla iskee silti silloin tällöin kuoleman pelko.

    • Milla

      Hei! Minullakin oli joku aika sitten kauhea kuolemanpelko... Olen tietoisesti etsinyt ja tutstunut kuolemaan, jotta pelkoni hellittäisi. Kirja: Keskusteluja jumalan kanssa 1, 2 ja 3 (kirjoittanut Walsch, Neale, Donald), poisti minun pelkoni. (voi lainata kirjastosta. Aloita sarjan ensimmäisestä osasta, koska siinä kuolemaa käsitellään eniten). Uskoisin että siitä on apua sinullekkin. Se kirja ei ole raamattu, eikä siinä kehoiteta mihinkään ahtaaseen lahkolaisuuteen. Vaan se on yksinkertaisesti vuoropuhelua jumalan ja kirjoittajan välillä. Siinä tulee myös vastauksia muihinkin meidän elämäämme vaikuttaviin asioihin!:)

      • Talvi5

        Kiitos,Miia,
        Minä odotan elämäni suurinta päivää,sitä kun minut noudetaan kirkkauteen. Kuolemaa ei ole. Luomakunnan Herra itse sanoo:"Minä en koskaan jätä Sinua enkä hylkää Sinua"."Minä rakastan sinua iankaikkisella (kuolemattomalla) rakkaudella."
        Sinun syntmäsi oli korkeimman tiedossa ennenkuin vanhempasi tiesivät sen ja niin on myöskin sinun täältä poistumsesi,kun sinut kutsutaan henkilökohtaisesti.
        Siihen asti meidän tulee tehdä tästä maailmasta parempi paikka elää.Sen on elämän tarkoitus. Murheesta voi tulla siunaus.
        Ystäväni 40 v,oli vakavasti sairas eikä hänelle ollut enää apua olemassa. Hän itki tukaisena ja samalla mies seisoi hänen sänkynsä päässä , joka viittasi kädellään hänelle ja sanoi yhden sanan:TULETKO ? nainen vastasi riemua täynnä kovlalla äänellä : Tulen, Minä tulen. Hän oli nosemassa ylös makuulta (mitä hänen ei olisi pitänyt tehdä luuston haurauden vuoksi).Välittömasti aloin tukemaan hänen vartaloaan.Hän sanoi:Jeesu seisoo minun edessäni ja sanoi tuletko,minä annan hänen ottaa minut. Niin hän poistui kauniisti noutajansa käsivarsille., hymy huulilla.
        Hän menetti pelkonsa ja sai elämän.
        Miehelleni kävi myöskin näin kotona sairastettuaan pitkään. Hänet korotettiin kirkkauteen kasvojeni edessä. Hän kiitti minua kauniisti ja oli pois. Sitä enne nhyvä enkeli seisoi hänen edessään ja otti hänet mukaansa.
        Olen itse kokenut kuoleman,mutta palannut takaisin (sairaalainfectio).
        Se oli ihana kokemus,enkä siksi voi pelätä ,odotan sitä hetkeä ja nautin elämstä siihen asti.
        Jumalan, Taivaan ja Maan Luojan Sanaa kannattaa lukea. Hänhän loi kaiken Sanansa kautta,myöskin Sinut.

    • Lape

      Tiedän tuon tunteen enemmän kuin hyvin. Olen kärsinyt kuolemanpelon aiheuttamasta ahdistuksesta n.20 vuotta. Saan juuri samanlaisia ahdistus/paniikkikohtauksia kuin sinäkin, kun ajattelen kuolemaani, sitä ettei joku päivä enää olekaan olemassa. Kohtaukset tulevat aina silloin kun elämässäni on kaikki hyvin ja ne pilaavat nämä onnelliset hetket. Äitini koki samanlaista ahdistusta nuorena ja on minulle ainut todellinen tuki tilanteessani. Siskollani tai veljelläni ei tällaista ole. Olen saanut jonkinlaista apua terapiasta ja joutunut turvautumaan myös lääkkeisiin helpottaakseni masennustani. Ahdistus helpottaa aina muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja osaan nauttia elämästäni. En ole ollenkaan vakuuttunut että tämä pelko helpottaa koskaan, vaikka äitiäni helpotti se että hän sai meidät, lapsensa ja osaa nyt suhtautua asiaan "järkevästi". En tiedä onko lasten tekeminen minullekin ainoa vaihtoehto, vaikka pelosta pääseminen ei saisikaan olla syy lastentekoon. Helpottavaa nähdä etten ole ainut totaaliseen ahdistukseen asti menevissä peloissani. Minäkin suosittelen kyllä niitä ammattiauttajia, että elämä pysyisi jotakuinkin koossa.

      • kuolemanpelkoa

        Lasten saaminen kaikkea muuta kuin helpottaa kuolemanpelkoa. Ennen lapsia tunsin jotenkuten selviytyväni kammottavasta ajatuksesta, siitä että luovun jonain päivänä kaikesta, poistun, kuolen, muutun ruumiiksi. Lasten saamisen jälkeen iski se todellinen kuolemanpelko, fyysistä kipua aiheuttava huoli omista jälkeläisistä. Lapset ovat ihaninta mitä omassa elämässä on, mutta tämän kiintymyksen ja rakkauden jatkeena päätään nostaa toivottomuus ja kauhu. Entä jos jotain tapahtuu HEILLE?

      • joku11111
        kuolemanpelkoa kirjoitti:

        Lasten saaminen kaikkea muuta kuin helpottaa kuolemanpelkoa. Ennen lapsia tunsin jotenkuten selviytyväni kammottavasta ajatuksesta, siitä että luovun jonain päivänä kaikesta, poistun, kuolen, muutun ruumiiksi. Lasten saamisen jälkeen iski se todellinen kuolemanpelko, fyysistä kipua aiheuttava huoli omista jälkeläisistä. Lapset ovat ihaninta mitä omassa elämässä on, mutta tämän kiintymyksen ja rakkauden jatkeena päätään nostaa toivottomuus ja kauhu. Entä jos jotain tapahtuu HEILLE?

        juu ite olen 30 mies ja mulla 3 vuotias lapsi... mulle tuli ahdistus omasta kuolemasta ja siitä etten näe enää omaa lastani... aikaisemmin joskus parikymppisenä olin aika masentunut ja valmis tekemään itsemurhan nyt en pystyis todellakaan... lisäksi minua pelottaa kuolemassa se että lasketaan kylmään kosteaan hautaan jonne joutuu puristuksiin maa massojen alle.

    • mä_

      Entäs kun herää öisin siihen että pelottaa kuolema? Oon kohta 20-vuotias opiskelijaneitonen ja kuolemanpelko on mielessä päivittäin.. Ja silloin kun on stressaantunut heräilee yöllä siihen että pelkää kuolemaa.. Pelottaa..

      • Janina

        Todella fantastista löytää keskustelu ko. aiheesta, ja huomata ettei ole yksin. Mä olen 26.v perusterve nainen, joskin aika "dramaattinen" ja ns. villiä opiskeljaelämää elämä. Seurustelen, ja puolisoni mielestä ahdistus ym. oireet(kuolemanpelko, "pulssioireet", vainoharhaisuus, luulosairaus...) johtuvat ainoastaan siitä, että olen niin "dramaattinen".

        Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...

        Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.

        Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.

        Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.

        Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????

        Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?

      • ~K~
        Janina kirjoitti:

        Todella fantastista löytää keskustelu ko. aiheesta, ja huomata ettei ole yksin. Mä olen 26.v perusterve nainen, joskin aika "dramaattinen" ja ns. villiä opiskeljaelämää elämä. Seurustelen, ja puolisoni mielestä ahdistus ym. oireet(kuolemanpelko, "pulssioireet", vainoharhaisuus, luulosairaus...) johtuvat ainoastaan siitä, että olen niin "dramaattinen".

        Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...

        Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.

        Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.

        Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.

        Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????

        Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?

        Jotenkin kuulostaa niin tutulta tuo sinun kertomus Janina. Itse olen samanikäinen, naimisissa oleva nainen. Elän ihanassa suhteessa ja tällä hetkellä yritämme saada lasta. Olen kärsinyt nuorempana paniikkihäiriöstä johon liittyi kuolemanpelko. Se pysyi poissa monta vuotta ja nyt se välillä yrittää tulla takaisin. Uskon että se johtuu kovasta stressistä töissä sekä perheessä sattuneesta sairastapauksesta. Yhtäkkiä on vain mieleen tullut, että tässähän saattaa elämä loppua kesken tuosta noin vaan. Suvussani on myös alkoholismia ja tunnen syyllisyyttä siitä jos viikonloppuna juon viiniä tai jotain muuta. Pelkään että minustakin tulee alkoholisti. Minulla on ollut vaikea lapsuus ja pelkään että nämä juontavat juurensa sieltä. Halu mennä psykologille on kova, mutta minusta tuntuu etten jaksaisi selittää siellä kaikkea. Pelkään ottaa sen askeleen, vaikka tiedän että se voisi olla hyvä asia..Tiedän että olen todella herkkä ja reakoin asioihin todella voimakkasti. Lisäksi voisin myös itseäni kuvata sanalla "dramaattinen" vaikka olenkin huomannut hieman rauhoittuvani kun ikää tulee lisää..Tällaisia ajatuksia minulla. Jos haluat keskustella niin laitahan sähköpostia. Ihana löytää kohtalotovereista tukea asialle.

      • tyttönen -86
        Janina kirjoitti:

        Todella fantastista löytää keskustelu ko. aiheesta, ja huomata ettei ole yksin. Mä olen 26.v perusterve nainen, joskin aika "dramaattinen" ja ns. villiä opiskeljaelämää elämä. Seurustelen, ja puolisoni mielestä ahdistus ym. oireet(kuolemanpelko, "pulssioireet", vainoharhaisuus, luulosairaus...) johtuvat ainoastaan siitä, että olen niin "dramaattinen".

        Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...

        Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.

        Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.

        Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.

        Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????

        Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?

        on mukava tietää etten ole ainoa... aikalailla samoja asioita minullaki. Pienenä istunu terapiassa monta vuotta lapsuudessa sattuneiden asioiden takia. Silloin en ole osannut edes ajatella mitä kuolema on. Nykyään elän myös hyvässä parisuhteessa, mutta pelkään että kuolemanpelkoni johtaa loppujenlopuksi siihen, etten uskalla enää poistua kotoa. Ja en päästä miestänikään pois kotoa. Aika lailla järjetöntä..

        Kuukauden päästä pitäisi lähteä lomamatkalle, ja pohdin juuri äsken, että olisiko parempi perua, kun en ole vielä valmis kuolemaan. Mieheni vain piettää minua typeränä.

        Tässä taas huomaa kuinka lapsuus vaikuttaa paljon. Minulla ollut paljon huonoja kokemuksia, suvussa alkoholismia, syöpää ja paljon paljon muita sairauksia. Puolentoista vuoden sisällä lähti 4 läheistä. Sen jälkeen kuolemanpelko on ollut erityisen voimakas. Iltaisin on todella vaikea saada nukutuksi.. Ahdistaa ja ahdistaa. Itken jo valmiiksi mummoni ja muiden sukulaisten kuolemaa, koska pelkään etten kestä sitä. Joka päivä luen lehdestä kuinka nuoria kuolee. Se kaikki vain pahentaa kaikkea.

      • gertyi
        Janina kirjoitti:

        Todella fantastista löytää keskustelu ko. aiheesta, ja huomata ettei ole yksin. Mä olen 26.v perusterve nainen, joskin aika "dramaattinen" ja ns. villiä opiskeljaelämää elämä. Seurustelen, ja puolisoni mielestä ahdistus ym. oireet(kuolemanpelko, "pulssioireet", vainoharhaisuus, luulosairaus...) johtuvat ainoastaan siitä, että olen niin "dramaattinen".

        Tällä hetkellä olen yksin kotona jaktselen hyvin ahdistavaa, joskin erittäin hyvää elokuvaa, "Mystic River", ja taas tuntuu oudolta. Asiaan saattaa vaikuttaa n. 4 lasia viiniä...

        Mulla on näitä "ajatuksia&pelkoja" nykyään lähes päivittäin ja eniten kun olen humalassa/krapulassa.Myös selvinpäin ja etenkin öisin. Vaikea hengittää, tuntuu, että pitää keskittyä. Luulosairautta ja ennen kaikkea pelkoja etten saa kokea sitä mitä eniten haluaisin. Äitiyttä.

        Miten tästä selviäisi? Suvussani on alkoholismia, mutta en koe olevani alkoholistikaan. Elän aivan normaalia opiskelijan elämää....välillä otetaan, ja välillä ei. Harvoin yksin, niin kuin nyt.

        Olen käynyt aikoinani psukologilla mm. suhde asioista, mutta puhuttavaa olisi paljon. olen aika hyvä keksimään syitä. Lapsuudessani on tapahtunut paljon asioita jotka ovat selvittämättä.

        Vaikuttaako kaikki kuitenkin kaikkeen??Keksinko ongelmia itselleni, olenko lähimmäisriippuvainen vai mitä vittua???????

        Aina kun ahdista koetan vain hengittää rauhallisesti, ajatella mukavia asioita jne. Mutta miten kauan näin voi tehdä?

        Janina, kyllä voit päästä eroon siitä pelosta. Minä pääsin kohtaamalla sen sisäisesti ja antautumalla, luopumalla siitä.

    • Ville

      Itse olen vasta 15 ja olen aivan paniikissa lähes joka ilta ja yö. Joskus menee unet ja joskus jopa tekisi mieli huutaa. Omaisten kuolema ja oma kuolema järkyttävät jo pelkkänä ajatuksena. Olen yrittänyt puhua ihmisille asiasta ja se auttaa tietysti hetkeksi mutta pelko ei vaan lähde. Usko auttaa myös välillä.

      • 123

        Pelkään kuolemaa.Pelkään sitä,etä miten pienille lapsilleni käy,kun kuolen =(Isälleenhän he joutuvat,mutta kun isä ei ole mikään malli isä ja lapseni joutuisivat muuttamaan toiselle puolelle suomea,pois omista tutuista ympyröistä.

      • pelkäävä
        123 kirjoitti:

        Pelkään kuolemaa.Pelkään sitä,etä miten pienille lapsilleni käy,kun kuolen =(Isälleenhän he joutuvat,mutta kun isä ei ole mikään malli isä ja lapseni joutuisivat muuttamaan toiselle puolelle suomea,pois omista tutuista ympyröistä.

        Olen aina pelännyt kuolemaa, omalla tavallani, mutta pienen tyttäreni synnyttyä olen ruvennut pelkäämääm kuolemaa kuin mielipuoli.

        Illalla ei voi mennä nukkumaan ja sulkea silmiään kun pelkää ettei herääkään aamulla.

        Tv:tä ei voi katsoa jos siellä käsitellään tai näkee vähääkään kuolemaa.

        Ehkä pelkoni on niin suuri koska en ole menettänyt ketään läheistäni, joten kuolema on minulle niin vieras.

        Eniten pelkään etten ehdi kertoa läheisilleni kuinka heitä rakastan ja kuinka tärkeitä he ovat.

        Mutta olen huomannut että kuoleman pelossa on omat hyvätkin puolensa:

        Yrittää tehdä asioista paremman ja pitää läheisistään parempaa huolta ja miettiä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

        Parisuhteeni on aika huono ja olen todellakin ruvennut miettimään miksi kannattaisi elää onnettomasti kun voi elää onnellisesti, ilman kenekään alistamana.

        Välillä silti tuntuu että olen jotenkin sairas, varsinkin kun ystäväni joille olen asiata puhunut toteavat että "mix ihmeessä" "ihan turhaan".

        Joo, jokainen todellakin meistä lähtee täältä mutta jos ahdistaa niin ahdistaa.

        Toiset pelkää hämähäkkejä toiset kuolemaa, ei kenenkään ahdistusta tai pelkoa saisi pitää turhana, se voi tiputtaa vielä syvemmälle jos kukaan ei kuuntele!

        Jos joku tietää löytyykö kuoleman pelkoon käsitteleviä kursseja tai jos joltain löytyy kokreettisia apu neuvoja niin niitä otetaan ilomielin vastaa.

      • niinonhyva
        pelkäävä kirjoitti:

        Olen aina pelännyt kuolemaa, omalla tavallani, mutta pienen tyttäreni synnyttyä olen ruvennut pelkäämääm kuolemaa kuin mielipuoli.

        Illalla ei voi mennä nukkumaan ja sulkea silmiään kun pelkää ettei herääkään aamulla.

        Tv:tä ei voi katsoa jos siellä käsitellään tai näkee vähääkään kuolemaa.

        Ehkä pelkoni on niin suuri koska en ole menettänyt ketään läheistäni, joten kuolema on minulle niin vieras.

        Eniten pelkään etten ehdi kertoa läheisilleni kuinka heitä rakastan ja kuinka tärkeitä he ovat.

        Mutta olen huomannut että kuoleman pelossa on omat hyvätkin puolensa:

        Yrittää tehdä asioista paremman ja pitää läheisistään parempaa huolta ja miettiä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

        Parisuhteeni on aika huono ja olen todellakin ruvennut miettimään miksi kannattaisi elää onnettomasti kun voi elää onnellisesti, ilman kenekään alistamana.

        Välillä silti tuntuu että olen jotenkin sairas, varsinkin kun ystäväni joille olen asiata puhunut toteavat että "mix ihmeessä" "ihan turhaan".

        Joo, jokainen todellakin meistä lähtee täältä mutta jos ahdistaa niin ahdistaa.

        Toiset pelkää hämähäkkejä toiset kuolemaa, ei kenenkään ahdistusta tai pelkoa saisi pitää turhana, se voi tiputtaa vielä syvemmälle jos kukaan ei kuuntele!

        Jos joku tietää löytyykö kuoleman pelkoon käsitteleviä kursseja tai jos joltain löytyy kokreettisia apu neuvoja niin niitä otetaan ilomielin vastaa.

        on länsimaissa piilotettu ja siitä on tehty vieras asia, se kuuluu elämään niinkuin WC.ssä käyntikin vaikkei tarvita kuin yksi kerta. Piilottelun takia siitä on tullut pelottava, katso muita kulttuureja niissä kuolema on aivan luonnollista eikä sitä pelätä. Ei siihen kursseja tarvita. Kaikki tarvittava on jo sinussa, sinun pitää vain löytää se. Täälläkin on monta hyvää neuvoa kirjoitettuna, ja tärkeätä että se tulee omasta kokemuksesta, muutoin siitä ei ole hyötyä.

      • surrender
        pelkäävä kirjoitti:

        Olen aina pelännyt kuolemaa, omalla tavallani, mutta pienen tyttäreni synnyttyä olen ruvennut pelkäämääm kuolemaa kuin mielipuoli.

        Illalla ei voi mennä nukkumaan ja sulkea silmiään kun pelkää ettei herääkään aamulla.

        Tv:tä ei voi katsoa jos siellä käsitellään tai näkee vähääkään kuolemaa.

        Ehkä pelkoni on niin suuri koska en ole menettänyt ketään läheistäni, joten kuolema on minulle niin vieras.

        Eniten pelkään etten ehdi kertoa läheisilleni kuinka heitä rakastan ja kuinka tärkeitä he ovat.

        Mutta olen huomannut että kuoleman pelossa on omat hyvätkin puolensa:

        Yrittää tehdä asioista paremman ja pitää läheisistään parempaa huolta ja miettiä mitä kannattaa tehdä ja mitä ei.

        Parisuhteeni on aika huono ja olen todellakin ruvennut miettimään miksi kannattaisi elää onnettomasti kun voi elää onnellisesti, ilman kenekään alistamana.

        Välillä silti tuntuu että olen jotenkin sairas, varsinkin kun ystäväni joille olen asiata puhunut toteavat että "mix ihmeessä" "ihan turhaan".

        Joo, jokainen todellakin meistä lähtee täältä mutta jos ahdistaa niin ahdistaa.

        Toiset pelkää hämähäkkejä toiset kuolemaa, ei kenenkään ahdistusta tai pelkoa saisi pitää turhana, se voi tiputtaa vielä syvemmälle jos kukaan ei kuuntele!

        Jos joku tietää löytyykö kuoleman pelkoon käsitteleviä kursseja tai jos joltain löytyy kokreettisia apu neuvoja niin niitä otetaan ilomielin vastaa.

        Itse olin taas neljä viikkoa masentunut. Olen löytänyt vähän aikaa sitten Ilon ja Kaikkeuden, mutta sitten yhtäkkiä masennuin. Lopulta oli niin huono olo, että luulin että kuolen. Jäin sohvalle makaamaan, ja ajattelin, että "nyt kuolen". Antauduin kuolemalle. Sitten muistin syitä miksi en voi juuri nyt kuolla. Se auttoi.

        Ehkä voit kokeilla antautua kuolemalle, jos ongelmasi on kotrollin menettämisen pelko kuten itselläni.

    • Suski25

      Myös minulle kuolemanpelko on tuttu tunne. Jo yläasteikäisenä minulla oli muutaman vuoden ajan vaikeuksia mennä nukkumaan, sillä yleensä silloin iski kamala kuolemanpelko ja itkinkin usein itseni uneen. Nyt 25-vuotiaana huomaan taas jo muutaman vuoden ajan saaneeni hirvittäviä pelkokohtauksia, joskus useammin, joskus hieman harvemmin. Hirveintä on, kun ahdistus iskee kesken työpäivän tai jossain sosiaalisessa tilanteessa -esim. nähtyään vanhan ihmisen- eikä olo tunnu millään helpottavan. Kädet tärisevät, ahdistaa ja tuntuu, ettei saa happea. Yksin ollessa itkusta ei tunnu tulevan loppua. Iskee tunne, että on ihan yksin -aivan niin kuin kuoleman jälkeen.
      Itse kuoleman hetkeä en niinkään pelkää - vaan sitä että kerran kuoltuaan ei tule ikinä enää palaamaan elävien kirjoihin ja että on ikuiset ajat "yksin pimeässä", vaikken varsinaisesti uskokaan, että kuoleman jälkeen on mitään. Minua ahdistaa, että on kuollut koko loppu ikuisuuden... Nytkin tätä kirjoittaessani rupesin jo itkemään.
      Pelkään myös sitä, että vanhempani, veljeni tai mummoni kuolevat. Varsinkin vanhempieni kuolemisen ajatteleminen kauhistuttaa. En todellakaan tiedä miten sitten selviän.
      Olen miettinyt ammattiauttajan apua, mutta jotenki se on vaan jäänyt, kun olo on aina helpottanut ennemmin tai myöhemmin ja parempina hetkinä asiaa ei tule edes ajateltua. Näitä kirjoituksia lukiessani saan kuitenkin hieman voimaa siitä, että en ole ajatusteni kanssa yksin.

      • niin se vain on

        Kuolemanpelko tuntuu lohdullisesti olevan yleisempää kuin luulin. Olen itse kolmekymppiä ylittänyt mies, jolle kuolemanpelko on verrattain uusi asia. Tähän mennessä olen käsitellyt kuolemaa lähinnä humoristisessa mielessä ja ehkä jopa kieltänyt jollain tavalla sen olemassa olon. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut kohtaamaan tavallista enemmän henkisiä vastoinkäymisiä, joiden arvelen osaltaan laukaisseen omasta mielestäni melko karmean kuolemanpelon. Pelkään kuolemassa lähes kaikkea, itse kuoleman hetkestä kuoleman jälkeiseen aikaan. Erityisesti kuoleman jälkeinen aika tuntuu ahdistavalta, sillä mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä enemmän mielikuvitus kauhukuviani ruokkii. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa alkaa uskovaiseksi ja käsitellä kuolemaa sitä kautta, mutta jotenkin en vain ole pystynyt "uskomaan" mihinkään. Kuoleman alituinen ajattelu on vaikuttanut osaltaan myös siihen, että miten suhtaudun jokapäiväiseen elämään. Sanomattakin lienee selvää, että tietoisuus kuoleman väistämättömästä tulosta tekee kaikesta ponnistelusta aika turhan tuntuista. Kuolemahan tulee joka tapauksessa ja lopettaa kaiken. Pahinta kuolemanpelossa on kuitenkin se, että kuolema on todellinen, eikä väheksyttävissä oleva mielikuvituksen tuote. Olisin paljon onnellisempi, mikäli voisin vain hyväksyä kuoleman ja ajatella edes hetken jotain muuta...

      • isänpoika
        niin se vain on kirjoitti:

        Kuolemanpelko tuntuu lohdullisesti olevan yleisempää kuin luulin. Olen itse kolmekymppiä ylittänyt mies, jolle kuolemanpelko on verrattain uusi asia. Tähän mennessä olen käsitellyt kuolemaa lähinnä humoristisessa mielessä ja ehkä jopa kieltänyt jollain tavalla sen olemassa olon. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut kohtaamaan tavallista enemmän henkisiä vastoinkäymisiä, joiden arvelen osaltaan laukaisseen omasta mielestäni melko karmean kuolemanpelon. Pelkään kuolemassa lähes kaikkea, itse kuoleman hetkestä kuoleman jälkeiseen aikaan. Erityisesti kuoleman jälkeinen aika tuntuu ahdistavalta, sillä mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä enemmän mielikuvitus kauhukuviani ruokkii. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa alkaa uskovaiseksi ja käsitellä kuolemaa sitä kautta, mutta jotenkin en vain ole pystynyt "uskomaan" mihinkään. Kuoleman alituinen ajattelu on vaikuttanut osaltaan myös siihen, että miten suhtaudun jokapäiväiseen elämään. Sanomattakin lienee selvää, että tietoisuus kuoleman väistämättömästä tulosta tekee kaikesta ponnistelusta aika turhan tuntuista. Kuolemahan tulee joka tapauksessa ja lopettaa kaiken. Pahinta kuolemanpelossa on kuitenkin se, että kuolema on todellinen, eikä väheksyttävissä oleva mielikuvituksen tuote. Olisin paljon onnellisempi, mikäli voisin vain hyväksyä kuoleman ja ajatella edes hetken jotain muuta...

        Heippa!

        Olen itse vasta 13 vuotta ja jo nyt kuolema on mielessä. Isäni on 52 ja hän on erittäin viisas mies. Hän auttaa ja käsittelee asiat juurta jaksaen. Te ketkä täällä pelkäätte minulla ei ole teille hirveästi sanottavaa. Mutta muistakaa: Elämä on sen arvoista että ottakaa täysi ilo irti. Ja itse uskon siihen, että Jos elää täysillä ja on nähnyt maailmaa ja lähes "kaiken" mikä on nähtävissä, ei silloin enää vanhuuspäivinä tunne että harmi että kuolen. Monihan toivoo että se tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti kun on jo vanha. KAIKILLE VOIMIA ELÄKÄÄ TÄYSILLÄ. KUOLEMA TULEE JOSKUS MUTTA SE TUNTUU TULEVAN NOPEAMMIN JOS MUREHTII. JA MIETTIKÄÄ, OLISIKO OLLUT PAREMPI JÄTTÄÄ SYNTYMÄTTÄ? LUULSIN ETTÄ EI. NE KENELLÄ ON ASIAA KANNATTAISI KÄÄNTYÄ JONKUN ELÄMÄÄ NÄHNEEN LÄÄKÄRIN TAI SUKULAISEN PUOLEEN.

      • Täällä myös
        isänpoika kirjoitti:

        Heippa!

