Miksi olet sinkku?

En omaa lyhyttä vastausta. Uskoisin että erinäisistä syistä.

Minulla ei ole koskaan ollut siskoja, jos olisi, olisin varmaankin vähemmän hermona naisten seurassa. Peruskouluaikana en urheillut paljoakaan, vasta yhdeksännellä luokalla aloin urheilla säännöllisesti. Siihen asti olin aikamoinen kukkakeppi joka kyllä haaveili tytöistä mutta tuskinpa ne osakkeet kovin korkealla olivat. Yleensä urheilulliset ja muutenkin itsevarmat, coolit tyypit saivat naisia... tiedä häntä sitten, olivatko he loppupeleissä siitä sen onnellisempia.

Tänä päivänä... en ole moneen vuoteen ollut kehenkään ihastunut. Kuten mainitsin yhdessä toisessa ketjussa, viimeinen todellinen ihastukseni lopahti lukioiässä, joskus ensimmäisen ja toisen vuoden aikana. Olin kolme vuotta ihastunut samaan tyttöön, myöhemmin minulle alkoi tulla selvemmäksi ja selvemmäksi ettei meistä kahdesta tulisi mitään...

Niin... kaipa sitä kelailee että kaikella on aikansa. Opinnot on kesken, ei ole paljoa rahaa, ei autoa, jatkuvasti kiire johonkin. Jotenkin nyky-yhteiskunta ei vain sytytä sellaista tietynlaista kipinää seurusteluun, kun ympärövä maailma vaikuttaa kovin tasapaksulta ja teennäiseltä.Mitä monet ihmiset eivät sisäistä on se, että seurustella tulisi omasta tahdosta eikä niinkään muodon vuoksi, hieman kärjistäen sanottuna.

Tuo mitä sanoit se että et ole kovin kaunis.

Koska olen ruma ja kiltti. Naiset ei tykkää kilteistä!

Olen ATM. Se kertoo kaiken.

Olen ujo, enkä osaa lähestyä naisia. Nyt tullut vielä ongelmaksi parisuhdekokemuksen puute.

Koska en halua parisuhdetta. Kyseenalaistan koko parisuhdenormin. Avioliitto on jotain ihan käsittämätöntä qukkuuta ja että, joku oikeasti haluaa siihen vapaaehtoisesti ilman korvausta. Pidän erilaisista ihmisistä, olisi sääli tuhlata lyhyt elämänsä sitoutumalla monogamiseen suhteeseen, jonka "paremmuudelle" elämisen muotona ei ole mitään perusteita.

Olen ollut parisuhteissa, mutta ne aina lopahtaneet jotenkin. Puhutaan siitä, että pitää tehdä töitä parisuhteen eteen, mutta entä kun vaan toinen tekee töitä ja toista ei enää kiinnosta? Nyt olen ollut jo aika kauan sinkkuna enkä ole ketään etsinytkään. Tuntuu, että nyt voisi jo olla aika etsiä jotakin.

Pariutumisen esteenä on varmasti ulkonäköni, ikäni, ylipainoni ja se, että en halua enää lapsia. Kun lapsia on jo ennestään, niin se on myös joillekin este. Tällä hetkellä unelmamies olisi sellainen, jolla olisi itselläänkin lapsia, jotta hän tietäisi, millaista lapsiperheen arki on.

Rehellisesti sanottuna en tiedä pääsenkö enää parisuhteeseen, koska niin paljon tuijotetaan ulkonäköä. Toisaalta minulle ulkonäkö ei ole niin tärkeää, mutta olen nirso sen suhteen, millainen mies on ihmisenä. Etsin siis sisäisesti kaunista ihmistä ja se on vaikeaa.

