yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. Taustalla on pikemminkin ilmaus “tän la(j)inen”, jossa siis tämä-pronominista käytetään lyhyttä genetiivimuotoa. Foneettinen kehitys on paljon helpompi ymmärtää sen pohjalta: toinen sana on muuttunut painottomaksi ja koko ilmaus on koettu yhdyssanaksi. Sen jälkeen on tarvittu enää j:n heikentyminen ja häviäminen sekä assimilaation nl → ll.

    On ihan konventionaalinen (”sopimuksenvarainen”) seikka, että näin syntynyt sana käsitetään yhdyssanaksi, joka ei mukaudu vokaalisointuun ainakaan kirjoitusasussa. Normisto on sikäli epäjohdonmukainen, että aivan samalla tavoin syntynyt ”tämmöinen” (← tän moinen) käsitetään yhdistämättömäksi sanaksi-
  2. Hyvä kysymys. Refleksiivisiä taivutusmuotoja kuvataan kieliopeissa niukasti. Lähes 1700-sivuinen Iso suomen kielioppi uhraa niille yhden virkkeen: ”Huom. Refleksiivisyyttä on vanhemmassa kirjakielessä, kansanrunoissa ja itämurteissa ilmaistu myös erityisillä taivutusmuodoilla, esim. loi-he lausumaan; Siitä vanha Väinämöinen korjasta kohottele-ksen.” Nykysuomen sanakirjakin kuvailee vain viitteellisesti refleksiivisen taivutuksen eri muotoja; sen seuraajista se puuttuu kokonaan.

    Tässä tapauksessa kyseessä ei sentään liene sellainen virhe, johon refleksiivimuodoilla keikaroivat nykyisin sortuvat kovin usein, eli intransitiiviverbien ”refleksiivisistä” muodoista. Sen sijaan ”tavoittihe tauloihinsa” tarkoittaa ’tavoitti itsensä tauloihinsa’, siis suunnilleen ’sai itsensä tarttumaan tauloihinsa’. Vastaavasti ”tunkihe tuluksihinsa” tarkoittaa ’tunki itsensä tuluksiinsa’, siis suunnilleen ’tunki kätensä ottamaan kiinni tuluksiinsa’.
  3. No, Nykysuomen sanakirjassa kyllä on: "hänni /s. kans./ merilokki, kihu". Tässä s. = substantiivi, kans. = kansanomainen. Eiköhän tuo pohjautune todelliseen kielenkäyttöön, vaikka muut sanakirjat eivät taida tällaista sanaa tunteakaan – ellei sitten Suomen murteiden sanakirja, jota minulla ei nyt ole käden ulottuvilla. Sanakirjan kuvaus on kyllä sikäli virheellinen, että kirjan käytännössä pitäisi täysin eri merkitykset erottaa puolipisteellä eikä pilkulla. Merilokki on tietty laji, kun taas ”kihu” tarkoittaa lajiryhmää (heimoa Stercorariidae), johon merilokki ei kuulu,

    Kaisa Häkkisen kirjasta ”Linnun nimi” tällaista nimeä ei löydy pienellä etsimisellä ainakaan merilokin kohdalta. Kirja on kuitenkin hyvin epäkäytännöllinen – pikemminkin viihdyttävä lukemisto kuin kätevä hakuteos –, koska siitä puuttuu varsinainen hakemisto.

    Jukka Hintikan kirjasta ”Suomen lintujen nimet” löytyy kuitenkin se tieto, että ”kihu” on viroksi ”änn”, joka on virolaisen Mart Mägerin mukaan muodostettu häntää tarkoittavasta sanasta ”händ” (genetiivi ”hänna”), joka on tietysti samaa alkuperää kuin suomen ”häntä” (alkuperä epäselvä, yleensä pidetään vanhana omaperäisenä sanana). Nimi tietysti viittaisi kihujen pyrstöön, joka onkin useiden lajien vanhoilla yksiköillä pitkähkö ja vielä lajityypillisellä tavalla.