        Olen itse vasta 13 vuotta ja jo nyt kuolema on mielessä. Isäni on 52 ja hän on erittäin viisas mies. Hän auttaa ja käsittelee asiat juurta jaksaen. Te ketkä täällä pelkäätte minulla ei ole teille hirveästi sanottavaa. Mutta muistakaa: Elämä on sen arvoista että ottakaa täysi ilo irti. Ja itse uskon siihen, että Jos elää täysillä ja on nähnyt maailmaa ja lähes "kaiken" mikä on nähtävissä, ei silloin enää vanhuuspäivinä tunne että harmi että kuolen. Monihan toivoo että se tapahtuisi nopeasti ja kivuttomasti kun on jo vanha. KAIKILLE VOIMIA ELÄKÄÄ TÄYSILLÄ. KUOLEMA TULEE JOSKUS MUTTA SE TUNTUU TULEVAN NOPEAMMIN JOS MUREHTII. JA MIETTIKÄÄ, OLISIKO OLLUT PAREMPI JÄTTÄÄ SYNTYMÄTTÄ? LUULSIN ETTÄ EI. NE KENELLÄ ON ASIAA KANNATTAISI KÄÄNTYÄ JONKUN ELÄMÄÄ NÄHNEEN LÄÄKÄRIN TAI SUKULAISEN PUOLEEN.

        Moni vanhempikaan ihminen ei olisi osannut selvittää asiaa noin fiksusti! Ja kuka tietää -mitä oli se aika jota me vietimme ennen syntymäämme ja mitä se aika jota me vietämme elämämme jälkeen. Tämä elämä pitäisi osata nähdä "matkana", "välivaiheena".

      • miesmelkein30
        niin se vain on kirjoitti:

        Kuolemanpelko tuntuu lohdullisesti olevan yleisempää kuin luulin. Olen itse kolmekymppiä ylittänyt mies, jolle kuolemanpelko on verrattain uusi asia. Tähän mennessä olen käsitellyt kuolemaa lähinnä humoristisessa mielessä ja ehkä jopa kieltänyt jollain tavalla sen olemassa olon. Viime aikoina olen kuitenkin joutunut kohtaamaan tavallista enemmän henkisiä vastoinkäymisiä, joiden arvelen osaltaan laukaisseen omasta mielestäni melko karmean kuolemanpelon. Pelkään kuolemassa lähes kaikkea, itse kuoleman hetkestä kuoleman jälkeiseen aikaan. Erityisesti kuoleman jälkeinen aika tuntuu ahdistavalta, sillä mitä enemmän asiaa mietin, niin sitä enemmän mielikuvitus kauhukuviani ruokkii. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa alkaa uskovaiseksi ja käsitellä kuolemaa sitä kautta, mutta jotenkin en vain ole pystynyt "uskomaan" mihinkään. Kuoleman alituinen ajattelu on vaikuttanut osaltaan myös siihen, että miten suhtaudun jokapäiväiseen elämään. Sanomattakin lienee selvää, että tietoisuus kuoleman väistämättömästä tulosta tekee kaikesta ponnistelusta aika turhan tuntuista. Kuolemahan tulee joka tapauksessa ja lopettaa kaiken. Pahinta kuolemanpelossa on kuitenkin se, että kuolema on todellinen, eikä väheksyttävissä oleva mielikuvituksen tuote. Olisin paljon onnellisempi, mikäli voisin vain hyväksyä kuoleman ja ajatella edes hetken jotain muuta...

        Mukavaa, että löytyi tämä threadi. Olen itse noin kolmekymppinen mies ja samat pelot täällä. Alkoivat joskus 10 vuotiaana leirillä, kun en saanut unta. Pelko on ollut poissa pitkään, tuli takaisin viime vuonna tähän aikaan ja nyt tänään illalla iski taas. Pelkään että sairastan jotain vakavaa tautia, vaikka tiedän, että olen ihan terve. Pelkään ehkä eniten yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joskus tosin iskee pelot ihan normitilanteissa. Silloin tuntuu heti siltä, että millään mitä nyt teen ei ole merkitystä ja kaikki katoaa ympäriltä. Valtava ahdistus ja pelko vain iskee. Pahinta on yöllä, kun ei halua häiritä vaimoaan tällaisilla keskusteluilla ja vaimo on ihan lopen kyllästynyt minun turhaan valitteluuni. On tunne että on ihan yksin. Sen verran olen oppinut, että joskus auttaa nukkumaanmenossa se, että vaihtaa nukkumapaikkaa jonnekkin missä ei ole ns. pakko nukkua. En tiedä onko tämän tunteen laukaissut taas joku hormonaalinen juttu että pitää äkkiä lisääntyä, että jää tähän maailmaan jotain... Tulin tähän koneelle taas ja yritän vastustaa kiusausta googlettaa mahdollisia tauteja. Se on vihon viimeisin idea ikinä, en suosittele kellekkään joka ei halua pelkoaan ruokkia. Aika sekavaa tekstiä tuli, mutta sekava on olokin. Olen myös huomannut että tulevaisuuden epävarmuus ruokkii näitä pelkoja. Silloin kun menee hyvin niin olo on ok, mutta kun iskee taas työttömyys niin pelot palaa. Liikaa aikaa, niin iskee tunteet.

        Taidan kokeilla tälläkertaa vaikka lenkkeilyä keskellä yötä. Jos vaikka helpottaisi.

    • ahdistunut

      Olen tässä nyt, kun joululoma oli niin miettinyt paljon kuolemaa. Pelkään kuitenkin enemmän läheisteni, erityisesti rakkaan äitini kuolemaa. Mitään erityistä syytä tälle ei ole. Toki minuakin alkaa ahdistaa ajatus siitä ettei minua joskus olisikaan täällä.
      Ahdistaa muutenkin todella paljon koko aihe, eilisilta oli hirvein, itkin enkä saanut nukuttua, oli pakko herättää äiti.
      Tänään menin keskustelemaan koulupsykologin kanssa, keskusteltiin elämästäni , ja siitä mistä moinen pelko johtuu, pelko on yleinen mutta luultavasti lomalla paljon yksin viettemäni aika sai minut pohtimaan tuollaisia asioita enemmän kuin olisi kuulunutkaan.
      Itse olen vasta 16-vuotias.

      • mukakiki

        mulla ihan sama kuolemanpelko. se alkoi tuossa syksyllä yks ilta ihan vaan yhtäkkii ku päähän tuli semmonen ajatus et entä jos en herääkkään aamulla enää. Sit aloin tosissani miettii ja panikoimaan et entä jos kuolen ihan nuorena ja kaikki unelmani yms. jäävät toteuttamatta. Alkaa myös ahistaa kun alan miettii mitä kuoleman jälkeen on, pelkkää tyhjää? Ja etenkin kun on kiva olo vaikka viikonloppuaamuisin sängyllä loikoillessa niin yhtäkkiä iskee ahdistus et täs mä viel onnellisena loikoilen vaik saatankin kuolla vaik huomenna auto-onnettomuudessa yms. tidän et kuulostaa järjettömält, mut en voi mitään noille ajatuksille.. välillä puran ahdistustani itkukohtauksilla. välillä taas on parempia päiviä. välillä tuntuu ihan oikeesti siltä et eihän missään oo mitään järkee ku kuolee kuiteski. :( haluisin pois tästä ajattelutavasta;se on uuvuttavaa ja vie pois elämäniloa..muutenkin minusta tuntuu etten tunne itseäni enää kunnolla tämän pelon myötä. keskustelu auttaa, mutta ahdistus voi kuitenkin taas alkaa hetkenä minä hyvänsä! Olen vasta 17 eli elämää tulisi olla vielä rutkasti elettävänä! pelkään myös että mä tai läheinen sairastuu johonkin vakavaan tautiin, vaikkapa syöpään. Vaikka mulla on täl hetkel kaikki asiat hyvin mun elämässä eikä multa oo kuollu paljoo omaisia (ukki kuoli muutama vuos sitten). Voimia muille!

      • ahdistunut
        mukakiki kirjoitti:

        mulla ihan sama kuolemanpelko. se alkoi tuossa syksyllä yks ilta ihan vaan yhtäkkii ku päähän tuli semmonen ajatus et entä jos en herääkkään aamulla enää. Sit aloin tosissani miettii ja panikoimaan et entä jos kuolen ihan nuorena ja kaikki unelmani yms. jäävät toteuttamatta. Alkaa myös ahistaa kun alan miettii mitä kuoleman jälkeen on, pelkkää tyhjää? Ja etenkin kun on kiva olo vaikka viikonloppuaamuisin sängyllä loikoillessa niin yhtäkkiä iskee ahdistus et täs mä viel onnellisena loikoilen vaik saatankin kuolla vaik huomenna auto-onnettomuudessa yms. tidän et kuulostaa järjettömält, mut en voi mitään noille ajatuksille.. välillä puran ahdistustani itkukohtauksilla. välillä taas on parempia päiviä. välillä tuntuu ihan oikeesti siltä et eihän missään oo mitään järkee ku kuolee kuiteski. :( haluisin pois tästä ajattelutavasta;se on uuvuttavaa ja vie pois elämäniloa..muutenkin minusta tuntuu etten tunne itseäni enää kunnolla tämän pelon myötä. keskustelu auttaa, mutta ahdistus voi kuitenkin taas alkaa hetkenä minä hyvänsä! Olen vasta 17 eli elämää tulisi olla vielä rutkasti elettävänä! pelkään myös että mä tai läheinen sairastuu johonkin vakavaan tautiin, vaikkapa syöpään. Vaikka mulla on täl hetkel kaikki asiat hyvin mun elämässä eikä multa oo kuollu paljoo omaisia (ukki kuoli muutama vuos sitten). Voimia muille!

        Sanasi kuulosti ihan omiltani. Ja kuitenkin vaikka kuolemaan pelkää, en tee mitään sen eteen että elämäni ennen kuolemaa olisi hyvää. Tai esim. yksi poika, aina mietin hänestä että: "Huomenna teen aloituksen, huomenna." Ja aina sama jatkuu. Entä jos huomista ei enää tulekkaan? Kävin kuraattorin kanssa puhumassa tästä, se on oikeastaan aika raskasta puhua siitä. Mutta on se auttanutkin, kuitenkin nykyisin pelkään kovasti sitä ahdistuskohtausta joka minulle silloin iski. Toivottavasti menisi tässä pois pikkuhiljaa. Tahtoisin mukakiki kovasti puhella kanssasi jossain paremminkin. Mesessä tms..

      • mukakiki
        ahdistunut kirjoitti:

        Sanasi kuulosti ihan omiltani. Ja kuitenkin vaikka kuolemaan pelkää, en tee mitään sen eteen että elämäni ennen kuolemaa olisi hyvää. Tai esim. yksi poika, aina mietin hänestä että: "Huomenna teen aloituksen, huomenna." Ja aina sama jatkuu. Entä jos huomista ei enää tulekkaan? Kävin kuraattorin kanssa puhumassa tästä, se on oikeastaan aika raskasta puhua siitä. Mutta on se auttanutkin, kuitenkin nykyisin pelkään kovasti sitä ahdistuskohtausta joka minulle silloin iski. Toivottavasti menisi tässä pois pikkuhiljaa. Tahtoisin mukakiki kovasti puhella kanssasi jossain paremminkin. Mesessä tms..

        joo mulla ihan sama! et en tee itse aloitteita yms. ja sekin ahistaa! ja nyt kun alan järkeilemään niin eihän kuolemassa ole mitään pelättävää ja en ainakaan itse haluaisi elää loputtomiin, se vasta hirveää olisikin!
        ahdistunut, mulla on mese ja siellä jutteleminen sopii varsin hyvin :) mites annatsä sun vai annaksmä mun osoitteen?

      • Nimetön
        mukakiki kirjoitti:

        joo mulla ihan sama! et en tee itse aloitteita yms. ja sekin ahistaa! ja nyt kun alan järkeilemään niin eihän kuolemassa ole mitään pelättävää ja en ainakaan itse haluaisi elää loputtomiin, se vasta hirveää olisikin!
        ahdistunut, mulla on mese ja siellä jutteleminen sopii varsin hyvin :) mites annatsä sun vai annaksmä mun osoitteen?

        No tota tota, voisin muuten antaa osoitteeni, muttakun koko nimeni on siinä, niin en viitsisi näin julkisesti, jos ymmärrät?
        Huomaa että ajatuksemme kohtaavat. :)

      • Nimetön
        mukakiki kirjoitti:

        joo mulla ihan sama! et en tee itse aloitteita yms. ja sekin ahistaa! ja nyt kun alan järkeilemään niin eihän kuolemassa ole mitään pelättävää ja en ainakaan itse haluaisi elää loputtomiin, se vasta hirveää olisikin!
        ahdistunut, mulla on mese ja siellä jutteleminen sopii varsin hyvin :) mites annatsä sun vai annaksmä mun osoitteen?

        Tämä nyt sekoilee kanssani, joten en tiedä ovatko viestini saapuneet tuonne. Eli siis mukakiki jos sinä voisit osoitteesi antaa kun omassani on koko nimeni, enkä tahtoisi sitä täällä julkaista? Jos mitenkään sopisi?

      • Nimetön
        mukakiki kirjoitti:

        joo mulla ihan sama! et en tee itse aloitteita yms. ja sekin ahistaa! ja nyt kun alan järkeilemään niin eihän kuolemassa ole mitään pelättävää ja en ainakaan itse haluaisi elää loputtomiin, se vasta hirveää olisikin!
        ahdistunut, mulla on mese ja siellä jutteleminen sopii varsin hyvin :) mites annatsä sun vai annaksmä mun osoitteen?

        Ja taas kerran tyrin. Jospa nyt edes onnistuisi :D

      • mukakiki
        Nimetön kirjoitti:

        Ja taas kerran tyrin. Jospa nyt edes onnistuisi :D

        No mulle käy koska mun tää osote ei paljoo mun tiedoista paljasta :D eli se on [email protected]

      • ahdistunut
        mukakiki kirjoitti:

        No mulle käy koska mun tää osote ei paljoo mun tiedoista paljasta :D eli se on [email protected]

        Lisätty. :)

      • huoh
        ahdistunut kirjoitti:

        Lisätty. :)

        ..huomata etten olekaan ainoa *tun weirdo tän pelon kanssa.
        musta kyllä tuntuu että pelkään nykyään enemmän seuraavaa ahdistuskohtausta kuin itse sitä -kuolemaa-. kun ei sitä vaan voi ajatella järjellä sillä hetkellä.

      • ahdistunut
        huoh kirjoitti:

        ..huomata etten olekaan ainoa *tun weirdo tän pelon kanssa.
        musta kyllä tuntuu että pelkään nykyään enemmän seuraavaa ahdistuskohtausta kuin itse sitä -kuolemaa-. kun ei sitä vaan voi ajatella järjellä sillä hetkellä.

        joo toi on mullaki, et nykyään pelkään lähinnä sitä seuraavaa ahdistusta ku kuolemaa. kauheeta. :s mul on alkanu näkyy tää ahdistus jo fyysisinä oireina, haukon henkeä ihan koko ajan eikä lääkäri löätäny mitään poikkeavaa.

      • mukakiki
        ahdistunut kirjoitti:

        joo toi on mullaki, et nykyään pelkään lähinnä sitä seuraavaa ahdistusta ku kuolemaa. kauheeta. :s mul on alkanu näkyy tää ahdistus jo fyysisinä oireina, haukon henkeä ihan koko ajan eikä lääkäri löätäny mitään poikkeavaa.

        jeps tutulta kuulostaa.. mäkin oon käyny lääkärissä ja kaikkee koska oon saanu fyysisii oireita ahistuksesta: sydämen kovaa tykytystä, hengen haukkomista, niskakipuja... aloin oikeesti pelätä jotain vakavaa mut mikään ei ollu kuitenkaan vialla. eli jotenki henkinen huono-olo oli vaan muuttunu fyysiseksi.. :/ ja nyt kuolemanpelon rinnalle mua on alkanu ahistaa tulevaisuus (etenkin maapallon) ja elämän epäreiluus ja kärsimys. Tuntuu et nää ajatukset ei päästä mua irti ! :( tää on hirveetä

      • ahdistunut
        mukakiki kirjoitti:

        jeps tutulta kuulostaa.. mäkin oon käyny lääkärissä ja kaikkee koska oon saanu fyysisii oireita ahistuksesta: sydämen kovaa tykytystä, hengen haukkomista, niskakipuja... aloin oikeesti pelätä jotain vakavaa mut mikään ei ollu kuitenkaan vialla. eli jotenki henkinen huono-olo oli vaan muuttunu fyysiseksi.. :/ ja nyt kuolemanpelon rinnalle mua on alkanu ahistaa tulevaisuus (etenkin maapallon) ja elämän epäreiluus ja kärsimys. Tuntuu et nää ajatukset ei päästä mua irti ! :( tää on hirveetä

        Muakin pelotti tosi paljon just et joku on oikeesti vialla. Nyt mul on taas huono kausi meneillään. Äiti, jolle yleensä itken näitä on nyt viikon poissa, ja niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, kauhea ikävä ja ahdistus kun ei ole ketään kelle puhua. Itse olen menossa psykologille juttelemaan (terkkari puoliksi pakotti lopettaessani kuraattorilla käynnit). Ja oikeasti netti on hyvä keino, niin kuin tämäkin keswkustelu, huomaa ettei ole ainut joka tällaista pelkää ja ettei ole yksin. Ja tieto on aina hyvästä ! Itse pelkään sitä ahdistumisen tunnetta nykyisin todella paljon. :S

    • Pelokas'79(N)

      Itselläni on tullut lapsen syntymisen ja paniikkihäiriön kautta voimakkaita kuolemanpelkoja.Joskus niinkin pahoja,että on tullut hyperventilaatio-kohtaus ja miltein taju on lähtenyt kankaalle.Itselläni on kanssa se,et muitten kuolema ei niinkään pelota,mut oma kuolema kylläkin.Joskus sitä päivän mittaan turhautuu ja ahdistuu siitä ajatuksesta,et kuolee jossain vaiheessa.
      Yöllä iskee kaikkein pahimmat kuolemanpelot ja silloin se on yhtä tuskaa..et voi nukkua,et syödä vaan menet ihan lukkoon ja se ärsyttää ja masentaa.
      Voisit esim.soittaa ja varata psykiatrialta ajan.Siellä voisit keskustella pelostasi ja siitä mitä se sinulle aiheuttaa.Uskon,että saat apua pelkoosi.
      Toivon sinulle paljon voimia ja jaksamisia :)

      • enkös olekaan ainut? T: nei...

        Todella helpottavaa ja samalla myös äärettömän ikävää huomata miten monia, varsinkin nuoria, tämä pelko vaivaa. Olen kuvitellut pääseväni eroon kuoleman pelosta viim. vanhana ja viisaana.
        olen pelännyt kuolemaa niin kauan kun muistan. Varsinkin lapsena kohtaukset olivat fyysisesti todella rajuja.
        kun saan ajatukset omasta kuolemasta päähäni ne tulevat jatkuvalla syötöllä kuvina ja tuntemuksina mieleeni. Mutta nyt olen alkanut kayttää niitä hyväksi. Aion saavuttaa elämän aikana tärkeimmät unelmat niin, että kuoleman hetkellä en kadu mitään tehtyä tai tekemättömäksi jätettyä asiaa.
        Voimia siis kaikille kuolemanpelosta kärsiville. kohdelkaa itseänne ja läheisiänne hyvin ja nauttikaa elämän hyvistä hetkistä. huonot kääntäkää eduksenne:)hyvää kesää!!!

        ps. tässä hyvä ehkä vähän sekopäinen mielikuvaharjotus joka minulle auttaa, hyväksymään oman kuolevaisuuteni. rakastan nukkumista yli kaiken ja olen todella laiska aika ajoin. ajattelin siis kuolemaa välillä pitkänä lämpimänä unena, jota ei kukaan/mikään häiritse, ei herätyskellot tai yölliset vessahadät. mmm...ihanaa:)
        mutta nyt olen kyllä äärimmäisen tyytyväinen siihen että elämäni tällä hetkellä vielä jatkuu!

    • Murkku

      Olen 15.v Poika ja pelkään kuolemaa ja kärsin hypokondriasta eli luulotaudista mutta pelkään kuolemaa ajattelen sitä päivittäin ja se on hirveää yritän miettiä kaikkea hyvää elämässä mutta se ei auta kuin hetkeksi

      • dfkasfjkd

        Mul on sama juttu, pelkään kuolemaa ja ajattelen sitä lähes päivittäin, oikeastaan pelkään mitä kuoleman jälkeen tulee olemaan.
        en pysty vielä käsittämää tät suurta maailmaa ja haluisin päästä täst pelosta irti, uskon että se hellittää sitten kun oma läheinen kuolee ja tulee uskoon, periaatteessa kuka nyt haluisi elää ikuisuuden, mutta kun miettii ni eihän sitten enää oo mitään, samanlaista ku ennen syntymää... aion parhaani mukaan olla ajattelematta kuolemaa koska suvussani on mielenvikaisuutta ja en halua mitään mielenvikaa.
        toki mulla saattaa jo olla semmonen. näin yöllä kun on yksin ajattelen eniten ja joskus kun on menossa nukkumaan saa jonkun paniikkikohtauksen.
        se on ihan hirveetä ja täähän on ihan naurettavaa kun rupee miettimään, kuolemahan on osa elämää... oli pakko kertoa tästä jollekkin ja oon 15v poika. toivottavasti joku vastaa.
        näitä kun lukee ni meinaa seota ;(

    • pakko....

      tulla nostamaan tää keskustelu koska mun on pakko purkaa nyt jonnekin. olen vasta 17v täyttänyt tyttönen ja olen kärsinyt kuolemanpelosta niin kauan kuin vaan muistan. en varsinaisesti pelkää kuolemaa vaan ikuisuutta. ajatus siitä, että katoan IKUISESTI aiheuttaa paniikkikohtauksia. pelkään aivan julmetusti, koska se on asia jota en voi MILLÄÄN muuttaa. en tiedä mitä teen koska oon jo kyllästynyt pelkäämään ja äskenkin sain aivan yht'äkkiä paniikkikohtauksen kun rupesin ajattelemaan asiaa... en HALUA olla olematta. tää on aivan sairasta jo..

      • paljon pelottaakin

        mulla kanssa on aina ollu jonkin asteinen kuolemanpelko...nyt noussut jotenkin vaan vielä enemmän ajatuksiin. Olen 22 vuotias terve nainen. Tää on todella ahdistavaa ajatella tälläisiä. Mulla on vielä semmoinen ajatus että ei kai kuoleman voi tuntea...niin että sen rupeaa aavistamaan milloin kuolee. Ja koska nyt se pelottaa, olisin kuolemassa.

        Tosin sitten järjellä kun ajattelen että ihminen kuolee kun kroppa väsyy eli elimet eivät jaksa enää toimia. Siinä vaiheessa ihminenkin on jo niin vanha tai sairas että kuolema olisi helpotus. Eli jos sitä paljon pelkää ja se tuntuu pahalta ei se vielä ole lähellä.

        en tiiä monia ajatuksia päässä liikkuu, toivotaan että löytyy helpotusta ajatuksiin...ja että elämä jatkuu!

      • puhetta täällä.
        paljon pelottaakin kirjoitti:

        mulla kanssa on aina ollu jonkin asteinen kuolemanpelko...nyt noussut jotenkin vaan vielä enemmän ajatuksiin. Olen 22 vuotias terve nainen. Tää on todella ahdistavaa ajatella tälläisiä. Mulla on vielä semmoinen ajatus että ei kai kuoleman voi tuntea...niin että sen rupeaa aavistamaan milloin kuolee. Ja koska nyt se pelottaa, olisin kuolemassa.

        Tosin sitten järjellä kun ajattelen että ihminen kuolee kun kroppa väsyy eli elimet eivät jaksa enää toimia. Siinä vaiheessa ihminenkin on jo niin vanha tai sairas että kuolema olisi helpotus. Eli jos sitä paljon pelkää ja se tuntuu pahalta ei se vielä ole lähellä.

        en tiiä monia ajatuksia päässä liikkuu, toivotaan että löytyy helpotusta ajatuksiin...ja että elämä jatkuu!

        Olen kärsinyt paniikkihäiriöistä ja kuolemanpelosta todella nuoresta lähtien. Muistan kun olin tuttavani luona ollessani noin 12vuotias ja illalla mieleeni tuli kuolema ja siitä seurasi hirveä pelko ja ahdistus. Tätä on jatkunut nyt n.8 vuotta, eli olen pian 20vuotias.

        Itse pelkään eniten omaa kuolemaani mutta myös rakkaan äitini (sekä lemmikkini joka on ollut minulla 12vuotta, eli "aina" sekä muiden läheisten.) Ahdistusta herättää eniten ajatus johon ei ole tiedossa oikeaa vastausta eli: "Miltä sitten tuntuu?" Kun ajattelen tätä sydän alkaa jyskyttää, päässä heittää, vaikea saada henkeä ja itkettää eli saan paniikkikohtauksen.

        Muutava vuosi sitten sain itseäni niskasta kiinni ja menin kertomaan tästä terveydenhoitajalle joka järjesti minulle ajan lääkärille jonka luona kävinkin sitten juttelemassa noin 2vuotta. Noin vuoden ajan käytin erästä lääkettä joka tuntui tehoavan hyvinkin, ja sen käyttö lopetettiin. En osaa sanoa kuinka kauan, mutta jonkin aikaa olin täysin oireeton. Nyt olen taas alkanut potea samaa ahdistusta. Pelko on päivittäin mukana elämässäni. Monesti minulle tulee ajatuksia kun lähden esim. äitini luonta omalle asunnolle että on pakko kertoa hänelle kuinka paljon hänestä välitän ym, koska jos tämä sattuu olemaan viimeinen kerta kun näen häntä. Minulla on myös muita vastaavia ajatuksia lähes kokoajan ja ne häiritsevät elämääni paljon vaikka olen oppinut olemaan niiden kanssa.

        Kuten muutkin ovat sanoneet, myös minä olen todella herkkä ja otan monet asiat normaalia raskaammin. Olen myös todella huono luottamaan ihmisiin jonka luulen myös jollain tapaa johtuvan pelostani ja tämä vaikeuttaa ihmissuhteitani.

        Haluaisin todella päästä eroon näistä ajatuksista ja käydä taas juttelemassa lääkärille jolla kävin mutta en vaan tiedä miten "uskallan" mennä taas sinne tai sillein...

        Ystäväni joille olen kertonut tästä eivät tunne lainkaan samoin. Siksi olikin mukavaa lukea täältä että en olekaan ainut joka tuntee näin vaan meitä on useita. Toivottavasti te pääsisitte eroon peloistanne sillä tiedän kuinka paljon se haittaa elämää, joka toivottavasti on pitkä.

      • ---N
        puhetta täällä. kirjoitti:

        Olen kärsinyt paniikkihäiriöistä ja kuolemanpelosta todella nuoresta lähtien. Muistan kun olin tuttavani luona ollessani noin 12vuotias ja illalla mieleeni tuli kuolema ja siitä seurasi hirveä pelko ja ahdistus. Tätä on jatkunut nyt n.8 vuotta, eli olen pian 20vuotias.

        Itse pelkään eniten omaa kuolemaani mutta myös rakkaan äitini (sekä lemmikkini joka on ollut minulla 12vuotta, eli "aina" sekä muiden läheisten.) Ahdistusta herättää eniten ajatus johon ei ole tiedossa oikeaa vastausta eli: "Miltä sitten tuntuu?" Kun ajattelen tätä sydän alkaa jyskyttää, päässä heittää, vaikea saada henkeä ja itkettää eli saan paniikkikohtauksen.

