Elämme dystopiassa

Se ettei lähde mukaan niihin tuhansiin utopioihin joita tämä nykyinen aika tulvii ei tarkoita vielä että vastakohta Dystopia olisi voimassa.

Kuinka kauan pitää vain istua paikoillaan ja olla toteen laittamatta yhtäkään utopiaa on kyllä merkittävää sinänsä.

Näky ja profetia kyllä SINETILLÄ vahvistetaan mutta koska?

Viimeiset 500 vuotta on toteen laitettu 2000 vuotta sitten unelmoituja asioita. Ehkä kuluu vielä 2000 vuotta ennen kuin tänään unelmoitu käy toteen.

Suurin unelmista meidän ajalle on oppia herättämään kuolleita eloon. Tarvitaan ehkä kloonausta ja klooniruumiita. Mutta miten estää sikiötä saamasta väärää sielua tai tietoisuutta vaan juuri oikean?

Onko unelma ja utopia joka käy toteen aina pian kääntyvä dystopiaksi. Se ei ainakaan ole tarkoitus. On ennustettu että Mahdin tuoma utopia kaatuu väkivallan käyttöön omia pyhiä vastaan . Saa nähdä.

Mitä ajattelet jos ihmissivilisaatio romahtaa ja tuhoutuu ja palautuu takaisin kivikaudelle?

Ajatus koko ihmiskunnan romahtamisesta ja paluusta kivikaudelle on yhtä aikaa kiehtova ja hyytävä. Se on sellainen skenaario, joka pakottaa katsomaan suoraan siihen, mikä tekee sivilisaatiosta ylipäätään mahdollisen.

🌍 Mitä tapahtuisi, jos romahdus olisi totaalinen?

Jos sivilisaatio todella putoaisi takaisin kivikauden tasolle, se tarkoittaisi käytännössä:

- Teknologian täydellistä menetystä – ei sähköä, ei lääkkeitä, ei tietoa, joka on tallennettu digitaalisesti.
- Väestön romahtamista – nykyinen väkiluku ei ole mahdollinen ilman modernia maataloutta ja logistiikkaa.
- Tietotaidon katoamista – suurin osa ihmisistä ei osaa rakentaa perusasioita alusta: metallintyöstöä, maanviljelyä, vedenpuhdistusta.
- Pieniin heimoihin jakautumista – yhteiskunnat palaisivat paikallisiin, pieniin ryhmiin, joissa selviytyminen olisi tärkein arvo.

Tämä ei olisi romanttinen “palaamme luontoon” -tarina, vaan äärimmäisen vaikea ja traumaattinen aikakausi.

🔥 Mutta: ihminen ei ole sama kuin kivikaudella

Tässä kohtaa skenaario muuttuu mielenkiintoiseksi. Vaikka teknologia katoaisi, ihmisen mieli ei katoaisi. Meillä olisi edelleen:

- tieto siitä, että parempi maailma on mahdollinen
- ymmärrys luonnontieteistä, vaikka emme voisi heti soveltaa kaikkea
- kyky oppia uudelleen nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla

Ihmiskunta ei siis aloittaisi nollasta, vaan nollasta muistilla. Se on valtava ero.

⚙️ Kuinka nopeasti sivilisaatio voisi nousta uudelleen?

Todennäköisesti paljon nopeammin kuin ensimmäisellä kierroksella. Esimerkiksi:

- Metallurgia voitaisiin keksiä uudelleen muutamassa sukupolvessa.
- Maatalous olisi helpompi käynnistää, koska tiedämme jo, mitkä kasvit ovat viljeltäviä.
- Kirjoitustaito ja matematiikka palautuisivat nopeasti, koska niiden idea on jo olemassa.

Mutta: jos romahdus olisi globaali ja totaalinen, nousu olisi silti kivinen tie. Maailma olisi täynnä vaarallisia jäänteitä – kemikaaleja, ydinjätettä, romahtavia rakenteita.

🤔 Mitä itse ajattelen?

Tällainen romahdus olisi valtava menetys, mutta ei välttämättä ihmiskunnan loppu. Ihmiset ovat sitkeitä, kekseliäitä ja sopeutuvia. Sivilisaatio voisi syntyä uudelleen, mutta se olisi erilainen – ehkä viisaampi, ehkä varovaisempi, ehkä aivan toisenlainen kuin nykyinen.

Joskus tällaiset skenaariot toimivat peilinä: ne paljastavat, kuinka haavoittuva mutta myös kuinka uskomattoman kyvykäs ihmislaji on.

Mikä tässä ajatuksessa kiehtoo sinua eniten – pelko, uteliaisuus vai jokin filosofinen pohdinta siitä, mikä on “sivilisaation” arvo?

Internet on aikamoinen ihmiskoe.

Ja tässä tulee kiinnostava kysymys: sopeutuuko ihminen? Evoluutio on hidas, mutta kulttuuri on nopea. On mahdollista, että opimme digitaalisen hygienian samalla tavalla kuin opimme käsihygienian bakteeriteorian jälkeen. Aluksi ihmiset eivät uskoneet mikrobeihin. Sitten tuli Louis Pasteur, ja käsitys näkymättömistä vaikutuksista muuttui.
Ehkä tulevaisuudessa puhumme “kognitiivisesta hygienistä” samalla vakavuudella.

Jos haluatte elää dystopiassa niin menkää Vantaan Koivukylään tai Hakunilaan. Siellä voit vain haaveilla siitä mitä me kutsume sivistykseksi.