Olen ollut sinkku jo yli 15 vuotta. Elin miehen kanssa noin 25 vuotta sitten. Parin vuoden eron jälkeen oli kiva miesystävä, johon olin todella ihastunut, mutta hän ei halunut muuta kuin olla vain kaveri: käytiin autoajellulla, marjassa, kalassa ja joskus iltaisin rupateltiin tositemme kodeissa. Sitten mies alkoi lähentämään suhteita entisen naisystävän kanssa ja minä en enää ollut tovottua seuraa. Olis mies halunut pitää yllä ystävyyden, mutta nainen oli mustankipeä. Myös itse en enää halunnut jatkaa ristiriitaista ystävyyttä. Itsekkin koin pettymsytä ja mustasukkaisuuta ja vasta jälkeenpäin ymmärsin, miten paljon tuo henkilö minulle merkitsi. Meni vuosia kun pääsin ikävästä eroon.
On niitä tulokkaita ollut, mutta ei ole vain enää itsellä alkanut lamppu välkkymään. Näyttää että en enää pysty ihastumaan ja rakastumaan. Tai se molemminpuolinen kolaus ei ole sitten ollut vielä tullakseen kohdalle. En oikeastaan enää kaipaa parisuhdetta. Olen tyytyväinen ja onnellinen elämään sinkkuna. Rittää kun on hyvä ja laaja ystäväpiiri sosiaalisena verkostona.

Nyt reilun vuoden ollu sinkkuna, enkä aktiivisesti etsi mitään vakavaa. Käytännössä en tiedä haluanko parisuhteeseen vai en. Mutta jos joku mukava tytsy vastaan tulee niin eihän sitä tiiä mitä voi tapahtua :)

Koska ei ole mitään järkeä sitoutua markkina-arvonsa huippukautena. Otan jonkun mukavan ja vakavaraisen miehen sitten kolmikymppisenä mutta nyt pitää hankkia kokemuksia.

Koska minulla on elämä eikä parisuhde ole minulle pakkomielle. Tietysti jos riittävän mielenkiintoinen nainen sattuisi osumaan kohdalleni niin voisin harkita tilannettani uudelleen.

vai niin

Koska pelkään naisia, ne purevat.

Etäsuhteen loputtua muutama vuosi sitten on ollut hiljaista. Ei vaan enää itseluottamus riitä uuteen yritykseen ja ikäkin jo rauhoittaa.

16 vuotta snkkuna. 90 prosenttisesti tähän tilanteeseen tyytyväinen. Jonkunlainen pettymys miesten suhten siinä miten naisen persoona tuntuukin olevan rasite, toiveensa kohdistuvat ikäänkuin neitsyeen jolla on huo-ran kokemus ja taidot. Olen liian psyykkinen ihminen fyysis-painotteiseen suhteeseen. Olen suosiolla yksin mutta toivoisin kyllä vakituista treffailua jonkun samoin ajattelevan kanssa.

pari vuotta oon ollu sinkkuna, ja tulen luultavasti loppuikäni olemaan. turha mitään ees yrittää, kun kaikki menee kuitenkin aina päin helvettiä.

olen sinkku

MÄ olen ollut sinkko kohta 5 vuotta. Siihen on kaksi syytä.
Ensimmäinen on se, että olen oppinnut näuttimaan yksinolosta niin paljon, että on vaikea kuvitella toista ihmistä tuohon vierelle enään ;)
Toinen syyon se, että en tunne enään vetoa miehiin vaan naisiin ja bi/lesbo naisiin ei törmäile samalla tavalla kuin miehiin :o

Siksi ku oon ronkeli. Toinen syy on se, että viihdyn paremmin yksin.

Pääasiallinen syy on varmaan se, etten tapaa riittävästi naisia. Tai siis, näen toki naisia paljon, joka päivä, siis töissä, mutta sinkkunaisia en tapaa juurikaan. Välillä tuntuu, ettei heitä ole, ei ainakaan omassa ikäluokassani, ja lapset taas eivät minua kiinnosta, enkä minä kiinnosta vanhempia naisia senkään vertaa "siinä mielessä" kuin omanikäisiäni. Tähän liittyen en ole mitenkään taivaan lahja naisille, heille on kyllä läjäpäin parempiakin sulhasehdokkaita.

Joka tapauksessa pidän kohtaamisongelmaa pahimpana puutteena.

Minullakin on usein sama ongelma,että niillä ehdokkailla on lapsia.. En oo kovin lapsirakas.

Yläasteelta alkaneen masennuksen vuoksi. Sen takia itsetunto on romuna, niin ei löydy rohkeutta lähestyä naisia. Ennen yläastettakin olin jo ujo, joten silloinkaan en vastakkaisen sukupuolen kanssa ollut tekemisissä.