        Muutava vuosi sitten sain itseäni niskasta kiinni ja menin kertomaan tästä terveydenhoitajalle joka järjesti minulle ajan lääkärille jonka luona kävinkin sitten juttelemassa noin 2vuotta. Noin vuoden ajan käytin erästä lääkettä joka tuntui tehoavan hyvinkin, ja sen käyttö lopetettiin. En osaa sanoa kuinka kauan, mutta jonkin aikaa olin täysin oireeton. Nyt olen taas alkanut potea samaa ahdistusta. Pelko on päivittäin mukana elämässäni. Monesti minulle tulee ajatuksia kun lähden esim. äitini luonta omalle asunnolle että on pakko kertoa hänelle kuinka paljon hänestä välitän ym, koska jos tämä sattuu olemaan viimeinen kerta kun näen häntä. Minulla on myös muita vastaavia ajatuksia lähes kokoajan ja ne häiritsevät elämääni paljon vaikka olen oppinut olemaan niiden kanssa.

        Kuten muutkin ovat sanoneet, myös minä olen todella herkkä ja otan monet asiat normaalia raskaammin. Olen myös todella huono luottamaan ihmisiin jonka luulen myös jollain tapaa johtuvan pelostani ja tämä vaikeuttaa ihmissuhteitani.

        Haluaisin todella päästä eroon näistä ajatuksista ja käydä taas juttelemassa lääkärille jolla kävin mutta en vaan tiedä miten "uskallan" mennä taas sinne tai sillein...

        Ystäväni joille olen kertonut tästä eivät tunne lainkaan samoin. Siksi olikin mukavaa lukea täältä että en olekaan ainut joka tuntee näin vaan meitä on useita. Toivottavasti te pääsisitte eroon peloistanne sillä tiedän kuinka paljon se haittaa elämää, joka toivottavasti on pitkä.

        Tietääkö kukaan miltä se tuntuu kun joutuu pitkin päivää kokeilemaan pulssiaan? Onko se tarpeellista? Ei varmasti ole,mutta niin joutuu tehdä. Pelkääkö kukaan kuolemaa niin että rintaan pistää ja ahdistaa? Voiko kuolla ihan yht'äkkiä?
        Voiko sairaudet iskeä yllättäen,
        varoittamatta?

        Minun elämästäni.
        Kokeilen pulssiani pitkin päivää,
        kuvittelen että kuolen ihan just.
        Ja jos tapahtuu jotain oikein mukavaa/ihanaa,
        ihan varmasti kuolen sen seurauksena.
        Olen raskaana,juuri lopettanut tupakoinnin,
        pelkään että saan raskausmyrkytyksen. Katselen sormiani pitkin yötä ettei ne ole turvonneet,
        juoksen vaa'assa ettei paino ole noussut yht'äkkiä. Rintaa pistää,ahdistaa,
        kuvittelen vaan kokoajan että kohta se koittaa.
        se häiritsee jo normaalia elämääni.

        Onneksi sain ajanvarauksen pliklinikalle,
        toivottavasti siitä on apua.

      • didi88
        ---N kirjoitti:

        Tietääkö kukaan miltä se tuntuu kun joutuu pitkin päivää kokeilemaan pulssiaan? Onko se tarpeellista? Ei varmasti ole,mutta niin joutuu tehdä. Pelkääkö kukaan kuolemaa niin että rintaan pistää ja ahdistaa? Voiko kuolla ihan yht'äkkiä?
        Voiko sairaudet iskeä yllättäen,
        varoittamatta?

        Minun elämästäni.
        Kokeilen pulssiani pitkin päivää,
        kuvittelen että kuolen ihan just.
        Ja jos tapahtuu jotain oikein mukavaa/ihanaa,
        ihan varmasti kuolen sen seurauksena.
        Olen raskaana,juuri lopettanut tupakoinnin,
        pelkään että saan raskausmyrkytyksen. Katselen sormiani pitkin yötä ettei ne ole turvonneet,
        juoksen vaa'assa ettei paino ole noussut yht'äkkiä. Rintaa pistää,ahdistaa,
        kuvittelen vaan kokoajan että kohta se koittaa.
        se häiritsee jo normaalia elämääni.

        Onneksi sain ajanvarauksen pliklinikalle,
        toivottavasti siitä on apua.

        oli tosi helpottavaa lukea tämä keskustelu, kun huomasi ettei ole yksin näiden ajatuksien kanssa. Minä pelkään todella paljon kuolemaa, ja sitä, että yhtäkkiä vaan lakkaan olemasta, ja on vaan pelkkää tyhjää, eli ei mitään.. se tuntuu todella ahdistavalta ajatukselta. Pelko iskee usein varsinkin iltaisin kun olen menossa nukkumaan. En ole pystynyt nukkumaan yksin n.kymmeneen vuoteen, olen nyt 20-vuotias tyttö, ja lapsena halusin aina nukkua siskoni kanssa samassa huoneessa koska en uskaltanut nukkua kuolemanpelon takia yksin. Nykyään nukun yöt joko poikaystäväni tai ystävieni kanssa, vaikka kyllä se kuolemanpelko iskee silloinkin, mutta se helpottaa että joku on vierellä. Myöskin päivisin jos olen yksin kotona, alan ajatella kuolemaa, ja ahdistun. Jos asuisin yksin niin sekoaisin varmasti täysin. En uskalla kuolemanpelon takia matkustaa, enkä tehdä muitakaan asioita mitä tahtoisin tehdä. Pelkään sairauksia, tulipaloja, hukkumista, autokolareita, lentämistä, ja oikeastaan ihan kaikkea mihin voi kuolla. Olen huomannut että pahin kuolemanpelko iskee juuri silloin kun on todella onnellinen, ja niin pelko pilaa monet hyvät hetket. Tahtoisin uskoa jumalaan, koska tiedän että se auttaisi pelkooni, mutta se tuntuu niin vaikealta. En vain pysty uskomaan että kuoleman jälkeen olisi jotain muuta kuin tyhjyyttä. Pelkään myös todella paljon vanhenemista, vaikka olen vasta 20-vuotias..
        Onko kellään kokemuksia kuolemanpelon voittamisesta? aurinkoista kevättä kaikille ja yrittäkää nauttia elämästä vaikka kuolemanpelko piinaakin!

      • Minä vain X
        didi88 kirjoitti:

        oli tosi helpottavaa lukea tämä keskustelu, kun huomasi ettei ole yksin näiden ajatuksien kanssa. Minä pelkään todella paljon kuolemaa, ja sitä, että yhtäkkiä vaan lakkaan olemasta, ja on vaan pelkkää tyhjää, eli ei mitään.. se tuntuu todella ahdistavalta ajatukselta. Pelko iskee usein varsinkin iltaisin kun olen menossa nukkumaan. En ole pystynyt nukkumaan yksin n.kymmeneen vuoteen, olen nyt 20-vuotias tyttö, ja lapsena halusin aina nukkua siskoni kanssa samassa huoneessa koska en uskaltanut nukkua kuolemanpelon takia yksin. Nykyään nukun yöt joko poikaystäväni tai ystävieni kanssa, vaikka kyllä se kuolemanpelko iskee silloinkin, mutta se helpottaa että joku on vierellä. Myöskin päivisin jos olen yksin kotona, alan ajatella kuolemaa, ja ahdistun. Jos asuisin yksin niin sekoaisin varmasti täysin. En uskalla kuolemanpelon takia matkustaa, enkä tehdä muitakaan asioita mitä tahtoisin tehdä. Pelkään sairauksia, tulipaloja, hukkumista, autokolareita, lentämistä, ja oikeastaan ihan kaikkea mihin voi kuolla. Olen huomannut että pahin kuolemanpelko iskee juuri silloin kun on todella onnellinen, ja niin pelko pilaa monet hyvät hetket. Tahtoisin uskoa jumalaan, koska tiedän että se auttaisi pelkooni, mutta se tuntuu niin vaikealta. En vain pysty uskomaan että kuoleman jälkeen olisi jotain muuta kuin tyhjyyttä. Pelkään myös todella paljon vanhenemista, vaikka olen vasta 20-vuotias..
        Onko kellään kokemuksia kuolemanpelon voittamisesta? aurinkoista kevättä kaikille ja yrittäkää nauttia elämästä vaikka kuolemanpelko piinaakin!

        Minulla myös todella kova kuolemanpelko.

        Ahdistaa. En saa unta.. Menen tupakalle ja näen miten pimeää ja kylmää ulkona on. Katson tummaan ja märkään maahan, tuonne minutkin sitten haudataan joskus.. Kylmään maahan, ihan yksin.
        Poltan tupakkaa ja kohta tajuan taas sen saman mitä joka ilta, kuolen mahdollisesti tupakan aiheuttamaan sairauteen, ahdistun lisää..
        Pitäisi lopettaa polttaminen, mutta se on ainut joka helpottaa tuossa tilanteessa, mutta vain sen pienen hetken kunnes tajuan että ehkä kuolen juuri sen takia..

        Ei elämän kuuluisi olla tällaista. Pitäisi osata nauttia joka hetkestä, läheisistä, kaikesta mitä elämän varrella eteen tulee.

        Miten tästä pelosta pääsee irti? :(

      • poppa
        didi88 kirjoitti:

        oli tosi helpottavaa lukea tämä keskustelu, kun huomasi ettei ole yksin näiden ajatuksien kanssa. Minä pelkään todella paljon kuolemaa, ja sitä, että yhtäkkiä vaan lakkaan olemasta, ja on vaan pelkkää tyhjää, eli ei mitään.. se tuntuu todella ahdistavalta ajatukselta. Pelko iskee usein varsinkin iltaisin kun olen menossa nukkumaan. En ole pystynyt nukkumaan yksin n.kymmeneen vuoteen, olen nyt 20-vuotias tyttö, ja lapsena halusin aina nukkua siskoni kanssa samassa huoneessa koska en uskaltanut nukkua kuolemanpelon takia yksin. Nykyään nukun yöt joko poikaystäväni tai ystävieni kanssa, vaikka kyllä se kuolemanpelko iskee silloinkin, mutta se helpottaa että joku on vierellä. Myöskin päivisin jos olen yksin kotona, alan ajatella kuolemaa, ja ahdistun. Jos asuisin yksin niin sekoaisin varmasti täysin. En uskalla kuolemanpelon takia matkustaa, enkä tehdä muitakaan asioita mitä tahtoisin tehdä. Pelkään sairauksia, tulipaloja, hukkumista, autokolareita, lentämistä, ja oikeastaan ihan kaikkea mihin voi kuolla. Olen huomannut että pahin kuolemanpelko iskee juuri silloin kun on todella onnellinen, ja niin pelko pilaa monet hyvät hetket. Tahtoisin uskoa jumalaan, koska tiedän että se auttaisi pelkooni, mutta se tuntuu niin vaikealta. En vain pysty uskomaan että kuoleman jälkeen olisi jotain muuta kuin tyhjyyttä. Pelkään myös todella paljon vanhenemista, vaikka olen vasta 20-vuotias..
        Onko kellään kokemuksia kuolemanpelon voittamisesta? aurinkoista kevättä kaikille ja yrittäkää nauttia elämästä vaikka kuolemanpelko piinaakin!

        mulla toi kuolemanpelko iski n. 16 vuotiaana, mutta pääsin siitä eroon...oon nyt 18 ja yllättäen se iski uudestaan kun isotätini kuoli. eniten pelkän itseni menettämistä eli sitä että lakkaa olemasta kuoleman jälkeen...ajatus siitä että elää pitkän ja onnellisen elämän ja kuolee vanhana helpottaa, mutta pelkään hirveästi, että kuolema iskee aivan yllättäen esim kun nukun, erityisesti pelkään sydänkohtausta. lisäksi pelkään vanhenemista ja vanhempieni kuolemaa..sydämessäni uskon jumalaan, mutta järkeni sanoo, että kuoleman jälkeen ei voi olla mitään, ja ajattelenkin olevani "aivot", eli kun elintoimintoni lakkaavat, lakkaan olemasta..olen puhunut kuolemanpelosta lääkärilleni ja se auttoi minua..se että hyväksyy kuolevansa, vaikka se ajatuksena kauhistuttaa, helpottaa oloa kummasti..ja ajtelkaa sitäkin, että nykypäivänä lääketiede on niin kehittynyttä, että suurin osa ihmisistä voi elää pitkän onnellisen elämän...ja sitten kun on kuollut ei voi enää pelätä kuolemaa, joten kyllähän siitä pelosta pääsee pois vaikka kauhistuttaakin! voimia kaikille ja yrittäkää ajatella positiivisia asioita niin kuolema unohtuu:)

      • pölöpööööö
        ---N kirjoitti:

        Tietääkö kukaan miltä se tuntuu kun joutuu pitkin päivää kokeilemaan pulssiaan? Onko se tarpeellista? Ei varmasti ole,mutta niin joutuu tehdä. Pelkääkö kukaan kuolemaa niin että rintaan pistää ja ahdistaa? Voiko kuolla ihan yht'äkkiä?
        Voiko sairaudet iskeä yllättäen,
        varoittamatta?

        Minun elämästäni.
        Kokeilen pulssiani pitkin päivää,
        kuvittelen että kuolen ihan just.
        Ja jos tapahtuu jotain oikein mukavaa/ihanaa,
        ihan varmasti kuolen sen seurauksena.
        Olen raskaana,juuri lopettanut tupakoinnin,
        pelkään että saan raskausmyrkytyksen. Katselen sormiani pitkin yötä ettei ne ole turvonneet,
        juoksen vaa'assa ettei paino ole noussut yht'äkkiä. Rintaa pistää,ahdistaa,
        kuvittelen vaan kokoajan että kohta se koittaa.
        se häiritsee jo normaalia elämääni.

        Onneksi sain ajanvarauksen pliklinikalle,
        toivottavasti siitä on apua.

        kuule mulla ihan sama raskausaikana mutta minä sain sen perkeleen raskausmyrkytyksen ja luojan kiitos kaikki meni hyvin.... joo ja sitten kun miehelleni puhuin jo vauvan synyttyä että kokoajan pelkään että jolekin tapahtuu jotain pahaa tai kuolee oli vaan sellanen huono aavistus.. joo ja sitten ihan oikeasti mieheni joka oli vastannut tähän minun aavistukseeeni että mitä tässänyt voi tapahtua kaikki on ihan hyvin niin eikö seuraavana päivänä meikä soitellut ambulanssia himaan kun mies jostain perkule oli aivokalvontulehduksen saanu.. luotanu sitte enää mihinkään.. ainakun mä pelkään jotain niin ihan oikeesti jotain tapahtuu ja tää ei oo kuvitteluuu...

    • Iksux

      ..että meitä on muitakin kuin minä. Ahdistavan tunteen kanssa. Itseäni ei sinänsä pelota, vaan suututtaa ja ahdistaa ajatus ettei minua joku päivä ole. Tämä on ollut minulla jo ihan pienestä lapsesta asti. Iltaisin pelkään nukahtaa, kun en tiedä jos vaikka kuolen yöllä nukkuessani. Tekisi mieli joka ilta kirjoittaa viimeinen kirje tai testamentti, että miten haluan tulla haudatuksi ja mitä omaisuudelleni tehdään mitä halusin kertoa. Elämä ahdistaa ja en uskalla elää kun pelkään että kuolen jonkun toisen käden kautta. Olen miettinyt että jos saisin kuulla sairastavani sairautta joka johtaisi kuukausissa kuolemaan, että mitä haluaisin tehdä, mitä minulla on tekemättä.. huomaankin ettei minulla ole mitään intohimoa, mitä tuntisin tarpeelliseksi tehdä. Olen turta tähän elämään.. kuoleman ajattelu vie energiani keskittyä elämään.. =(

    • eros2

      hyvät ihmiset, älkää suotta ahdistuko noin luonnollisesta asiasta: älkää yrittäkö järjellä ymmärtää sellaista, mitä järjellä ei voi ymmärtää. Muistakaa että me olemme olleet jossakin myös ennen syntymäämme, ja selvinneet siitä tilasta tähän päivään asti. Ajatelkaa kuinka ihminen nukkumaan käydessäänkin antautuu tuntemattomalle seikkailulle: elämme tiedottomuudessa joka yö. ja ihminen kuitenkin nukkuu kolmasosan elämästään.

      tiedän että se on vaikeaa mutta yrittäkää nähdä sekä elämä että kuolema hienona kiehtovana mysteerinä. itseäni tällainen rauhoittaa valtavasti.

      • mp

        Olipas hieno kommentti.
        Muistatko ajasta ennen syntymääsi mitään? Et.
        Kuoleman jälkeen sinulla on samanlainen rauha.
        Luonnossa kaikki elollinen kuolee aikanaan. Syntymä ja kuolema ovat biologisia, luonnollisia tapahtumia, joihin ei liity mitään yliluonnollista tai pelottavaa.
        Hautausmaalla lepäävät ihmiset ovat saavuttaneet rauhan. Ajatelkaa näin. Kuoleman pelossa myös usko voi tuoda rauhan jälleennäkemisen toivon myötä.
        Elämä on lahja, arvokas saavutus. Ajattele, että juuri sinä olet saanut mahdollisuuden elää. Elä elämäsi tätä elämää arvostaen, siitä nauttien, kaikkia läheisiäsi ja itseäsi rakastaen ja toisille hyvää tehden, ketään vahingoittamatta. Kuolema on luonnollinen päätöspiste kaikelle, se on meillä kaikilla edessä. Kun olet uskaltanut elää onnellisena, voi rauhassa myös elämästä luopua.

    • anam77x

      Minun mielestä kuolemanpelko on pelkoa asiasta jota ei voi kontrolloida. Ihminen haluaa kokea voivansa kontrolloida omaa elämäänsä mutta kuolemaahan ihminen ei voi kontrolloida. korkeintaan hidastaa vääjäämätöntä. Itse pelkään kuolemaa ja kuolemista. Minkälaista kuolema on??? onko se taivas? helvetti? vai pelkkää pimeää tiedottomuutta, onko mitään kuoleman jälkeen? Jotta ihminen voisi antautua tuntemattomalle täytyy siitä saada ensin tietää jotain, siksihän me kysymme toisten kokemuksia vaikka esim. benji-hypystä.

      Itse "sairastan" pakkoajatuksia ja kuolema ja kuoleminen on yksi ajatus mikä pyörii minun päässä aamusta iltaan, melkeinpä. Vielä ahdistavampaa on se että nämä ajatukset putkahtavat mieleen just silloin kun on tapahtunut jotain mukavaa tyyliin...olen kaverin luona ja nauramme perseet olalla ja sitten mieleen hiipii ajatus "mä kuolen varmaan pian", "kuolen, en halua jättää ystäviäni" näin kirjoitettuna se ei vaikuta niin pahan tuntuiselta mutta paniikin omaiseen ahdistukseen yhdistettynä se on paha.

    • Live4eva

      Mua AHDISTAA kuolema niin paljon, että viime päivät on mennyt lähes täysin kuoleman ajatteluun (tällaisia jaksoja on toki ollut aikaisemminkin). Ajatus siitä, että oman kuoleman jälkeen ei ole mitään - maailma vaan jatkaa kulkuaan, mutta itse en enää saakkaan olla mukana ja näkemässä kaikkea - on todella ahdistava.

      Onko täällä joku, joka on aikaisemmin kärsinyt sairaalloisesta kuolemanpelosta ja päässyt siitä jollain keinolla eroon?

      Olen kärsinyt aikaisemmin paniikki/ahdistushäiriöstä, mutta ollut jo useita vuosia syömättä lääkkeitä ja viettänyt lähes kohtauksetonta elämää. Mietinkin, että oliskohan tää jokin uusi muoto jonkinlaisesta ahdistushäiriöstä, missä ns. fyysisiäoireita aihauttava kohtaukset vaan ei hirveemmin esiinny, vaikkakin jos tarpeeksi lietson ajatusta kuolemastani, saan kyllä itselleni aikaan pakokauhun sekaisen tunteen, jolloin voi esiintyä hengenahdistusta, sydämen tiheälyöntisyyttä jne, mutta en silti koe sitä pelkoa, että kuolisin juuri siihen paikkaan ja niihin oireisiin..

      • Miksi?

        Tulemme tuntemattomasta, menemme tuntemattomaan. Kysymme MIKSI? MISTÄ? MINNE? Kuolema ahdistaa meitä kaikkia. Kaikki maailman uskonnot ja erilaiset filosofiset näkökannat hakevat samaa: merkitystä, turvaa elämän kieltämisestä, hakeutumisesta elämisen kaikkivoipaisuuteen, uskoon kuolemattomuudesta. Täällä häärätään ja hyöritään. Toiset saavat nauraa koko ikänsä, toiset itkeä, kuten Maria Jotuni sanoi. Oikeudenmukaisuus: Mikä se on? Se on Hra Kuolema.

      • kööökelssons
        Miksi? kirjoitti:

        Tulemme tuntemattomasta, menemme tuntemattomaan. Kysymme MIKSI? MISTÄ? MINNE? Kuolema ahdistaa meitä kaikkia. Kaikki maailman uskonnot ja erilaiset filosofiset näkökannat hakevat samaa: merkitystä, turvaa elämän kieltämisestä, hakeutumisesta elämisen kaikkivoipaisuuteen, uskoon kuolemattomuudesta. Täällä häärätään ja hyöritään. Toiset saavat nauraa koko ikänsä, toiset itkeä, kuten Maria Jotuni sanoi. Oikeudenmukaisuus: Mikä se on? Se on Hra Kuolema.

        minä nyt vihdoin ja viimein käyn psykologilla keskustelemassa kyseiseisestä sihesta mutta ajattelen edelleen että ainut mikä minua auttaisi jos sanottaisi että höpsis et sinä kuole muttakun kukaan ei voi niin sanoa... kaikkein eniten kuolemassa pelkään että se on juuri samanlainen tila jollainen uni on kun ei nää siis unta.. eli minua ei ole.. aika vain kuluu ja en tiedä siitä sitten mitään.. ihan vittumaista suorastaan... olen siis kuoleman pelkoni käsittelyssä pääsyt viha vaiheeseen.. heh jotain positiivista tai oikeastaan humoristista nään tilanteessa pilkata psykologeja ja heidän sepostuksiaan pelkojen käsittelystä.. ensin kieletään koko kuolema sitten saataa tulla vihan tunnetta eli aletaan jopa tuntemaan jotain tä'tä kyseistä pelon kohdetta kohtaan joka yllätys yllätys on kuolema.. joo oikeasti näin se minulla kin meni ensin olen työntänyt koko ajatuksen ja nyt sitte vitutta koko elämä.. mitä järkee tänne oli tulla kuolemaan..mä oon vihanen koko elämälle.... ja sitten kun ei voi millään tajuta tota avaruus asiaaa,,miks tää pallo killuu tollasessa mustassa paikassa.. jostain se musta paikkakin on täytynyt tullla.. ja ääretön on ihan käsittämätön asia.. siiis tuleeko sitä jotenkin lisää vai voiko muka joku vaan olla sellanen ja mistä kukaan sen äärettömänkään tietää... joskus ois van helpompi olla eläin.. joo joo vaistoohan neki asioita....haistakoon kakka koko elämä ja avaruus mä vihaan teitä

      • Korvalla
        Miksi? kirjoitti:

        Tulemme tuntemattomasta, menemme tuntemattomaan. Kysymme MIKSI? MISTÄ? MINNE? Kuolema ahdistaa meitä kaikkia. Kaikki maailman uskonnot ja erilaiset filosofiset näkökannat hakevat samaa: merkitystä, turvaa elämän kieltämisestä, hakeutumisesta elämisen kaikkivoipaisuuteen, uskoon kuolemattomuudesta. Täällä häärätään ja hyöritään. Toiset saavat nauraa koko ikänsä, toiset itkeä, kuten Maria Jotuni sanoi. Oikeudenmukaisuus: Mikä se on? Se on Hra Kuolema.

        Elämä on kamppailua, kärsimystä ja kuolemaa. Niin meidän ihmisten (jotka taidamme asian näin sanoiksi kirjata), kuin koko muun eläimistön ja luomakunnan. Tiedämmekö, että näin on ja silti haluamme nauraa? No, emme tiedä mistään mitään, mutta tahdommeko tietää...

    • 123

      No niin. Minä olen nyt huikeat neljätoista vuotta vanha ja pelkään kuolemaa. Jos kuolemanpelko olisi järkevä, järkeilyllä poissuljettava asia, ei olisi tälläistä keskustelua, tai ainakin se olisi päätetty aikaisemmin.

      Ja siinä on siis ongelma; kuolemaa ei pysty selittämään järjellä tyydyttävästi. Me luotamme järkeen melkein joka tilanteessa, mutta irrationaalisia pelkoja sillä ei voi sulkea pois. Kuolemaa on sinänsä turha pelätä, koska se on väistämätön. Joten miksi ihmiset pelkäävät sitä? Koska se on käsittämätön. Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Synnymmekö uudestaan? Petänkö itseäni jos ajattelen kuolemanjälkeistä elämää? Joudunko tosiaan luopumaan elämästä?

      Ihmismieli koettaa järkevällä, rationaalisella puoliskollaan tehdä tyhjäksi alkukantaisempia, vaistoon juurtuneita pelkoja. Tässä tapauksessa irrationaalinen puoli on usein voimakkaampi; 'terve järki' ei kykene poistamaan kuoleman kammottavuutta.

      Omalla kohdallani kuolemanpelko helpotti, vaikka vannoutunut (neljätoistavuotiaana vannoutunut?) ateisti ja realisti ja kaikintavoin mielellään epämiellyttävänkin todellisuuden kohtaava ihminen olenkin, kun tavallaan - huom. tavallaan - petin itseäni, eli sallin itseni uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Yksi toinen toimiva konsti oli myös ajatella jäljelläolevia vuosia, koska omalla kohdallani tajusin pelkojeni keskittyvän toimettomuuteen, siihen että olisin koko loppuelämäni ajan toimeton ja sanalla sanoen mitättömyys - etten koskaan tekisi mitään. Aloin tehdä tulevaisuudensuunnitelmia, keskityin siihen mitä voin vielä tehdä. Ja neljätoistavuotiaana olen vielä niinkin onnekas (ja häpeän tästä syystä osaksi kuolemanpelkoani, koska joillakuilla se on paljon akuutimpi ja todellisempi asia) että minulla on koko elämäni edessä.

      Minä en osaa pukea ajatuksiani sanoiksi tähän aiheeseen liittyen, mutta toivottavasti joku nyt löysi jotain lukemisen arvoista tästä viestistä.

      • AnneXXX

        Pelkäsin nuorena kuolemaa, tunsin suurta kauhua
        koko asiaa kohtaan. Sairastuin vakavasti ja olen
        ollut lähellä kuolemaa muutaman kerran. Sairauteni
        liittyy keuhkoihin ja lihastautiin. Hengittäminen
        oli vaikeata ja tajunnantaso välillä olematon.
        Silloin ajattelin, että tulisipa kuolema ja pääsisin
        tästä rääkistä. Kuolema ei tullut, vaan aloin toipua
        ja tämän sairauden kanssa eläessä olen välillä
        hoitunut palaamaan uudelleen kuoleman portille.
        Tällä hetkellä en pelkää kuolemaa, siinä ei ole mitään pelättävää. Minulla on ihana rauha ja
        positiivinen asenne kohdata jossain vaiheessa
        kuolema.

