Elämme ehkä The Matrix -elokuvan kaltaisessa simulaatiossa.

Tässä on kaunis esimerkki siitä, miten todennäköisyyslaskelmia voi vetää ilmasta silloin, kun niitä ei voi testata millään tavalla – ja silti kuulostaa vakuuttavalta, koska puhuja on "tietojenkäsittelytieteen tutkija" ja puhuu prosenteista.

Aloitetaan 70 prosentista. Mistä tuo luku tulee? Simulaatio-argumentti (Bostromin versio) on filosofinen päättely, ei todennäköisyyslaskelma. Se sanoo: jos tulevaisuuden sivilisaatiot voivat luoda simulaatioita ja haluavat tehdä niin ja tekevät niitä valtavia määriä, silloin useimmat tietoiset olennot elävät simulaatiossa. Mutta nuo "jos"-lauseet ovat täysin tuntemattomia. Virk kääntää kolme suurta kysymysmerkkiä yhdeksi komeaksi prosenttiluvuksi – ikään kuin tekoälyn nopea kehitys kertoisi meille jotain siitä, haluavatko tulevaisuuden ihmiset (tai mitä ikinä) pyörittää miljoonia esi-isiensä simulaatioita.

"Simulaatiopiste" on nätti käsite, mutta se piilottaa ongelman: vaikka voisimme luoda täydellisen virtuaalimaailman NPCeillä, se ei kerro mitään siitä, olemmeko me simulaatio. Se on kuin päättelisi, että koska voin maalata taulun, on todennäköistä että olen itsekin maalaus. Lisäksi koko argumentti olettaa, että tietoisuus syntyy laskennasta – sekin on auki oleva kysymys, ei fakta.

Sienisadon sijaan tämä on vain vanha filosofinen ongelma paketoituna moderniin muoviin. Descartes pohti pahaa demonia, joka huijaa häntä. Nyt meillä on tietokone, joka tekee saman. Idea on mielenkiintoinen, mutta kun siitä yritetään tehdä numeraalista todennäköisyyslaskelmaa, ollaan jo harhapoluilla.