Yksin omasta tahdosta

Tunnen tuollaisen henkilön. Hän tutustuu helposti ihmisiin ja ystävystyy. Heti uusi tuttavuus pyytää puhelinnumeroa ja pyytää tätä ihmistä kaveriksi tapahtumiin, kylään, syömään... Kuluu muutama viikko ja ystävyys lopahtaa tämän henkilön pikkumaisuuteen: hän ottaa helposti herneen nenään, loukkaantuu, ymmärtää väärin, tulee epäluuloiseksi, puhuu selän takana ystävistään, nokittelee tekstiviestein, jne. No syyhän on aina noissa toisissa.
Kukaan ei jaksa pitkään hänen kanssa. Ja tämä ihminen kärsii yksinäisyydestään, mutta ei osaa tai halua kasvaa sosiaalisissa taidoissaan.

Se kannattaa selvittää ensin itselleen, että sattuuko olemaan jotain häiriötekijää kuten esimerkiksi asperger, mikä itsessään estää sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä, mutta jos ei ole mitään erikoisempaa silläpuolen, niin sitten on vain opittava elämään sen tosiasian kanssa etteivät kaikki ole samanlaisia.

Toki oman persoonallisuuden tunteminen auttaa ymmärtämään elämässä tehtyjä valintoja, vaikka aina se ei aukene pelkästään itsetutkiskeluolla, vaan sitä joutuu peilaamaan eri lähteistä ja yksi keino siihen on käydä läpi persoonallisuustestejä, mutta niissä ei parane laskea liikaa yhden varaan, vaan pitää tehdä useampi erilainen ja sittenkin suhtautua varauksella, koska sitä helposti arvioi itseänsä vähän väärin ja todellisempi tulos saavutettavissa vasta sitten kun otetaan huomioon myös muiden arviot, tosin se nyt riippuu itsekunkin lähtötilanteesta, josko sellaista tarvitaan.

Kiitos vastauksista. Yllätyksekseni ehkä sairastan aspergeriä tai olen muuten vaan tosi inhottava ihminen! Tai sitten selitin todella huonosti tilanteeni. Kuulostaako todella noin pahalta?! Minä kun luulin olevani suht normaali, krooninen masennus on.

Yksin omasta tahdosta. Joo, olen. Tottumus on toinen luonto eli luonne.

Sujuu näinkin. Vaikeuksia kyllä riittää kun ei ole kuin yksi pää ja vain kaksi kättä. Kun johonkin en yksinäni pysty... on vaan totuttava ajatukseen, etten sitä voi tai saa... antaapa sitten olla.
Vuosia, kaksi tai kolme...neljä kun on yksin, ei koe enää mitään "tarvetta" muuhun. Tuskaa se aluksi oli mutta kait sitä ihminen sopeutuu vaikka mihin ja pahempaankin kuin yksinäisyyteen. Se on sitä elossaolon taistelua ja lopulta se helpottaa. Taistelussa ja pyrkimyksissä on joskus annettava periksi. Katkerako? En ole. Jokaisella on elämänsä. On rikkaat vuodet ja köyhät vuodet. On ystäviä, on yksinäisyyttä. Ei kaikkea voi saada.

mistä syystä/syistä ihmissuhteet alkavat mennä huonommin? etkö itse jaksa ylläpitää suhteita, vai tuleeko kenties joku ongelma eteen, kun suhde tiivistyy/alatte tuntea toisianne paremmin?

Minulta sosiaalinen kanssakäyminen vaati paljon voimia, jonka vuoksi tarvitsen yksinäisyyttä kerätääkseni voimia. Välillä on ikävää olla yksin, mutta seurassa tunnen silti vain katselevani toisia enkä oikein osaa elää sellaista normaalia elämää, niin että olisin aina ihmisten kanssa tekemässä jotakin.
Kyse on usein siitä mihin on tottunut. Jos on ollut pienenä paljon yksin, sitä myöhemminkin on tapana olla ylhäisessä yksinäisyydessään. Ja sosiaalisiataitoja aloittelemaan jo lapsena. Itselläni tämä vaihe hieman jäi, jonka vuoksi olen oppinut vasta parin vuoden aikana katsomaan ihmisiä silmiin ja reagoimaan siihen mitä he puhuvat minulle.
Olen enemmän ihminen, joka pitää ihmisisten tutkimisesta ja katselemisesta. En oikein osaa elää olemalla mukana tapahtumissa. Toiset ihmiset ovat elämänhaluisia, sosiaalisia, toiset katsojia, tutkijoita.

Heips! Älä nyt ainakaan syyllisty lisää tilanteesta. Miten olisi, jos menisit mukaan muutamaan harrastusryhmään? Esim. työväen-/kansalaisopistoon tai johonkin potilasjärjestöön. Tapaisit ihmisiä, muttet olisi siellä hakemassa henkilökohtaista ystävyyttä, vaan touhuamassa jotain yhteistä mukavaa tai hyödyllistä. Itse koen ainakin sosiaalisten kontaktien tarpeen tyydyttyvän pitkälti harrastusryhmissä. Seurakunnillakin voi olla eritasoisia kuoroja ja muuta toimintaa.