        Olen lukenut paljon kirjoja enkeleistä ja oppaista,jotka ovat vastassa kun lähdemme
        täältä. Ihminen, joka joutuu lähelle kuolemaa, niin kuolemanpelko häviää, sitä ei yksinkertaisesti enää ole. Minua ihmetyttää, jos joku kertoo kuolemanpelosta, koska en voi käsittää
        kuoleman lähestyessä olevan mitään pelättävää.
        Omat lapseni pelkäävät kuolemaa, vaikka ovat parikymppisiä. Sanon aina lapsilleni, että
        rauhoittukaa, me tavataan uudelleen taivaassa.
        Ikää minulla itselläni on 47 vuotta.

      • 123
        AnneXXX kirjoitti:

        Pelkäsin nuorena kuolemaa, tunsin suurta kauhua
        koko asiaa kohtaan. Sairastuin vakavasti ja olen
        ollut lähellä kuolemaa muutaman kerran. Sairauteni
        liittyy keuhkoihin ja lihastautiin. Hengittäminen
        oli vaikeata ja tajunnantaso välillä olematon.
        Silloin ajattelin, että tulisipa kuolema ja pääsisin
        tästä rääkistä. Kuolema ei tullut, vaan aloin toipua
        ja tämän sairauden kanssa eläessä olen välillä
        hoitunut palaamaan uudelleen kuoleman portille.
        Tällä hetkellä en pelkää kuolemaa, siinä ei ole mitään pelättävää. Minulla on ihana rauha ja
        positiivinen asenne kohdata jossain vaiheessa
        kuolema.

        Olen lukenut paljon kirjoja enkeleistä ja oppaista,jotka ovat vastassa kun lähdemme
        täältä. Ihminen, joka joutuu lähelle kuolemaa, niin kuolemanpelko häviää, sitä ei yksinkertaisesti enää ole. Minua ihmetyttää, jos joku kertoo kuolemanpelosta, koska en voi käsittää
        kuoleman lähestyessä olevan mitään pelättävää.
        Omat lapseni pelkäävät kuolemaa, vaikka ovat parikymppisiä. Sanon aina lapsilleni, että
        rauhoittukaa, me tavataan uudelleen taivaassa.
        Ikää minulla itselläni on 47 vuotta.

        Itse en usko, joten enkeleistä tuskin löytyy mitään lohtua - pidän enemmän siitä mitä pidän todellisena maailmana (ei loukkausmielessä). Joten, jos ainoa keino on sairastua vakavasti, niin jätän väliin, =).

      • Nimetön
        123 kirjoitti:

        Itse en usko, joten enkeleistä tuskin löytyy mitään lohtua - pidän enemmän siitä mitä pidän todellisena maailmana (ei loukkausmielessä). Joten, jos ainoa keino on sairastua vakavasti, niin jätän väliin, =).

        Olen nyt 32 v. Muistan paniikin kun ensimmäisen kerran ajattelin kuolemista lapsena. Äiti piti minua sylissä kun itkin hysteerisesti. Olen kuvitellut, ettei kukaan voi auttaa, mutta sain kyllä apua siitä, että huomaan että todella monet käyvät läpi näitä samoja ajatuksia. Itse olen selvinnyt yrittämällä välttää kuoleman ajattelemista. Nyt olen taas pulassa. Sain toisen lapsen, ja jo raskausaikana päässäni alkoi pyöriä villejä kuvitelmia mitä minulle tai lapsilleni voisi tapahtua, jotain kamalaa. Ajattelen kuolemaa myös melkein joka ilta, mutta vain varovasti. Onneksi saan sen suljettua mielestäni, varsinkin ajatuksilla pienestä tytöstä joka höpisee ja opettelee kävelemään. Pahin on minusta ajatus siitä, että synnyn uuteen elämään joihinkin kurjiin oloihin, ihmiskaupan uhriksi tai jotain.

      • ahdistaa
        Nimetön kirjoitti:

        Olen nyt 32 v. Muistan paniikin kun ensimmäisen kerran ajattelin kuolemista lapsena. Äiti piti minua sylissä kun itkin hysteerisesti. Olen kuvitellut, ettei kukaan voi auttaa, mutta sain kyllä apua siitä, että huomaan että todella monet käyvät läpi näitä samoja ajatuksia. Itse olen selvinnyt yrittämällä välttää kuoleman ajattelemista. Nyt olen taas pulassa. Sain toisen lapsen, ja jo raskausaikana päässäni alkoi pyöriä villejä kuvitelmia mitä minulle tai lapsilleni voisi tapahtua, jotain kamalaa. Ajattelen kuolemaa myös melkein joka ilta, mutta vain varovasti. Onneksi saan sen suljettua mielestäni, varsinkin ajatuksilla pienestä tytöstä joka höpisee ja opettelee kävelemään. Pahin on minusta ajatus siitä, että synnyn uuteen elämään joihinkin kurjiin oloihin, ihmiskaupan uhriksi tai jotain.

        oisko teistä kenestäkään vastamaan siihen että mitä mä oikeinteen kun iskee kauhea paniikki kuolemasta se miten kaikki tietoisuus katoaa se suorastaan kauhistuttaa ja yleensä saan kauheita paniikki kohtauksia olen todella nuori vielä vasta 13v mut silti kuolemahan tulee jokaisen kohdalle joskus ja en oikein saa asiaa mielestäni ois tosi kiva jos vastailisitte )=

      • ....
        ahdistaa kirjoitti:

        oisko teistä kenestäkään vastamaan siihen että mitä mä oikeinteen kun iskee kauhea paniikki kuolemasta se miten kaikki tietoisuus katoaa se suorastaan kauhistuttaa ja yleensä saan kauheita paniikki kohtauksia olen todella nuori vielä vasta 13v mut silti kuolemahan tulee jokaisen kohdalle joskus ja en oikein saa asiaa mielestäni ois tosi kiva jos vastailisitte )=

        Sä olet hyvin nuori eikä sulla ole syytä huoleen. Ei tietoisuus katoa, on se siellä toisella puolellakin.

      • ......
        .... kirjoitti:

        Sä olet hyvin nuori eikä sulla ole syytä huoleen. Ei tietoisuus katoa, on se siellä toisella puolellakin.

        pelottaa vain että aika meneekin nopeasti ja olen kohta vanha mutta varmaan kun vanhenen se pelko varmaa häviää kiitos vielä ku vastasit toho mun kirjottamaa viestii (=

      • emmi08
        ...... kirjoitti:

        pelottaa vain että aika meneekin nopeasti ja olen kohta vanha mutta varmaan kun vanhenen se pelko varmaa häviää kiitos vielä ku vastasit toho mun kirjottamaa viestii (=

        b,dfbfcnnhj uikgfjhkjhfl,nasdhgfxbjlkxcjboml sbfd

    • geahg

      h,jm aaapppppuuuvvvvvaaaaa

    • Nupu2

      Hei! Toivottavasti joku vielä lukee keskustelun tänne saakka.

      Täällä kirjoittaneet ihmiset tuntuvat olevan joko teinejä tai kolmikymppisiä enimmäkseen; muillekin tulee pelkotiloja, jotka iskevät tärkeinä aikoina elämän tiellä. Itse olen kolmikymppinen, ja kuten joillekin täällä kirjoitelleille, pelko iskee silloin kun menee erityisen hyvin. Osaan myös päästä siiä eroon, vaikkakin on vaikea sanoa, päteekö neuvo kaikkiin tapauksiin.

      Ihmiset ovat aikoinaan kehittyneet yhteisöllisiksi laumaeläimiksi. Nykyään kuitenkin (etenkin yksilöllisyyttä ja henk koht vastuuta korostavassa Suomessa) ihmiset ovat ajatuksineen yksin. Ennen onnellisuus liittyi saavutuksiin ja selviämiseen rankan työn kautta; nykyään onnen hetkiä voi saavuttaa ilman sen kummempaa yleishyödyllistä työtä. Ennen kuolema oli lähempänä; teinit pitivät huolta mm. isovanhemmistaan ihmiset toisistaan yleensäkin, vastuu yhteisöstä oli selkeämpi ja suurempi ja henkilökohtaisempi. Nykyään nuoret ovat vastuussa vain oman tarkoituksensa löytymisestä (ja se vasta vaikeaa onkin, kun mahdollisuuksia on miljoonittain). Ennen äidin kuollessa orvoista piti huolen koko klaani, nykyään läheisten turvaverkot ovat kadonneet.

      Kuolemanpelko saattaa liittyä elämän yksilöllisyyteen ja tarkoituksettomuuteen. Jos pelkäät kuolla, saatat pelätä että elämäsi on merkityksetöntä; että kuolet ennen kuin teet mitään hyvää aikaan maailmassa. Jos pyörit yksin sängyssä yöllä, lopeta seuraavana aamuna yksinomaan itsesi ajatteleminen ja mene tapaamaan isovanhempiasi, hanki uusi haaste elämääsi, ja tee jotain lähimmäistesi hyväksi. Itsessään rypeminen ei ole oikea vastaus, vaan päin vastoin muistakin huolehtiminen, sillä myös he ovat osa minääsi. Huomion suuntaaminen muihin ihmisiin on auttanut ainakin minua. Vastaus tuskin on yhtä yksinkertainen nuorille tai mielenterveysongelmista kärsiville, mutta kenties jollekin tästä näkemyksestä on apua. Muistakaa, että sinä ja muut ihmiset olette yhtä.

    • blindintexas

      Sinulla saattaa olla paniikkihäiriö ja/tai masentuneisuus. Lääkitys ja psykologi saattaa auttaa tai sitten puhut saman henkisen ihmisen kanssa. Itse olen miettinyt samoja asioita aikoinaan, koska olen joutunut elämään yksinäisyydessä. Voimia sinulle!

      • Tavallinen tallaaja

        " Viimeisenä vihollisista kukistetaan kuolema"
        Me asumme vielä täällä ajassa jossa joudumme kuolemaan.
        Viime vuosien aikana olen menettänyt läheisiäni kuoleman kautta. Raskasta on ollut kohdata kuolema ja se miten monella tavalla se voi viedä läheisen.
        Raskainta on ollut suru ja ikävä. Kuolemaan voi toisaalta valmistua ja toisaalta ei.
        Kuolema on niin suuri asia että siitä olisi puhuttava ja käsiteltävä silloin
        kun eletään, vain silloin siihen liittyviin kysymyksiin on mahdollisuus löytää vastauksia.
        Läheisten kuoleman myötä olen tullut entistä nöyremmäksi elämän suhteen, en voi nimittäin koskaan tietää milloin kuolema kohtaa minut tai läheiseni seuraavan kerran. ....En voi myöskään vaikuttaa siihen milloin ja miten se tapahtuu. Niinpä nykyisin usein totean, teen sitä ja sitä...menen sinne ja sinne...Jos luoja suo.
        Olen ollut ahjossa, kulkenut kuoleman varjon laaksossa, katsonut kuolemaa silmästä silmään, tämän kautta jotkut asiat ovat käyneet mankelin läpi ja kirkastuneet, vahvistuneet koettelemusten kautta.

        Haluaisin itse elää vanhaksi, mutta en tiedä miten käy, se on Luojan kädessä. Omaa kuolemaa ajatellessani toivon että jos on kipuja saisin tarpeeksi kipulääkitystä. Omaa kuolemaa, hetkeä jolloin sieluni irtoaa ruumiistani en pelkää. Uskon että ihmisen sielu on ikuinen.
        Sen jälkeen kun nuoruudessani koin uskoontulon, eli toisin sanoen kohtasin Jeesuksen sydämmen tasolla, olen tiennyt minne olen matkalla. Taivaan kotiin. Elämän koulu ja läheisten kuolemat ovat vain vahvistaneet uskoani tässä asiassa. Rukoilen ja toivon että kaikki ihmiset saisivat kokea samaa, sillä tämä sisäinen rauha on sellainen joka on kuin lahja jonka Luoja, Jumala, Jeesus haluaisin lahjoittaa jokaiselle.
        Ja kun tuo rauha laskeutuu ihmisen sydämmeen, ei tarvitse enää pelätä kuolemaa.
        Rohkaisen kaikkia kuolemaa pelkääviä etsimään tuota rauhaa.
        Miksi jäädä epätoivoon ja epätietoisuuteen jos on mahdollisuus löytää rauha?
        "Lähellä on Herra niitä joilla on särkynyt sydän ja hän pelastaa ne joilla on murtunut mieli"
        Kirjoja joista voi olla apua: Raamattu: Evankeliumit, kirjeet. Esko Miettinen- Sielu ei kuole.
        Riku Rinne - KK-kuolemankauppias.

    • [ei nimimerkkiä]

      Kiitos kaikille vastanneille, helpottavaa kuulla etten ole ajatusteni kanssa yksin.

      Kaikkein eniten minäkin pelkään yksinäisyyttä, sekä ikuisuutta. Tosi paljon tuttuja ajatuksia täällä ollut. Se vahvistaa mun käsitystä siitä, että ihmiselle on luonnollista pelätä kuolemaa, koska se on tuntematon. Pelätäänhän me kaikkea muutakin tuntematonta.

      Itse olen ollut paikalla kun ihminen kuolee. Se oli rauhallinen ja kaunis hetki, eikä siinä ollut mitään kamalaa. Kuoleman kohtaaminen sai mut uskomaan, että siinä kuoleman hetkellä tapahtuu jotain erityistä, joku tulee hakemaan. Enkä ole ainoa joka ajattelee näin, kun on nähnyt kuolevan ihmisen. Ihmisen aivokapasiteetti ei vaan pysty ymmärtämään sitä, mitä kuoleman hetkellä tapahtuu. Sen takia se on niin kamalan pelottava ja ahdistava ajatus.

      Ilmeisesti kaikkein eniten kuolemanpelosta kärsimme me herkät, dramaattiset ja tunteelliset ihmiset. Mutta uskon, että ihan kaikki ihmiset jollain tasolla pelkäävät kuolemaa. Useimmat vaan kieltävät koko asian, eivätkä halua ajatella sitä.

      • ei enää niin pelokas
      • mnason
        ei enää niin pelokas kirjoitti:

        Katsele video pelosta ao:sta linkistä
        http://www.youtube.com/watch?v=JvgKfJYwupI

        "Ihmisille on määrätty,että heidän on kerran kuoleminen,mutta sen jälkeen tulee tuomio." Hebr.9:27

        Kuoleman jälkeen on kaksi vaihtoehtoa:taivas tai helvetti.
        Taivaaseen pääsevät vanhurskaat,eli Jumalalta syntinsä anteeksisaaneet,ja helvettiin joutuvat ne,jotka eivät ole syntejään katuneet.

        Jumala on täydellisen oikeudenmukainen,ja Hän ei siedä syntiä.
        Helvetti on olemassa sen takia että kaikki vääryys saisi ansaitsemansa palkan.
        "Synnin palkka on kuolema" Room.6:23 ,mutta "kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta".
        Koska kaikki ovat syntisiä,jokainen ihminen on matkalla helvettiin.
        Ei murha tai väkivalta ole ainoa synti.Myös Jumalan pilkkaus,itsekkyys,välinpitämättömyys ja ahneus ovat rangaistuksen ansaitsevia tekoja.Ja kaikki me olemme noita tehneet.

        Mutta Jumala joka vihaa syntiä,rakastaa luomaansa ihmistä!
        Hän rakastaa niin paljon ,että syntyi
        ihmiseksi,eli synnittömän elämän ja suostui kärsimään ihmiskunnan syntien rangaistuksen.Hän
        suostui häpäistäväksi,pahoinpideltäväksi,ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi.Hän suostui kärsimään helvetin tuskat jotta sinun ei tarvitsisi.

        Elävä Jumala Jeesus Kristus rakastaa sinua sanoinkuvaamattoman paljon!!!
        Hän on maksanut omalla hengellään syntivelkasi.
        Kaikki mitä sinun tarvitsee tehdä ,on tunnustaa syntisyytesi ja uskoa Häneen Herranasi ja Vapahtajanasi
        niin saat kaikki syntisi anteeksi ja saat IKUISEN ELÄMÄN !!!
        Jos otat Hänet vastaan Pelastajanasi pääset kuolemasi jälkeen taivaaseen,ikuiseen onneen!
        "Minuun uskovalla on iankaikkinen elämä." Joh.6:47

        Ala lukemaan Raamattua,varsinkin Uutta Testamenttia,niin opit tuntemaan totuuden.
        Vain Jeesus voi sinut pelastaa.
        "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän." Apt.4:12
        Älä jätä uskonratkaisuasi huomiseen sillä et tiedä kuinka kauan vielä elät.

        "Me vetoamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin,ettei se jää turhaksi." 2.Kor.6:1
        "Varma on se sana ja kaikinpuolin vastaanottamisen arvoinen,että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan." 1.Tim.1:15
        Sen joka eläessään ottaa Jeesuksen vastaan Pelastajanaan,ei tarvitse pelätä kuolemaa.
        Jeesus rakastaa sinua.Usko Jeesukseen nyt.

        "Jokainen joka huutaa avukseen Herran nimeä (Jeesus), pelastuu." Jooel 2:23

      • kysymysmerkkinä
        mnason kirjoitti:

        "Ihmisille on määrätty,että heidän on kerran kuoleminen,mutta sen jälkeen tulee tuomio." Hebr.9:27

        Kuoleman jälkeen on kaksi vaihtoehtoa:taivas tai helvetti.
        Taivaaseen pääsevät vanhurskaat,eli Jumalalta syntinsä anteeksisaaneet,ja helvettiin joutuvat ne,jotka eivät ole syntejään katuneet.

        Jumala on täydellisen oikeudenmukainen,ja Hän ei siedä syntiä.
        Helvetti on olemassa sen takia että kaikki vääryys saisi ansaitsemansa palkan.
        "Synnin palkka on kuolema" Room.6:23 ,mutta "kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta".
        Koska kaikki ovat syntisiä,jokainen ihminen on matkalla helvettiin.
        Ei murha tai väkivalta ole ainoa synti.Myös Jumalan pilkkaus,itsekkyys,välinpitämättömyys ja ahneus ovat rangaistuksen ansaitsevia tekoja.Ja kaikki me olemme noita tehneet.

        Mutta Jumala joka vihaa syntiä,rakastaa luomaansa ihmistä!
        Hän rakastaa niin paljon ,että syntyi
        ihmiseksi,eli synnittömän elämän ja suostui kärsimään ihmiskunnan syntien rangaistuksen.Hän
        suostui häpäistäväksi,pahoinpideltäväksi,ruoskittavaksi ja ristiinnaulittavaksi.Hän suostui kärsimään helvetin tuskat jotta sinun ei tarvitsisi.

        Elävä Jumala Jeesus Kristus rakastaa sinua sanoinkuvaamattoman paljon!!!
        Hän on maksanut omalla hengellään syntivelkasi.
        Kaikki mitä sinun tarvitsee tehdä ,on tunnustaa syntisyytesi ja uskoa Häneen Herranasi ja Vapahtajanasi
        niin saat kaikki syntisi anteeksi ja saat IKUISEN ELÄMÄN !!!
        Jos otat Hänet vastaan Pelastajanasi pääset kuolemasi jälkeen taivaaseen,ikuiseen onneen!
        "Minuun uskovalla on iankaikkinen elämä." Joh.6:47

        Ala lukemaan Raamattua,varsinkin Uutta Testamenttia,niin opit tuntemaan totuuden.
        Vain Jeesus voi sinut pelastaa.
        "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän." Apt.4:12
        Älä jätä uskonratkaisuasi huomiseen sillä et tiedä kuinka kauan vielä elät.

        "Me vetoamme teitä vastaanottamaan Jumalan armon niin,ettei se jää turhaksi." 2.Kor.6:1
        "Varma on se sana ja kaikinpuolin vastaanottamisen arvoinen,että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan." 1.Tim.1:15
        Sen joka eläessään ottaa Jeesuksen vastaan Pelastajanaan,ei tarvitse pelätä kuolemaa.
        Jeesus rakastaa sinua.Usko Jeesukseen nyt.

        "Jokainen joka huutaa avukseen Herran nimeä (Jeesus), pelastuu." Jooel 2:23

        Hei kaikille,
        Luin mielenkiinnolla ja huolella pelkojanne kuolemasta, kiitos siitä kaikille.
        Tietääkö kukaan mikä yhteys on kuolemanpelolla ja kiinnostuksella/halulla pakastaa kuollut ihminen (itsensä) siinä toivossa, että heidät voidaan mahdollisesti herättää henkiin joskus tulevaisuudessa?
        Läheinen ystäväni on kiinnostunut tästä ja haluaisi, että hänet pakastettaisiin tulevaisuudessa mikäli teknologia kehittyy aikanamme riittävän pitkälle.
        Itse olen ihan kauhuissani ajatuksesta. Voiko tällainen toive olla seurausta kuoleman pelosta?

    • kd99d8g

      Joskus alan miettimään, että miksi juuri minä olen tullut tähän maailmaan. eihän se tietenkään huono asia ole. joskus myös kun mieleeni tulee sana ´´kuolema´´, tai jotain vastaavaa, silloin minulle tulee jotenkin ahdistava ja haikea olo. päässäni pyörii niin paljon asioita ja kysymyksiä! ´´mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?´´ ´´heräämmekö uudestaan, mutta vain eri hahmoina?´´ ´´kuinka pitkä elämä on?´´ ´´voiko se loppua juuri tänään?´´ silloin en voi tehdä mitään, muuta kuin olla ja ajatella. tiedän, että pitää nauttia elämästä, mutta se kaikki tuntuu niin turhauttavalta, kun tiedän, että jonakin päivänä se tapahtuu. pelkään vähän kasvamista, sillä minusta tuntuu että vuosi vuodelta olen yhä lähempänä kuolemaa. saatan kuulostaa todella tyhmältä tai naurettavalta, mutta näin minusta tuntuu. ;(

    • skeida_a

      Itse ainakin olen pienestä asti pelännyt (suorastaan sairaalloisesti...), että vanhempani ja ystäväni kuolevat ja jään aivan yksin. Tää alkaa jo kohta johtaa siihen, että mieluummin teen itsemurhan ennen kuin kukaan muu ehtii kuolla. Mä en vaan pystyis sulattamaan mulle tärkeiden ihmisten kuolemaa. Oman kuolemani kyllä kestäisin, ja loppupeleissä, niin angstilta kuin kuulostaakin, en pistäisi edes pahaksi.

      • Kirkon kiroama

        Itse olin aikoinaan nuorempana huoleton ihminen. Maalliset asiat eivät pahemmin mietityttäneet kaikki oli hyvin. Kunnes eräänä kesäpäivänä noin 5 vuotiaana olin sukulaisen hautajaisissa ja kirkossa pappi saarnasi: Kuolema on luonnollinen asia. Jotkut pelkäävät sitä, mutta se on aivan turhaa sillä silloin jumala on kutsunut meidät luokseen." Tässä vaiheessa jotain tapahtui... jotain odottamatonta... en kuullut enkä nähnyt mitään sille papin sanat pyörivät mielessä... Siitä lähtien olen pelännyt kuolemaa, omaa ja sukulaisten. toisinaan ei unta saa kun mietin sitä. Mikään ei tunnu auttavan enkä tiedä enää, että mitä tekisin...

      • pikkukeiju_90
        Kirkon kiroama kirjoitti:

        Itse olin aikoinaan nuorempana huoleton ihminen. Maalliset asiat eivät pahemmin mietityttäneet kaikki oli hyvin. Kunnes eräänä kesäpäivänä noin 5 vuotiaana olin sukulaisen hautajaisissa ja kirkossa pappi saarnasi: Kuolema on luonnollinen asia. Jotkut pelkäävät sitä, mutta se on aivan turhaa sillä silloin jumala on kutsunut meidät luokseen." Tässä vaiheessa jotain tapahtui... jotain odottamatonta... en kuullut enkä nähnyt mitään sille papin sanat pyörivät mielessä... Siitä lähtien olen pelännyt kuolemaa, omaa ja sukulaisten. toisinaan ei unta saa kun mietin sitä. Mikään ei tunnu auttavan enkä tiedä enää, että mitä tekisin...

        Miksi kuolemasta on tullut tabu? Kuolema on aivan yhtä luonnollinen kuin syntymä. Tuntuu irvokkaalta ajatella, että kuolema on suljettu kokonaan erilleen elämästä. Ihmiset vaikenevat kuolemasta, ja sitten keskustelupalstoilla paljastellaan että joo mäkin pelkään kuolemaa ihan kamalaa mitä nyt teen. Kuolema on tasavertainen - se odottaa ihan jokaikistä. Kuolema on tuntematon, siksi jokainen elävä ihminen pelkää sitä. Emme vielä tiedä mitä kuolema on.

        Kuolemanpelosta tulisi ehdottomasti keskutella, koko kuolema pitäisi nostaa pöydälle, sitä pitäisi katsoa silmiin. Ongelmana tuntuu olevan, että itse kuolema lymyilee, eikä kohtaa katsetta. Se on samanlainen pelkuri - ei paljasta itseään eläville. Jokainen tulee kuitenkin kohtaamaan kuoleman henkilökohtaisesti. Pitkän sairauden jälkeen se voi tuntua helpotukselta, sitä on ehtinyt tietoisesti tai tiedostamattaan käsitellä. Kuolemanpelkoonkin auttaa varmasti asian käsitteleminen; pohdi mikä siinä pelottaa? Ulkokuoresi mätäneminen maan alla, rakkaillesi jäävä ikävä, tuntematon?

        Elämä on elämistä varten. Elämiseen kuuluu kuitenkin myös kuolema. Sitä tulisi ajatella luonnollisena, ei tabuna. Keskutelkaa läheistenne kanssa kuolemasta. Kuvitelkaa oma kuolemanne. Kuolema on aivan yhtä luonnollinen kuin syntymäkin.

        On hyvä, ettei ole olemassa ikuista elämää. Ajatelkaa tätä rakasta elämän mahdollistajaamme, maapalloa. Eihän se kestäisi jos kaikki eläisivät ikuisesti!

        Uskon kuitenkin itse, että elämä on vasta alkua jollekin. Olemme oppimassa täällä jotakin. Kuolema on ovi. Kukaan, joka ei ole siitä astunut toiselle puolelle, ei voi tietää mitä toisella puolella on. Kaikki selviää aikanaan. Eläkää nyt, kuolkaa sitten kun kuolette. Rakkaus ei kuole koskaan.

      • agotamiento
        pikkukeiju_90 kirjoitti:

        Miksi kuolemasta on tullut tabu? Kuolema on aivan yhtä luonnollinen kuin syntymä. Tuntuu irvokkaalta ajatella, että kuolema on suljettu kokonaan erilleen elämästä. Ihmiset vaikenevat kuolemasta, ja sitten keskustelupalstoilla paljastellaan että joo mäkin pelkään kuolemaa ihan kamalaa mitä nyt teen. Kuolema on tasavertainen - se odottaa ihan jokaikistä. Kuolema on tuntematon, siksi jokainen elävä ihminen pelkää sitä. Emme vielä tiedä mitä kuolema on.

        Kuolemanpelosta tulisi ehdottomasti keskutella, koko kuolema pitäisi nostaa pöydälle, sitä pitäisi katsoa silmiin. Ongelmana tuntuu olevan, että itse kuolema lymyilee, eikä kohtaa katsetta. Se on samanlainen pelkuri - ei paljasta itseään eläville. Jokainen tulee kuitenkin kohtaamaan kuoleman henkilökohtaisesti. Pitkän sairauden jälkeen se voi tuntua helpotukselta, sitä on ehtinyt tietoisesti tai tiedostamattaan käsitellä. Kuolemanpelkoonkin auttaa varmasti asian käsitteleminen; pohdi mikä siinä pelottaa? Ulkokuoresi mätäneminen maan alla, rakkaillesi jäävä ikävä, tuntematon?