    Eesti etümoloogiasõnaraamat esittää saman tiedon, sanan ”änn” selityksenä ”kajakasuurune röövlind (Stercorarius)” (kalalokin kokoinen ”petolintu”, missä ”petolintu” on ymmärrettävä kihujen käyttäytymiseen eikä petolintujen lahkoon viittaavana, ja tieteellinen nimi tekee selväksi, että tarkoitetaan kihuja).
    http://www.eki.ee/dict/ety/index.cgi?Q=änn&F=M&C06=et

    Voi siis olla, että ”hänni” on lainautunut jostain viron kielen muodosta joihinkin suomen kielen murteisiin ja kehittynyt myös merilokkia tarkoittavaksi.
  4. Toki voi myös välttää sellaisia muotoja, jotka liian helposti sekaantuvat muiden sanojen taivutusmuotoihin tai aiheuttavat hämmennystä. Kun esimerkiksi "teistä" on sekä sanan "tie" että sanan "te" monikon elatiivi, ei ehkä kannata käyttää sitä sellaisena sanan "tee" muotona, koska voi puhua esimerkiksi teelaaduista.

    Vastaavasti esimerkiksi magneettivoista puhumista kannattaa välttää, vaikka se onkin muodollisesti oikein ja fyysikot sitä kuulemma harrastavat. Yhteinen kansa ei välttämättä tajua, että kyseessä ei ole voi vaan vuo.
  5. "Keho" ja "kalmo" ovat todellakin uudehkoja, vasta 1940-luvulla sepitettyjä tekosanoja. "Keho" on jossain määrin tullut käyttöön, mutta eipä siitä mainittavaa hyötyä ole ollut. Kielenoppijalle on tullut lisää vaivaa, kun pitää muistaa, missä yhteyksissä sanotaan "keho" ja missä "ruumis".

    http://www.kotus.fi/index.phtml?s=1112
  6. Kysytyn asian osalta hyvä, mutta lauseiden järjestystä ei kääntäessä pitäisi vaihtaa ilman painavaa syytä. Sävy muuttuu, ehkä merkityskin. Lisäksi saattaa tulla kielioppivirheitä kuten tässä: "kun Nicole huomasi – –” merkitsee, että seuraavan lauseen pitäisi kertoa jostakin, mikä tapahtui samaan aikaan kuin tuo huomaaminen.
  7. "Valtionpää" olisi sikäli looginen ilmaus, että se vastaa muiden kielten ilmauksia. "Valtionpäämies" on erikoinen muodoste, koska se on luonteeltaan käännöslaina, mutta siihen on kuitenkin lisätty sana "mies"; ruotsin ja saksan pohjalta muodostettu suora käännöslaina olisi "valtionylipää", muiden kielten pohjalta "valtionpää". Taustalla lienee kuitenkin se, että sanaa "pää" ei yleensä yksinään käytetä johtajaa tarkoittamassa, vaan käytetään joko johdosta "päällikkö" tai yhdyssanaa "päämies".

    "Valtionpäätä" on ehdotettu hyvinkin virallisesti, ks. Kielikello 1/2002, "Miessuku ja kielenhuolto", http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1320

    Ehdotus ei kuitenkaan ole realistinen sen takia, että "valtionpää" – jota on jossain määrin käytetty – koettaisiin yleisesti arkiseksi tai leikilliseksi. Kielen vakiintuneen sanan muuttaminen on paljon vaikeampaa (ja turhempaa) kuin logiikan puusta katsoen voisi luulla.

    Leikillisyys voisi toki palvella tietynlaista poliittista agendaa. Jos ajatellaan – kuten minusta on ehdottomasti järkevää –, että tasavallan presidentin virka on muutettu melkoisen puhtaaksi edustusviraksi, jonka haltijalla on saman verran valtaa kuin Ruotsin kuninkaalla, tätä ajatusta voisi korostaa käyttämällä leikkisän tuntuista nimikettä. Leikillisempi olisi kuitenkin esimerkiksi ”valtionhattu”, joka korostaisi koristeellisuutta.

    Kielikellon artikkelissa mainitaan, että perustuslakiin ei otettu sen enempää nimitystä ”valtion päämies” kuin nimitystä ”valtionpää”. Itse asiassa sellaista nimitystä ei ollut myöskään vanhassa hallitusmuodossa, vaikka se antoi tasavallan presidentille kiistatta sellaisen aseman, jota kansainvälisen oikeuden termillä ”valtionpäämies” tarkoitetaan.

