16 vuoden ikäero

Lasten suhteen mielesi saattaa vielä muuttua. Tuossa kolmenkympin tietämissä alkaa usein se biolooginen kello tikittää ;).

Mutta 16 vuotta, eihän tuo ole vielä mitään verrattuna vaikkapa presidenttiehdokkaidemme ikäeroihin kumppaneihinsa.

Iällä ei ole mitään merkitystä jos itse hyväksytte sen. Toinen voi olla ikästään nuorekkaamman näkönen joten huomaako edes. Ja jos huomaa, mitä väliä sillä on? Henkilökemia ja teidän tunteet on se tärkein, muista se!

Näin tarvitsee todeta, että tosi rakkaudessa ratkaisevat aivan muut tekijät kuin ikä, jokin tietty ulkonäköseikka, kansallisuus, yms... Rakkaudessa kyse on ihan jostain muusta, jota ei edes oikein pysty selittää. Näin tarvitsee itse todeta, sillä Rakkaus vain yllätti, eikä sille voi minkään, se vie niin totaalisesti. Ikä on todella vain numeroita ja Rakkaus taas iätön. Eikä ikää edes loppupeleissä muista ollenkaan, ulkopuoliset saavat olla mitä mieltä haluaa. Te kaksi tiedätte, mitä teidän välillä on.

Nainen oon ja hieman sua vanhempi. Meillä on 16 vuotta ikäeroo ja henkisesti just sopiva. Siitä vain.

Olen 17v. ja ihastukseni kohde on 30 v. Jos olisin 4 vuotta vanhempi niin pokaisin sen miehen itelleni ja me oltais ikuisesti yhdessä.
Ja mikä paskinta tässä hommassa, se on mun ope. (vaikkei opetakkaa suoraa mulle mitään mut on siin koulus missä mä oon opiskelees) Meillä on niin hyvät välit ja puhutaan kauniisti toisillemme.
En mitään muuta tahtoiskaan niin paljo kun saada sen itelleni. Oon nyt ollu n. 3 vuotta rakastunu siihe

miksi 4 vuotta vanhempi ? sitten kun täytät 18 voit laillisesti hänen kanssaan seurustella vaikka hän olisikin opettajasi , ja tämä ei ole mielipide joka täällä puhuu vaan laki.

Kappas, itsekin 26v ja seurustelukumppani 16v vanhempi. Minä vaan valitettavasti koen, että itsellä on sitä "elämätöntä elämää", kun nuoruudessa oli masennusta yms. Ja lapset olisi ihan kiva jossain vaiheessa, kunhan on saanut riekkua tarpeeksi pitkään (silleen siivosti).

Tässä ollaan oltu jo pari vuotta yhdessä. Suhteen alkuaikoina jätin miehen kerran (ja särjin sen sydämen, gaak), mut päädyttiin takas yhteen. En ollut vakuuttunut voinko elää sen kanssa, mutten voinut olla oikein ilmankaan :P Nyt vieraillaan jo vanhemmilla ja semmosta.

Elämässäni on silti päänsisäinen ristiriita. Rakastan kyllä häntä, vähän vaihtelevalla innolla ja sävyllä. Toisaalta toivon niiin paljon enemmän suhteesta, kuten joitakin mätsäävämpiä luonteenpiirteitä ja kiinnostuksenkohteita - ja kyllä, joskus myös nuoruutta. Mies on paikalleen asettunut, minulla elämä ja ura edessä, hän vähän jähmeä, minä liikkuvainen, hän elämänarvoissaan letkeämpi, minä idealistisempi, miehen kaveripiirissä on nelikymppisiä naisia, jotain mitä minä EN ole.

Tätä kun lukee niin miettii mikä oikeen pitää yhdessä. Kaipa se on se rakkaus, joka tekee sokeaksi ;) Ja kyllä meillä synkkaa toden teolla, hän olisi varmaan aivan mahtava ihan ystävänäkin - näin parisuhteessa tulee vaan toivoneeksi joitain asioita mitä ystävyydessä ei.

Ajattelen, että nyt näen vähän maailmaa mm. opiskelijavaihdossa, ja katselen, josko tässä kasvaisin ja rauhoittuisin. Saas nähä mihin tässä mennään!

Ja kommenttini alkuperäiseen kysymykseen:
Itse aina välillä koen, että meidän suhde voisi hyvinkin toimia, jopa lapsilla. Mutta sitten tulee noita omia kelailuja tielle. Mutta, JOS ei ole mitään tukahdutettuja tarpeita, ja molemmat on suht itsenäisiä, uskon että hyvinkin voi toimia, ja vielä ihan mukavasti. Omilla vanhemmilla 15v ikäero, ja ihan ok se tainnut olla, tosin omat ongelmansa heilläkin. Niinkuin joka suhteessa. Olehan tuntosarvet pystyssä, eiköhän tuo vähitellen hahmotu! :)