Nykyisin olen jopa onnistunut tekemään treffi-ilmoituksen tänne 24:seen, jonka kirjoittaminenki oli todella vaikeaa, tai jopa tuskallista, kun pitäisi kuvailla itseään. Todella veemäistä kuvailla itseään kun ei osaa kuvitellakkaan itsessä mitään sellaisia piirteitä, jotta joku olisi minusta kiinnostunut. Kuvaakaan en ole sinne pistänyt, vaikka pari naispuolista kaveria on sanonut, että olisin ihan hyvän näköinen, mikäli kuntoilisin hiukan, mutta kun oma kuva itsestäni ei vastaa noita mielipiteitä. Voisihan sen kuvan sinne laittaa, mutta sillä tuskin on mitään vaikutusta. Tuohon päälle kun lisätään se että ei ole minkäänlaista kokemusta parisuhteesta ja ikää kohta 30v., niin ei enää usko riitä, että joskus jonkun saisin.

Masennus on vittumainen sairaus! En suosittele!

Jälleen kerran se klassinen juttu että kun kiinnostun niin niinä harvoina kertoina sen tapahtuessa sitä vastakaikua ei koskaan tule... mikä ei sinänsä ole yllätys (olen tottunut jo tähän juttuun), mutta harmittavaa.

No menee se elämä yksinkin, kuten on mennyt tähänkin asti.

Koska ihana mies oli 10v nuorempi.
Toinen halusi kivat jutut, mut ei suhdetta.
Uraohjuksilla ei ole aikaa suhteelle, en siis ala...
Lisääntymispakkoiset miehet ei nappaa.
Ukkomiehet vonkaa, ujot ei lähesty, pintaliitäjät ei vakuuta ja noh,
sosiaalinen symppis on vielä kohtaamatta...

Eli ilman o pärjättävä!

Huono itsetunto sekä estyneisyys. En esimerkiksi oikein uskalla lähtestyä tai ilmaista sitä että pidän toisesta ihan älyttömän paljon. Saatan lähettää henkilölle johon olen ihastunut hyvänyön toivotuksen teksiviestillä jonkun kostean illan lopuksi vuoden miettimisen jälkeen, ja sitten kun ei tule vastausta niin pähkin, että ehkä pitää ottaa rauhallisemmin ettei toinen koe oloa ahdistetuksi kun ei kuitenkaan kovin hyvin tunneta. En siis oikein osaa/uskalla viedä asioita siihen pisteeseen että pääsisin eteenpäin, eli tilanteeseen jossa tietäisin voiko oikeasti olla jotain vai ei, tai että asiat edes menisivät johonkin suuntaan eikä vain junnaisi paikallaan.

Luulisin että suurin syy lienee siinä että olen oleskellut suurimman osan elämästäni yksin. Juu kyllä ne vanhemmat olivat siinä tietysti ja sisarukset, mutta siis ennen oleskelin omissa oloissani enkä mennyt ikinä oikein ulos ilman syytä ja tämä kuvio on sitten jäänyt vanhemmalla iällä päälle ja katkaisin rikkoutunut siihen asentoon niin sanotusti poikkeuksella etten enään viihdy omissa oloissani niin paljon ja se on alkanut jopa hieman ahdistamaan.

Naisista ja parisuhteista kiinnostuin jo hyvin nuorella iällä (10-13vuoden välillä), mutta en ikinä osannut lähestyä tai kun yritin lähestyä niin päädyin parhaimmillaan tuttava/kaveriosastolle ja pahimmillaan lähestymiseni ymmärrettiin väärin ja sillo piti pistää vauhtia jalkojen alle.
Ainoa idea minkä sitten keksin on se että antaisin sen charmini purea hitaasti kaverisuhteiden avulla, mutta koska oleskelin nuorena omissa oloissa niin kaverisuhteet olivat erittäin suppeat (jopa nykyäänkin) joten loppujen lopuksi tämäkään idea ei oikein toimi. Sitten on tietysti yritetty näitä nettideittejä ja kaikkea muuta mutta en ole onnistunut sitten vakuuttamaan tai olemaan tarpeeksi mielenkiintoinen.
Noh, yritys on vieläkin kova vaikka vähän väliä usko tuntuu hiipuvan ja masennus lipuvan hiljaa tilalle.