    Kansainvälisessä oikeudessa valtionpäämiehen on vanhastaan katsottu olevan valtion edustaja kansainvälisissä suhteissa, eräänlainen valtion ruumiillistuma. Niinpä valtionpäämiehellä on pitkälle menevä immuniteetti. Valtionpäämiehellä on yleinen toimivalta suhteessa muihin valtioihin. Sellainen asema tasavallan presidentillä oli vanhan hallitusmuodon mukaan hyvin vahvasti: hän määräsi maan suhteista ulkovaltoihin eikä ollut sidottu hallituksen kantaan, joskin sopimuksiin tarvittiin eduskunnan hyväksyntä. (Myös maan sisäisissä asioissa presidentillä oli yleinen toimivalta, toisin kuin nykyisessä perustuslaissa, joka rajaa presidentin tehtävät niihin, jotka laissa erikseen osoitetaan.)

    Näin ollen on jopa jossain määrin kyseenalaista, voidaanko Suomella sanoa olevan valtionpäämiestä/valtionpäätä (paitsi seremonioiden protokollien kannalta).
  8. Yhteinen kantakieli ei takaa mitään. Ei suomalainenkaan ymmärrä suomen pohjalta unkaria eikä maria (tšerimissiä). Jos kielten erosta on ”vain” puolitoista vuosituhatta, saattaa toisesta kielestä ymmärtää useita sanoja. Ranskan, espanjan ja italian puhujat eivät kuitenkaan mainittavasti ymmärrä toisiaan, elleivät ole opetelleet toistensa kieltä tai jotain yhteistä kieltä.

    Latina ei kadonnut minnekään. Se oli vuosisatojen ajan papiston ja oppineiston kieli, vaikka sen käyttö onkin hiipunut vähiin.

    Puhuttu latina oli jo antiikin aikana jakautunut moniksi paikallisiksi (ja sosiaalisiksi) kielimuodoiksi. ”murteiksi”. Rooman valtakunnan hajotessa katosi myös keskusvalta ja yhteinen hallinto ja suurelta osin myös kulttuurin traditio, jotka olivat jossain määrin pitäneet yllä yhteistä latinan kieltä – tosin lähinnä yläluokan keskuudessa ja virallisissa yhteyksissä.

    Puhuttu latina myös eri tavoin sekoittui muihin paikallisiin kieliin, tosin lähinnä omaksumalla niistä sanastoa. Erot puhutun latinan muotojen välillä kasvoivat myös siksi, että kauppa- ja kulttuuriyhteydet supistuivat melko paikallisiksi, jolloin kunkin alueen kieli kehittyi omaan suuntaansa. Kieli, jota vain puhutaan, ei kirjoiteta, muuttuu yleensä nopeammin kuin kirjoitetut kielet.

    On määrittelykysymys, milloin hajaannuksen ja muutosten katsotaan edenneen niin pitkälle, ettei enää voi puhua yhden kielen eri muodoista, eli milloin latina hävisi ”elävänä kielenä”. Melko epämääräinen ilmaus ”elävä kieli” tarkoittaa kieltä, joka opitaan ensikielenä (äidinkielenä); tämä on suhteellista, koska ei esimerkiksi muinaisessa Roomassa opittu ensikielenä sellaista kieltä, jonka me tunnemme klassillisena latinana, vaan jokin paikallinen ja sosiaalinen kielimuoto, joka oli tarpeeksi lähellä sen ajan sivistyneistön julkisissa yhteyksissä käyttämää latinaa.

    Usein sanotaan, että latina hajosi romaanisiksi kieliksi. Tämä on liiallinen yksinkertaistus. Puhuttu latina hajosi lukemattomiksi kielimuodoiksi, josta ehkä noin 800-luvulla ryhdyttiin muodostamaan uusia kieliä, ottamalla jonkin seudun kieli pohjaksi ja pyrkimällä vakiinnuttamaan se esimerkiksi jonkin alueen hallinnon kieleksi. Keskeistä tässä oli, että kieltä ruvettiin kirjoittamaan. Myöhemmin, etenkin nationalismin aikakaudesta alkaen, näin luoduista kielistä pyrittiin muodostamaan ”kansalliskieliä”, joiden oli tarkoitus syrjäyttää alueen muut kielimuodot, ”murteet”.

    Tämä merkitsi, että uudesta kielestä pyrittiin muodostamaan alueellinen ja jopa kansallinen yhteinen kieli (samaan tapaan kuin esimerkiksi 1500-luvulta alkaen pyrittiin lähinnä Turun seudun kielimuodosta muodostamaan Ruotsin koko itäosan yhteinen ”suomen kieli” ja tässä paljolti onnistuttiinkin). Se oli lähtökohdiltaan vastakkainen latinalle, joka oli ollut ja oli kirkon ja oppineiston yhteinen, yleiseurooppalainen kieli, ja siten heikensi latinan suhteellista asemaa. Latina ei kadonnut, mutta sen asema heikkeni ja käyttö väheni. Tosin oikeastaan kai vasta 1800-luvun loppupuolelta alkaen se syrjäytyi tieteen kielen asemasta.