Toinen pointsi on ikä. Yleensä kestävimmät ystävyyssuhteet luodaan jo hyvin nuorena, parissakymmenissä tai niillä main. Lapsuudentoverit kulkevat mukana parhaimmillaan koko elämä, kuolemaan saakka. Ystävyyssuhteiden luonti ei ole enää samanlaista myöhemmin. Ehkä siihen ei ole riittäviä taitoja tai ehkä toinenkaan osapuoli ei halua enää sitoutua kiinteään ystävyyssuhteeseen. Ehkä lapsuudentoverit ovat enemmän sukulaisuussuhteita muistuttavia suhteita ja siksi kestävämpiä. Joka tapauksessa kaikilla ystäviä tulee ja menee, sekin on normaalia.

Kolma pointsi on, että ehkä olet itsekin hakeutunut vääränlaiseen seuraan, tai vedät puoleesi nk. vääriä ihmisiä. Omaan seuraani on äskettäin hakeutunut ihminen, joka edellyttää minun muuttuvan suunnilleen täysin persoonallisuudeltani ja sosiaalisilta tavoiltani. Eli hänellä on ollut valmis kaava ystävyydelle, ja satunnaisesti tavatun ihmisen olisi istuttava tähän kuvioon. Mielestäni outo tapa luoda ystävyyssuhteita. Harkitsen koko ajan pakkien antamista. Kyseessä on suhde, jossa minulla ei ole todellisuudessa oikeutta olla minä. En ole bilehile, vaan arvostan rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä, vaikkakin vain harvoin. Jos minun pitää nyt muuttua hälinän keskipisteeksi, niin mieluummin pakkaan rinkan ja pakenen Nuuksioon.

Ite nautin olla yksin ja kuunnella radio Novaa. Jos haluan tavata ihmisiä, niin meen baariin kahville.

Tämä on hyvä ketju, samaistuin monen kirjoittajan tekstiin! Itse olen nelikymppinen nainen, yksinäinen, introvertti. Tai no, on minulla ihmisiä ympärilläni, jopa sellaisia, joita voin kutsua ystäviksi. Kuitenkin tuntuu, ettei kukaan ihan hyväksy minua juuri sellaisena kuin olen. Minulle usein sanotaan "älä ole tollanen". Pitäisi olla jotenkin toisenlainen, mutta en osaa enkä edes halua olla muuta kuin olen.

Yksi naispuolinen ystäväni on luonteeltaan takertuva. Hänellä oli suhde mieheen, johon hän takertui kynsin ja hampain (oma tulkintani perustuen hänen puheisiinsa ja käytökseensä). Minuun oli yhteydessä lähinnä silloin, kun mies ei käyttäytynyt hänen haluamallaan tavalla, ja siitä ahdistuneena hän soitti ja vuodatti angstiaan. Nyt kun suhde tuohon mieheen on päättynyt, hän takertuu minuun. Ja nyt hän on kovin ahdistunut ja loukkaantunut, kun en osaa olla sellainen kun hän haluaisi. Kuten sanottu olen introvertti, kaipaan paljon omaa rauhaa. Ja tämä kaverini ei kestä hetkenkään yksinäisyyttä, hän tarvitsee koko ajan jonkun seurakseen. Minua tällainen ripustautuminen ahdistaa, joten olen ottanut etäisyyttä.

Kuitenkin koen itseni yksinäiseksi. Vaikka nautin omasta rauhasta, niin satunnaisesti haluaisin seuraa vaikka teatteriin tai lasilliselle. Esim. kerran viikossa tai kahdessa, tai vaikka kerran kuussa tapahtuva tapaaminen riittäisi minulle. Minulla on harrastuksia, käyn mm. työväenopiston kursseilla, joista joku muukin mainitsi. Pidän liikunnasta. Minulla on suhteellisen vaativa työ. Mutta esim. viikonloput vietän lähes poikkeuksetta yksin. Kieltämättä olen vähän masentunut. Tänään tein ihanaa ruokaa, otin lasin viiniäkin. Mutta tuli vähän apea olo, kun ei ollut ketään seuranani.

En tiedä pystyykö kukaan ymmärtämään mitä ajan takaa? Että olen yksinäinen ja kärsin siitä, vaikka periaatteessa minulla oli ystävä, jonka itse tavallaan hylkäsin. Kuulostan varmaan tosi itsekkäältä... mutta onko se liikaa vaadittu, että saisin olla vain oma itseni, eikä tarvitsisi mukautua jonkun muun mieleiseen muottiin? Että joku pitäisi minusta ihan omana itsenäni, kaikkine virheineni, eikä koko ajan käskisi muuttumaan?