        Elämä on elämistä varten. Elämiseen kuuluu kuitenkin myös kuolema. Sitä tulisi ajatella luonnollisena, ei tabuna. Keskutelkaa läheistenne kanssa kuolemasta. Kuvitelkaa oma kuolemanne. Kuolema on aivan yhtä luonnollinen kuin syntymäkin.

        On hyvä, ettei ole olemassa ikuista elämää. Ajatelkaa tätä rakasta elämän mahdollistajaamme, maapalloa. Eihän se kestäisi jos kaikki eläisivät ikuisesti!

        Uskon kuitenkin itse, että elämä on vasta alkua jollekin. Olemme oppimassa täällä jotakin. Kuolema on ovi. Kukaan, joka ei ole siitä astunut toiselle puolelle, ei voi tietää mitä toisella puolella on. Kaikki selviää aikanaan. Eläkää nyt, kuolkaa sitten kun kuolette. Rakkaus ei kuole koskaan.

        Mitä kirjoitit oli totta, mutta kun se ei vaan ole noin yksinkertaista silloin kun pelkää. Kaikkihan ton asian tietää, mutta...
        Mksi ihmiset yleensä pelkäävät asioita? Monista asioista on faktat tiedossa, mutta kun vaan pelkää.
        Joku lakkaa olemasta, menetys, sitä se on. Ei tiedä mitä sitten tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Tietämättömyys.

    • Hyvää tutkimusmatkaa

      Kuolema on osa elämää, tänne ei ole vielä kukaan jäänyt eikä yksikään tule jäämään. Kuoleman- ja kaikkea muutakin pelkoa voi käsitellä ihan niin kuin kaikkia muitakin asioita ja tunteita ja kasvaa ja kehittyä. Siksi täällä maan päällä ollaan. Kristittyjä olemme kaikki, mutta uskonnolla ja kuolemalla ei ole mitään tekemistä keskenään tai uskonto ei sinällään sinua asiassa auta. Papit ovat ihan maallisia ihmisiä eivätkä tiedä tuon taivaallista kuoleman jälkeisistä ammatistaan huolimatta.

      Mutta tätä suurinta osaa ihmisistä kovasti ahdistavaa asiaa voi pohtia, ajatella ja sisäistää, hakea tietoa vaikka lukemalla ja etsimällä esimerkkejä, käsitteitä ja kokemuksia aiheesta. Myös iän karttuminen auttaa, lapsena ja nuorena juttua on mahdoton tajuta eikä kolmikymppinenkään voi, jos kaikki kokemukset aiheesta puuttuvat.

    • bemius

      Kuolemanpelko on luonnollista tuntea koska se on suuri tuntematon. minulla ei ole kokemusta mistään kuolemanjälkeisestä eikä varmaa tietoa mitä silloin tapahtuu. Mutta olen kokenut kuolemanpelon, yksinäisyyden, pimeän pelon jne... Ja kohtasin ne syvällä sisälläni, melkein voisi sanoa että hautauduin siihen pelon tunteeseen.
      Menin itsessäni (mielessäni ja tunteissani) syvemmälle kuin milloinkaan kunnes olin vain tuota pelkoa (vaikea selittää sanoilla) ja olin varma että kuolen nyt, sillä hetkellä kun en enää olis kestänyt enempää minulle tuli ajatus että okei, päästän irti ja antaa kuoleman tulla, en välitä. Luovutin kaikesta mitä oli, sillä hetkellä silmänräpäyksessä olin täynnä harmoniaa, rakkautta, iloa, valoa. Tätäkin on vaikea kuvailla sanoin. Ihmettelin ja nousin sängystä että miten iloinen olen että olen olemassa ja kiitin mielessäni että olen.

      Myös huomasin että kaiken mihin katsoin, edessä oli kuin ohut läpinäkyvä valkoinen verho tai utua. nopeasti minua alkoi nukuttaa ja vaivuin uneen heti kun palasin makuuasentoon. Olo kesti joitakin päiviä ja alkoi sitten kadota pikkuhiljaa arkielämässä tai sulautui siihen mutta pelot eivät palanneet koskaan.
      silloin kaikki pelko katosi ja etsintäni alkoi ja tie joka on johtanut tähän asti. :)

      • Pelotonna

        Olipa pelko minkä niminen tahansa, niin parhaiten sen herraksi, siis irti siitä, pääsee kohtaamalla sen silmästä silmään; katsomalla, tutkimalla, käsittelemällä, ajattelemalla, asennoitumalla, järkeistämällä ...

      • hahohijohi

        bemius, tuota sanotaan tottumukseksi, ihan niinkun syöt suklaakakkua 10 palaa niin sit se maistuu puulta. Pelkäät kuolemaa 10 min niin totut siihen koska se on inhimillinen reaktio. Se kuolemanpelko on vähän niin kuin semmonen estojuttu, kukaan ei haluu ajatella sitä, koska ne haluu nauttia elämästä. Nauti siis ja ota selvää sitku aika tulee, ok?

    • huhhohhohhi

      haha voihan sitä katsoa, tutkia, käsitellä, ajatella, asennoitua ja järkeistää mutta kuoleman jälkeistä tilaa ei voi :D Tai voi, mutta en tiedä vielä miten...

      Jos pelkää kuolemaa niin ei elä kunnolla, menkää siis ja huutakaa perssilmästä asti. :) Pitäs varmaan alkaa soittamaan kitaraa perkele muuten tylsistyn

    • no helvetti

      kaikki me kuollaan joskus se on fakta., siinähän voidaan turvautua kaikkivaltiaaseen , allahiin ja jne, mutta loppupeleissa ekö kuoleman pelko ole elämämättömän elämän pelkoa?
      (ketään loukkaamatta ja kaikkia kunnioittaen)

      • Mies_vuosimallia_69

        Mä uskon elämään ja sitä kautta myös kuolemaan. Ne kun ovat faktoja eikä niitä tarvii pelätä. Elän päivän kerrallaan, tulen "uskoon" joka aamu uudelleen ja ajattelen että jos tää on mun elämän viimeinen päivä niin elänpä sen sitten täysillä. Muistan aina sen vanhan viisauden että "vaikka huomenna tulisi maailmanloppu niin tänään on hyvä päivä istuttaa omenapuu". Enkeleitä olen tavannut monta kertaa, ne on usein auttaneet mut pinteestä ja tämän olen tajunnut yleensä vasta jälkikäteen. Eletään nyt vaan eikä pelätä mitään. Jes?

    • eräs äiti 37v

      En ole uskovainen kristillisessä mielessä. Raamattu jne. ovat minulle ihmisten ja kulttuurin sekä kirkollisten instituutioiden muovaamia asioita, joita katselen objektiivisesti ulkopuolelta. Mutta jonkinlainen oma uskoni minulla on: ajattelen, toivon, uskon epäillen, että kun kuolen, kohtaan kaikki rajan taakse poistuneet rakkaat (mitä sitten tapahtuu, istummeko sitten alas odottelemaan seuraaviasaapujia, sielut täynnä kuolemanjälkeistä viisautta, rauhaa ja ymmärrystä kaiken tarkoituksesta? who knows). Ja nuo kuolleet rakkaat seurailevat meidän elämäämme ja jollain on ehkä onni saada heiltä jonkinlaista varjelusta elämän polulleen.

      Kovin monia sellaisia, joihin olen ollut läheisessä kiintymyssuhteessa, ei ole kuollut, niinpä haaveissani päällimmäisenä näen hetken, kun kohtaan koiravainaani kun pääsen rajan taa. Ajatus tuo suurta lohtua, kuolemassa voi ehkä siis olla myös suurta iloa.

      Olen ahdistuneisuustaipuvainen ja kärsinyt peloista, mutta kuolemaa en ole vielä pelännyt. Olen jollain tapaa vihainen, mutta erityisesti hirveän surullinen. Jään todella kaipaamaan tätä typerää palloa. Miksi elämän pitää päättyä? Miksi tulimme, jos kuitenkin pitää lähteä? Ja samalla ihmettelen, miten niin moni tuntuu viis veisaavan koko kuolemasta. Aivan kuin valtaosa ihmisistä ei olisi oikein tajunnut että todella kuolemme.

      Kuoleman ajattelu saa minut tuntemaan jotain käsittämätöntä mystistä yhteyttä koko luomakuntaan - me kaikki olemme samassa veneessä: ihan kaikki mikä maan päällä elää, kuolee. Mikä on tämän jutun takana? Saanko koskaan tietää? Olen tosi pettynyt, jos joudun vain jonnekin kadotukseen (jonka olen lapsesta saakka tulkinnut kuvaavan kaiken päättymistä ikiajoiksi - joku toinen kai kuvaa sen helvetiksi) vain koska kristillien kirkon opit eivät käy järkeeni. Uskontojen kaikki pilkuntarkat dogmat tuntuvat niin absurdeilta.

      Tekisi joskus mieli uskoa varmuuden vuoksi vaikkapa sitten luterilaiseen tapaan...jos se ei mitään anna, niin tuskin sitten ottaakaan ellen sitten päädy toisen uskontokunnan helvettiin ;) Sanalla sanoen, miten voimme tietää mikä uskonto kannattaisi valita...kaikkihan on paljolti yhä kiinni siitä mihin maahan/maanosaan sattuu syntymään. Ja miten kohtaan rakkaani, jos he kuuluvat eri uskontokuntaan kuin minä..? Entäs koirani? Mitenkäs kristinusko suhtautuu lemmikkeihin siellä taivaassa...

      Tyydyn toteamaan, että (kristin)usko on lahja, jota minulle ei ole suotu. Jos olisin uskova, toisi se uusia murheita kun yrittäisin saada mukaani mahdollisimman monia rakkaita. Sehän merkitsisi sitä, että yrittäisin käännyttää heitä hinnalla millä hyvällä :/

    • agotamiento

      Melkein 50v nainen

      Pelkään kuolemaa, olen aina pelännyt, lapsesta asti. En tiedä miksi. Tiedän sen kuuluvan elämään, eipä täällä olisi tilaakaan kaikille. Pitäisi surra sitten vasta kun on surettavaa jne.
      Isälläni on syöpä, alle 70v. Tuttujani on kuollut jo pian diagnoosin jälkeen. Näin varmasti monella muullakin.
      Nyt taas jostain syystä, kuoleman pelko on noussut pintaan. Isäni sairaus on todennäköisesti saanut minut kuoleman pelon valtaan. Oma ikä? Ajattelen miltä siltä ihmiseltä voisi tuntua, jolle ei anneta toivoa elää pitkään? Miltä tuntuu omaisilta, puolisolta, lapsilta? Miten voi vaan hyvästellä, eikä koskaan enään näe? Onko kuoleman jälkeen jotain, mitä? Näiden ajattelu saa minut usein itkuun, salassa.
      Työssäni joudun kohtaamaan kuoleman usein, mutta se on eri asia.

      Olemme mm. matkustelleet, olemme mielestäni eläneet tätä elämää. Olen kaikkeen aika tyytyväinen. Lapset tuntuvat olevan tyytyväisiä itseensä ja niin tietenkin minäkin. Voi kunpa olisi joku neuvo miten saisin rauhan tälle ajatukselle. Uskovaiseksi en ala.

    • jvnapåäneri

      Kärsin itse myös ajottaisesta kuolemanpelosta, lähin sana mikä voisi sitä kuvata, kun se iskee, on kauhu :(. Tiedän myöskin, että suurimmat lohdutuskommentit ei siihen auta. Monet joille tästäolen avoimesti puhunut, eivät ymmärrä, ja yrittävät lohduttaa esimerkiksi sanomalla että silloinhan ei enää tunne mitään, ei edes tiedä olevansa kuollut koska tietoisuutta ei ole.

      Juuri tuo saa minussa kylmiä väreitä aikaan. Olen pohtinut asiaa jonkin verran, ja tullut siihen tulokseen että kuoleman hyväksyminen on hankalaa koska tässä elämässä koemme kaikki oman tietoisuutemme kautta, siten emme voi yksinkertaisesti ymmärtää mitä se on kun oma tietoisuus katoaa lopullisesti.

      Tiedän että psykiatrit eivät voi tässä aiheessa minua auttaa, mitä enemmän asiaa ajattelen, tiedostan että ainoastaan ihminen joka uskoo että meillä on ruumista erilliset sielut jotka elävät ikuisesti, voisi minua auttaa. En vain kerta kaikkiaan kykene hyväksymään omaa kuolevaisuuttani :( Tällä hetkellä juttelisin asiasta mieluummin papin kuin ammattiauttajan kanssa.

      Kaikista pahimmat kuolemanpelkohetket tulevat -ironista sinänsä- silloin kun olen onnellisimmillani rakkaiden seurassa. Silloin kun menee huonosti ja masentaa, kuolema tuntuu yhdentekevältä.

      Toivottavasti ikä tuo järkeä ja rohkeutta päähän tässäkin asiassa.

    • JK

      HYPNOSISTA EI OLEAPUA

    • 13W tyttö

      minulle tulee sama tunnetila itse olin joku 11-12.v. mutta joskus vieläkin niitä tulee huonoina päivinä. eniten niitä tuli yöllä ennen nukkumaan menoa. Minulle sanottiin että se johtuu liiasta K-15 elokuvien katsomisesta. minä jotenkin olen päässyt eroon siitä sillä tavalla että yritän rauhoittua ja ajatella positiivisesti. myös nämä kristilliset jutut ovat auttaneet minua en minä kumminkaan mikään nunna ole mutta muuten.Jouduin kumminkin käymässä psykiatrin luona, mutta ei se mitään auttanut.

    • Pelokas

      Olen 15 vuotias poika ja pelkään omaa kuolemaa/sukulaisten kuolemaa erittäin paljon.Olen puhunut asiasta äitini kanssa ,mutta hän vain sanoo että on sairasta ajatella kuolemaa tämän ikäisenä.En vain kestä ajatusta etten tunne,muista tai näe yhtään mitään.En halua maata loppu ikuisuutta maan alla pimeässä tuntematta mitään.Aivan mahdotonta kuvitella että jonain aamuna en ehkä enään herääkkään,etten tule tai yksinkertaisesti tunne mitään.Rupen ajattelemaan yleensä asiaa iltaisin ja joinain päivinä en jaksa nousta ylös sängystä,sillä kuolema masentaa.Kuolema tuntuu jotenkin niin lopulliselta.Olenko masentunut?Tarvitsenko ammattiapua?Vastatkaa pliis

    • TS

      Hei!
      Yllättävää löytää näinkin moni kanssakärsijä! Olen 22-vuotias, ja olen myös kärsinyt kuolemanpelosta ja paniikkihäiriöstä 14 vuotiaasta asti. Juuri äsken olin menossa nukkumaan ja jälleen ajatuksen kuolemasta saivat paniikkikohtauksen aikaan, oli pakko avata kone saadakseni jotain muuta ajateltavaa.

      Olen todella väsynyt tähän pelkoon. Silloin 14-vuotiaana toivoin, että tämä kaikkoaisi ajan myötä pois, mutta ei ole vielä kahdeksan vuoden jälkeen minnekään mennyt. Päinvastoin, tuntuu kuin jokainen hetki olisin vain askeleen lähempänä kuolemaa, ja niinhän se onkin. Minua pelottaa elää. Onneksi pystyn päivisin nämä ajatuksen työntämään mielestäni, mutta öisin kun käyn maate, ne alkavat...

      Olen yrittänyt näiden vuosien ajan löytää apua uskonnoista, mutta nykytiede on iskostunut päähäni niin, ettei sekään auta. Eniten pelkään, että mitä jos tämä todella on kaikki mitä meillä on? Mitä jos aivoni lakkaavat toimimasta ja sydämeni sykkimästä, ja se on siinä? Mitä jos minua ei sitten enää ole? Tärisen kun kirjoitankaan näitä asioita. Mutta toisaalta mielestäni koko elämä on niin ihmeellinen asia, etten voi täysin uskoa sitäkään, että kaikki olisi tässä. Haluaisin vain tietää varmasti!

      Koskaan en ole asiasta psykiatreille tms asiasta puhunut, en usko siitä olevan apua. Eniten apua olisi, jos nyt joku jumala ilmestyisi eteeni ja sanoisi, ettei tarvitse pelätä. Mutta eipä ole sellaista vielä tapahtunut.

      Pelottaa!

    • -mysteeri-

      Mulla on sellainen olo, että miten ihmiset voivat vaan tuolla kaduilla kävellä ja kiiruhtaa töihinsä, kun meidän pitäisi ennemmin kaikki kerääntyä yhteen miettimään, mitä tehdään kuolemalle!!! ja joku viisas keksisi ratkaisun ja kuolemasta tulisi esim. vapaaehtoista.

      Välillä tulee myös sellainen tunne, että en todellakaan aio tehdä asioita pelkästä velvollisuuden/pakon tunteesta, koska millään ei oo mitään väliä. Ihan sama jos en tekisi töitä tai yhtään mitään valtion eteen, kun kuitenkin koittaa kuolema - se saa mulle tunteen, ettei millään oo merkitystä.

      Haluan haalia ympärilleni elinvoimaisia ja tasapainoisia ihmisiä, koska he luovat turvaa ja tulee olo, ettei noin energinen ja elämässä kiinni oleva tyyppi voi milloinkaan kuolla.

      Todella suurta pelkoa kyllä tunnen... yksinäisyys ja kaiken menettäminen on pahinta. Ensin rakennat oman elämäsi ja perheesi, työ, koti, ja sinä ihmisenä, kun se on valmis niin that's it. kuolema korjaa. Todella julmaa ja raakaa.

      Kuitenkin suurin toiveeni on itse tulla tällaiseksi elinvoimaiseksi ja tasapainoiseksi. Sellaiseksi joka ymmärtää elämän tarkoituksen ja kuolemankin - miettikäähän, kyllä tämä niin outoa olisi, jos tällainen maailma olisi alkunsa saanut ja tarkoituksena olisi vain typerä kiertokulku synnytään, eletään, kuollaan, aina sama setti. Joten ... taustalla on jotain selvittämätöntä ja hienoa vielä, toivon, että vastaus saadaan silloin kun kuollaan! Ehkä kuolleet ajattelevat, että me eläväiset ei vielä tiedetä paremmasta. :)

    • kohti valoa

      Miten voisi olla pelkäämättä kuolemaa, sitä minälin mietin. Voisi elää joka päivän vain täysillä ja pystyssä päin vaikka millon tulis mitäkin esim sairaskohtaus joka veis mennessään. Patsi jos jäisi kitumaan pitkäksi aikaa sairaalaan. Nyt ei voi elää kuten ennen kun tämä kuolemanpelko alkoi unettomuudesta johtuvista jälkitiloista.

    • FobiatOnTodellisia

      Meille useimmille kuolema on paha, joka ei kuulu elämään, jota ei saa tapahtua. Mielessä pyörii jatkuvasti sillointällöin kuultu kauhuskenaario; "kuolemahan voi tulla kenelle vaan ja milloin vaan".

      Monessa muussa kulttuurissa kuolema on vain yksi vaihe elämän lisäksi, mutta me länsimaalaiset ajattelemme tuohon esim., että kun kukaan ei sitä minulle voi todistaa, kun kuoleva ihminen vain katoaa keskuudestamme. Joskus me ahdistuksen vallassa alamme googlettamaan hakusanoilla "kuolemanjälkeinen elämä", "uudestisyntymä" jne ja etsimme itsellemme jotain lohtua tuon synkän ja totaalisen pahuuden varjossa. Ja vaikka jotain ihmetarinoita löytyykin, niin silti meitä varjostaa ajatus "mitä jos sittenkin kaikki on vaan uskomuksia...".

      Kuolema on yhtä normaali asia kuin syntymä. Yksi solu alkaa jakaantua kunnes niitä on miljardeja ja miljardeja ja vähitellen ne alkavat olla kehityksensä päässä ja siitä lähtee hiljalleen rappeutumaan. Sellaista se elämä on tämän syövyttävän myrkyn, nimeltä happi, seassa.

      Sielu... onko se totta, vai vain muinaisten ihmisten joukossa kehittynyt ajatus, kun ei tiedetty mitä tietoisuus on ja mistä se todella tulee? Vai onko todella niin, että tietoisuus on vain monimutkainen sähkökemiallinen prosessi, joka hiljalleen kohdussa alkaa meille kehittymään? Miten sellainen voi luoda yksilölle tietoisuuden? Miten minä olen minä enkä joku muu? Eikö siihen kuitenkin tarvita jotain suurempaa voimaa? Mutta jos sielu on olemassa mikä se oikein on? Me ei nähdä sitä... miten joku näkymätön aineeton voi olla tietoinen olemassaolostaan? Kunpa se olisikin totta. Onhan se ajatus todellakin kamala, että yhtäkkiä sammumme kuin sähkölaite, mutta ilman mahdollisuutta että joku käynnistää meidät uudelleen.

      Joskus elämässä kuulee/näkee jotain, mikä saa pientä toivonkipinää. Mummoni oli syvästi uskovainen. Hän omien puheidensa mukaan tiesi suurinpiirtein milloin kuolee. Eräänä päivänä hän alkoi puhumaan, että enkelit tulee kohta hakemaan. Mummo oli pirteä kuin nelikymppinen kotiäiti puuhastellessaan tuvassa ja navetassa ja missä vain. Silti hän sillointällöin sanoi, että eiköhän nyt olisi jo aika ja että enkö nyt jo voisi päästä. Yhtäkkiä hän sitten oli ilatsella ojentanut silmälasinsa, raamattunsa ja jotain muita pikkutavaroita pojalleen ja sanoi, että huomenna en noita enää tarvitse. Yöllä hän sitten nukkui pois, vaikka ei ollut sydänsairauksia eikä muitakaan vakavia sairauksia. Tää asia on usein mielessä, varsinkin silloin kun ahdistus on suurimmillaan. Olisipa yhtä rohkea, ja tietoinen asioista.

      Meitä kuolemanpelon kourissa tuskailevia ihmisiä on satoja tuhansia, ja suurin osa tästä joukosta ei koskaan hae siihen tukea... paitsi ehkä googlettelemalla:) Kun apua siihen todellakin saa. itsekään en ole sitä tehnyt. Kun me ei kehdata. Sen myöntäminen tuntuu varmaan lähes kaikista meistä nololta asialta. Mutta kannattaa kuitenkin punnita asioita... kituuko jatkuvasti kuolemanpelossa vai "nolaako" itsensä kerran, minkä jälkeen saattaa kaikki olla aurinkoista ja yhtä hymyä. Kuoleman todellisuuden toki tiedostaa, mutta pointti on se, että se ei enää pelota. Sen jälkeen elämä todella maistuu.

      Tee se päätös, että nyt se tuskailu on loppu, ja yksinkertaisesti vain menet hakemaan apua:) Eiks jeh? mieti nyt niitä tuskaisia hetkiä joita olet yksinäisyydessäkin viettänyt... henkeä ahdistaa, sydän lyö miten sattuu, hikoilet, täriset, itket, vatsanpohjassa tunnet ne pelonkipinöinnit, suunnaton pelko valtaa kuin musta paksu sumu... vähänväliä ja jopa jatkuvasti. Kuinka monta kertaa vielä haluat ne hetket kokea? Halutako yleensä, että jokaista asiaa mitää teet, varjostaa kuolemanpelko? Kun kuolemanpelko menee pahaksi, niin se esim. aiheuttaa sellaista, että et edes uskalla pitää hauskaa, kun silloin se kuolema tottakai tulee, kun on niin huono tuuri kuitenkin. Sitten saatat nähdä mielessäsi tapahtumia, joissa oikeasti joku makaa sydän pysähtyneenä maassa, ja kuvittelet itsesi siihen... Jossainvaiheessa jopa alat pelätä ihan siltä varalta, varmuudenvuoksi, ymmärrätkö?

      Jos sulla on järjetön ahtaanpaikankammo, agorafobia, araknofobia ja mikä tahansa, niin etkö sellaiseen hakisi apua? Miksi et sitten kuolemanpelkoon? Fobia se sekin on, ja siitä pääsee eroon ihan niinkuin vaikka agorafobiastakin:)

      Ja älkää vaan ottako polttohautausta. Pyhään maahan raamatun mukaan; "...maaksi sinä olet jälleen tuleva", nimittäin mitä jos sun sielu jääkin siihen uurnaan vangiksi :D

      • mihimennä

        ;Mihin voisi mennä puhumaan kuolemanpelosta koska terapeutti ei oikeen ole sellainen. Ja hän kylllä neuvoi papin luo menosta.

      • hydrophyte
        mihimennä kirjoitti:

        ;Mihin voisi mennä puhumaan kuolemanpelosta koska terapeutti ei oikeen ole sellainen. Ja hän kylllä neuvoi papin luo menosta.

        Terapeutit, psykologit ja psykiatrit VOI antaa tarvittavan avun. Voihan sitä yrittää. Mutta jotenkin tuntuu, että heiltä se apu on niin synteettistä. Ihan kuin lääketeollisuus, jossa jokin sairaus nujerretaan keinotekoisella kemiallisella kaavalla. Jostain syystä tuntuu siltä, että sitä kaipaa jotain "aitoa" apua. Jos menee papin luokse, niin onko se pappi sitten mielestäni oikeasti saanut ns. yhteyden korkeimpaan, vai tuntuuko se pappi sellaiselta "I want to believe" hemmolta ja tekee työtään sen pohjalta? Joku sellainen sen pitää kuinkin olla, jonka tuntee luotettavaksi, ja johon uskoo. Omaa mieltään kun varjelee tiukasti, niin sinne pääse kuka tahansa säätelee rattaita. Suomessa on muutama henkiparantaja, en muista enää nimiä. Heiltä on moni ahdistunut suomalainen saanut avun.

        Mutta... harmittaa se, että kun on tarpeeksi kauan pelännyt monia asioita, ja viettänyt järjettömästi aikaa löytääkseen jotain tietoa, turvaa ja vastauksia, niin tuntuu siltä, että elämä ei olekaan enää luonnollista ja normaalia. Tuntuu siltä. että ihan kuin tietäisi liian paljon ja liian syvällisesti... että se saa sen normaaliuden tunteen pois ja tilalla on ammottava tyhjyys joka huutaa vastauksia, turvaa, apua ja vaikka mitä.

        Omasta mielestäni paras apu tulee joltain henkiparantajalta, tai joltain uskonnolliselta henkilöltä, jonka "yhteyteen" luottaa.

      • pelkääjä
        mihimennä kirjoitti:

        ;Mihin voisi mennä puhumaan kuolemanpelosta koska terapeutti ei oikeen ole sellainen. Ja hän kylllä neuvoi papin luo menosta.

        Itse hain apua lääkäristä, joka lähetti psykiatrin luo hän ehdotti psykoterapiaa esim. kongnitiivinen psykoterapia tai sellainen kun sinulle sopii. 3kk seuranta ennen kuin pääsee psykoterapiaan ja kelasta voi hakea korvausta käynteihin. Itse odotan ja pelkään asiaa mutta aion kokeilla, koska en halua luovuttaa vaikka tuntuu todella vaikealta ja ahdistavalta.