    Puhuttu latina elää käytännössä lähinnä vain harrastajien käytössä – ja latinankielisissä fraaseissa, joita tietysti viljellään yleensä väärin lausuttuina, väärin ymmärrettyinä ja väärissä yhteyksissä. Toisin oli keskiajalla ja vielä uuden ajan alkupuolella, jolloin oppineisto käytti latinaa myös puhuttuna monissa yhteyksissä.

    Latinasta kehittyneet kielimuodot ovat jo niin kaukana sekä toisistaan että antiikin tai keskiajankaan latinasta, että olisi liioiteltua sanoa latinan elävän niissä.
  9. Vanhoillisuudella voidaan tietysti selittää paljon, ja kieliasioissa vanhoillisuus on yleensä hyvästä: vakiintuneeseen älköön koskettako.

    Tosin vakiintuneisuus on hiukan kyseenalaista, kun lainsäädännössä kirjoitusasu on vaihtelevasti ”Koski Tl” ja ”Koski TL” ja kun vanhan hyvän ajan kielenhuolto paheksui moisia teennäisiä ilmauksia. Tässähän lyhenne ei ole järkevästi luettavissa avattuna, ja kielen yleisten periaatteiden mukainen ilmaus olisi pikemminkin ollut ”Tl. Koski” = ”Turun ja Porin läänin koski”. Tällaista on esitetty Kielikellossa vielä vuonna 2011, vieläpä ikään kuin kunnasta käytetty nimi olisi oikeasti sellainen, ja käyttäen outoa lukutapaa ”Turun läänin” (sen nimistä lääniä ei Suomessa ole koskaan ollu: sen sijaan vuoteen 1634 asti oli Turun linnalääni). http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=2338

    Käytännössä Kosken kunta lienee säilyttänyt Tl-merkinnän nimessään siksi, että ”koski” on tavallinen yleisnimi, joten on pelätty, että pelkkää Koski-sanaa ei heti tunnistettaisi kunnan nimeksi.

    Melkoiseen kökköyteenhän tuollainen lisuke johtaa. Kosken kunnan sivuilla on muun muassa kunnan johtajan tervehdys, jossa toivotetaan ”Kosken Tl kuntalaisille oikein hyvää vuoden alkua!” (nimittäin vuodeksi 2014 ☺).
    http://www.koski.fi/palvelut?page=406
  10. Eipä ole tainnut antaa. Kielitoimiston lyhenneluettelossa on selitetty erikseen l:n ja L:n merkityksiä, ja vain l:n kohdalla on merkitys ’litra’. Kielitoimiston sanakirjassa on sanan ”litra” kohdalla ”(tunnus: l)”.

    Sen sijaan ”Uusi kieliopas” esittää sekä l:n että L:n litran tunnuksena. Opas on alkujaan Terho Itkosen kirjoittama, mutta Sari Maamiehen päivittämä; Maamies on työskennellyt pitkään Kotuksessa ja on mm. Kielikellon toimitussihteeri.

    Periaatteessa kyse ei ole lyhenteistä, vaan tunnuksista, ks.
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/5.5.html#tunnus
  11. Jos oikein tarkkoja ollaan, niin senttimetri ei ole mittayksikkö, vaan pituuden yksikön metrin kerrannainen. Tämä on tietysti jossain määrin hiusten halkomista, mutta kansainvälisen mittayksikköjärjestelmän perusperiaatteisiin kuuluu, että kullakin suureella on yksi yksikkö. (Tähän on käytännön syistä joitakin poikkeuksia.) Yksiköiden kerrannaisia voidaan käyttää, jotta saadaan kätevämpi esitysasu.

    Senttimetri on siis vain tapa ilmaista pituus metreinä. Etuliitteellä on sama merkitys desimaalierottimen sijainnilla luvussa taikka luvun esityksessä olevan kertoimen eksponentilla: 42 cm = 0,42 m = 42 × 10⁻² m.
  12. Vähän ihmettelen, että et itse katsonut kyseisestä kirjasta, jos tiesit siitä ja olet muodostanut siitä varman mielipiteenkin. Se nyt kuitenkin pääosin edustaa parasta saatavilla olevaa asiantuntemusta aiheesta. "Pääosin" lähinnä siksi, että uudempaakin tutkimusta on saatettu tehdä, mutta sen tuloksia pitää etsiä erikoisjulkaisuista.

