Luovutanko vai luovunko?

Olen keski-ikäinen 10 vuotta sitten eronnut nainen ja kahden aikuisen lapsen äiti. Aloin seurustella kolme vuotta sitten ikäiseni avoliitosta eronneen miehen kanssa. Tunsimme toisemme vuosien takaa ja jotain vipinää välillämme oli jo silloin. Kului vuosia että emme tienneet toisistamme mitään ja törmäsimme sattumalta työkuvioissa. Suhde oli alkuun kaveruutta ja vanhojen aikojen muistelua. Seurustelu alkoi jotenkin huomaamatta - ei siis mitään suurta roihua tai salamarakkautta. Tapailimme useamman kerran viikossa, vietimme viikonloppuja yhdessä ja matkustelimme.

Viime vuoden lopulla minulle tarjottiin työhöni liittyen mahdollisuutta työskennellä ulkomailla yhdessä Euroopan suurkaupungeista. Tarjous oli sellainen "kerran elämässä" ja halusin ehdottomasti ottaa sen vastaan. Mies ei luonnollisesti pitänyt lähdöstäni ja uskoin hetken seurustelumme loppuvan. Ajattelin kuitenkin, että jos suhde kestää tämän, kestää se muutakin. Aikuiset lapseni kannustuvat minua lähtemään..

Olemme miesystäväni kanssa olleet koko ajan tiiviisti yhteyksissä. Hän on viettänyt lomansa luonani ja olemme tavanneet myös Suomessa silloin kun työmatkani ovat sinne suuntautuneet. Etäisyys ja lisääntynyt oma aika on saanut minut miettimään myös suhteemme tulevaisuutta. Olen palaamassa Suomeen todennäköisesti noin vuoden kuluttua.

Seurustelumme alkuvaiheessa keskustelimme aikaisemmista suhteistamme. Emme halunneet tehdä samoja virheitä kuin aiemmin. Minun elämäni oli pyörinyt perheen ja miehen uran ympärillä. Hän taas oli elänyt suhteessaan ilman fyysistä läheisyyttä ja tunteiden ilmaisua. Olin myös sanonut, että avoliittoon en halua. Seurustelu ja omat asunnot ovat ok, mutta en halua yhteistä kotia ilman avioliittoa. Asia tuli puheeksi hiljattain kun keskustelimme paluustani Suomeen. Minun asuntoni on vuokralla ja koska en tiennyt varmaksi ulkomaan jaksoni pituutta, tein toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen. Hän sanoi, että minullahan on koti hänen luonaan.

En tiedä, miten saisin miehen ymmärtämään näkökulmani. Olen sanonut, että yhteinen koti tarkoittaa avioliittoa. Hänen on vaikeaa ymmärtää myös sitä, että en halua muuttaa hänen luokseen, vaan kodin pitää olla yhdessä hankittu. En koskaan voisi olla kotonani asunnossa, jonka hän on hankkinut avovaimonsa kanssa ja asunut siellä vuosia. Minulla on myös aikuiset lapset ja heillä jo perhettäkin. Tuntuu, että pitäisi varmaan kysyä häneltä lupaa lasteni vierailuihin. Hän itse otti asumisasian puheeksi - kuvitteli ilmeisesti mieleni muuttuneen. Kerroin, että asiat jotka ovat minulle tärkeitä, eivät ole muuttuneet miksikään.

Tästä viimeisestä keskustelusta on kulunut nyt muutamia viikkoja. Olen alkanut pohtimaa koko suhteemme tulevaisuutta. Toisaalta meillä menee hyvin. Viihdymme yhdessä, nautimme toistemme läheisyydestä ja muista yhteisistä asioista. Myös lapseni pitävät miehestä ja viihtyvät hänen seurassaan. Molemmilla on vakaa taloudellinen tilanne; omat asunnot, vakinaiset työpaikat ja hyvä palkka. Yhteisen kodin hankkiminen ei tuottaisi mitään vaikeuksia. Mies haluaa minut asumaan kanssaan hänen asuntoonsa ja minä en halua avoliittoa ja muuttaa hänen kotiinsa. Onko tässä nyt ratkaisematon ristiriita, vai vieläkö kannattaa yrittää?