Olen huomannut, että lähes kaikissa kaunokirjallisissa teoksissa – niin käännetyissä kuin alkujaan suomenkielisissäkin – pilkun käyttö ei ole kielioppisäännön mukaista, eli kaikki pää- ja sivulauseita ei ole erotelteltu toisistaan pilkulla.
Jos suomalainen kirjailija sijoittaa kaikki pilkut niin kuin pitääkin, poistaako kustantaja osa niistä?
Näkyykö suomennetussa romaanissa kääntäjän vai kustantajan pilkun käyttö?
Jos suomalainen kirjailija sijoittaa kaikki pilkut niin kuin pitääkin, poistaako kustantaja osa niistä?
Näkyykö suomennetussa romaanissa kääntäjän vai kustantajan pilkun käyttö?
Vastaukset 8
Vanhimmat
"erotelteltu" = erotettu, sillä kukin lause erotetaan toisista vain kertaalleen - jos siis erotetaan.
" kaikki pää- ja sivulauseita ei ole erotelteltu toisistaan pilkulla".
Ymmärrät näköjään itsekin.
Kaunokirjallisuudessa kannattaa olla varovainen! Olen havainnut saman kielioppivirheen, mutta monia muitakin, kuten joka/mikä relatiivipronominina, numeroiden taivuttaminen, kaksinkertainen passiivi (esim. oltiin odotettu) jne. Tietokirjallisuudessa ei ole näitä virheitä.
Tuntuu, että kustantaja ei puutu kielioppiin. Kaikki on joko kirjailijan tai kääntäjän kielenhuollon varassa.
Mikä on vielä pahempaa: vääriä muotoja hyväksytään oikeiksi kaiken aikaa! Kukaan ei enää kirjoita kuten Agricola. Kieli pääsee muuttumaan, mikä on kaiken pahan alku (ja kielen loppu).
Kaunokirjallisuudessa on tapana rikkoa pilkkusääntöjä, varsinkin jättämällä pilkkuja pois. Sekä suomeksi alun perin kirjoittavat että suomentajat harrastavat tätä ja saattavat kiihkeästikin puolustaa ”vapauttaan”. Samaan sarjaan kuuluu vieraiden nimien väärä taivutus (kuten ”Bordeauxiin” pro ”Bordeaux’hon”).
Kustantaja ei yleensä pilkkuihin puutu, ellei kyseessä ole pieni kustannusyritys ja sen kielitietoinen omistaja. Sen sijaan kustannustoimittaja saattaa puuttua pilkkuihin, mutta todennäköisemmin virheitä korjaamalla kuin niitä lisäämällä. Toisaalta kustannusala tuntuu olevan menossa yhä enemmän siihen suuntaan, että kustannus- ja muu toimittaminen minimoidaan. Jo varsin suuri osa julkaistavista teksteistä on nykyisin sellaisia, etteivät ne ole käyneet läpi edes välttävää toimittamista. Tämän voi päätellä esimerkiksi silmiinpistävistä virheistä, joissa ei ole kyse mistään taiteellisista vapauksista vaan ihan vain selvistä mokista kuten kirjoitusvirheiden runsaudesta.
Säännöt eivät muuten vaadi, että kaikki pää- ja sivulauseet erotellaan toisistaan pilkulla. Perussääntö toki on, että lauseiden väliin tulee pilkku, mutta tähän on paljon poikkeuksia.
Tämä on suomalaisen kirjallisuuden tekotaiteellisuutta. En ymmärrä, mitä lisäarvoa tekstiin tuo se, että siitä tehdään vaikeammin luettavaa ja huolimatonta. Jos olisi kyse vaikkapa romaanissa olevasta huonosti kirjoittavan henkilöhahmon kirjeestä, pilkkusääntöjen rikkominen olisi minusta perusteltua.
Kiinnitin tähän ensimmäistä kertaa huomiota kauan sitten, kun luin nuorena miehenä Henry Millerin Sexus-romaania. Suomennos oli Saarikosken.
Pilkutus ei ollutkaan sitä, mitä olin koulussa oppinut.