    Useita selityksiä esitetään siksi, että asiasta ei ole varmaa tietoa. Pitäisikö heittää noppaa ja sitten esittää varmana tietona sellainen, mikä on vain yksi monista epävarmoista selityksistä? Olisitko tyytynyt, jos kysymyksiisi olisi esitetty sellaiset vastaukset?

    Kiuruveden selityksestä en sano mitään, koska se se kuulu sukunimien selityksiin eikä sitä esitetä mainitsemassani kirjassa. Et myöskään kerro, missä Paikkala on esittänyt tulkintoja siitä. Yleisesti voi sanoa, että yhteisen kansan käsitykset nimien alkuperästä ovat yleensä yksioikoisia, mutta eri ihmisillä usein erilaisia.

    Suomen murteiden sanakirjasta http://kaino.kotus.fi/sms muuten selviää, että kiuru-sana esiintyy laajasti sekä lintua että erilaisia pikkueläimiä tarkoittavana, myös samoilla alueilla. Siksikään ei ole mitenkään selvää ja ilmeistä, että Kiuruvesi olisi saanut nimensä hyttysentoukista tms. Ainakaan se ei ollut selvää niille, jotka päättivät Kiuruveden kunnan ("kaupungin") vaakunasta: siinä on vaakunaselityksen mukaan "Mustassa kentässä kultainen kiuru siivet levitettyinä, alapuolella saatteena kolme hopeista vesilehvää asetettuina 2+1." Ja vaikka kiuru on heraldisesti tyylitelty, niin kyllä se on selvästi lintu, leivo, /Alauda arvensis/.
  13. Suosittelen taas Mikkosen ja Paikkalan kirjaa "Sukunimet", joka löytyy jokaisesta itseään kunnioittavasta yleisestä kirjastosta ja myös monen kodin kirjahyllystä.

    Sen mukaan Minkkinen-nimeen ”sisältynee karjalainen ristimänimi Minkka ~ Minkki”, joka ilmeisesti on venäläisten nimien ”Mina” ja ”Mihka” variantti. Pohjana on kreikkalainen nimi ”Menas”.

    Myös ”Markkanen” voi palautua karjalaiseen, venäläisperäiseen nimeen (”Markka”, venäjän ”Mark”, ”Marka”). Muutkin alkuperät ovat mahdollisia, ja sama nimi on saattanut muodostua eri pohjalta eri tahoilla. Mainitun kirjan mukaan taustalla voisi olla aatelismies Tuomas Uttermark, jonka sukunimi ”voisi olla alkujaan asuinpaikan perusteella annettu lisänimi ’erämaa’”.

    Mahdollisuuksien rajoissa on sekin, että Markkanen-nimi on syntynyt myös yleisnimestä ”markka”. Se on vanha pohjoismainen paino- ja rahayksikkö, paljon vanhempi, kuin markka autonomisen ja itsenäisen Suomen rahayksikkönä. Alkujaan, 800-luvulta alkaen, markka tarkoitti yli 200 gramman painoa (tarkka merkitys vaihteli) tai vastaavaa määrää hopeaa. Tämä selittää, että murhastakin saattoi selvitä maksamalla 40 markan sakon.

    Toisaalta ”markka” on alkujaan tarkoittanut merkkiä (vrt. englannin sanaan ”mark”), ja tältäkin pohjalta olisi voinut syntyä nimi ”Markkanen”.
  14. Se on lupaus siitä, että tuote säilyttää sille tyypilliset ominaiset ainakin vuoden 2014 marraskuun loppuun asti.

    ”Viimeinen käyttöpäivä” tarkoittaisi eri asiaa, ks.
    http://www.evira.fi/portal/fi/elintarvikkeet/valmistus+ja+myynti/pakkausmerkinnat/usein+kysyttya/

    Omituinen muotoilu johtuu siitä, että kääntäjälle on annettu teksti ”Best before end of”. Sille ei ole järkevää käännöstä. Tekstit on siis suunniteltu huonosti; tarkemmin sanoen niitä ei ole suunniteltu lokalisoitaviksi. Eri kääntäjät ovat menetelleet eri tavoin.