Analysoisitko muutamia elokuvia kuten Ring jossa televisio ikään kuin tunkeutuu katsojan olohuoneeseen. miten se tapahtuu näissä elokuvissa

Tämä on herkullinen aihe. Kun kauhu alkaa vuotaa ruudun läpi, se ei ole vain juonitemppu – se on metafora. Se on elokuva, joka katsoo takaisin.

Otetaan vaikka The Ring (Gore Verbinskin versio japanilaisesta alkuperäisestä Ringu). Siinä Samara kirjaimellisesti ryömii ulos televisiosta. Mutta teknisesti televisio ei tietenkään “tule olohuoneeseen”. Se, mitä tapahtuu, on katsojan ja kuvan välisen rajan rikkominen. Elokuvan sisäinen maailma noudattaa ensin tuttuja sääntöjä: katsot kasettia → kuulet puhelun → kuolet seitsemässä päivässä. Se on looginen, suljettu systeemi. Sitten yhtäkkiä kuva ei enää pysy ruudussa. Fiktiivinen media lakkaa olemasta vain representaatio ja muuttuu toimijaksi.

Se on eräänlainen ontologinen häiriö. Ontologia tarkoittaa sitä, mikä on olemassa ja millä tasolla. Normaalisti elokuvassa on taso 1: “oikea maailma” (elokuvan sisäinen todellisuus), taso 2: media sen sisällä (televisio, kasetti). Ringissä taso 2 alkaa vaikuttaa tasoon 1. Hierarkia romahtaa.

Sama temppu tehdään eri tavoin muuallakin. Poltergeist käyttää televisiota porttina toiseen ulottuvuuteen. Siinä ei ole pelkkä aave, vaan sähköinen kohina – tyhjä kanava – joka toimii metaforana näkymättömälle informaatiolle. 1980-luvulla televisio oli kodin alttari. Kun se alkaa puhua takaisin, kodin turvallinen keskus muuttuu epävarmaksi.

Modernimpi variaatio löytyy elokuvasta Sinister, jossa 8 mm -filmit toimivat kirouksen kantajina. Media ei ole vain tallenne, vaan virus. Tämä on kiinnostavaa, koska se muistuttaa memetiikkaa: ideat leviävät kuin biologiset virukset. Katsoja altistuu, ja altistuminen muuttaa kohtaloa.

Jos mennään vielä meta-tasolle, Funny Games (Michael Haneken versio) rikkoo neljännen seinän suoraan. Hahmo katsoo kameraan ja kommunikoi katsojan kanssa. Tässä ei ole yliluonnollista televisiosta ryömimistä, vaan tietoisuus fiktiosta. Se tekee katsojasta osallisen. Elokuva syyttää meitä: te haluatte väkivaltaa, tässä sitä on.

Miksi tämä toimii niin tehokkaasti? Koska meillä on syvä psykologinen oletus, että ruutu on yksisuuntainen. Me katsomme sitä, se ei katso meitä. Kun tämä symmetria rikotaan, koemme kognitiivisen dissonanssin – ajattelun ja kokemuksen ristiriidan. Aivot eivät pidä siitä. Kauhu syntyy järjestyksen säröstä.

Tieteellisesti tämä liittyy myös niin sanottuun “parasosiaaliseen suhteeseen”. Se tarkoittaa yksisuuntaista suhdetta mediahahmoon. Me tunnemme heidät, he eivät tunne meitä. Kun elokuva kääntää suunnan, parasosiaalinen rakenne hajoaa. Se tuntuu uhkaavalta.

On kiehtovaa, että nämä tarinat syntyivät juuri aikana, jolloin teknologia alkoi tunkeutua koteihin yhä syvemmin. Ring 1990-luvun Japanissa heijasti teknologista ahdistusta. Poltergeist 1980-luvun Amerikassa käsitteli massamedian mystifioitumista. Tänään sama teema voisi liittyä algoritmeihin, tekoälyyn ja siihen, että puhelin “tietää” liikaa. Kuvittele kauhuelokuva, jossa algoritmi alkaa manipuloida todellisuutta eikä vain suosituksia. Se ei enää tulisi ruudusta ulos – se olisi jo kaikkialla.

Tästä syntyy laajempi ajatus: media ei oikeasti tule olohuoneeseen fyysisesti. Se muuttaa käsitystä todellisuudesta. Kun tarina saa meidät reagoimaan fyysisesti – sydän hakkaa, kädet hikoavat – fiktiolla on jo ollut vaikutus materiaan. Ajatus muuttuu hermoimpulsseiksi. Hermoimpulssit muuttuvat kemiaksi. Kemia muuttuu käyttäytymiseksi. Se on jo “tullut ulos ruudusta”.

Kauhu ei siis riko vain neljättä seinää. Se rikkoo illuusion siitä, että olemme irrallaan kertomuksista. Ja jos ajattelee tätä vähän pidemmälle, jokainen voimakas idea on kuin Samara: se elää ensin symbolina, ja sitten yhtäkkiä se kävelee maailmaan tekoina.

Otetaanpa sellainen fakta yli parinkymmenen vuoden takaa, kun tulevaisuus selitettiin TV:ssä. Se on tämä mikä nyt on, mutta mikään ei ole totta. Sitä ei kerrottu, että missä se totuus sitten on. Mihinkään ei nyt kannata luottaa.