      • sfrgg
        mihimennä kirjoitti:

        ;Mihin voisi mennä puhumaan kuolemanpelosta koska terapeutti ei oikeen ole sellainen. Ja hän kylllä neuvoi papin luo menosta.

        itse olet paras apu itsellesi.

    • Ahdistaa!

      Kiitos teille kaikille, että ootte jakaneet täällä tuntemuksianne! Siitä on uskomattoman paljon apua, kun huomaa ettei ole yksin tämän hirvittävän ahdistuksen kanssa. Mun täytyy olla varmaan kiitollinen siitä, että itselleni tämä hirvittävä kuolemanpelko iski nyt vasta yli 30-vuotiaana. Siihen asti en ollut ollenkaan tajunnut, että kuolema tulisi joskus koskettamaan myös minua. Kummallisinta on, että mulle pelko iski nyt, kun olen mielestäni onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin. kaikki asiat on mulla hyvin, ja nautin ihan tavallisesta arjesta. Mutta noin kaksi viikkoa sitten iski aivan hirvittävä ahdistus ja pelko, joka on päällä 24h vuorokaudessa. Pelkään jo että saan kohta sydärin tai jotain, kun sydän joutuu koko ajan hakkaamaan kuin viimeistä päivää. Mua ehkä eniten ahdistaa se asia, etten voi pysäyttää aikaa nyt, kun kaikki on hyvin. Mä haluaisin jäädä tähän, enkä mennä eteenpäin. Mä en haluaisi koskaan lähteä täältä.
      Olen yrittänyt ajatella asiaa niin, että elämä on kuitenkin "lahja". Jokainen sukupolvi on täällä vuorollaan, jos kaikki eläisivät ikuisesti ei meitä mahtuisi tänne niin monta. Meitä ennen täällä on elänyt miljoonia ja miljoonia ihmisiä, jos he eivät olisi kuolleet, emme me olisi tänne enää mahtuneet. Itse en pelkää kuolemanjälkeistä tilaa, tuskin se voi olla sen pahempi kuin se aika, joka kului ennen syntymäämme. Mutta ajatus siitä, että joskus tämä pitää jättää ja ettei koskaan enää tule takaisin on hirvittävintä mitä voin ajatella. Itseäni hieman lohduttaa se ajatus, että loppujen lopuksi me ymmärrämme tästä maailmasta kovin vähän, ja voihan olla, ettei meidän ymmärrykseme riitä tajuamaan sitä, mitä kuolema oikeasti tarkoittaa. Siksi yritän nyt olla ajattelematta sitä. Me olemme nyt elossa ja olemassa, se on kaikkein tärkeintä.:) Voimia kaikille tämän ahdistavan asian kanssa kamppailuun!

    • Tri. Luulotautinen

      Meidän kulttuurissa kuolema on se ultimaattinen paha, jota me yritetään vältellä keinolla millä hyvänsä. Me yritetään jatkuvasti kehitellä keinoja, joilla uskomme tai toivomme saavamme lisävuosia, tai yritämme tehdä kaikkemme, jotta ei tulisi mitään selittämätöntä yhtäkkistä poismenoa. Samaan aikaan kuolemasta on päässämme niin kamalia ajatuksia, että hädin tuskin pystymme niitä käsittelemään. Miten järkyttävää on, kun kehomme vain lakkaa toimimasta ja sähköllä ja kemikaaleilla toimiva mielemme lakkaa myös toimimasta. Tietosuuteni vain sammuu kuin robotti, josta on patterit loppu. Me pyöritellään mielessämme, millaista on kun ei tiedä mistään mitään, ei tunne mitään, ei ole enää olemassa yhtään mitään minulle, kun kuolen. Näiden asioiden takia meillä on kuolema järkyttävänä pahana koko ajan läsnä, rääkkäämässä meitä, ja pilaamassa mahdollisuudet saada nauttia elämästä.

      Pysähdy miettimään, miksi pelkäät kuolemaa. Sen kuoleman itsensä vuoksi, vai onko sinulla jotain, mikä rasittaa mieltäsi, ja sen vuoksi pelkäät, että kuolet? Monesti elämässä on jotain sellaista, mikä kääntää ajatukset kuolemaan. Henkiset ongelmat, kuten pelko, että sinulla on joku sairaus. Rintaan sattuu, joten luulet, että sydämesi on vähällä pysähtyä. Tai pelkäät sairastavasi syöpää, tai sairastuvasi siihen joskus jne. Onko sinulla jokin traumaattinen kokemus, johon liittyy kuolema, tai kuoleman pelko? Katsotko liikaa nettivideoita, tai -kuvia, joissa on kuolema vahvasti läsnä? Kuten rotten.com, liveleak jne. Tai usein rikos- ja toimintaelokuvia, joissa yleensä aina tulee ruumiita mitä raaemmilla tavoilla? Tai sitten elokuvia, joissa pahat henget, pirut ja perkeleet riivaa ihmisiä?

      Toinen asia, mikä saa aikaan sekä fyysisiä ikäviä tuntemuksia, kuin henkisiäkin ikäviä tuntemuksia on yksinkertaisesti kivennäis ja hivenainevaje ja vitamiinivaje. Eli syötkö riittävän hyvin? Vai mahdollisimman helppoa ja nopeaa einesroskaa joka on rakennettu lähinnä e-myrkyillä? Eihän se ihme ole jos mieli ja keho on pois raiteiltaan kun ei pidä omasta ruumiistaan huolta. Ts. roskaruuat ehdottomasti pois. Samoin kaikki mahdolliset e-koodit ja keinotekoiset makeutusaineet, kuten aspartaami, sakariini jne. Monilla elintarvikkeissa käytettävillä aineilla on tutkitusti taipumus aiheuttaa mm. masennusta, kasvaimia, kipuja ja särkyjä jne. Natriumkloridista varmasti jo tiedätte paljon, mutta tiedätkö oman natrium-kalium -tasapainosi? Entä tiedätkö miten on omega3/omega6 tasapaino? Poltatko muuten tupakkaa? Juotko liikaa? Jauhatko 24/7 nikotiinipurkkaa? Tai popsitko riippuvaisena panacodia, tramalia jne kun vähänkin jossain tuikkasee kipeästi? Roskaruuat ja jatkuva nikotiinipurkan jauhaminen kuin myös jotkut lääkkeet saa aikaan vatsaoireita. Vatsaoireillakin on taipumus vaikuttaa koko henkiseen tasapainoon. Vatsaoireita voidaan luulla myös sydänoireiksi.

      Valvotko paljon? Oletko jatkuvasti vähäenerginen, ja taistelet väsyneenä päivän pulkkaan? Valvomisesta on paljon haittaa. Googlella löydät paljon tietoa valvomisen haitoista. Niistä en tähän eepokseen paasaa.

      Kolmas, mikä tulee mieleen, on liikunta. Liikutko tarpeeksi, vai oletko useita tunteja päivässä lysyssä puoli-istuvassa asennossa tietokoneen ja/tai tv:n ääressä? Oletko enimmäkseen neljän seinän sisällä ja hengittelet tunkkasta huoneilmaa? Etkä saa edes aurinkoa (D3 vitamiinin vaje. Siitäkin voit googlettaa.) Kyllä kroppa kärsii ja sitä myöten myös mieli rasittuu.

      Pointti: eli mieti millä kaikilla tavoilla rasitat mieltäsi ja kehoasi. Mieli ja keho on tunnetusti käsi kädessä koko elämämme ajan, niin kummankin rasitustila vaikuttaa kummankin hyvinvointiin. Kun teet vähän esityötä selvittääksesi, miksi pelkäät kuolemaa, tai miksi pelkäät olevasi sairas tai saavasi jonkun vaarallisen sairauden/kohtauksen, niin olet taas lähempänä pelottomampaa elämänlaatua.

      Muista, että kyse on fobioista. Älä jätä itseäsi yksin niiden kanssa. Niitä vastaan on vain käytävä ja hallittava ne. Muuten ne hallitsee sinun elämääsi, ja sehän tuntuu pitkin kroppaa ja mieltä. Fobiat on mahdollista saada lievemmiksi, ja monesti ihan kokonaan pois. Mielen ja ruumiin terveys alkaa yksinkertaisista asioista: liiku paljon, syö hyvin ja mahd. puhdasta ruokaa, turhat nautintoaineet pois, kuten nikotiinikorvaustuotteet ja sauna,- jano-, ja -muutenvaankaljat jne.

      En ole psykiatrian enkä terveysalan ammattilainen, olen vain opiskellut paljon tärkeitä asioita koulussa nimeltä elämä. Olen itse kärsinyt kuolemanpelosta pienestä pitäen, enkä koskaan ole siihen hakenut apua. Olen myös jatkuvasti pelännyt sydänkohtauksia koska minulla on paljon rintakipuja. EKG, entsyymit jne on kuitenkin aina ollut kunnossa. Mutta rintarangan, -lastan, vatsanportin jne kivut kun voi herkästi tulkita sydänoireiksi. Ja kun on kuolemanpelko niin kohtaus on tietenkin totista totta. Omassa mielessä:)

    • AVUKSI KAIKILLE

      Heippa kaikille!

      Olen 15-vuotias tyttö ja itsellänikin oli muutama vuosi sitten samankaltaista kuolemanpelkoa ja ahdistusta. Muistan hyvin, kuinka silloin mikään ei tuntunut auttavan, vaikka kuka olisi vakuutellut, ettei siinä ole mitään pelättävää.
      Ystäväni sairastui samoihin aikoihin anoreksiaan ja ei pitänyt elämää elämisen arvoisena. Sain kuitenkin onneksi puhuttua hänet aina luopumaan mahd. itsemurha-aikeistaan ja samalla tuli itsekin pohtineeksi tätä elämän ja kuoleman kysymystä. Ystäväni parantui vakavasta sairaudestaan ja minäkin pääsin yli kuolemanpelostani. Tässä teille kaikille muutamia ajatuksia, joista oli tuolloin ainakin itselleni apua:

      - Mikään ei synny tyhjästä, ja siksi aikojen alussa jonkun on täytynyt luoda maailma. Jonkinlainen "jumala" siis on olemassa.

      - Mistä olisit syntyessäsi saanut omat ajatuksesi ja itsesi? Ei ainakaan äitisi sielu/ajatukset ole jakautuneet kahdeksi.

      - Maailma on ollut olemassa jo miljardeja vuosia. Miksi olisit syntynyt vasta nyt ensimmäisen kerran?

      Itse ajattelin myös sitä, miten jotkut kuolevat jo aivan vauvoina, tajuamatta edes olleensa olemassa. Olisiko oikein, että toiset elävät 80 vuotta ja toiset muutaman kuukauden? Olkaa kiitollisia siitä, miten pitkään olette jo saanut elää ja ajatelkaa rippikouluopettajani sanoja: "Ihminen on ikuinen sielu, ja ei-uskovaisetkaan eivät joudu ikuiseen kadotukseen" tai fysiikan lakia "aine ei synny tyhjästä eikä katoa tyhjyyteen"

      Toivottavasti näistä oli hieman apua edes jollekin! Ja älkää pelätkö jotakin, mihin ette voi vaikuttaa, vaan hyväksykää se osana elämää, kuten syntymännekin.

      • davettaja

        "- Mikään ei synny tyhjästä, ja siksi aikojen alussa jonkun on täytynyt luoda maailma. Jonkinlainen "jumala" siis on olemassa."

        Samalla periaatteella, että kaikella, mikä on on täytynyt olla tekijä, niin tällöin Jumalallakin on täytynyt olla tekijä. Eli kysymys vain menee yhden pykälän taaksepäin ja eikä vastaa mihinkään kysymykseen kunnolla. Joka tapausessa nykyfysiikan valossa universumimme kokonaisenergia määrä on 0, joten maailmankaikkeutemme on voinut syntyä tyhjästä. Jumalan oletus on tällä hetkellä tarpeeton. Varsinkin persoonallisen Jumalan olettaminen on tarpeetonta.

      • dfgfreg

        olet oikeassa miettiessäsi näitä asioita. Mielenkiintoista ja erittäin kypsää noin nuorelle ihmiselle.

    • davettaja

      Olen miettinyt kuolemaa kohtalaisen paljon ja nykyään se ei enään askarruta niin paljoa, mutta minua vielä kiinnostaa, mitä muut ajattelevat asiasta ja sen takia ylipäätänsä päädyin tälle palstalle. Noh, nykyään kuolema pelko on jotenkin hassu käsite minulle, kun kuolee, niin sillä ei ole merkitystä, koska ei enään yksikertaisesti ole vain olemassa. Taas, jos eläessään pelkää kuolemaa, niin elämä menee ohitse sillä välin. No-win tilanne.

      Yleensä ihmisillä taipumus sekoittaa kärsimyksen pelko kuoleman pelkoon, mutta sekin on yhtä absurdi käsite, koska tässä tilanteessa ei voi tehdä mitään varmistaakseen omaa optimaalista selviytymysstrategiaa joskus tulevaisuuteen. Jos pääsee siihen pisteeseen, missä hyväksyy tämän hetken niin tulevaisuuden pelko katoaa, on se sitten kuolema tai jokin muu vähemmän pelottavalta tuntuva asia. Siis näin on ainakin omalla kohdallani.

      Nykyään minut pistää miettimään kysymys siitä, että minkä takia kuolema edes on mikään ongelma. Jos ei pysty hyväksymään jotain, mikä on luonnollinen osa elämää, niin ei pysty myöskään hyväksymään täysin elämää itsessään. Tällöin elämä on vähemmän täyteläinen siitä, mitä se voisi olla.

      Kuitenkin aina pelkoja ei voi rationalisoimalla karkoittaa, ellei oikeasti pyri, mutta kannattaa silti pyrkiä kokonaan kyseenalaistamaan se syy, jonka takia kuolema edes haittaisi. Ei olemassaolemattomuudessa ole mitään vikaa.

    • sisäinen rauha

      Kuolema on niin suuri tuntematon meille, joten se usein pelottaa. Lukioaikoina kuljin usein koulusta kotiin hautausmaan poikki. Usein ahdisti kun ajattelin, että mitä järkee on lukea esim. hissan kokeisiin, kun hyväs lykys mä itse makaan tuol kuopas kahen viikon päästä.. Pari vuotta tämän jälkeen löysin rauhan kuoleman kanssa, kun tulin uskoon. Oli ihana kokemus kun rukoilin Jeesusta antamaan syntini anteeks. Nyt olen ollut uskossa 20-vuotta ja tiedän, että iankaikkinen elämä Jumalan luona odottaa, kun kuolen. Tunnen syvällä sisimmäsini rauhaa, enkä pelkää kuolemaa, vaikka sairastan syöpää.

    • epäkornimatti

      Mitä jos sielua ei olekaan? Jos mieli onkin vain ainetta. Sähköimpulsseja ja kemiallisia reaktioita. Jos näin on, niin sitten me vain sammumme, pysähdymme, lakkaamme olemasta. Jos sittenkin mieli alkaa kehittyä vähitellen solu kerrallaan. Ja lopulta kun aivojen kehitys on tietyssä pisteessä, mieli tavallaan käynnistyy, jolloin se alkaa aistimaan ja kokemaan ärsykkeitä. Mitä jos luonnossa tapahtuneet ärsykkeet ovat pääsyynä mielen syntymiseen? Kun yksisoluisista eliöistä aloimme kehittymään, niin luonnon antamat ärsykkeet alkoivat luomaan alkeellista viestintää alkukantaisten "aivojen" kanssa. Jotta eliö sai ravintoa, sen piti tunnistaa ravinto. Jotta eliön piti selviytyä, sen piti tunnistaa uhat. Vähitellen ravinnon "automaattinen" itseensä imeminen vaihtui ravinnon tietoiseen etsimiseen ja syömiseen "manuaalisesti". Kun luonto ja alkukantaiset aivot kommunikoivat keskenään, se johti jatkuvaan kehittymiseen. Vähitellen syntyi aivot, jossa oli pienenpieni tietoisuus ympäristöstä ja sen antamista ärsykeistä.

      Tänäpäivänä me ollaan eliöiden kehityskaaressa matkattu kohta 4 miljardia vuotta. Koska meillä on kehittyneet aivot, me kyseenalaistetaan, harkitaan, tehdään päätöksia, tunneskaala on monitasoinen, epäillään, pelätään,... mikään ei ole enää automaattinen toiminto ulkopuolisen ärsykkeen johdosta, vaan meidän oman harkintakykymme mukaan tehty toiminto. Mitä älykkäämmäksi ollaan tultu, sitä epävarmempi on jumalan olemassaolo. Ja sitä yksinäisempiä ja turvattomampia me ollaan. Kuoleman edessä tuska on kova, oli se sitten läheisen kuolema tai tiedossa oleva oma kuolema. Meidän kulttuuri ja uskomukset vain lisää kuolemanpelkoa.

      Mutta onko tässä kehityksessä sellainen negatiivinen puoli, että juuri se kehitys ajaa meitä erilleen jumalasta, ihan samalla tavalla kuin ihminen on lähtenyt luonnosta erilleen? Ja kun me ei nähdä todisteita jumalan olemassa olosta. Me nähdään kaikki tieteellisestä näkökulmasta. Tieteen tuomat tiedot saa meidät uskomaan, että me ollaan yksin; onko elämä monimutkaisten sattumien aiheuttama uusi sattuma? Vai onko planeetat, tähdet, eläimet ja ihminen luotuja olentoja? Onko sielu ulkopuolelta tullut energia, vai sittenkin vähitellen evoluution luoma kyky aistia ärsykkeet, ja olla niistä tietoinen?

      • sisäinen rauha

        Mielenkiintoinen ajatus.. Jos sielua ei olekaan? Samoin voitais ajatella, että onko meissä sitten persoonaa? Jospa olemmekin kaikki identtisiä ilman sielua ja persoonaa? Olen itse ollut läheisteni kuolivuoteilla ja voin sanoa, että ne joilla oli asiat kunnossa Jumalan kanssa, sai lähteä onnellisena. Valitettavasti näin myös tapauksen, jossa kuoleva ei ollut uskossa. Kun hän kuoli, hän näki varmaan jotain kauheaa, kun kasvoille jäi kauhistut ilme..

        Raamattu puhuu Jumalan luomasta maailmankaikkeudesta ja kasveista sekä eläimistä. Ainoa erikoisuus oli ihmisen luominen, sillä Jumala puhalsi ihmiseen elävän iankaikkisen hengen. Joten ihminen luotiin ikuisuusolennoksi poiketen muista eliöistä. Evoluutio tai lääketiede ei ole muuttanut meitä elämään maapallolla ikuisesti, vaikka ihminen on kaikinvoimin pyrkinyt pidentämään elinikää ja etsinyt ikuista nuoruutta. Sisimässä ihminen etsii tätä, koska meissä on ruumiin sisäällä elävä iankaikkinen henki. Tämä henki kaipaa oikeasti Jumalaa ja pelastusvarmuutta. Uskoontuleminen ei ole vain joku tunnepuolen juttu, vaan konkreettinen kokemus.

      • pelkääjä
        sisäinen rauha kirjoitti:

        Mielenkiintoinen ajatus.. Jos sielua ei olekaan? Samoin voitais ajatella, että onko meissä sitten persoonaa? Jospa olemmekin kaikki identtisiä ilman sielua ja persoonaa? Olen itse ollut läheisteni kuolivuoteilla ja voin sanoa, että ne joilla oli asiat kunnossa Jumalan kanssa, sai lähteä onnellisena. Valitettavasti näin myös tapauksen, jossa kuoleva ei ollut uskossa. Kun hän kuoli, hän näki varmaan jotain kauheaa, kun kasvoille jäi kauhistut ilme..

        Raamattu puhuu Jumalan luomasta maailmankaikkeudesta ja kasveista sekä eläimistä. Ainoa erikoisuus oli ihmisen luominen, sillä Jumala puhalsi ihmiseen elävän iankaikkisen hengen. Joten ihminen luotiin ikuisuusolennoksi poiketen muista eliöistä. Evoluutio tai lääketiede ei ole muuttanut meitä elämään maapallolla ikuisesti, vaikka ihminen on kaikinvoimin pyrkinyt pidentämään elinikää ja etsinyt ikuista nuoruutta. Sisimässä ihminen etsii tätä, koska meissä on ruumiin sisäällä elävä iankaikkinen henki. Tämä henki kaipaa oikeasti Jumalaa ja pelastusvarmuutta. Uskoontuleminen ei ole vain joku tunnepuolen juttu, vaan konkreettinen kokemus.

        luin melkein kaikki nämä kirjoitukset ja helpotti tajuta etten ole ainoa 24vuotias, joka kokee näitä asoita ja ajatuksia..nuoruus ollut aika myrskyinen osaa en edes muista tai halua muistaa niin kipeitä asioita minulle. Menetin äidin ja luulin selviäväni siitä yksin ja omassa päässäni kunnes menetin omien ajatuksien kontrollin ja alkoi tulemaan näitä ajatuksia ,tunteita ja pelkoja pintaan. Oma kuolema ja sairaudet pelottaa välillä hallitsen ne ja välillä en suurin toiveeni ja tavoitteeni on päästä näiden asioiden ja tunteiden kanssa tasapainoon niin, että kehoni ja mieli voi hyvin ja voin toteuttaa itseäni ja mahdollisesti auttaa muita. Olen lukenut Paulo Coelhon kirjoja ja yritän etsiä omaa keinoa taas tuntea itseni ja muistaa omat elämän arvoni. Välillä mietin teenkö oikein vai väärin, mutta nyt on vaan löydettävä tasapaino niin voi elää itsensä kanssa pelkäämättä omaa itseään ja ajatuksiaan.Jooga ja Pilates ovat auttaneet purkamaan niin fyysista kuin henkistä pahaa oloa pitää vaan saada itsestään se irti ja mennä sinne

    • ht

      samaa tuskailua myös täällä 24-vuotiaalla. olen ihmisten seurassa hirvittävän iloinen ja reipas mutta itken ja hyperventiloin illat kotona yksin kun olen kauhuissani ajatuksesta että oma tietoisuuteni loppuu.
      pystyn tämän kanssa siis elämään vielä suhtkoht normaalisti, mutta viime aikoina olen alkanut vajota apatiaan: mitä järkeä tehdä mitään, kun kuitenkin kuolemme?

    • nukkuukuintukki

      Heippa kaikille,

      Haluan kertoa oman kokemukseni teille.
      Itse olen nyt kolmikymppinen nainen ja niin pienestä kuin muistan kärsin voimakkaasta kuolemanpelosta, jopa niin pahasta etten saanut unta tai heräilin painajaisiin. Pelkäsin että kuolen itse tai että vanhempani tai sisarukseni kuolevat.

      Äitini sittemmin sanoi minulle että jos joskus tulee tilanteita etten voi kaikkea heille(vanhemmilleni) kertoa, niin aina voin rukoilla ja Jumala kuulee kaikki rukoukset. En silloin nimittäin halunnut mainita pelostani heille koska häpesin asiaa. Itselläni rukoileminen poisti kuoleman pelot. Kerroin Jumalalle peloistani ja nykyään en enää pelkää kuolemaa. Pelko pikkuhiljaa hälveni.

      Sittemmin teini-iässä aloin kärsiä pahoista, toistuvista painajaisista, en saanut unen päästä kiinni ja heräilin keskellä yötä kylmään hikeen, oloni oli inhottava. Aloin lukemaan hengellistä kirjallisuutta esim. Benny Hinn, Joyce Mayer ym, sekä luin aina iltaisin ennen nukkumaan menoa Raamattua.

      Toivottavasti tästä oli jollekin apua, itselleni kuoleman pelot ja unettomuus olivat suuri taakka, nyt oloni on kevyt ja hyvä, sekä nukun sikeästi joka yön :)

    • 20v

      Uskon että kaikki pelkää terveellä tavalla kuolemaa. Jos joku väittää että ei ole Koskaan peljännyt tai miettinyt asiaa, niin valehtelee. Mutta uskon että silloin kun olet kovin sairas tai vanha (vaikka olisikin terve) niin kuoleman pelko haihtuu tai lievenee. Jos esimerkiksi elät 90v ja olet elänyt hyvän terveen ja onnelisen elämän, niin uskon että iän myötä se helpottaa. Ainakin toivon niin.

    • Kiessa

      Tätini odottelee sitä noutajaa ja makaa syövän kourissa. Hän uskoo että pääsee taivaankotiin. Ei hän pelkää, mutta kyllä hän selvästi surullinen on. Olisi halunnut vielä nähdä lastenlasten kasvavan, möyhiä puutarhaa ja mauttia huoletonta eläkeläisen elämää.

    • 14 v tyttöne

      Oon vasta 14 vuotta täyttänyt tyttö. Mua aina ahistaa et mä kuolen kohta. en voi sille mitää, en pääse tästä mihinkään. Mut mä luulen et me synnytää uudellee. Ajattelen että vanhukset on onnellisia ja oon vasta näi nuori paljo elämää edessä. En siis mieti asiaa! Yritän olla miettimättä.

    • Totuus on tavoitelta

      Jokaisella meistä on luonnollinen halu tietää mitä tapahtuu kun kuolemme.
      Ja jokainen meistä tietää että me kaikki kuolemme, iästä, kansalaisuudesta, rikkauksista ja kauneudeusta/komeudesta riippumatta, kuolema tulee jokaiselle hänelle määrätyllä hetkellä.
      Itse muistan nuorempana miettineeni että mitä sitten kun kuolee, minne menen ja mitä mulle käy ja olenko jossain vain loputtomuuden, ja mietin ajatusta että mitä jos en olisi syntynytkään, sitten mua ei olisi ja se olikin vasta outo ajatus.
      Nykyisin olen muslimi (Jumalan tahtoon alistunut ihminen), joka on saanut vastauksen joka ikiseen kysymykseeni, mitä tahansa se koskeekaan.
      Suosittelen erittäin paljon jokaista pysähtymään miettimään, miksi me olemme täällä. Onko meidän tarkoituksemme vaan käydä koulu, olla duunissa, perustaa perhe, harrastaa jotain mieleistä siinä ohella ja sitten kuolla?
      Meidän luomisellamme on syvempi merkitys ja tarkoitus.
      Jumala kertoo Koraanissa (mikä on viimeinen ilmoitus Jumalalta, joka on johdatus ihmiskunnalle) vastaavasti:
      "Olen luonut henkiolennot ja ihmiset vain palvelemaan Itseäni."
      Ja tuo on jaloin tehtävä mitä voi olla, meillä on kunnia palvella maailmankaikkeuden Jumalaa, Luojaamme, jolla ainoastaan on valta päättää milloin kukin meistä kuolee. Ihmissydän luonnollisesti kaipaa Jumalaa, vaikka monet yrittää sitä vastaan taistella.
      Islam on täyttänyt sydämeni rauhalla ja varmuudella siitä mitä minulle tapahtuu kun kuolen. Jos miellytän Luojaani teoillani, annan aikani Hänen palvontaansa asettamatta ketään Hänen rinnalleen (vrt. Jeesuksen asettaminen Jumalaksi nykypäivän kristinuskossa) ja seuraamalla ensisijaisesti Profeetta Muhammadin (viimeisin Profeetta, yksi Profeetoista kuten Aabraham, Nooa, Mooses, Jeesus) esimerkkiä elämässään, tulen saamaan palkinnon Tuonpuoleisessa. Uskoville ja niille keihin Jumala on mieltynyt, hauta-aika tulee olemaan ihanaa aikaa, tulemme lepäämään haudassa näkien Paratiisin/Taivaan joka meitä odottaa ja nauttien sen siunauksista haudassakin, mutta jos olemme tuhlanneet elämämme mikä meille annettiin, olemalla kiittämättomiä ja seuraamalla vain halujamme tässä elämässä, tulemme hauta-aikana näkemään Helvetin mikä meitä odottaa ja se haudassa olo aikamme täyttyy surusta ja tuskasta.
      Kun jokainen ihmissielu kerätään yhteen Tuomiopäivänä, mikä on itsessään 50 000 vuoden pituinen (siinä vähän vertauskuvaa tämän elämän mitättomyydestä) meille annetaan tekojemme kirjat, mihin enkelit ovat kirjoittaneet ylos joka ikisen tekomme ja sanamme, ja niille keitä odottaa Paratiisi, heille ojennetaan tekojen kirja oikeaan käteen ja he ovat onnellisia, toisinkuin pahantekijät saavat kirjansa vasempaan käteensä, eivätkä kestä lukea kirjaansa tietäen mikä heitä odottaa.
      Paratiisi/Taivas ja Helvetti on totta, kuolema on totta, Jumala on totta joten meidän kaikkien tulisi asettaa Tuonpuoleinen elämä mikä ON IKUINEN, etusijalle, se ei tarkoita että tässä elämässä olisimme onnettomia, vaan Jumalalle kuuliaisia ja tottelevaisia, muistaen ja kiittäen Häntä, palvoen vain Häntä siinä toivossa, että Hän armostaan päästää meidät Paratiisiin nauttimaan ikuisesta onnesta, missä kaikki suru ja pahuus on poistettu.
      Nykyään vielä mietin kuolemaa, mutta täysin eri tavoin kuin ennen, nykyään en mieti että mitä kuolema on, sillä tiedän tarkalleen, vaan mietin että miten minun käy, olenko tehnyt tarpeeksi hyvää vai voisinko tehdä jotain paremmin.
      Toivon että te kanssaihmiset pysähdytte hetkeksi miettimään elämän tarkoitusta ja antakaa Islamille mahdollisuus, unohtakaa ennakkoluulonne hetkeksi ja tutustukaa Islamiin (www. islamopas. com).
      Niin minäkin tein ja en ole katunut päivääkään ja olen onnellisempi kuin koskaan.