    Useissa pakkauksissa on esimerkiksi ”Parasta ennen / Bäst före utgången av 06/2014”. Silloin tietosisältö on eri kielillä erilainen, sillä kun merkinnän ”06/2014” oletetaan tarkoittavan vuoden 2014 kesäkuuta (vaikka tämä ei olekaan minkään standardin mukaista), niin edellä mainittu lupaus annetaan suomeksi toukokuun 2014 loppuun asti (koska ”ennen kesäkuuta” tarkoittaa tietysti ’viimeistään toukokuussa’), ruotsiksi kesäkuun 2014 loppuun asti.

    Käytännössä ongelmalla ei ole suurta merkitystä, koska kuukausi sinne tai tänne ei ole tällaisessa asiassa olennaista. Lihaliemikuution kaltainen tuote säilyy vuosikausia, mutta maku muuttuu (heikkenee) vähitellen; osittain maku laimenee, mutta olennaisempaa on, että rasvat härskiintyvät hitaasti. En käyttäisi yli kymmenen vuotta vanhoja kuutioita, mutta niitäkin käytetään.

    Merkintöihin halutaan kuitenkin täsmällisiä ilmauksia, ja näin päädytään hankaluuksiin. Täsmällinen ja kielellisesti oikea ilmaus olisi ”Parasta ennen seuraavan ilmauksen tarkoittaman ajanjakson loppua:” Sellaista ei kuitenkaan käytännössä voida painaa pakkaukseen.

    Eikä sekään olisi oikeasti täsmällinen, ellei oleteta, että ”parasta ennen” tulkitaan fraasiksi, jolla on erikoismerkitys. Oikeastihan tällainen tuote on parasta juuri valmistettuna, ja sen ominaisuudet heikkenevät hitaasti. Parasta ennen -ajankohta on vain jokseenkin mielivaltainen katkokohta, joskin periaatteessa sen pitäisi olla sellainen, että tuote on silloin vielä aistinvaraisessa arvostelussa moitteeton.

    Merkintä ”32420364 13:24” on valmistajan käyttämä koodi, jonka perusteella voidaan jäljittää tuotteen valmistusajankohta, -paikka ja -linja. Käytännössä 13:24 on kellonaika. Usein tieto valmistusajankohdasta koodataan parasta ennen -merkintään esimerkiksi niin, että tämä merkintä on sekunnilleen kaksi vuotta valmistushetken jälkeen.
  15. "Valamo" tarkoittaa saaristoa, sen suurinta saarta tai luostaria. Kaupunkia siitä ei saa millään vääntämisellä. Tuskin kylääkään, ainakaan, jos et pysty esittämään parempaa kuin "on joku isompi kylä tai keskuspaikka, mikä?"

    Konevitsha-nimistä paikkakuntaa ei ole olemassa. Konevitsan saari sijaitsee Laatokan länsirannalla. Nimi on ilmeinen väännelmä venäjänkielisestä nimestä Konevets (Коневец), joten "sh" on ilmeinen hyperkorrektismi.
  16. Alkujaan -jA-johtimella on muodostettu ihmistä tai eläintä tarkoittavia sanoja, kun taas -in-johtimella on muodostettu työvälineitä tarkoittavia sanoja. Kun käyttöön on tullut yhä monimutkaisempia laitteita, niitä on nimetty kummankinlaisilla johtimilla. Esimerkiksi laite, jota käytetään lämmittämiseen, on saatettu nimetä joko lämmittäjäksi tai lämmittimeksi. On vaikea sanoa, missä määrin tähän on vaikuttanut niiden kokeminen toisaalta ihmiseen rinnastettaviksi (tekee samoja asioita kuin ihminen, ehkä hyvin itsenäisesti), toisaalta työkaluihin rinnastettaviksi.

    Kielenhuolto on vuosikymmeniä yrittänyt ajaa sellaista linjaa, että -jA-johdokset rajoitettaisiin ihmistä tarkoittaviksi. Siihen suuntaan on osittain menty; esimerkiksi auton kaasuttaja on vaihtunut kaasuttimeksi ja betoninsekoittaja betoninsekoittimeksi. Johdonmukaisuuteen ei ole päästy eikä päästä monestakaan syystä.
  17. Ainakaan tuo perustelu ei ollut uskottava, koska kyllä y ja o esiintyvät täysin suomalaisissakin sanoissa. Sanoit muuta kuin tarkoitit, mutta esittämäsi perustelu ei siis ollut pätevä.