Olen tylsää seuraa, huono ilmaisemaan tunteitani, enkä käy missään. Minulla ei ole ollut naista edes kaverina enää vuosiin. Mistäpä kolmekymppinen pitkäaikaistyötön niitä kavereita saisikaan.

Omasta tahdosta.

Ulkomaan komennus. Se kesti 6000km vuoden, mut ei toista. Eikä välimatka koskaa ole ainoa syy. S

Oikeanlainen ei ole vielä löytynyt. Tai on ja mennyt ohi. Olen naiivi ja tahdon uskoa sellaiseen. Uskon että niitä on useampi sopiva kaikille. Ehkä mä suuntaan nenuni vääriin paikkoihin, enkä tiedä itsekkään millainen ihminen toimisi yhteen mun kanssa hyvin. En halua tyytyä vähiten väärään. Olen aika zen sen kanssa, se tulee kun on tullakseen. :)

- Olen ujo ja tutustun uusiin ihmisiin hitaasti. En osaa jutella vieraittein ihmisten kanssa.
- En käy baareissa.
- Olen 182cm pitkä nainen. Yli 90% miehistä on minua lyhyempiä, eikä heitä kiinnosta itseä pidempi nainen.

-En käy baareissa.

Todellakin ainut syy sinkkuuteeni.

Näköjään uusia tyttöjä palstalla. Kannattaa rekisteröityneenä ja vieläpä kuvan kanssa odottaa ihan kohtalaisen suurta kinosta lantaa niskaan.

40 pillun mies ja suomihuora=15nussima nimimerkit on saman mielenterveyspotilaan kirjoituksia. Ei kannata välittää...

Eihän baari ole meidän ainut yksi leirikeskus :D

Siksi että voisin rauhassa tumputtaa kuvallesi, tyttöseni.

itse taidan olla sinkku syystä että
- minulla on aikaa parisuhteelle vain viikonloppuisin
-minulla on isokoira
- huonoja kokemuksia
-räväkkä ja oman arvonsa tunteva
-haluan fiksun ja komean miehen samassa paketissa
aika mahdoton yhtälö siis.

Eipä ole tuota vientiä ollut, ehkä se on suurin syy, miksi olen sinkku. Miehet ovat niin pinnallisia, ettei niille ihan mikä tahansa kelpaa ja vaikka luonne olisikin ihan ok (=näin on kaverit sanoneet), niin sillä ei pitkälle pötkitä.

Jaa-a, eipä noita miehiä ihan jonoksi asti ole ovella odottelemassa.. Mistä niitä yhtään vakavampaa suhdetta haluavia muka löytäisi - ei baarista ainakaan..huhu.
Ikää vähän päälle parikymmentä, paljon kavereita, perussosiaalinen tapaus, opiskelut yliopistossa menneillään ja en nyt ihan seinästä reväistyn näköinenkään mielestäni. Ehkä multa puuttuu joku ratkaiseva geeni...
Toki voi vaikuttaa, jos ystäväpiiri koostuu suurimmilta osin naisista enkä lesboksikaan ole ihan vielä hetkeen rupeamassa :D

*Jo 30 vuotias joten osa nuorista naisista ei enää innostu ja oman ikäiset monet varattuja tai muuten sopimattomia
*Ei tarpeeksi sopivia sosiaalisia kontakteja ja harrastuksia (ja ei, en ole kotona neljän seinän sisällä asuva tyyppi joka odottaa jonkun tulevan kotoa hakemaan, mutta en ole menossa kuorolaulamaan, seurakuntaan tai paritanssikurssille tai jotain yhtä järjetöntä vain seuran takia)
*En jaksa notkua baareissa seuraa hakemassa, vaikka muuten joskus käynkin baarissa
*Netistä vaikea löytää seuraa koska naisten kriteerit ovat nebulassa
*Osaan jutella ja olla sosiaalinen sekä saan ihmiset hymyilemään ja nauramaan, mutta yrittäessäni iskeä jäädyn
*Varsin vaatimattoman näköinen jolla on aika paljon vaikutusta niihin naisen reaktioihin tuossa iskemisasiassa
*Liian itsenäinen ja tottunut yksin oloon tavalla joka ei ehkä enää ole edes tervettä, halu tehdä mitä haluaa omin neuvoin on paljon voimakkaampi eritoten siihen vaivaan mitä seurahakeminen miehenä vaatii sekä siihen ruljanssiin mihin naisen kanssa sitten joutuu (kokemusta kun kuitenkin on)

ja viimeisenä

*Aivan liian nirso varsinkin naisen henkisen tason kanssa ja sen että miten ihmisen kanssa synkkaa, toisin kuin väitetään olen huomannut ettei nuo niin tärkeitä ole naisille että he kokisivat "kemioita". Suurimmalla osalla se näyttää olevan vain osa fyysistä vetovoimaa ja sosiaalisten maneerien sujuvuutta jota he nimittävät "kemioiksi". Noiden lisäksi haluan lapsettoman naisen ja mielellään normaalivartaloisen tai hoikan.

Kova elämä karaistaa, ei aina tarvitse tukea muista ihmisistä.
Olen aina tykännyt auttaa naisia, mutta nyt minun pitää auttaa itseäni, muuten kunnianhimo, ja masennus tappaa minut ennen aikojaan.
On tullut aika olla yksin, ja korjata asiat, jotta voisin olla ehkä joskus onnellinen.
Jos alan suhteeseen tässä tilassa, olen varma että se olisi liijan helppoa, ja siihen tyytyisi nopeasti, ja lopuksi katuisin, koska en tehnyt asioita oikein.
Muutenkin naiset odottavat jo vähän totisempia suhteita kun olen jo 30 vuotta.
Olisi pitänyt tehdä asiat oikein jo 20 vuotiaana, mutta näin ne asiat mutkistuvat.
Jäänkö yksin, sitä en toivoisi.....

Kunnollisia naisia (= kauniita neitsyitä) on niin vähän etten jaksa edes yrittää etsiä.

Olen 47 v sinkku. Rakastuin elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran ollessani 30 vuotta, olimme yhdessä 5 kuukautta. Hän oli tapaamistamme 2 kk ennen eronnut 2 vuoden suhteesta, ja se painoi häntä mitä ilmeisimmin melko paljon.
Hän sanoi lopuksi, ettei voinut vastata tunteisiini. 5 kuukautta myöhemmin otti yhteyttä, ja kertoi, että ehkä sittenkin olin oikea hänelle. Kuukausi myöhemmin oli eri mieltä, meni sittemmin jonkun muun kanssa naimisiin ja sai lapsia.
Minä rakastin ja odotin... Kunnes tuli suru-uutinen auto-onnettomudesta kolmisen vuotta sitten.
Siksi olen sinkku, ja kaikki muu on ollut ihan sälää.

Sieluni poistui ruumiistani seitsemäntoista vuotta sitten, eikä sitä voi korvata naisella.

No, aina ollut hieman epäsosiaalinen ja omissa oloissa ja maailmoissa viihtyvä ihminen. Nuorempana ujo ja urheilu täytti muutenkin vapaa-ajan. Syrjäinen asuinpaikka ja valtava määrä töitä nuorempana eikä sosiaaliset ympyrät kauheasti päässeet kasvamaan. Nyt kaveripiiri koostuu lähinnä muutamista miespuolisista kavereista eikä näilläkään kauheasti naispuolisia tuttavuuksia. Työ täyttää tällä hetkellä parhaat ajankohdat sosialisoimiseen. Ja kun ei koe varsinaisesti tarvitsevansa parisuhdetta(muuhun kuin seksiin), niin kriteerit myös ovat kovat eivätkä taas sosiaaliset taidot ole sillä tasolla että riittäisivät siihen mitä haluan, vaikka muilta osin olen, ehkä en nyt ihan unelmien poikamies, mutta kuitenkin keskivertoa "laadukkaampi" tapaus.

Ja ehkä se suurin ongelma tällä hetkellä on se ettei oikein löydä naisten kanssa yhteisiä puheenaiheita ja niistä tylsistäkään aiheista ei osaa puhua kiinnostavasti. Mielessä kyllä pyörii ulkomailta puolison etsiminen mutta onhan tässä aikaa.

En ole koskaan niin sanotusti kunnolla, eli pidempiaikaisemmin seurustellut kenenkään kanssa, enkä ole siitä kovin moksiskaan. Onko se sitten merkki jostain huonommasta elämänlaadusta, jos ei seurustele? Eihän siihen ole mikään pakko ryhtyä ainakaan sen takia, että kaikki muutkin niin tekevät. Se olisi kenties typerin syy aloittaa seurustelusuhde jonkun kanssa.
En kuitenkaan halua sulkea pois sitä mahdollisuutta, ettenkö joskus törmäisi johonkin todella ihanaan naiseen, joka tuntisi samoin minua kohtaan. Siksi en metsästä mitään, en odottele ihmeitä, vaan elän tätä hetkeä nauttien kaikista sinkkuna olemisen vapauksista ynnä muista eduista, jotka minulla (ainakin toistaiseksi) ovat.

ps. "treffit" viikon päästä. Saas nähdä, olisiko tässä sitä jotain:)

Kyllähän se suurin syy on ujous, sitten epäsosiaalisuus ja ulkonäkö. Naisia on kyllä tullut tapailtua, mutta yleensä ujoudella ne on saanut myös karkoitettua. Aloitteen tekeminen vaikeaa, koska huonoja kokemuksia edellisistä alotteista ja otan helposti ilkeydet itseeni. Vaikka nainen hymyilisi kauniisti metrin päässä, niin ei sitten meinaa saada millään sanottua mitään. Sitten jälkikäteen manailee omaa ujouttaan, koska ei tässä iässä enää pitäisi ujoilla. Kaverinaisten kanssa ei ole kyllä mitään ongelmaa. Baareissa käynti vähentynyt huomattavasti viimeisen 5 vuoden aikana, koska sinne menee vaan rahat. Liikuntaa kyllä tulee harrastettua, mutta yksilölajeja. Nettiäkö sitä sitten seuraavaksi...

Sinkkuna omasta halusta 25 vuotta avio/avoliitoa takana. Rakastan jokaista iltaa kun saan yksin mennä nukkumaan, vielä enemmän rakastan aamuja kun saan yksin herätä.Ei tarvitse antaa mitään lupauksia kellekkään saa olla oma itsensä ja onnellinen

Ite oon ihastunut jatkuvasti ns. vääriin miehiin. Eli just niihin jotka ei todellakaan oo kiinnostunut musta...

Ehkäpä oon myös liian ujo...

Sinkkuna koska se on mukavaa. Ja sitä ei katkaise ku kunnon ihastus molemmin puolin :D

Tässä syitä: Energia mennyt työhön ja elintason säilyttämiseen. Ensin sen saamiseen, sitten sen pitämiseen. Tätä ei pysty ymmärtämään kuin sellainen joka on oikeasti ollut köyhä mutta jolla myös mahdollisuus parempaan elintasoon.
Toiseksi, ehkä tärkein syy. Suomalaiset naiset eivät ole koskaan pitäneet ulkonäkööni puoleensavetävänä vaan päinvastoin. Kaikki suhteet alkaneet pitemmän tutustumisen kautta, opiskelu, yhteiset ystävät, työpaikalla. Kai se vähän masensi kun huomasi että ei ole miehenä puoleensa vetävä vaan enempi sellaista kaverikamaa jonka ainoa tsäänssi on olla oikeaan aikaan oikeassa paikalla kun naiset lähtee kakkoskierrokselle.
Kolmanneksi en ole oikein koskaan kokenut sinkkuutta minään puutteena joka tekisi minusta huonomman kuin muut.

Olen, en enää niin nuori mies, koska alan lähestyä 30 vuoden rajaa. Olen sinkku ja aina ollut, en osaa enkä enää edes uskalla lähestyä naisia. Vielä lukioikäisenä ajattelin, että löydän kyllä tyttöystävän mutta toisin kävi. Olen aina ollut ujo ja jotenkin arka siten että suojelen itseäni, ja mulle oli tosi iso kynnys olla aloitteellinen naisten suhteen ja tuloksena oli vain se, että tulin tylysti torjutuksi ja nuo kokemukset sattuivat niin paljon, joten aloitteellisuuteni väheni nopeasti enkä enää viime vuosina ole ollut aloitteellinen. En vaan voi koska kuitenkin tulen taas torjutuksi, hylätyksi ja nöyryytetyksi.

Olen myös muutenkin ollut yksinäinen ja jotenkin ulkopuolinenkin elämässä. Opiskeluaikanani en päässyt mukaan opiskelijapiireihin.

Kukaan nainen ei siis ole ikinä osoittanut kiinnostusta minua kohtaan ja nuo aiemmat kamalat kokemukset torjumisista ovat saaneet minut siihen päätelmään, että olen viallinen yksilö jota kukaan ei voi rakastaa. Hassua on se, että liikun paljon ja olen urheilullinen ja ulkonäöllisesti keskivertoa parempi, mutta kun ei niin ei.

Koska en saa pillua. En koskaan pääse panemaan.

En tiedä

koska..

Sinkkuna oleminen on ihanaa! =)

Koska haluan olla sinkku. Olen tyytyväinen sinkkuna olemiseen.
Työ on ihan jees, kiva kämppä, omat rahat riittää, pärjään omillani, kavereita on, seksiä tarjolla jos sattuu sellaista haluamaan.
Lapsikin saa alkuunsa ilman vaki suhdetta jos joskus siihen tulee tarve, tällä näkymällä kuitenkin sellaista ei tule, mutta tulevaisuudesta en tiedä.

Luovun sinkkuudesta vain jos kohtaan sellaisen miehen, jonka seurassa minulla on hyvä olla ja hän kokee minun seurani hyväksi. Joten kun sopivaa ei kohdalle ole osunnut olen mielummin sinkku.

Parisuhde on sellainen jonka pitää olla kymppi ennen kun luovun sinkkuudesta.

Koska useimmat miehet hakevat pelkästään kodinhoitajaa ja varmaa panoa ei se jaksa kiinnostaa. Kun katselee parisuhteissa eläviä ja keskustelee niin kynnys luopua sinkkuudesta vain kasvaa.

Olen sinkku, koska parisuhteeni tai suhderäpellykseni ovat opettaneet minulle kuinka hyvä on olla yksin. Ei ole ketään määräilemässä tai vinkumassa. Ei tarvitse pelätä loukkaavansa toista ihmistä, jos haluaa määrätä omasta ajastaan ja omista harrastuksistaan. Kukaan ei lyö tai hauku tyhmäksi. Öisin ei tarvitse pelätä henkensä edestä, kun parisuhteen tärkeämpi osapuoli on tulossa kotiin kännissä ja pakoillen poliisilta. Ei tarvitse kuunnella -ttu..-kele..-tanaa. Ei tarvitse enää näytellä täydellistä paria 2 sekuntia tappelun jälkeen. Ei tarvitse enää miettiä miksi se tärkeämpi osapuoli on niin naimisissa oman puhelimensa kanssa ja viipyy taas kerran myöhään töissä. Ei myöskään tarvitse miettiä, mistä tänään tuulee.

Yllä olevaan verrattuna yksinolo on ruhtinaallista.

Ainoa, mikä minua yhä haittaa on pieni inhottava tunne siitä, että pitäisi kuitenkin vielä löytää joku, jota rakastaa. Onko se yhteiskunnan odotusten tai arvojen aikaansaama tunne, vai onko sen alkuperä biologinen? Tiedän, että se ei ainakaan ole järkeni eikä alitajuntani ylläpitämä tunne. Yritän sen tukahduttaa, mutta se ei katoa. Tajuan nyt, että eivät huonot suhteeni ole minua saaneet katkeraksi, vaan tämä inhottava piinaava tunne.

Koska se on niin kivaa:)

Sinkkuna olo tarkoittaa et on pahemman luokan luuseri jolla ei ole edes ystäviä joten naiset ei sellasesta kiinnostu. Itse olen just tälläinen säälittävä tapaus. Rumuuskin vaikuttaa paljon ja myönnän olevani ruma. Peruskoulussa ei ollut kavereita joten vietin suurimman ajan yksin. Lisäksi vanhemmat hylkäsi ennen kun täytin 10 vuotta joten ei ole meikän elämä ollut mitään hääviä. Joten ei ole ihme jos olen sinkku enkä usko et koskaan kukaan nainen musta alkaa tykkäämään. Paitsi jos alan juopoksi narsistiksi joka haukkuu naisia. mut siihen en suko pystyväni koska olen aika nössö ja hyväkäytöksinen.