      • Totuuus

        Ilmeisesti sensuroitiin Taivaan vastakohta, kaipa sen kaikki tietää vaikka se sensurtoitiinkin.

      • ****
        Totuuus kirjoitti:

        Ilmeisesti sensuroitiin Taivaan vastakohta, kaipa sen kaikki tietää vaikka se sensurtoitiinkin.

        Muistan että joskus alle 10 vuotiaana sain paniikkikohtauksen, kun tajusin että kuolen joskus. Sitä ennen asiaa en paljoa asiaa miettinyt tai ajattelin että jotakin mullistavaa, kristillistä tapahtuu ennenkuin kuolen.
        Uskovaista minusta ei tullut, mutta muistan, että näitä kuolemanpelko,paniikkikohtauksia tuli satunnaisesti armeijaikään saakka.
        Kohtaukset iskivät yleensä illalla, ja muistan tärisseeni sängyssä pelosta.
        Armeijan jälkeen pelko helpotti, enkä ajatellut kuolemaa päivittäin. Oli kaikkea muuta mielenkiintoista elämässä.
        Luulen että lapsena ja nuorena, kun aivot ja tietoisuus kehittyy, niin ajatukset eivät aina ole tasapainossa. Sen takia iskee paniikki.
        Vastaavia, lievempiä paniikkikohtauksia tuli myös joskus kolmikymppisenä, mutta alkoholin nauttimisen jälkeen.
        Nyt olen 50 ja kuolema on vielä melko vieras asia, mutta pystyn käsittelemään asian. En halua kuolla, mutta joskus tuntuu että se olisi melko helppoa, jos taju yhtä-äkkiä menisi ja elintoiminnot loppuisi.
        Kuoleman pelko on luonnollista, koska ilman pelkoa, ei olisi elämää.

      • seren vici
        **** kirjoitti:

        Muistan että joskus alle 10 vuotiaana sain paniikkikohtauksen, kun tajusin että kuolen joskus. Sitä ennen asiaa en paljoa asiaa miettinyt tai ajattelin että jotakin mullistavaa, kristillistä tapahtuu ennenkuin kuolen.
        Uskovaista minusta ei tullut, mutta muistan, että näitä kuolemanpelko,paniikkikohtauksia tuli satunnaisesti armeijaikään saakka.
        Kohtaukset iskivät yleensä illalla, ja muistan tärisseeni sängyssä pelosta.
        Armeijan jälkeen pelko helpotti, enkä ajatellut kuolemaa päivittäin. Oli kaikkea muuta mielenkiintoista elämässä.
        Luulen että lapsena ja nuorena, kun aivot ja tietoisuus kehittyy, niin ajatukset eivät aina ole tasapainossa. Sen takia iskee paniikki.
        Vastaavia, lievempiä paniikkikohtauksia tuli myös joskus kolmikymppisenä, mutta alkoholin nauttimisen jälkeen.
        Nyt olen 50 ja kuolema on vielä melko vieras asia, mutta pystyn käsittelemään asian. En halua kuolla, mutta joskus tuntuu että se olisi melko helppoa, jos taju yhtä-äkkiä menisi ja elintoiminnot loppuisi.
        Kuoleman pelko on luonnollista, koska ilman pelkoa, ei olisi elämää.

        Ajatelkaa ennen kuolemaa koko maailmankaikkeutta; Mitä oikein olemme? Miksi on maapallo keskellä laajenevaa tyhjyyttä? Minne tämä tyhjyys laajenee. Kysymys siitä, että emme tiedä mitään. Noin 500 vuotta sitten ihmiset luulivat maapallon olevan pannukakku, millainen se on 500 vuoden kuluttua? Kaikki tieto mitä "tiedämme" on pelkästään meidän itse luomaamme todellisuutta. Ihminen yrittää tietää jotain, mitä ei kuuluisi tietää. Ikävä kyllä meille on suotu järki omasta olemassaolosta. Vinkki vielä kaikille uskovaisille: 2000 vuotta sitten ihminen "tiesi" aika paljon vähemmän kuin me nykyään. Kaiken maailman sotkanmunat ja ylösnousemukset jne. Ne on keksitty silloin siksi, että saataisin joku syy elämälle ja kuolemalla. Kysymys kuuluu: Keksisitkö nykyään samanlaisia uskomuksia, joten kuinka totta ne oikeasti ovat. Ihmisenä ei auta kuin elää ja nauttia siitä.

    • Pelkuri

      Itse olen 13 vuotias ja olen pelännyt omaa kuolemaani 12 vuotiaasta asti. Aina kun ajattelen omaa kuolemaani sydän alkaa tykkytää ja tulee oksettava olo.mitä tehdä pelkään hirveesti.:(

    • -ozq-

      Meikäläinenkin kohta 24-vuotias, pitäs fiilistellä elämää ja tehdä kaikkea, mut sitten pysähtyy ja ajatus sumenee kun kelaa kuolemaa omalle kohdalle. Veikkaan että eniten pelottaa sana ikinä enää.. kuolema jatkuu ja jatkuu ja muiden elämä myös vaan jatkuu ja jatkuu. Joku tuhannen vuoden päästä kukaan muista ees Hitleriä, tai ketään muutakaan. kaikki vaan jatkuu ja jatkuu vaikka ite tippuis pois kyydistä. Se hirvittää.

      Pientä lohtuu tulee siitä, että tiiän että mua jäädään kaipaamaan ja haudalla käytäis, mutta kuinka pitkään ? toisaalta, mitä väliä sillä on. jos katotaan pitkälle loputtomuuteen nii ei elämässä ole järkeä, pieni piipahdus täällä. mitä pidemmälle aika kulkee niin sen vähäisemmäksi ja lopulta olemattomaksi oma käynti jää. Eli käytännössä ajattelen loputtomuutta ympyränä jossa en ole koskaan käynytkään. Helpompi käsittää, kuin piirtää loputonta viivaa eteenpäin.

      Mietin myös usein, että millaista on olla kuollut, miltä tuntuu kun ei tunnu ?!
      oon keksiny semmosen vastakysymyksen, että " hei, muistatko millaista oli ennen kun sä synnyit, ne kaikki miljoonat vuodet "? - En kyllä muista, näköjään aika nopeesti mennyt, koska nyt tätä aihetta pohtiessa minuuttikin tuntuu kamalan pitkältä ja turhauttaa että taas jäin pohtimaan jotain turhaa ja väistämätöntä. Olisin tehnyt mielummin minuutin aikana vaikka ihan mitä tahansa muuta. Asetin just itelle kovat tavotteet elämälle. Lisäks kaikki aina kysyy et mitä sä tahdot elämältä? ja sit jengi listaa kauheet vaatimukset. Kyl se antaminen muistetaan pidempään kun ottaminen, joten oon päättäny ruveta auttaa ihmisiä. hyviä tekoja. tulee itelle parempi mieli.

    • mäkin pelkään

      muistan että pienenä (tarha-/ala-asteikäisenä) minulla oli usein varmaan jonkinasteisia paniikkikohtauksia, että rupesin miettimään että kuolen joskus enkä pääse mitenkään pakenemaan sitä. ja että sitten minua ei vaan enää ole.. ikuisesti olen vain olematon... tjtn. ei sitä pysty järjellä käsittämään että miltä se tuntuu jne... näitä kohtauksia oli nuoruudessakin, mutta ehkä lukioiässä asloivat harventua ja nyt ei moneen vuoteen ole ollut ollenkaan, ehkä yhden kerran pystyn nyt muistamaan milloin olen ahdistunut kuoleman ajattelusta..

      en oikeastaan tiedä uskonko jumalaan tms, mutta kuitenkaan en usko että kuoleman jälkeen olisi jotain samanlaista kuin nyt, joten se pelottaa..

    • se on apu

      Uskoontulo on sen tärkein ja myös kaikista tärkein asia elämässä: kaikki me joskus kuolemme. Ei kuolemaa tarvitse pelätä, kun on rauha ja turva Jeesuksessa Kristuksessa!

    • voimatloppu

      olen vasta kaksikymmentä mutta ajattelen sen näin:
      jokainen meistä kuolee joskus ja vielä pari-kolmekymppisenä se ajatus on kauhistuttava vielä varmasti kuusi seitsemänkymppisenäkin. Muistatko kun olit pikkulapsi ja oli ihan hirveä ajatus mennä kouluun, että ei pärjääkään? tai kun olit teini ja miten paljon aikuiselämän vastuu pelotti? kaikesta siitä kuitenkin selvittiin, ja huomattiin että "hei, eihän tää niin iso juttu olekaan" kaikki tapahtuu silloin kun siihen on valmis, ensin se jännittää mutta sitten huomataan että eihän se niin kauheaa olekaan. Sitten kun on aika kuolla niin siihen on valmis ja sitä ehkä jopa odottaa ja tuosta möröstä onkin tullut läheinen ystävä, silloin on valmis sen kohtaamaan eikä se enää pelota.

    • hunajainen79

      Mulla on ihan sama ongelma !!
      ja olen 33v, mulla tulee öisin usein noita ajatuksia ja aivan hirveä ahdistus, ja sydän hakkaa...
      myös kuyn ajattelen vanhempoieni kuolemista , ja yksi jäämistä tulee itkukin välillä...sama koskee muita omaisia , ystäviä, pelkää ajatuskin tuo palan kurkkuun nytkin...

      en tiedä mikä avuksi, syön jo masennus lääkkeitäkin jotka ovat hieman vähentäneet äitä ajatuksia...

      luulin olevani yksin, mutta onneksi meitö on näköjään muitakin,,,tai no ei nyt onneksi, muitta helpottaa etten olekaan ehkä epänormaali ajatustenni kanssa..

      hautajaisissa olen ollut vain kerran kun parikymppinen serkkuni kuoli, mutta muista olen aina onnistunut vetäytymään koska ne ovat mi ulle vain likkaa kun en pysty kuolemaa oikein käsittelemeään, ja patoan kaiken vain sisälleni..

    • Tupakkaa

      Pienten sairauksien myötä kuolemanpelko on aina läsnä, mutta "vika" on usein korvien välissä. Oloa helpottaa kun huomaa miten asiat voisivat todella olla. Tupakoiva Mies 45.

      • SYYÖPÄ

        TUPAKKA JA VIINA tappaa. Me käyttäjät ollaan niin omahyväisiä, että näin pitäääkin käydä...

    • tttttt11111

      Oon 21 ja mulle tuli kuolemanpelko n. 2 vuotta sitten.oon ollu kolaris v.2009 ja sen jälkeen mietin kuolemaa.Mietin että olisko tämä kuolemanpelko tullut minulle ilman kolaria?Olen kyllä periaattees muutenkin pohdiskelevaa tyyppiä.

      Nyt seuraa kysymys mihinkä toivoisin hartaasti vastausta:tietääkö joku minkä ikäsenä kuolemanpelko tulee keskimäärin?????

      Tsemppiä kaikillle jotka pelkää!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!usko on hyvä ratkaisu!!!!!

      • Filosofi2012

        "Ihmisen lapsuus päättyy siihen, kun tajuaa elämän rajallisuuden". Kuolemanpelko voi tulla ihmiselle koska vain ja se on täysin luonnollista, sillä ihminen on evoluution saatossa kehittynyt lajiksi, joka muiden nisäkkäiden ja kaikkien eliöiden tavoin pyrkii jatkamaan sukuaan. Yksikään eläin ei kuole vapaaehtoisesti, ei siis myös ihminenkään. On elämän perusedellytys, että jokaisella on itsesuojeluvaisto. Lähes kaikki ihmiset tuntevat eläessään jossain vaiheessa kuolemanpelko ja mitään keskimääräistä puhkeamisikää on vaikea selvittää; Se on täysin yksilöllistä. Valtaosalla ihmisistä kuitenkin lapsuusiässä ajattelun ja itsetutkiskelun kehittyessä ensimmäiset pelot tulevat mieleen.
        Itse olen pohdiskellut elämän rajallisuutta ja hyväksyn sen, voi yhtä hyvin ajatella elävänsä ikuisuuden ihan missä tahansa ja mielestäni siihen kyllästyy. Ikuisuus on ihmiselle vieras käsite. Jotkut uskovaiset paasaavat taivaasta, mutta ikuisuus sielläkin rajattuine mahdollisuuksineen tuntuu liian kaukaa haetulta. Onhan elämä lyhyt ja se saisi olla pidempi, mutta eniten voi vain olla onnellinen että jostain tyhjästä on syntynyt tämä kaikkeus ja lukuisten erilaisten seikkojen saatossa on syntynyt elämää, josta saamme nauttia. Jos saisin vastauksen yhteen kysymykseen, kysyisin: Mikä on meidän elämämme tarkoitus? Nykyään kun katselee maailman menoa ja sitä kuinka ihminen ahneesti ja häikäilemättä käyttää toisiaan ja maapalloa hyväkseen oppii arvostamaan kuolemaa, ettei välttämättä tarvitse jäädä tuijottamaan kaiken loppumista. Loppujen lopuksi kuitenkin vallitsee suuri pimeys kun maailmankaikkeuden vety on fuusioitunut heliumiksi ja tähdet sammuvat, sillä ainetta ei synny tyhjästä ainakaan meidän tietämyksellämme.

      • Pelkuri
        Filosofi2012 kirjoitti:

        "Ihmisen lapsuus päättyy siihen, kun tajuaa elämän rajallisuuden". Kuolemanpelko voi tulla ihmiselle koska vain ja se on täysin luonnollista, sillä ihminen on evoluution saatossa kehittynyt lajiksi, joka muiden nisäkkäiden ja kaikkien eliöiden tavoin pyrkii jatkamaan sukuaan. Yksikään eläin ei kuole vapaaehtoisesti, ei siis myös ihminenkään. On elämän perusedellytys, että jokaisella on itsesuojeluvaisto. Lähes kaikki ihmiset tuntevat eläessään jossain vaiheessa kuolemanpelko ja mitään keskimääräistä puhkeamisikää on vaikea selvittää; Se on täysin yksilöllistä. Valtaosalla ihmisistä kuitenkin lapsuusiässä ajattelun ja itsetutkiskelun kehittyessä ensimmäiset pelot tulevat mieleen.
        Itse olen pohdiskellut elämän rajallisuutta ja hyväksyn sen, voi yhtä hyvin ajatella elävänsä ikuisuuden ihan missä tahansa ja mielestäni siihen kyllästyy. Ikuisuus on ihmiselle vieras käsite. Jotkut uskovaiset paasaavat taivaasta, mutta ikuisuus sielläkin rajattuine mahdollisuuksineen tuntuu liian kaukaa haetulta. Onhan elämä lyhyt ja se saisi olla pidempi, mutta eniten voi vain olla onnellinen että jostain tyhjästä on syntynyt tämä kaikkeus ja lukuisten erilaisten seikkojen saatossa on syntynyt elämää, josta saamme nauttia. Jos saisin vastauksen yhteen kysymykseen, kysyisin: Mikä on meidän elämämme tarkoitus? Nykyään kun katselee maailman menoa ja sitä kuinka ihminen ahneesti ja häikäilemättä käyttää toisiaan ja maapalloa hyväkseen oppii arvostamaan kuolemaa, ettei välttämättä tarvitse jäädä tuijottamaan kaiken loppumista. Loppujen lopuksi kuitenkin vallitsee suuri pimeys kun maailmankaikkeuden vety on fuusioitunut heliumiksi ja tähdet sammuvat, sillä ainetta ei synny tyhjästä ainakaan meidän tietämyksellämme.

        Mä kirjotin jo tänne kerran mut nyt mulle on tullu lisää pelkoo varsinkin iltasin pelkään et satuuks kuolema ja et joskus mä en enää ajatelle. Mitä mä teen auttakaa:(

      • kölö,

        Mä olen vanhoillislestadiolainen uskovainen ja olen myös ollut kolarissa. Pelkäsin sen jälkeen erityisesti, että minulle tulee lukinkalvon alainen verenvuoto ja kuolen. Sain sitten ajatuksen, että ihminen ei kuole ennen kuin ikä on kaikki ja se pelko loppui siihen. Ei tarvinnu enää miettiä, tuleeko verenvuoto aivoihin vai ei... Onhan niitä tilanteita ollut, jolloin on ollut lähellä se, että kuolema voisi tulla tai jotakin sattua, mutta henkiin olen jäänyt. On joskus saattanu olla kuolemanpelkoakin, mutta ei se vallitsevana selkeästikään ole. Raamatussa on uskovaiselle sanat: kuolema on voitto!

    • fgjhjytshtr

      Kuolema ei ole elämän vastakohta, elämällä ei ole vastakohtaa olemassa, oikeasti. Kuolema on syntymän vastakohta, elämä jatkuu toisessa muodossa.

    • Kuolemaa ei ole

      Kuolemanpelko hellittää yleensä elämällä. Elä, koe, näe, kuule, tunne, kasva ... käytä kaikkia aistejasi ja ajattelukykyäsi, opettele asioita ja kasvata ymärryskykyä. Kyllä se siitä selviää; kuolema on osa elämää, ei sen kummempaa.

    • 18v.

      Itseäni on pelottanut kuolema siitä lähtien, kun isoisäni sanoi 2 vuotta sitten että "lupaathan muistaa minut kuolemani jälkeen". En ole menettänyt sukulaisia, joten kuolema saattaa olla siksi niin vaikea asia käsiteltäväksi. Pelkään aivan perkeleesti sitä, että jossain vaiheessa ei ole enää mitään, kaikki vaan loppuu siihen.. Ja sitä, että kuolema on väistämätön. Välillä pääsen eroon tästä ajattelutavasta, mutta se palaa aina takaisin. Tähän pelkoon auttaa hetkellisesti vain ajattella "olen vielä nuori ja elämä on vasta edessä". Mutta mitä sitten, kun on vanha? Toivoisin, että emme tietäisi kuolevamme jossain vaiheessa. Perseestä elää näin, kun ajattelee kuolemaansa päivittäin. Aika menee niin nopeasti. Kiva tietää, että on muitakin joita kauhistuttaa asia. Pelkään myös sitä, etten saavuta elämässä mitään, esimerkiksi perustaa perhettä tai sitä, että ei ole varaa matkustaa ja nähdä maailmaa.. Kehittyisipä teknologia tarpeeksi tämän välttämiseksi elinaikanani. En olu puhunut tästä asiasta kenellekkään, vaan päätin laittaa tänne mietteitäni, itseasiassa se helpotti vähän :) Tsemppiä kaikille ja koittakaa nauttia elämästä, minäkin yritän!

      • Nyky ihminen

        On erkaantunut kuonnosta liikaa, liha tulee pakkauksissa kaupan hyllyltä.
        Lihan takana on kuitenkin kuolema, vielä ei kyetä tuottamaan lihaa laboratoriossa.

        Mielestani kuolemanpelko ja kuoleman myyttisyys väistyy kun näkee ja kokee kuolemaa, ei välttämättä ihmisen.

        Metsästys on hyvä esimerkki, riista "tapetaan" sitä kohdellaan kunniottavasti se valmistetaan ruuaksi.
        Jotkut osallistuvat riistanhoitotyöhön ruokkimalla eläimiä, mahdollistavat kannan uusiutumisen jne.
        Konkreettisesti huomataan elämän kiertokulki, itse ei olla keskipiste, olet vain osa maailmankaikkeutta.

      • Kuolemaa ei ole

        Kaikki pelot estävät sangen tehokkaasti elämää, joten lakkaa pelkäämästä ja pohtimasta sillä tavalla, että se tuottaa ahdistusta. Luota elämään, tee, toimi ja elä niin, että pysyt terveenä ja toimivana.

        Pohdi kuolemaa vakavasti sitten, kun sen aika tulee. Tuleepa se ennemmin tai myöhemmin, niin siihen ajatukseen pitää kasvaa, koska se on väistämätöntä ja kun tänne ei ole jäänyt vielä kukaan, niin kuolema on osa elämää.

    • help

      mä oon12 v tyttö pelkään kuolemaa ja oon miettiny monia kuukausia putkeen sitä että entä jos ei oo mitää ja yrittäny uskotella että on mutku haluun saada totuuksia jostain -.- pelottaitkettää hadistaa oisko mtn menetelmii muutakutoi unohdat vaan...

      • Olet, siis elä

        Joo-o, on siihen keino: lakkaa miettimästä kuolemaa, mieti elämää ja elä sitä ja nauti, että olet ja elät. Kuoleman ajattelun vuoro tulee aikanaan, sinä olet liian aikaisessa.

        Ja toisin päin: kuoleman pelko estää sangen tehokkaasti elämää. Joten keskity olennaiseen ...

    • jude90

      oon mieki pelänny kuolemaa aina...johtunee siitä, että minun äitini kuoli kun olin 7v ja mietin nyt jotku kerrat et siellä se äiskä vaa makaa ja on pelkkä luukasa...toisaalta kyllä uskon et on viel jotaki kuoleman jälkeen ihmisenhän pitää uskoa johonkin.

      Ei mulla päivällä sinäänsä pelota kuolema eikä muutenkaan ellen oo juuri äitiä tai jotain muuta kuolemaan liittyvää miettinyt/nähnyt...ja tiedän kyllä että kaikki tämä oman kuolemani pelko liittyy siihen hyvin läheisen ihmisen kuolemaan ja siihen että mitä jos itselle sattuu samanlailla...mutta kuten jo sanottu kaikkien on joskus kuoltava ja vaikka sitä pelkääkin niin ei se mitään auta joten yrittää vaan parhaan mukaan elää päivällä ja tehdä jotain muuta jos alkaa pelottaan.

      Oon muuten 22v tyttö.

    • Emm98

      Mulla on myöskin kuolemanpelkoo... äitini sairastui syöpään muutama vuosi sitten, mutta selvisi siitä onneksi. mutta monia mun läheisiä on kuollut lähiaikoina erityisesti syöpään. ja tää on saanut mut pelkään kuolemaa, sitä että menetän rakkaat ihmiset ympäriltäni. musta tuntuu myöskin jatkuvasti että mulla on joku sairaus...pelkään käydä lääkärissä ja kuulla totuutta...tää on niin ahdistava tunne, itkettää enkä jaksais tehdä mitään. tuntuu että kukaan ei voi tässä mua auttaa, vaan mun pitäis ite päästä vaan tän yli. Toivon että pystyn elään vielä joskus taas elämää ilman jatkuvaa kuolemanpelkoa niin kuin ennen. En oo tätyttäny vielä edes 15 vuotta ja tuntuu siltä että mikään ei oo enään mahdotonta, kun on joutunut kokemaan elämänsä aikana kaikenlaisia haasteita ja menetyksiä! Toivon teille kaikille terveyttä ja tsemppiä.

    • maamaaa

      Ihaaa että löysin tämän ketjun. Olen 30 vuotias kahden lapsen äiti. Pelkään kuolemaa älyttömän paljon ja ajattelen sitä useasti päivittäin ja öisin. Se on niin järkyttävää ajatella että kun kuolee niin minua ei ole enää ikinä, ei koskaan.. En voi edes ymärtää. Mikä helpottaisi.

    • pelkuri36

      Kunpa olisi joku pilleri ja pyyhkis nämä ajatukset pois.
      Ihan kauheeta :( Löysin niin paljon samaa asiaa pelkääviä
      että ei ole tosikaan. Olen ahdistunut ja pullsini hakkaa,
      itku on lähellä ja kylmä hiki virtaa. Ajattelin soittaa
      kriisipuhelimeen josko osaisivat auttaa. Olen miettinyt
      jopa hypnoosia mutta sen apu epäilyttää...

      Paljon on luettu tekstiä mutta niissäkään
      ei valitettavasti ole juuri sitä apua jota kaivaataan
      me vaan valitettavasti kaikki kertoo pelostaan.

      Onko kellään vinkkiä mihin / kenelle asiasta
      voi soittaa tai puhu muuten vain?

    • panniikki

      Ahdistus on täälläkin. Mä en niinkään pelkää sitä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta toki sitäkin miettii. Eniten pelkään itse kuoleman hetkeä. JOhtuen varmaan siitä kun olen saanut niin paljon erilaisa outoja kohtauksia ja rytmihäiriöitä, niin pelkään sitä että ehdin tajuta että se on menoa nyt. Se paniikki ja pelko kun tajuaa että heippa.

      Olin kolarissa 4,5v sitten, ja sen jälkeen kuolemanpelko helpotti hetkeksi. Tajusin että jos olisin siinä kolarissa kuollut, se olisi käynyt niin äkkiä etten olisi ehtinyt pelätä. En ehtinyt kuin nähdä että auto tulee päin, mutta missään kohtaa en ajatellut kuolemaa.

      Minulla nämä ahdistukset alkoiva ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen (kaikkiaan on 3). Olen aina ollut ahdistukseen taipuvainen, paniikkiin ja pakko-oireisiin, mutta kuolemaa en ole ennen pelännyt, olen jopa yrittänyt sen itselleni joskus aiheuttaa. Sain synnytyksestä posttraumaattisen stressireaktion, joka johti kauheaan ahdistukseen ja lopulta pitkittyi yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi. Lääkkeet eivät auta ja hermoston ongelmien vuoksi en voi edes juoda alkoholia.

    • Koillisesta Kaakkoon

      Kirjoitan tähän koska muutama sanoi auttakaa. Eli tämä on vain heille.