    Parasta olisi, että selvität itsellesi, mistä sana tulee ja esität sitten tämän – siis sanan etymologian. Selviää esimerkiksi riittävän laajasta tietosanakirjasta. Voisin tietysti kopioida selityksen tähän, mutta jos haluat muitakin sanoja todistella lainasanoiksi, kannattaa opetella löytämään kunnon todisteet.

    Näin vanhan sanan tapauksessa vanha kunnon Tietosanakirja (1909–1922) on riittävä, jopa parempi kuin moni seuraajistaan:
    http://runeberg.org/tieto/

    En kylläkään tiedä, miksi tällaisen asian todistaminen on tärkeää tai edes tarpeellista.
  18. Siksi litran tunnuksena kannattaakin käyttää versaali-L:ää. Mittayksikköstandardit sallivat tämän, ja käytäntö on yleistymässä.

    Kyse ei ole niinkään sekoitettavuudesta kuin siitä, että esimerkiksi 20 L on helpompi hahmottaa heti kuin 200 l. Jälkimmäinenkin on käytännössä tunnistettavissa, vaikka l olisi miten 1:n näköinen, sillä ilmausta 200 1 ei esiinny.
  19. Saivartelu on oma taiteenlajinsa. Saivartelemattomuus – siis se, että jättää saivartelematta, vaikka voisi ja osaisi – taas on niin sanottua viisautta.

    Adverbiaali ”maassa” on tietysti väärin; oikein olisi sanoa ”maahan” tai ”Maahan” (= ”maapallolla”), joskin jälkimmäinen olisi outoa, koska toteamus pätee kaikilla taivaankappaleilla, joilla on ilmakehä.

    Analyysi han-liitteen merkityksestä menee tässä metsään, koska on jokseenkin ilmeistä, että tarkoitus on ”kaikille tutusta asiasta muistuttaminen”. Siksi kahden muun merkityksen esittäminen on jokseenkin turhaa.

    Vauhdin ja nopeuden erottaminen toisistaan on suomalaisen fysiikan kouluopetuksen knoppikysymys eikä juuri muuta. Jokseenkin turhaa, kun esimerkiksi voiman osalta ei tehdä mitään vastaavaa sanatason eroa skalaari- ja vektorisuureen välillä. Eroa ei tarvitse tehdä, koska se on joko epäolennainen tai ilmenee asiayhteydestä. Jos ero on olennainen, fiksu kirjoittaja tekee sen muulla tavoin kuin sananvalinnalla. Putoamisliikkeessä suunta on joka tapauksessa kohti massakeskipistettä, joten nopeuden ja vauhdin erottaminen on todellkin besserwisseröintiä.

    Olennainen on sen sijaan se kysymys, onko mitään syytä puhua kitkasta. Mitähän se tässä tapauksessa olisi?
  20. On suorastaan mairittelevaa, että vallitseva ja perusteltu käsitys esitetään minun pakkomielteekseni – minuahan tässä varmaan tarkoitetaan, vaikka koko nimeäni ei kehdata kirjoittaa. Psykiatrisen diagnoosin esittämistä potilasta näkemättä ja mitä todennäköisimmin ilman mitään lääketieteellistä pätevyyttä on ilmeisimmin tarkoitettu solvaukseksi, syynä varmaankin se, että kun ei osata argumenteilla vastustaa toisen käsityksiä, hyökätään henkilöä vastaan, ja kun siihenkään ei ole eväitä, keksitään älyttömyyksiä.

    Latinan kursseilla opetetaan sellaista latinaa, mitä opettaja haluaa opettaa, niissä rajoissa, jotka opetuksen maksaja asettaa.

    Omasta latinantaidostasi kerrotkin jo ihan riittävästi nimimerkilläsi. Latinaa osaamattomille mainittakoon, että ”Latine” on adverbi, eikä sen eteen voi liittää prepositiota. Se, mitä muotoa minkin preposition kanssa käytetään, on ihan tavanomainen vaikeus kielen oppimisessa, mutta ilmeisesti et ole siitäkään selvinnyt, joten en usko, että pystyt pätevästi arvostelemaan nimimerkin ”Ridibundus” oikeansuuntaista, joskin ehkä hiukan kärjistettyä näkemystä.
    21. 6 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt