"Töitä on jos vain suostuu tekemään"

Itse suostuin 10kk sitten töihin ajattelematta pahemmin palkkausta, koska silloin olin sitä mieltä että "parempi jossain töissä kuin työttömänä ja kyllähän se palkka nousee koeajan jälkeen". No nyt 10kk jälkeen tilanne on tämä:

-Edelleen sama koeajan palkka, perusteltiin sillä "kun on tämä lama" eikä palkankorotuspyyntööni "nähty aihetta"

-Töitä on ihan helvetisti, ja mielestäni työn vaativuuteen nähden en panoksestani saa sopivaa korvausta, mutta tämähän on kuin seinille puhuisi kun firman pukumies jauhaa yrityksen kannattavuudesta ja näyttää taulukoita.
Samaan aikaan firmaan palkattiin konsultti jauhamaan paskaa työhyvinvoinnista.

-Elämä tuntuu olevan vain: herää, mene töihin, ole töissä, tule kotiin, syö, mene nukkumaan. Mihinkään ei ole varaa muuhun kuin kämpässä istumiseen nettiä surffaten ja laskuihin. Eikä minulla ole edes lainoja (paitsi opintolaina)!

-Fiilikset ovat aika alhaalla, tuntuu vain että tuhlaan elämääni tällä hetkellä. Nyt ei todellakaan ole muuta sisältöä kuin työ. Toukokuussa täytin 29 ja minulla ei ollut edes rahaa tehdä mitään kummoisempaa, olisi ollut kiva käydä syömässä ulkona tai jotain. Oli kurja olo ainakin 2 viikkoa.

Ensikeväänä täytän 30 eikä silloinkaan ole mahdollisuutta tehdä mitään. Kun kysytään "mitä teit kolmekymppisillä", voin sanoa että istuin kotona ja itkin.

Noh, sen päivän jälkeen viimeinenkin motivaatio työtä kohtaan katosi. Oikeasti kuuntelen kateellisena kuinka työkaverit kävivät lomalla Kanarialla ja Meksikossa. Minulla ei tule olemaan ensivuonnakaan olemaan rahaa tehdä lomalla mitään. Itseasiassa ei ole 9 vuotta työelämässä ollessani ollut koskaan varaa käydä ulkomailla. En ole käynyt missään.

-Tällähetkellä ainoa henkireikä on saleilu ja päätös hakea ensikeväänä AMK:iin. Jos AMK-haku menee pieleen, en tiedä mitä teen, varmaan vedän itseni killumaan, niin huonot fiilikset on päällä.

Raha ei motivoi, työ motivoi.

Yrittäjänä 23 vuotta, ikää 50. Yrityksen työtilanne ihan p*rseestä. Töitä toki olisi,mutta asiakkaat maksavat niin huonosti, että osa keikoista menee verojen ja kulujen jälkeen tappiolliseksi. Koska olen yrittäjä, en voi mennä työttömäksi työnhakijaksi ja kun olen alalla, jossa työ vähenee koko ajan, ollaan kelpo kurimuksessa. Viime vuonna tappiota tuli yli 4 000 euroa, plus tänään postiluukusta tipahti päälle veromätkyjä 1000 euroa. Jippii!
Nyt ainoa keino on myydä asunto ja sinnitellä taas vuosi myyntivoitolla. Kaikki irtaimisto alkaakin olla jo realisoitu. Ehkä asun teltassa, en tiedä.
Jännä nähdä, millä lapset ruokitaan tulevaisuudessa. tämän ikäinen ukko ei saa muutenkaan töitä mistään, eikä varsinkaan kun ainoa ammattitaito suuntautuu alalle, jossa kenelläkään ei ole enää töitä. Kouluun ei ole varaa mennä, koska tukia on yrittäjästatuksen takia vaikea saada.
Suomen ongelmana on, että kaikki yrittäjät luetaan "riistäjäporvareiksi", joille ei tarvitse olla mitään turvaverkkoja. Se on oman ahneuden syytä, jos putoaa tyhjänpäälle. Tai sellainen fiilis väistämättä syntyy.
Eniten pienipalkkaisia kuitenkin on yrittäjissä. Moni maksaa työntekijöilleen palkkaa jättäen oman palkan maksamatta. Ja kaltaiseni yksinyrittäjä on aivan kuoriämpärin asemassa työmarkkinoilla. Tilaajat vetävät kölin alta minkä pystyvät, koska aina löytyy niitä, jotka tekevät töitä vaikka talkoilla.
Mutta eiköhän jostain löydy leipäjono, josta voi käydä kerjäämässä ruokaa itselle ja perheelle.