      Itse 43 mies. 22 vuotta kristillistä uskoa. Sitä ennen aivan jotain muuta.

      Uskoontulo ei tarkoita tiukkaa pipoa. Se on uskonvastustajien lyömä harhakuvitelma. Meitä jotka uskoo on kansan keskellä hyvin paljon tavallisina ihmisiä. Me emme vain pidä melua.

      Kuolemanpelkoa on rehellinen tunne johon ei auta muuta kuin todelliset oikeat vastaukset.

      Raamatussa Paavali entinen Saulus kohtasi Kristuksen ja teki kääntymyksen. Myöhemmin hän kirjoittaa kirjeissään että toivoisi kuolevansa ja pääsevänsä pois koska Kristuksen tuoma kirkkaus ja hyvyys oli niin suunnaton. Hän kärsi siitä että joutui olemaan täällä tavallisten arkiasioiden kanssa.

      Uskovat toivottavat toisilleen "rauhaa". Tämä johtaa juurensa juuri tästä kuolemanpelon voittamisesta. On solminut liiton Jumalan kanssa ja ei ole erossa Jumalasta. Ihmisen ja Jumalan välisen yhteyden on katkaissut pahuus eli synti. Näin kansanomaomaisella kielellä ilmaistuna.

      Kuolemanpelon voittaa varmuudella ottamalla henkilökohtaisen yhteyden Jumalan poikaan Kristukseen. Tälle voi antaa 100% takuun.

      Minulle mm. eräs psykiatri sanoi että yksi elämänkaaren loppuvaiheessa olevista mieltä vaivaavista asioista on elämästä luopiminen. Et ole yksin vaivoinesi.

      Täällä puhuttiin ylhäällä lääkäriin menosta. Mielestäni se osoitta että ihmiset eivät vain ymmärrä mistä hakea apua. Eihän auton varaosia haeta K-marketista vaikka sieltä voi ostaa autoalan lehtiä.

      Kun etsiskelet Jumalaa niin suosittelen menemään evankelisluterilaisenkirkon alla toimivien herätysliikkeiden tilaisuuksiin. SEKL, SLEY ym. Siellä mm. toimii normaalit papit virassaan jotka ovat saaneet hyvän teologisen koulutuksen ja osaavat kohdella ihmistä ihmisenä. Vapaita suuntia kuten helluntaiseurakuntia en voi suositella. 13 vuotta siellä olleena en voi suositella. Siellä voi kohdata fanatismia ja se saa ihmiset puuttumaan toistensa elämään.

      Ne jotka etsivät sen (usko) / hänet (kristus) löytävät.

      Kevättä ja aurinkoa kaikille.

    • Millalaa

      Toi kuolemanpelko ja ahdistus voi olla merkki hengellisestä hädästä. Siitä pääsee, kun löytää oikean seurakunnan ja sitä kautta pääsee elävän sanan kuuloon ja jos Luoja suo niin saa omakohtaisen uskon. Silloin kuolemanpelko häviää. Raamatussa käsketään etsiä ensin seurakunta...

      Jos pystyt niin käy paikkakuntasi Esikoislestadiolaisten rukoushuoneella kuuntelemassa seuroja, siellä myös voit kysyä keneltä vain vaikka tuota kuolemanpelko-asiaa ja oon ihan varma että sua ymmärretään ja autetaan mahdollisuuksien mukaan. Seuroissa voi vapaasti käydä ja on tervetullut kuka vaan, eikä seurakuntaan tarvitse liittyä tms.

      En todellakaan yleensä kirjoittele uskostani missään keskustelupalstoilla, mutta nyt tuli vaan tunne, että pitää viesti laittaa kun tänne sattumalta osuin lukemaan.

    • Teppo.K.Virtanen

      Pelko on uskon puutetta. Usko herraan, unohda itsesi ja oma EGOSI..sinun olemassa olosi ei tdellakaan ole suurta täällä maailmassa. Sinun isekeskeinen mielesi aiheuttaa sinulle tuon pelon. UNOHDA ITSESI..USKO HERRAAN.

      • little miss sunshine

        Minun mielestäni usko on pelkuruutta. Ihmiset yrittävät kaikin tavoin hakea helpotusta pelkoihinsa uskosta johonkin suurempaan.. Kuten on jo tieteellisesti todistettu, ateistit ovat uskovaisia viisaampia. Look for it.

        En kuitenkaan väitä, että olisi tyhmää uskoa johonkin. Itse antaisin melkein mitä vain, jotta voisin uskoa johokin joka pelastaa kuoleman jälkeen. Mutta en usko. Jos sellainen olisi totta, nykymaailmassa olisi mahdollista se jo todistaa, kaiken kansan tiedettäväksi.

    • Älä sekoile

      Mutta kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, niin ihminen, joka pelkää, ei usko itseensä. Eikä Herraan uskominen auta täällä maan päällä, täällä ei pärjää, jos ei usko itseensä.

    • snanna

      Kuolemanpelon voi "laukaista" esimerkiksi läheisen kuolema johonkin sairauteen, tai läheisen kuolema muuten. Varsinkin käsittelemätön järkytys ja suru läheisen menetyksen kohdalla saattaa saada pitkäaikaisenkin pelon aikaan.

    • snanna

      Minä tässä vielä. Kannattaa siis miettiä onko kätkenyt jotain edellä mainitsemaani sisälleen joka kuolemanpelon voi aiheuttaa. Niin siitä voi päästä eroon. Jaksamisia.

    • joojoo

      Minä en pelkää kuolemaa, vaikka heti tulisi, mutta olenkin masentunut. Hahaha!

    • Aina aatellu näin.

      Ketä oikeesti pelottaa itse kuolema? Mä ymmärtäisin jos sua pelottais kuolemaa edeltävä kipu (aina ihminen kärsii, edes millisekunnin ennenkuin kuolee). :)
      Kuolema = se että sua ei oo enää olemassa ei oo pelottavaa.

    • surulline poika

      moi olen 13 vuotias poika. Minua pelottaa enemmän läheisteni ja tuttavieni kuolema kuin itseni. Mutta kyllä omanikin pelottaa... kun sitten joskus kuolen mitä on sen jälkeen? :S Minulla on ollut rankka lapsuus ja minut on sijoitettu toiseen perheeseen. Kun menetin vanhempani 3 vuotiaana ja vaihoin perhettä olin niin murtunut... minua pelottaakin varmasti kuolemassa omien vanhempien menettäminen jälleen... voisiko joku auttaa? ;(

      • Ikäävasta15

        Oma lapsuuteni ei ollut rankka, vaan yksinäinen, ja aloin pelätä kuolemaa tai oikeastaan sitä edeltävää KIPUA ihan hulluna tuossa 14-vuotiaana (nyt 15). On tullut paniikkikohtauksia ja kaikkea, mutta enhän tästä kellekkään kehtaa kertoa :(

        Se tuska ennen sitä pelottaa, se kituminen, tai joku vakavasti loukkaantuminen - kituis loppuelämänsä. Ja voi kun toivon että suomessa ois eutanasia - vois vaan nukuttaa kituvan kuolemaa tekevän ihmisen ikuiseen uneen.. Muttakun ei, pitää vaan olla nii julma, että ainut vaihtoehto on hoitojen lopettaminen.. Oon väsynyt tähän ainaiseen pelkäämiseen (pelkään myös sairauksia)

        Paniikki/ ahdistuneisuuskohtauksia tulee usein..

        Toivon tosiaan lääketieteessä tapahtuvan jotain mullistavaa - itsekkin sille alalle haen, jos hengissä siihen asti.

        Eli en pelkää kuolemaa, vaan ennen sitä tulevaa tuskaa. Tää on aiheuttanut mm sen että toivon etten ois koskaan syntynytkään..

    • kalamies2

      Eikai kukaan keksi niin hyvää ''valhetta'' pelastumisesta ja taivaan valtakunnasta, että kaikki maailman ihmiset uskoisi siihen? Miksi kuolemasta ajatellaan, että se on musta ja pimeä ja emme tunne mitään? Kuka todella tietää?
      Miten se sielu? Miksen voisi syntyä uudestaan ''minuksi'', kun olen tänne jo kerran aiemminkin syntynyt? Mitä jos ihmisiä kierrätetään? :O ;)

      • kuoleman pelkoni

        Kerrompa sitte omat pelkoni oon nyt 15 ja oon pelänny kuolemaa ainakin kolme vuotta jo saan aina paniikki kohtaukaia kun ajattelen että tämä loppuu ja sitten ei enää tiedä mitään enkä kehtaa puhua kenellekkään nämä kohtaukset tulevat aina iltaisin ja uskon kyllä jumalaan jos joku voisi auttaa :(

    • härmäläinen

      Itsekin rupesin tossa pari päivää sitten kelaamaan kuolemaa ja siihen liittyviä pelkotiloja. Olin ehkä viiden vanha kun mielessäni alkoi pyöriä ensimmäisen asiat kuolemasta. Siitä ajasta en valitettavasti enään muista oikeastaan mitään. Seuraavan kerran ahdistuin kuolemanpelosta noin 10 vuotiaana. Se kesti pidempään, ehkä kuukauden. Ajatus kuolemasta vain yhtäkkiä katosi mielestäni, enkä sen suuremmin ole miettinyt asiaa moneen vuoteen. Mutta nyt 19 vuotiaana nuorena miehenä ajatus ja pelko hiipivät taas mieleeni. Aikaisempien kokemusten perusteella tämä tunnetila ei kestä kauan, vaan alan taas nauttia elämän rikkauksista :).
      Näin kuvan juuri syöpään kuollevasta sedästäni, joka makasi vielä sairaalavuoteessa. Se järkytti, sillä hän näytti kuvassa aivan erilaiselta, millaisena hänet muistan. Hän oli aivan eri näköinen vielä puoli vuotta sitten, suurin piirtein normaali itsensä. Rankka sairaus uuvutti hänet nopeasti. Setäni oli ''vasta''63 vuotias ja elämänhaluja olisi ollut. Hän olisi halunnut elää, mutta tilanne oli toivoton ja kuolema lähellä. Tilanne vain oli hyväksyttävä ja kuolema väistämättä pian edessä. Hän oli kirjoittanut tarkasti paperille ylös kaikki hautajaisjärjestelyt, ruuat,vieraat,kantajat ym. sellaiset asiat. Oli rankkaa ajatella, että juuri eläkkeelle pääsemässä ollut henkilö kuolee suorastaan ''kiduttamalla'' ja ''saappaat jalassa''.
      Mutta asiaan. Kuva pyöri mielessäni hetken verran kuvan nähtyäni. Sitten röökillä ollessani yhtäkkiä vain alkoi ahdistaa ajatus kuolemasta ja siitä, että kuolisin samalla tavalla. Sitä en todellakaan haluaisi. Olen polttanut jo monta vuotta ja fiilikseni on se, että lopettaminen olisi järkevää, mutta samalla turhauttavaa. Kuolemassa eniten pelottaa ajatus loputtomuudesta ja ajankäsityksestä. Tuhat vuotta kuolleena, ei omasta mielestäni kuulosta pahalta, mutta sitten jättimäiset luvut, kuten 10 mrd vuotta alkavat ahdistaa. On mahdotonta kuvitella maailmaa esim. 10 mrd:n vuoden päästä. Oma ajatukseni vain on se, että kaikki pirstoutuu, maapallo myös. Syntyy uusi alkuräjähdys ja uusi galaxi uusine piirteineen. Tämä on minun ajatusmaailmani, aika mielipuolinen eikö vain? Itseäni ahdistaa ja myös kiehtoo avaruus. Se on loputon, samoin kun kuolemanjälkeinen aika. Näillä asioilla on mielessäni yhteys toisiinsa. Maapallo on vain pieni osa pelkästään meidän aurinkokuntaamme. Tämä maailmankaikkeus on niin suuri etten uskalla edes kuvitella mitä kaikkea se pitää sisällään.
      Itseäni helpottaa ajatus siitä, että JOKA IKINEN elollinen asia tässä pallossa kuolee ennemmin tai myöhemmin ja yksikään ei siltä voi välttyä. Meillä jokaisella on oma tehtävämme maapallolla, toisilla se on hyvien asioiden tekeminen, toisilla pahojen asioiden tekeminen,yksillä hauskanpito,toisilla äärimmäinen kurinalaisuus. Koen kuolemanpelon luonnolliseksi sillä siinä pelkotilassa ainakin itse tulen pohtineeksi elämän suurinta tarkoitusta. Mutta silloin jos oikein ahdistaa niin kaikki tuntuu turhalta. Turhuuden tunne on väliaikaista, kaikki on, siis ihan kaikki.
      Välillä kuolema pelottaa, mutta se pelko jotenkin kummasti katoaa mielestä, yhtälailla niinkuin se mieleen on hiipinytkin. Vaikka nykyihmisen historia onkin ollut lyhyt, se on kehittynyt valtavan nopeasti. Kehitys on ollut huimaa ja nykyään ihmeisiin pystytään oikeastaan missä tahansa. Kuolemaa ei kuitenkaan voida huijata, mutta en kiistä ettei se olisi mahdollista joskus tulevaisuudessa (ihmisen elinikää voidaan pidentää entisestään,mutta ei loputtomasti). Toisaalta ajatus siitä, että kukaan ei kuolisi kuumottaa lähes yhtä paljon kuin kuolema itsessään. Maapallo tuhoutuisi varmasti, jos kukaan ei kuolisi, mutta lisää ihmisiä syntyisi. Tilaa siis tulee tehdä jälkikasvulle.
      Elämästä pitää nauttia. Pitää tehdä asioita joista nauttii ja joita haluaa tehdä. Jokaisella on varmasti paljon haaveita, joita haluaa toteuttaa. Jos haaveen toteuttaminen on mahdollinen, toteuta se. Kaikkia haaveita ei voi suorittaa kerralla. Pitää siis ajatella , että päivä se on vielä huomennakin. Kuolemaa ei pidä pelätä, sillä silloin elämä valuu varmasti hukkaan.

    • mikä apu olisi paras

      Lapseni (20v)meinasi tukehtua kurkunpään tulehdukseen Putki oli kurkussa. Ainoa millä kommunikoi pari vuorokautta, oli kännykkä ja nyökkäys. Pidettiin puolinukuksissa. Kun heräsi ja tajusi, oli onnellinen ja naurava. Kertoi pahinpainajainen ikinä.. Kun teholta pääsi osastolle, alkoi kuolemanpelko.Ei uskaltanut nukkua. Itkeskeli, mitä hän on kellekkin sanonut pahaa ja pelkäsi tukehtuvansa. Kertokaa, mikä on paras apu. Läheiset yrtittävät olla mukana, mutta jos se ei riitä. Sairaalassa kävi terapeutti juttelemassa ja varmaan vastaisuudessakin saa apua.

      • Anonyymi

        Miten voit voittaa kuoleman pelon?
        Mitä järkeä on ajatella jotain, mitä ei ole olemassa? Kuolema on vain ovi. Se on vain siirtymähetki. Se ei ole mikään erikseen olemassa oleva todellisuus. Se on vain siirtymä yhdestä tilasta toiseen. Se on kuin yö, joka erottaa "tämän päivän" ja "huomisen". Ja tiedän, että huomenna aion tehdä sen, mitä en ole tehnyt tänään. Siinä se on. Ja siksi vedalaisessa käsityksessä, joka vahvistaa elämän ikuisuuden ja täydellistymisprosessin äärettömyyden, ei ole mitään syytä pelätä siinä mielessä, että vaikka tietoisuuteni ei kelpuuttaisikaan minua palaamaan henkimaailmaan tämän elämän lopussa, se ei ole suuri ongelma. Sillä Bhagavad-gitan kuudennessa luvussa Krishna sanoo,...

        ...
        Toisin sanoen, edistykseni tässä elämässä ei ole menetetty, vaikka se olisi kuinka vaatimatonta, ei suurta, mutta se ei ole menetetty. Seuraavassa elämässä edistyn jo pidemmälle. Siksi, kun otetaan huomioon Krishnan myönteinen asenne, että Hän arvostaa ponnistelujamme, säilyttää ne, antaa meidän edetä eteenpäin, ei nollasta vaan siitä pisteestä, johon pysähdyimme, juuri tämä vapauttaa ihmisen kuolemanpelosta. Mutta kuolema ei epäilemättä ole miellyttävä, niin sanoakseni aineellisena tilana, mutta mitä voitte tehdä. Joskus on sellaisia tilanteita, että kuolema on jopa inhimillisempi kuin elämä. Kun ihmiset ovat hyvin sairaita ja kärsivät, he jo kutsuvat kuolemaa: "Kunpa se tulisi aikaisemmin".

        Jos siis sisällytämme siihen hieman tietoa. Lisäämme sitä. Kuolema ei ole enää niin pelottava. Se on vain siirtyminen elämästä toiseen. Eikä tässä ole mitään menetystä. Kuten Krishna sanoo Bhagavad-gitan toisessa luvussa: "Tällä tiellä kukaan ei tiedä menetystä. Pienikin edistyminen tällä polulla vapauttaa jo suurimmasta pelosta." Ja kuolema on suurin pelko. Jos ihminen siis etenee tällä polulla, silloin ei itse asiassa ole mitään erityistä ongelmaa lukuun ottamatta niitä ongelmia, joita kuolema aiheuttaa keholle ja mielelle.

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Miten voit voittaa kuoleman pelon?
        Mitä järkeä on ajatella jotain, mitä ei ole olemassa? Kuolema on vain ovi. Se on vain siirtymähetki. Se ei ole mikään erikseen olemassa oleva todellisuus. Se on vain siirtymä yhdestä tilasta toiseen. Se on kuin yö, joka erottaa "tämän päivän" ja "huomisen". Ja tiedän, että huomenna aion tehdä sen, mitä en ole tehnyt tänään. Siinä se on. Ja siksi vedalaisessa käsityksessä, joka vahvistaa elämän ikuisuuden ja täydellistymisprosessin äärettömyyden, ei ole mitään syytä pelätä siinä mielessä, että vaikka tietoisuuteni ei kelpuuttaisikaan minua palaamaan henkimaailmaan tämän elämän lopussa, se ei ole suuri ongelma. Sillä Bhagavad-gitan kuudennessa luvussa Krishna sanoo,...

        ...
        Toisin sanoen, edistykseni tässä elämässä ei ole menetetty, vaikka se olisi kuinka vaatimatonta, ei suurta, mutta se ei ole menetetty. Seuraavassa elämässä edistyn jo pidemmälle. Siksi, kun otetaan huomioon Krishnan myönteinen asenne, että Hän arvostaa ponnistelujamme, säilyttää ne, antaa meidän edetä eteenpäin, ei nollasta vaan siitä pisteestä, johon pysähdyimme, juuri tämä vapauttaa ihmisen kuolemanpelosta. Mutta kuolema ei epäilemättä ole miellyttävä, niin sanoakseni aineellisena tilana, mutta mitä voitte tehdä. Joskus on sellaisia tilanteita, että kuolema on jopa inhimillisempi kuin elämä. Kun ihmiset ovat hyvin sairaita ja kärsivät, he jo kutsuvat kuolemaa: "Kunpa se tulisi aikaisemmin".

        Jos siis sisällytämme siihen hieman tietoa. Lisäämme sitä. Kuolema ei ole enää niin pelottava. Se on vain siirtyminen elämästä toiseen. Eikä tässä ole mitään menetystä. Kuten Krishna sanoo Bhagavad-gitan toisessa luvussa: "Tällä tiellä kukaan ei tiedä menetystä. Pienikin edistyminen tällä polulla vapauttaa jo suurimmasta pelosta." Ja kuolema on suurin pelko. Jos ihminen siis etenee tällä polulla, silloin ei itse asiassa ole mitään erityistä ongelmaa lukuun ottamatta niitä ongelmia, joita kuolema aiheuttaa keholle ja mielelle.

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18192983/prabhut-maharajat-goswamit-sadhut-vastaavat-erilaisiin-kysymyksiin
        https://keskustelu.suomi24.fi/t/17998948/mita-veda-tekstit-opettavat-evoluutiosta-ja-muitakin-kysymyksia-ja-vastauksia-eri-aiheista--jatkuu

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18156029/en-tieda-kuka-olet-tai-missa-olet-mutta-ole-suojelijani!

        En tiedä, kuka olet tai missä olet, mutta ole suojelijani!

      • Anonyymi
      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18193599/vedalaiset-brahmanit-vastaavat-heille-esitettyihin-kysymyksiin

        Vedalaiset brahmanit vastaavat heille esitettyihin kysymyksiin

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18192983/prabhut-maharajat-goswamit-sadhut-vastaavat-erilaisiin-kysymyksiin
        Prabhut, Maharajat, Goswamit, Sadhut vastaavat erilaisiin kysymyksiin

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18192983/prabhut-maharajat-goswamit-sadhut-vastaavat-erilaisiin-kysymyksiin
        Prabhut, Maharajat, Goswamit, Sadhut vastaavat erilaisiin kysymyksiin

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18271273/gunat---materian-kolme-olomuotoa

        Aineellisessa maailmassa voimme havaita kolme perusprosessia, joita tapahtuu kaikkialla mikroskooppisesta tasosta universaalille tasolle:

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18271908/gunat---materian-kolme-olomuotoa--osa2
        Nämä aineellisen luonnon kolme ominaisuutta ovat itsessään ajan energian sisäinen rakenne. Tätä voi olla hieman vaikea ymmärtää. Aika on sellainen näkymätön voima, näkymätön virtaus, ja me olemme siinä. Aivan kuten kala ei tunne vettä, se on vedessä, samalla tavalla kaikki prosessit, joita meille elämässä tapahtuu, tapahtuvat tässä ajan virtauksessa. Emme ole kovin hyviä huomaamaan sitä, emmekä varsinkaan tiedä, miten tämä aika on järjestetty, mitä se on.

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18274383/hienojakoinen-keho
        Toisin sanoen uskotaan, että tämä toiminta on korkeampaa hermostollista toimintaa. Heillä on tästä omat selkeät vahvistuksensa. He sanovat esimerkiksi, että jos vaikuttaa joihinkin aivojen osiin, jotkut emootiot vahvistuvat, tai päinvastoin, joitakin emootioita voi tukahduttaa. Väitetään, että he löysivät joitakin aivojen osia... muistin varastointi jne. Eli näyttää olevan tietty yhteys sisäisen hienovaraisen henkisen toimintamme ja tiettyjen fyysisten prosessien välillä. Se on todellakin totta, mutta tämä yhteys ei ole suora. Jos esimerkiksi otat ja lähetät...iskun televisioon, niin jonkun hetken ajan ruudulla kulkee viivoja. Eli nämä säteet television kaukosäätimessä, ne poikkeavat tuosta fyysisestä iskusta.

        Mutta voit lyödä kovempaa, voit rikkoa television, eikä ohjelma pyöri lainkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olemme tällä toiminnalla tuhonneet itse lähetyksen, koska niissä televisiovastaanottimissa, jotka toimivat kunnolla, se toimii normaalisti. Kyse on siis siitä, että televisio ei näytä meille ohjelmaa, vaan televisio on vain johdin. Itse ohjelma tai itse tieto muunnetaan toisesta lähteestä, joka on täysin kaukana. Samalla tavalla, vaikka näyttääkin siltä, että sisäinen henkinen toimintamme tulee aivoista. Itse asiassa se ei tule aivoista vaan aivojen kautta. Ja se tulee toisesta, hienovaraisemmasta taustalla olevasta rakenteesta, sielusta eli yksilöllisestä tietoisuudesta, josta puhuimme viime kerralla. Materialistit uskovat siis, että hienojakoinen keho eli psyyke syntyy aivoista. Niinpä luonnollisesti heidän yrityksensä vaikuttaa jotenkin psyykeen rajoittuvat myös tällaisiin aineellisiin keinoihin.

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18273516/ihmisen-metafyysinen-rakenne
        Jos siis joku meissä haluaa ikuista elämää, se tarkoittaa, että tämä on tämän halun esittäjän, eli tietoisuuden, luonne. Tietoisuus pyrkii ikuiseen tilaan.

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18274310/ihmisen-metafyysinen-rakenne--osa-2
        Kaikki prosessit, yksinkertaisimmatkin, edellyttävät jonkinlaista organisointia. Jonkinlaista tietoista ohjausta. Ja nämä kehossamme tapahtuvat prosessit, fysiologiset prosessit, psykologiset prosessit, ne ovat hyvin monimutkaisia. Äärimmäisen monimutkaisia.

        https://keskustelu.suomi24.fi/t/18285116/mita-ihminen-tekee-olipa-se-sitten-fyysista-tai-henkista-sama-energia-tulee-lopulta-takaisin

        Monien kansojen tiedossa on karman laki, vaikka he eivät tietäisikään, että kyse on karman laista.

        Mitä ihminen tekee, olipa se sitten fyysistä tai henkistä, sama energia tulee lopulta takaisin. Kultainen sääntö tekee meidät tietoisiksi teoistamme, jotta voimme pohtia lopputulosta ennen kuin ryhdymme mihinkään toimiin tai käytämme voimaa.

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Mielessäni vieläkin T

      Harmi että siinä kävi niinkuin kävi, rakastin sinua. Toivotan sulle kaikkea hyvää. Toivottavasti löydät sopivan ja hyvän
      Ikävä
      38
      1933

    2. Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita

      Pupuhuhdasta löytyi lähes sadan kilon miljoonalasti huumeita – neljä Jyväskylän Outlaws MC:n jäsentä vangittu: "Määrät p
      Jyväskylä
      43
      1496

    3. Nellietä Emmaa ja Amandaa stressaa

      Ukkii minnuu Emmaa ja Amandaa stressaa ihan sikana joten voidaanko me koko kolmikko hypätä ukin kainaloon ja syleilyyn k
      Isovanhempien jutut
      6
      1421

    4. Ei luottoa lakko maahan

      Patria menetti sovitun ksupan.
      Suomen Keskusta
      17
      1418

    5. Persut petti kannattajansa, totaalisesti !

      Peraujen fundamentalisteille, vaihtkaa saittia. Muille, näin sen näimme. On helppo luvata kehareille, eikä ne ymmärrä,
      Maailman menoa
      23
      1412

    6. Nähtäiskö ylihuomenna taas siellä missä viimeksikin?

      Otetaan ruokaöljyä, banaaneita ja tuorekurkkuja sinne messiin. Tehdään taas sitä meidän salakivaa.
      Ikävä
      1
      1385

    7. Sinäkö se olit...

      Vai olitko? Jostain kumman syystä katse venyi.. Ajelin sitten miten sattuu ja sanoin ääneen siinä se nyt meni😅😅... Lis
      Ikävä
      2
      1347

    8. Housuvaippojen käyttö Suomi vs Ulkomaat

      Suomessa housuvaippoja aletaan käyttämään vauvoilla heti, kun ne alkavat ryömiä. Tuntuu, että ulkomailla housuvaippoihin
      Vaipat
      1
      1290

    9. Hyvää yötä ja kauniita unia!

      Täytyy alkaa taas nukkumaan, että jaksaa taas tämän päivän haasteet. Aikainen tipu madon löytää, vai miten se ärsyttävä
      Tunteet
      2
      1220

    10. Lepakot ja lepakkopönttö

      Ajattelin tehdä lepakkopöntön. Tietääkö joku ovatko lepakot talvella lepakkopöntössä ´vai jossain muualla nukkumassa ta
      Hämähäkit, kotilot ja hyönteiset
      5
      1207
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt