Miksi rodun häviäminen voi olla "ihan okei"

Minusta uhanalaisten rotujen suojeleminen on melko surullista puuhaa. Valtaosalla roduista on hyvin suppea geenipooli ja kaikki ne perustuvat sisäsiitokselle. Moni on myös läpikäynyt rodun historian aikana lukuisia pullonkauloja, joista merkittävimpinä mainitsen toisen maailmansodan. Hyvin pienistä populaatioista uudelleen luodut rodut on edelleen altistettu äärimmäisyyksiä tavoittelevalle jalostukselle, jossa vain hyvin pieni määrä valiokoiria on saanut jälkeläisiä.

Koiranhankinnan voi toki ajatella monella tavalla. Jos ei koe rotustatusta itseisarvona - sillä koira itsessään ei ole harvinainen laji - voi lemmikkiä ostaessa painottaa esimerkiksi käyttöominaisuuksia tai ulkonäköseikkoja (joka toki linkittyy rotustatukseen; maailmassa ei ole montaa sinikielistä rotua). Epäsuorasti koiraan liittyvät myös esimerkiksi koiranpidon kiinteät kulut (kuten ruokinta tai loishäädöt) sekä status tai arvot, joita koiran ominaisuuksien halutaan ilmentävän.

Koirarodun käsite on myös itsessään keinotekoinen. Euroopassa tunnustetaan eri rotuja kuin Oseaniassa. Ei tarvitse tutkia asiaa kuin Manner-Eurooppaan asti, missä Continental Bulldog on aivan oikea, tunnustettu rotu. Tähän maailmankolkkaan joutuessaan kyseisen rodun edustaja olisi kuitenkin pahainen sekarotuinen. Täsmälleen samannäköisiä koiria, joiden sukupuut tunnetaan jopa vuosisatojen ajan, voidaan ajan myötä jalostaa aivan eri koiriin pohjautuen. Myös nykyisiin rotuihin voidaan yhdistää jotain toista rotua ilman, että sekarotuisuus näkyisi mitenkään muutaman sukupolven kuluttua.

Pieni populaatiokoko ja surullinen historia altistavat harvinaisen rodun yksilöt terveysongelmille. Tilanne ei eskaloidu yhtä nopeasti, jos rodun kysyntä pysyy vakaana tai kasvaa sopivasti, mutta kaikki rodun edustajat eivät tule koskaan lisääntymään. Kun populaation koko on riittävän pieni, eivät luonnollisesti ilmaantuvat mutaatiot ehdi koskaan kompensoida jalostuksessa tapahtuvaa geenien yksipuolistumista. Lähes jokainen koirarotu lähestyy tätä "dead endiä" pikku hiljaa, mutta lukumäärältään pienillä roduilla riski on suurin.

Yksikään roduista ei olisi uhanalainen, mikäli tiettyihin kantakoiriin perustuvan kantakirjapohjaisen jalostuksen sijasta keskityttäisiin tyyppijalostukseen. Jo yhdellä-kahdella onnistuneella roturisteytyksellä ollaan parannettu esimerkiksi dalmatialaisten terveystilannetta sekä laajennettu snautserien geenipoolia. Vain muutama hassu paperi määrittää, minkälaisia koiria saa yleisen hyväksynnän nimissä kasvattaa.

Rotumääritelmät ovat täysin keinotekoisia ja pohjautuvat tietyn koirajoukon myyttisiin historiallisiin juuriin, niiden kotoperäiseen maantieteelliseen alueeseen tai johonkin erityispiirteeseen, jonka perusteella ne erotetaan omaksi rodukseen (aivan kuten pitkäkarvainen saksanpaimenkoira on eri rotua kuin saksanpaimenkoira tai whippet on eri rotua kuin greyhound). Tämä rajaa aivan valtavan määrän potentiaalisia jalostuskoiria pois koiran X jalostuksessa.

En ala pohtia maailman lyhytkuonoisimman tai maailman ryppyisimmän tai maailman nopeimman kilpajuoksijan jalostukseen liittyvää etiikkaa, mutta harvassa rodussa tavoitellaan aivan äärimmäisiä ominaisuuksia - tai tehdään sitä aivan yksin. Tiedän lukuisia lyhytjalkaisia koirarotuja. Tiedän lukuisia bulldoggeja. Tiedän monia keskikokoisia ja pieniä, runsasturkkisia seurakoiria. Dalmatialaiset eivät olleet uniikista värityksestään niin ainutlaatuisia, etteikö sekarotuinen dalmatialais-pointteri olisi päässyt kisaamaan Cruftsissa. Vain rotustatus määrittää sen, ettei pinserin ja snautserin yhdistäminen ole ollut moraalisesti hyväksyttävää koiranjalostusta (vaikka kyseessä on saman koira-alkuperän kaksi eri karvanlaadun muunnosta).

Sukusiitos sen sijaan altistaa koirat valtaville perinnöllisille ongelmille. Monet koirien sairauksista ovat linkitettävissä länsimaiseen elämäntapaan (diabetes huonoon ravintoon, luuston ongelmat vähäiseen tai sopimattomaan liikuntaan jne.) mutta aivan liian suuri osa on keinotekoisesti luotuja ja laput silmillä sallittuja valtavia ongelmia. Jopa rakenteellisesti terveet ja suhteellisen runsaslukuiset rodut, kuten labradorinnoutaja, ovat aina vain allergisempia ja epileptisempiä. Alkukantaiseen basenji-rotuun saatiin taiottua muutamassa vuosikymmenessä Falconin syndrooma ja silmäsairauksia - vain, koska rodun geenipooli oli aluksi niin pieni eikä roturisteytyksiä sallittu! Valtavalla vaivalla alkuperämaista haettiin muutama avongara-basenji lisää, vaikka länsimaissa olisi ollut jo valtava määrä siroja/alkukantaisia/kippurahäntäisiä/vinttikoiramaisia/jne. koirayksilöä valmiina!

Kuka muistaa karjalais-suomalaisen laikan? Rotua ei enää ole, mutta koirien ominaisuudet ja ulkonäkö elävät edelleen suomenpystykorvien haukussa ja kippurahännissä.

Ei se ollut kovin merkittävä tapahtuma, vähiten ehkä koirien itsensä mielestä.