RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI-LAUANTAI, EI SUNNUNTAI

Anonyymi-ap

Aihe, josta ehkä on eniten kiistaa kristillisten seurakuntien piirissä, on kysymys oikeasta raamatullisesta pyhäpäivästä. Tämä on siksi tärkeä aihe, koska pyhäpäiväkysymys on myös pelastuskysymys. Ei niin, että pelastuisimme tekojemme kautta, ainoastaan armosta uskon kautta  Jeesukseen Kristukseen, koska emme voi saada syntejämme anteeksi muuta kuin Jeesuksen sovitusuhrin kautta. Mutta Jumala vaatii, että luovumme synneistämme, jos mielimme päästä Taivaaseen ja Uuteen Maahan. Ja synti on juuri Jumalan lain rikkomista, myös sitä jos emme pyhitä sapatinpäivää.
No niin, eli neljäs käsky kehottaa pyhittämään seitsemännen päivän ja olemaan silloin tekemättä työtä ja askareita. Tämän käskyn rikkominen on myös syntiä(1.Joh.3:4).
Toiset viettävät pyhäpäivänään sunnuntaita, toiset lauantaita ja kolmannet väittävät voivansa itse valita minkä päivän tahansa. Tää kolmas vaihtoehto putoaa heti pois, koska Jumala on nimenomaan kehoittanut pyhittämään seitsemännen päivän. Mitä päivää juutalaiskansa pyhitti Vanhan Testamentin aikaan, siitä selviää mikä oli oikea pyhäpäivä Vanhan Liiton aikana. Tunnettu tosiasia on, että juutalaiskansa on aina pyhittänyt pyhäpäivänään lauantai-sapattia, joka ajoittuu perjantain ja lauantain auringonlaskujen väliin. Eka vaihtoehto, eli sunnuntaikin putoaa siten pois, kun luemme Matteuksen evankeliumista, että Jeesus opetti ettei laista katoa ja poistu(eikä siis muutukaan) yksikään kirjain tai piirto (Matt.5:17-21). Ja tätä vahvistaa myös se, että luettuamme Uuden Testamentin alusta loppuun, emme sieltä löydä yhtään mainintaa siitä, että pyhäpäivä pitäisi muuttaa viikon seitsemänneltä päivältä viikon ensimmäiselle päivälle.
    Ja viikon seitsemäs päivähän oikeasti on lauantai, vaikka se Suomessa ja joissakin muissakin maissa 1970-luvun alussa muutettiinkin sunnuntaiksi. Ihmisten tekemä muutos ei muuta Jumalan säädöksiä.
    Kirkkohistoriasta taas selviää, että 300-luvun alussa Rooman valtakunnassa tapahtui jotain outoa. Silloin, vuonna 321 keisari lailla teki viikon ensimmäisestä päivästä, aurinkopäivästä, Rooman yhteiskunnan viikottaisen vapaapäivän. Rooman kirkko paavi Sylvesterin johdolla seurasi pian perässä lopettaen sapatinvieton ja alkaen viettää pyhäpäivänään aurinkopäivää, viikon ensimmäistä, joka nyt oli Rooman yhteiskunnan lakisääteinen juhlapäivä.
    Eli oikea Raamatullinen pyhäpäivä on sapatti-lauantai. Sapattiuskonpuhdistus menee nopealla vauhdilla eteenpäin. Jatkuvasti ympäri maailmaa uskovat huomattuaan asian, alkavat pyhittään oikeata pyhäpäivää sapatti-lauantaita ja luopuvat sunnuntaista.  Suurin sapattia viettävä seurakunta taitaa nykyään olla Seitsemännen Päivän Adventtiseurakunta, ja toisena tulee perässä Seitsemännen Päivän  Helluntaiseurakunta, joita heitäkin on jo useita miljoonia.
   Liity sinäkin sapatinviettäjien joukkoon ja astu askel eteenpäin kuuliaisuuden tiellä ja vältä pedon merkki.

89

111

Äänestä

    Vastaukset 89

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi00001

      Oletko itse laseknut, onko sadan tuhannen kopion raja samast aaiheesta jo täyttynyt sinun roskaamisestasi kaikilla Suomi24-palstoilla?

      • Anonyymi00002

        Mikä vika aiheessa mielestäsi ?

      • Anonyymi00003
        Anonyymi00002 kirjoitti:

        Mikä vika aiheessa mielestäsi ?

        Ongelmana on, että samat kopiosi toistuvat satoja tuhansia kertoja – mitään uutta ei ole. Olen tutkinut E. W.:n ennustuksia ja lukenut useita Ellen Whitein kirjoja, hänen ennustukset eivät ole toteutuneet.

      • Anonyymi00004
        Anonyymi00003 kirjoitti:

        Ongelmana on, että samat kopiosi toistuvat satoja tuhansia kertoja – mitään uutta ei ole. Olen tutkinut E. W.:n ennustuksia ja lukenut useita Ellen Whitein kirjoja, hänen ennustukset eivät ole toteutuneet.

        Itse asiassa hän on tehnyt useita vääriä ennusteita.

      • Anonyymi00006

        On siinä jotain lähes runollista. Astut yhdelle keskustelufoorumille, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Luulet löytäväsi uusia näkökulmia, erilaisia keskusteluja tai edes hieman vaihtelua. Mutta ei. Vastassa on aina sama näytelmä.

        Jossakin on jälleen kiire todistaa, että koko ihmiskunnan pitäisi kääntyä adventismiin. Samalla toistetaan yhtä ja samaa oppia kuin se olisi juuri löydetty, vaikka sitä on kierrätetty sukupolvelta toiselle. Antikristusta etsitään väsymättä joka suunnasta, mutta lopputulos on aina ennalta arvattava: paavi. Ei poikkeuksia, ei uusia perusteluja, vain sama johtopäätös.

        Tekstitkin tuntuvat olevan kuin hiilipaperilla monistettuja. Samat lainaukset, samat kaaviot, samat iskulauseet. Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Satojentuhansien viestien jälkeenkin vaikutelma on kuin lukisi yhtä ja samaa kopiota eri otsikon alla.

        Ironisinta on, ettei keskustelu juuri koskaan etene. Uusia kysymyksiä ei synny, uusia ajatuksia ei kehitetä. Vanha moniste vain löytää jälleen uuden julkaisupaikan, ja seuraavana vuonna sama kierros alkaa alusta.

      • Anonyymi00007
        Anonyymi00006 kirjoitti:

        On siinä jotain lähes runollista. Astut yhdelle keskustelufoorumille, sitten toiselle ja vielä kolmannelle. Luulet löytäväsi uusia näkökulmia, erilaisia keskusteluja tai edes hieman vaihtelua. Mutta ei. Vastassa on aina sama näytelmä.

        Jossakin on jälleen kiire todistaa, että koko ihmiskunnan pitäisi kääntyä adventismiin. Samalla toistetaan yhtä ja samaa oppia kuin se olisi juuri löydetty, vaikka sitä on kierrätetty sukupolvelta toiselle. Antikristusta etsitään väsymättä joka suunnasta, mutta lopputulos on aina ennalta arvattava: paavi. Ei poikkeuksia, ei uusia perusteluja, vain sama johtopäätös.

        Tekstitkin tuntuvat olevan kuin hiilipaperilla monistettuja. Samat lainaukset, samat kaaviot, samat iskulauseet. Vuodesta toiseen, vuosikymmenestä toiseen. Satojentuhansien viestien jälkeenkin vaikutelma on kuin lukisi yhtä ja samaa kopiota eri otsikon alla.

        Ironisinta on, ettei keskustelu juuri koskaan etene. Uusia kysymyksiä ei synny, uusia ajatuksia ei kehitetä. Vanha moniste vain löytää jälleen uuden julkaisupaikan, ja seuraavana vuonna sama kierros alkaa alusta.

        On hämmästyttävää, kuinka sama teksti ilmestyy kerta toisensa jälkeen lähes jokaiselle mahdolliselle keskustelufoorumille. Sisältö pysyy käytännössä sanasta sanaan samana – mitään uutta ei tule, vain vanha kopio julkaistaan jälleen uudessa paikassa.

        Satojen eri keskustelupalstojen läpikäynnin jälkeen syntyy väistämättä tunne, että lukee yhtä ja samaa viestiä loputtomassa silmukassa. Samat väitteet, samat lainaukset, samat johtopäätökset. Keskustelu ei kehity eikä uusia näkökulmia synny.

        Jossain vaiheessa kiinnostus hiipuu, ei siksi että aihe olisi mahdoton keskustella, vaan siksi, ettei tarjolla ole enää mitään uutta luettavaa. Kun sama kopio leviää vuodesta toiseen kaikille mahdollisille foorumeille, siitä katoaa keskustelun tuntu ja jäljelle jää pelkkä jatkuva toisto.

      • Anonyymi00008
        Anonyymi00007 kirjoitti:

        On hämmästyttävää, kuinka sama teksti ilmestyy kerta toisensa jälkeen lähes jokaiselle mahdolliselle keskustelufoorumille. Sisältö pysyy käytännössä sanasta sanaan samana – mitään uutta ei tule, vain vanha kopio julkaistaan jälleen uudessa paikassa.

        Satojen eri keskustelupalstojen läpikäynnin jälkeen syntyy väistämättä tunne, että lukee yhtä ja samaa viestiä loputtomassa silmukassa. Samat väitteet, samat lainaukset, samat johtopäätökset. Keskustelu ei kehity eikä uusia näkökulmia synny.

        Jossain vaiheessa kiinnostus hiipuu, ei siksi että aihe olisi mahdoton keskustella, vaan siksi, ettei tarjolla ole enää mitään uutta luettavaa. Kun sama kopio leviää vuodesta toiseen kaikille mahdollisille foorumeille, siitä katoaa keskustelun tuntu ja jäljelle jää pelkkä jatkuva toisto.

        Ette te ole enää lapsia, vaan aikuisia ihmisiä. Onko antikristuksen etsiminen todella niin kiehtovaa, ettei sille löydy koskaan loppua? Vuodesta toiseen sama kysymys: missä antikristus on? Sitten etsitään taas uudelleen, vaikka vastaus on ollut omasta mielestä valmis jo aikaa sitten.

        Tulee väkisinkin mieleen, puuttuuko elämästä muuta tekemistä tai uusia aiheita, kun sama teema pyörii loputtomasti. Maailmassa riittäisi keskusteltavaa uskon, etiikan, lähimmäisenrakkauden ja ihmisten auttamisen näkökulmista, mutta huomio palaa aina samaan vanhaan aiheeseen.

        Jossain vaiheessa voisi kuvitella, että vuosikymmeniä jatkunut antikristuksen etsintä olisi jo tullut päätökseensä. Silti kierros alkaa aina uudelleen – samoin väittein, samoin perusteluin ja usein lähes sanasta sanaan samoilla teksteillä.

      • Anonyymi00009
        Anonyymi00008 kirjoitti:

        Ette te ole enää lapsia, vaan aikuisia ihmisiä. Onko antikristuksen etsiminen todella niin kiehtovaa, ettei sille löydy koskaan loppua? Vuodesta toiseen sama kysymys: missä antikristus on? Sitten etsitään taas uudelleen, vaikka vastaus on ollut omasta mielestä valmis jo aikaa sitten.

        Tulee väkisinkin mieleen, puuttuuko elämästä muuta tekemistä tai uusia aiheita, kun sama teema pyörii loputtomasti. Maailmassa riittäisi keskusteltavaa uskon, etiikan, lähimmäisenrakkauden ja ihmisten auttamisen näkökulmista, mutta huomio palaa aina samaan vanhaan aiheeseen.

        Jossain vaiheessa voisi kuvitella, että vuosikymmeniä jatkunut antikristuksen etsintä olisi jo tullut päätökseensä. Silti kierros alkaa aina uudelleen – samoin väittein, samoin perusteluin ja usein lähes sanasta sanaan samoilla teksteillä.

        Hyvä on, oletetaan että asia on mielestänne ratkaistu. Antikristus on paavi. Se tuli selväksi jo kauan sitten.

        Mutta mitä sitten?

        Mitä seuraavaksi? Kuinka monta kertaa sama päätelmä pitää vielä julkaista eri keskustelupalstoille? Mitä uutta siitä enää syntyy? Jos johtopäätös ei ole muuttunut vuosikymmeniin, miksi sama todistelu alkaa aina alusta kuin kukaan ei olisi sitä koskaan kuullut?

        Jossain vaiheessa voisi siirtyä eteenpäin. Uskonelämässä riittää paljon muutakin pohdittavaa kuin yhden ja saman väitteen loputon toistaminen. Kun samaa sanomaa levitetään vuodesta toiseen lähes muuttumattomana, keskustelu lakkaa olemasta keskustelua ja muuttuu pelkäksi kaikukammioksi.

      • Anonyymi00010
        Anonyymi00009 kirjoitti:

        Hyvä on, oletetaan että asia on mielestänne ratkaistu. Antikristus on paavi. Se tuli selväksi jo kauan sitten.

        Mutta mitä sitten?

        Mitä seuraavaksi? Kuinka monta kertaa sama päätelmä pitää vielä julkaista eri keskustelupalstoille? Mitä uutta siitä enää syntyy? Jos johtopäätös ei ole muuttunut vuosikymmeniin, miksi sama todistelu alkaa aina alusta kuin kukaan ei olisi sitä koskaan kuullut?

        Jossain vaiheessa voisi siirtyä eteenpäin. Uskonelämässä riittää paljon muutakin pohdittavaa kuin yhden ja saman väitteen loputon toistaminen. Kun samaa sanomaa levitetään vuodesta toiseen lähes muuttumattomana, keskustelu lakkaa olemasta keskustelua ja muuttuu pelkäksi kaikukammioksi.

        Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Lauantai on viikon seitsemäs päivä. Sama lause, sama rytmi, sama julistus. Se ilmestyy keskustelupalstoille, kommenttikenttiin vuodesta toiseen kuin mekaaninen kaiku. Ei uutena ajatuksena, vaan tunnuslauseena, jonka toivotaan vähitellen kuluttavan vastaväitteet pois. Kun samaa väitettä toistetaan tauotta satoja tuhansia kertoja, sen uskotaan alkavan kuulostaa itsestään selvältä. Samalla rivien väliin kirjoitetaan toinen viesti: adventismi on oikeassa, muut kristilliset kirkot ovat erehtyneet. Toisto ei kuitenkaan ratkaise kiistoja eikä tee tulkinnasta automaattisesti oikeaa.

      • Anonyymi00011
        Anonyymi00010 kirjoitti:

        Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Lauantai on viikon seitsemäs päivä. Sama lause, sama rytmi, sama julistus. Se ilmestyy keskustelupalstoille, kommenttikenttiin vuodesta toiseen kuin mekaaninen kaiku. Ei uutena ajatuksena, vaan tunnuslauseena, jonka toivotaan vähitellen kuluttavan vastaväitteet pois. Kun samaa väitettä toistetaan tauotta satoja tuhansia kertoja, sen uskotaan alkavan kuulostaa itsestään selvältä. Samalla rivien väliin kirjoitetaan toinen viesti: adventismi on oikeassa, muut kristilliset kirkot ovat erehtyneet. Toisto ei kuitenkaan ratkaise kiistoja eikä tee tulkinnasta automaattisesti oikeaa.

        On olemassa lauseita, jotka eivät enää elä ajatuksina vaan kiertävät maailmaa kuin uskonnolliset ketjukirjeet. Ne ilmestyvät aina uudelleen tuhansille eri palstoille, aivan kuin totuus olisi riippuvainen siitä, kuinka monta kertaa sama lause ehditään kirjoittaa ennen auringonlaskua.

        "Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Lauantai on viikon seitsemäs päivä."

        Siinä se on taas. Vanha tuttu vieras, joka saapuu ilman kutsua ja istuu pöytään kuin kukaan ei olisi koskaan kuullutkaan sitä ennen. Se ei tuo mukanaan uusia kysymyksiä eikä uusia näkökulmia. Se ei avaa keskustelua. Se ilmoittaa saapuneensa.

        Vuosikaudet samaa viestiä voidaan levittää ihmiseltä toiselle, palstalta toiselle, kuin jokainen uusi kopio olisi ensimmäinen kerta, kun maailma kuulee sen. Kirjoittaja katsoo ehkä ruutuaan ja kuvittelee olevansa historian viimeinen todistaja, vaikka todellisuudessa hän on vain seuraava lenkki pitkässä kopiointiketjussa, jossa suurin ihme ei ole väitteen voima vaan sen poikkeuksellinen kyky pysyä muuttumattomana.

        Tässä ajattelussa toisto alkaa saada totuuden ominaisuuksia. Mitä useammin asia sanotaan, sitä vahvemmalta se tuntuu. Sama väite sadoissa tuhansissa eri paikoissanäyttää suuremmalta kuin sama väite yhdessä paikassa, vaikka sisältö ei olisi muuttunut lainkaan. Numero korvaa perustelun. Määrä korvaa harkinnan.

        Pian koko maailma alkaa näyttää yhdeltä suurelta todistustaululta. Jokainen kalenterimerkintä on merkki. Jokainen eriävä näkemys on hyökkäys. Jokainen toinen tulkinta on merkki siitä, että joku on eksynyt. Kysymys ei enää ole siitä, mitä ihmiset ajattelevat tai miksi he ajattelevat niin, vaan siitä, kuinka nopeasti heidät voidaan sijoittaa oikeaan lokeroon.

        Dogmaattisen ajattelun vahvuus on siinä, ettei sen tarvitse koskaan hävitä. Jos joku hyväksyy sen väitteen, se on todiste oikeassa olemisesta. Jos joku hylkää sen, sekin voidaan tulkita todisteeksi: maailma vain vastustaa totuutta. Sellainen järjestelmä on kätevä, koska se sulkee kaikki ulospääsyt. Se on kuin keskustelu, jossa yksi osapuoli kirjoittaa myös vastapuolen vastaukset valmiiksi.

        Lopulta ongelmaksi ei enää muodostu se, mikä päivä viikosta on ensimmäinen tai seitsemäs, vaan se, että ihminen voi kadottaa kykynsä erottaa oman tulkintansa itse todellisuudesta. Hän ei enää katso maailmaa nähdäkseen, mitä siellä on. Hän katsoo maailmaa löytääkseen sen, minkä hän on jo päättänyt olevan siellä.

        Ja ehkä suurin paradoksi on juuri siinä: mitä enemmän ihminen vakuuttaa puolustavansa totuutta, sitä suurempi on vaara, että hän alkaa puolustaa vain omaa varmuuttaan.

        Mutta epävarmuus tarvitsee usein jatkuvaa toistoa, jotta se kuulostaisi varmuudelta.

      • Anonyymi00012
        Anonyymi00011 kirjoitti:

        On olemassa lauseita, jotka eivät enää elä ajatuksina vaan kiertävät maailmaa kuin uskonnolliset ketjukirjeet. Ne ilmestyvät aina uudelleen tuhansille eri palstoille, aivan kuin totuus olisi riippuvainen siitä, kuinka monta kertaa sama lause ehditään kirjoittaa ennen auringonlaskua.

        "Sunnuntai on viikon ensimmäinen päivä. Lauantai on viikon seitsemäs päivä."

        Siinä se on taas. Vanha tuttu vieras, joka saapuu ilman kutsua ja istuu pöytään kuin kukaan ei olisi koskaan kuullutkaan sitä ennen. Se ei tuo mukanaan uusia kysymyksiä eikä uusia näkökulmia. Se ei avaa keskustelua. Se ilmoittaa saapuneensa.

        Vuosikaudet samaa viestiä voidaan levittää ihmiseltä toiselle, palstalta toiselle, kuin jokainen uusi kopio olisi ensimmäinen kerta, kun maailma kuulee sen. Kirjoittaja katsoo ehkä ruutuaan ja kuvittelee olevansa historian viimeinen todistaja, vaikka todellisuudessa hän on vain seuraava lenkki pitkässä kopiointiketjussa, jossa suurin ihme ei ole väitteen voima vaan sen poikkeuksellinen kyky pysyä muuttumattomana.

        Tässä ajattelussa toisto alkaa saada totuuden ominaisuuksia. Mitä useammin asia sanotaan, sitä vahvemmalta se tuntuu. Sama väite sadoissa tuhansissa eri paikoissanäyttää suuremmalta kuin sama väite yhdessä paikassa, vaikka sisältö ei olisi muuttunut lainkaan. Numero korvaa perustelun. Määrä korvaa harkinnan.

        Pian koko maailma alkaa näyttää yhdeltä suurelta todistustaululta. Jokainen kalenterimerkintä on merkki. Jokainen eriävä näkemys on hyökkäys. Jokainen toinen tulkinta on merkki siitä, että joku on eksynyt. Kysymys ei enää ole siitä, mitä ihmiset ajattelevat tai miksi he ajattelevat niin, vaan siitä, kuinka nopeasti heidät voidaan sijoittaa oikeaan lokeroon.

        Dogmaattisen ajattelun vahvuus on siinä, ettei sen tarvitse koskaan hävitä. Jos joku hyväksyy sen väitteen, se on todiste oikeassa olemisesta. Jos joku hylkää sen, sekin voidaan tulkita todisteeksi: maailma vain vastustaa totuutta. Sellainen järjestelmä on kätevä, koska se sulkee kaikki ulospääsyt. Se on kuin keskustelu, jossa yksi osapuoli kirjoittaa myös vastapuolen vastaukset valmiiksi.

        Lopulta ongelmaksi ei enää muodostu se, mikä päivä viikosta on ensimmäinen tai seitsemäs, vaan se, että ihminen voi kadottaa kykynsä erottaa oman tulkintansa itse todellisuudesta. Hän ei enää katso maailmaa nähdäkseen, mitä siellä on. Hän katsoo maailmaa löytääkseen sen, minkä hän on jo päättänyt olevan siellä.

        Ja ehkä suurin paradoksi on juuri siinä: mitä enemmän ihminen vakuuttaa puolustavansa totuutta, sitä suurempi on vaara, että hän alkaa puolustaa vain omaa varmuuttaan.

        Mutta epävarmuus tarvitsee usein jatkuvaa toistoa, jotta se kuulostaisi varmuudelta.

        Antikristus on löydetty. Hyvä. Se on paavi. Leima on painettu, kansio suljettu ja varoitusjuliste ripustettu seinälle. Mutta mitä sitten?

        Se on usein kaikkein vaikein kysymys.

        On helppoa löytää vihollinen. Se antaa tunteen järjestyksestä. Maailma muuttuu yksinkertaiseksi: tuossa on oikea puoli ja tuossa väärä puoli. Tuossa on eksytys ja tuossa totuus. Tuossa on Antikristus, ja nyt voidaan huokaista helpotuksesta, koska suuri ongelma on saanut nimen.

        Mutta nimi ei vielä ratkaise mitään.

        Jos ihminen käyttää koko elämänsä etsiessään pimeyttä muista, hän saattaa huomata liian myöhään, ettei hän ole koskaan ehtinyt kysyä, mitä valo hänen omassa elämässään tarkoittaa.

        Antikristus on löydetty jo tuhansia kertoja. Hänet on nähty keisareissa, kuninkaissa, poliitikoissa, kirkoissa, liikkeissä ja milloin missäkin ajan ilmiössä. Jokainen sukupolvi näyttää löytävän oman ehdokkaansa. Lista kasvaa, mutta maailma jatkaa kulkuaan.

        Ehkä kiinnostavampi kysymys ei olekaan: "Kuka on Antikristus?"

        Ehkä vaikeampi kysymys on: "Mitä teen sen jälkeen, kun olen mielestäni löytänyt hänet?"

        Rakennanko rauhaa vai pelkoa? Opinko ymmärtämään vai ainoastaan tuomitsemaan? Muuttuuko elämäni paremmaksi vai käytänkö löydöstäni vain uutena syynä epäillä kaikkia muita?

        Sillä voi olla, että suurin vaara ei ole siinä, ettei ihminen tunnista pahaa.

        Voi olla, että suurin vaara on siinä, että hän tunnistaa sen kaikkialta muualta – paitsi omista asenteistaan.

      • Anonyymi00013
        Anonyymi00012 kirjoitti:

        Antikristus on löydetty. Hyvä. Se on paavi. Leima on painettu, kansio suljettu ja varoitusjuliste ripustettu seinälle. Mutta mitä sitten?

        Se on usein kaikkein vaikein kysymys.

        On helppoa löytää vihollinen. Se antaa tunteen järjestyksestä. Maailma muuttuu yksinkertaiseksi: tuossa on oikea puoli ja tuossa väärä puoli. Tuossa on eksytys ja tuossa totuus. Tuossa on Antikristus, ja nyt voidaan huokaista helpotuksesta, koska suuri ongelma on saanut nimen.

        Mutta nimi ei vielä ratkaise mitään.

        Jos ihminen käyttää koko elämänsä etsiessään pimeyttä muista, hän saattaa huomata liian myöhään, ettei hän ole koskaan ehtinyt kysyä, mitä valo hänen omassa elämässään tarkoittaa.

        Antikristus on löydetty jo tuhansia kertoja. Hänet on nähty keisareissa, kuninkaissa, poliitikoissa, kirkoissa, liikkeissä ja milloin missäkin ajan ilmiössä. Jokainen sukupolvi näyttää löytävän oman ehdokkaansa. Lista kasvaa, mutta maailma jatkaa kulkuaan.

        Ehkä kiinnostavampi kysymys ei olekaan: "Kuka on Antikristus?"

        Ehkä vaikeampi kysymys on: "Mitä teen sen jälkeen, kun olen mielestäni löytänyt hänet?"

        Rakennanko rauhaa vai pelkoa? Opinko ymmärtämään vai ainoastaan tuomitsemaan? Muuttuuko elämäni paremmaksi vai käytänkö löydöstäni vain uutena syynä epäillä kaikkia muita?

        Sillä voi olla, että suurin vaara ei ole siinä, ettei ihminen tunnista pahaa.

        Voi olla, että suurin vaara on siinä, että hän tunnistaa sen kaikkialta muualta – paitsi omista asenteistaan.

        Toisaalta tuo on yksi niistä kohdista, siis raikas oppi, siinä mielessä, joissa Seitsemännen päivän adventistikirkko eroaa monista muista kristillisistä perinteistä. Adventismin opetuksessa ei yleensä hyväksytä ajatusta ikuisesta tietoisesta helvetin kidutuksesta, vaan se opettaa niin sanottua ehdollista kuolemattomuutta ja lopullista tuhoa: jumalattomat eivät kärsi ikuisesti, vaan heidän olemassaolonsa päättyy.

      • Anonyymi00014
        Anonyymi00013 kirjoitti:

        Toisaalta tuo on yksi niistä kohdista, siis raikas oppi, siinä mielessä, joissa Seitsemännen päivän adventistikirkko eroaa monista muista kristillisistä perinteistä. Adventismin opetuksessa ei yleensä hyväksytä ajatusta ikuisesta tietoisesta helvetin kidutuksesta, vaan se opettaa niin sanottua ehdollista kuolemattomuutta ja lopullista tuhoa: jumalattomat eivät kärsi ikuisesti, vaan heidän olemassaolonsa päättyy.

        Ehkä yksi adventismin kiinnostavimmista piirteistä on juuri se, että se ei tarvitse ikuista kidutusta säilyttääkseen ajatuksen tuomiosta.

        Ajatus on monella tavalla poikkeava. Vuosisatojen ajan monissa kristillisissä kuvauksissa helvetti on esitetty paikkana, jossa rangaistus jatkuu loputtomasti. Adventistisessa ajattelussa kuva muuttuu: paha ei jää ikuiseksi naapuriksi Jumalan luomaan maailmaan, vaan se kohtaa lopullisen päättymisensä.

        Siinä on omalaatuinen johdonmukaisuus. Jos Jumala lopulta palauttaa kaiken hyväksi, miksi pahuuden pitäisi jatkaa olemassaoloaan ikuisena kidutuskeskuksena? Miksi maailman lopullinen puhdistuminen tarkoittaisi myös loputonta kärsimyksen säilyttämistä?

        Samalla syntyy kiinnostava vastakohta. Oppi, joka poistaa ikuisen piinan ajatuksen, voi silti synnyttää hyvin voimakkaan lopun ajan odotuksen. Helvetin liekit eivät ehkä pala ikuisesti, mutta varoituksen liekki voi palaa sitäkin kirkkaammin.

        Ehkä siinä on yksi uskonnollisten järjestelmien inhimillisistä piirteistä: sama oppi voi samaan aikaan tarjota lohdutusta yhdelle ja herättää levottomuutta toisessa. Se, mikä yhdelle näyttää armon korostukselta, voi toiselle näyttää uudenlaiselta pelon kieleltä.

        Lopulta kysymys ei ehkä ole vain siitä, millainen tuomio on, vaan myös siitä, millaisen ihmisen käsitys tuomiosta tekee.

      • Anonyymi00015
        Anonyymi00014 kirjoitti:

        Ehkä yksi adventismin kiinnostavimmista piirteistä on juuri se, että se ei tarvitse ikuista kidutusta säilyttääkseen ajatuksen tuomiosta.

        Ajatus on monella tavalla poikkeava. Vuosisatojen ajan monissa kristillisissä kuvauksissa helvetti on esitetty paikkana, jossa rangaistus jatkuu loputtomasti. Adventistisessa ajattelussa kuva muuttuu: paha ei jää ikuiseksi naapuriksi Jumalan luomaan maailmaan, vaan se kohtaa lopullisen päättymisensä.

        Siinä on omalaatuinen johdonmukaisuus. Jos Jumala lopulta palauttaa kaiken hyväksi, miksi pahuuden pitäisi jatkaa olemassaoloaan ikuisena kidutuskeskuksena? Miksi maailman lopullinen puhdistuminen tarkoittaisi myös loputonta kärsimyksen säilyttämistä?

        Samalla syntyy kiinnostava vastakohta. Oppi, joka poistaa ikuisen piinan ajatuksen, voi silti synnyttää hyvin voimakkaan lopun ajan odotuksen. Helvetin liekit eivät ehkä pala ikuisesti, mutta varoituksen liekki voi palaa sitäkin kirkkaammin.

        Ehkä siinä on yksi uskonnollisten järjestelmien inhimillisistä piirteistä: sama oppi voi samaan aikaan tarjota lohdutusta yhdelle ja herättää levottomuutta toisessa. Se, mikä yhdelle näyttää armon korostukselta, voi toiselle näyttää uudenlaiselta pelon kieleltä.

        Lopulta kysymys ei ehkä ole vain siitä, millainen tuomio on, vaan myös siitä, millaisen ihmisen käsitys tuomiosta tekee.

        "Lopun ajat" ovat taas täällä. Ne olivat täällä eilenkin. Ja viime viikolla. Ja viime vuonna. Ehkä ne ovat olleet täällä niin kauan, että ne ovat jo unohtaneet lähteä.

        Aamulla avataan Raamattu: lopun ajat. Päivällä luetaan uutiset: lopun ajat. Illalla keskustellaan maailman tapahtumista: lopun ajat. Yöllä herätään ajatukseen, että ehkä juuri tämäkin on "lopu ajat".

        Lopun ajasta tulee eräänlainen uskonnollinen kellotaulu, jossa viisarit osoittavat aina samaan kohtaan. Jokainen uusi tapahtuma saa paikkansa suuressa ennustusten palapelissä. Jos maailma muuttuu, se on merkki. Jos maailma ei muutu, sekin voi olla merkki. Hiljaisuuskin puhuu, jos sitä tarpeeksi tarkasti kuuntelee.

        On kuin historian tehtävä olisi vain odottaa viimeistä lukua. Jokainen sukupolvi avaa saman kirjan, katsoo ympärilleen ja sanoo: "Nyt tämä koskee meitä." Edelliset sukupolvet olivat valmistautuneet turhaan, mutta tällä kertaa varmasti osui kohdalle.

        Ja ehkä juuri siinä on odotuksen erikoinen voima. Se antaa jokaiselle ajalle tunteen siitä, että se on historian erityinen hetki. Tavallinen päivä muuttuu profetiaksi, tavallinen uutinen merkiksi ja tavallinen ihminen tarkkailijaksi maailmanlopun näyttämöllä.

        Mutta lopun odottamisen keskellä jää joskus vaikea kysymys taka-alalle:

        Jos loppu ei tulekaan tänään, mitä tehdään tällä päivällä?

        Sillä maailma ei koostu vain viimeisestä luvusta. Se koostuu myös kaikista niistä sivuista, jotka eletään ennen sitä.

      • Anonyymi00016
        Anonyymi00015 kirjoitti:

        "Lopun ajat" ovat taas täällä. Ne olivat täällä eilenkin. Ja viime viikolla. Ja viime vuonna. Ehkä ne ovat olleet täällä niin kauan, että ne ovat jo unohtaneet lähteä.

        Aamulla avataan Raamattu: lopun ajat. Päivällä luetaan uutiset: lopun ajat. Illalla keskustellaan maailman tapahtumista: lopun ajat. Yöllä herätään ajatukseen, että ehkä juuri tämäkin on "lopu ajat".

        Lopun ajasta tulee eräänlainen uskonnollinen kellotaulu, jossa viisarit osoittavat aina samaan kohtaan. Jokainen uusi tapahtuma saa paikkansa suuressa ennustusten palapelissä. Jos maailma muuttuu, se on merkki. Jos maailma ei muutu, sekin voi olla merkki. Hiljaisuuskin puhuu, jos sitä tarpeeksi tarkasti kuuntelee.

        On kuin historian tehtävä olisi vain odottaa viimeistä lukua. Jokainen sukupolvi avaa saman kirjan, katsoo ympärilleen ja sanoo: "Nyt tämä koskee meitä." Edelliset sukupolvet olivat valmistautuneet turhaan, mutta tällä kertaa varmasti osui kohdalle.

        Ja ehkä juuri siinä on odotuksen erikoinen voima. Se antaa jokaiselle ajalle tunteen siitä, että se on historian erityinen hetki. Tavallinen päivä muuttuu profetiaksi, tavallinen uutinen merkiksi ja tavallinen ihminen tarkkailijaksi maailmanlopun näyttämöllä.

        Mutta lopun odottamisen keskellä jää joskus vaikea kysymys taka-alalle:

        Jos loppu ei tulekaan tänään, mitä tehdään tällä päivällä?

        Sillä maailma ei koostu vain viimeisestä luvusta. Se koostuu myös kaikista niistä sivuista, jotka eletään ennen sitä.

        Aamulla avataan Raamattu: lopun ajat. Päivällä katsotaan uutiset: lopun ajat. Illalla analysoidaan maailman tapahtumia: lopun ajat. Yöllä herätään pienimpäänkin ääneen ja mietitään - "lopun ajat".

        "Lopun ajasta" tulee uskonnollinen sääennuste, jossa myrsky on aina tulossa. Jos taivas tummenee, se on merkki. Jos aurinko paistaa, se on vain merkki siitä, että myrsky piileskelee pilvien takana. Mikään havainto ei kumoa ennustusta, koska jokainen havainto voidaan sovittaa siihen.

        Jokainen uusi uutinen saa paikkansa suuressa profetioiden palapelissä. Talouskriisi? Merkki. Rauhanneuvottelu? Merkki. Teknologinen kehitys? Merkki. Hiljaisuus? Ehkä kaikkein vaarallisin merkki, koska silloin jokin tapahtuu näkymättömissä.

        Historia muuttuu odotushuoneeksi, jossa ihmiset istuvat valmiina kuulemaan kutsun viimeiselle lennolle. Jokainen sukupolvi avaa saman kirjan, katsoo omaa aikaansa ja toteaa: "Nyt tämä koskee meitä." Menneet sukupolvet olivat väärässä, mutta meidän sukupolvemme – aivan varmasti – elää viimeisiä hetkiä.

        Siinä on lopun odotuksen erikoinen viehätys. Se tekee tavallisesta päivästä suuren näyttämön. Uutinen ei ole enää uutinen, vaan enne. Naapurin keskustelu ei ole keskustelu, vaan mahdollinen merkki. Maailma ei ole enää paikka, jossa eletään, vaan arvoitus, josta etsitään jatkuvasti viimeistä vihjettä.

        Mutta kaiken odottamisen keskellä unohtuu joskus yksinkertainen kysymys:

        Jos loppu ei tulekaan tänään, mitä tehdään tällä päivällä?

        Sillä elämä ei koostu pelkästään viimeisestä luvusta. Suurin osa ihmiselämästä tapahtuu niillä sivuilla, joiden aikana ihmiset rakastavat, rakentavat, erehtyvät, oppivat ja yrittävät selvitä tavallisesta tiistaista.

        Ehkä vaikeinta ei olekaan valmistautua maailman loppuun.

        Ehkä vaikeinta on oppia elämään maailmassa, joka ei vielä ole loppunut.

      • Anonyymi00017
        Anonyymi00016 kirjoitti:

        Aamulla avataan Raamattu: lopun ajat. Päivällä katsotaan uutiset: lopun ajat. Illalla analysoidaan maailman tapahtumia: lopun ajat. Yöllä herätään pienimpäänkin ääneen ja mietitään - "lopun ajat".

        "Lopun ajasta" tulee uskonnollinen sääennuste, jossa myrsky on aina tulossa. Jos taivas tummenee, se on merkki. Jos aurinko paistaa, se on vain merkki siitä, että myrsky piileskelee pilvien takana. Mikään havainto ei kumoa ennustusta, koska jokainen havainto voidaan sovittaa siihen.

        Jokainen uusi uutinen saa paikkansa suuressa profetioiden palapelissä. Talouskriisi? Merkki. Rauhanneuvottelu? Merkki. Teknologinen kehitys? Merkki. Hiljaisuus? Ehkä kaikkein vaarallisin merkki, koska silloin jokin tapahtuu näkymättömissä.

        Historia muuttuu odotushuoneeksi, jossa ihmiset istuvat valmiina kuulemaan kutsun viimeiselle lennolle. Jokainen sukupolvi avaa saman kirjan, katsoo omaa aikaansa ja toteaa: "Nyt tämä koskee meitä." Menneet sukupolvet olivat väärässä, mutta meidän sukupolvemme – aivan varmasti – elää viimeisiä hetkiä.

        Siinä on lopun odotuksen erikoinen viehätys. Se tekee tavallisesta päivästä suuren näyttämön. Uutinen ei ole enää uutinen, vaan enne. Naapurin keskustelu ei ole keskustelu, vaan mahdollinen merkki. Maailma ei ole enää paikka, jossa eletään, vaan arvoitus, josta etsitään jatkuvasti viimeistä vihjettä.

        Mutta kaiken odottamisen keskellä unohtuu joskus yksinkertainen kysymys:

        Jos loppu ei tulekaan tänään, mitä tehdään tällä päivällä?

        Sillä elämä ei koostu pelkästään viimeisestä luvusta. Suurin osa ihmiselämästä tapahtuu niillä sivuilla, joiden aikana ihmiset rakastavat, rakentavat, erehtyvät, oppivat ja yrittävät selvitä tavallisesta tiistaista.

        Ehkä vaikeinta ei olekaan valmistautua maailman loppuun.

        Ehkä vaikeinta on oppia elämään maailmassa, joka ei vielä ole loppunut.

        Maailma on muuttunut suureksi ennustusten aarteenetsinnäksi. Jokaisen nurkan takaa löytyy merkki. Jos talous horjuu, lopun ajat lähestyvät. Jos maailma yhdistyy, sekin on merkki. Jos ihmiset riitelevät, se on merkki. Jos ihmiset yrittävät tehdä rauhaa, sekin voi olla vielä suurempi merkki, koska silloin joku suunnittelee jotain.

        Mikään ei mene hukkaan. Jokainen uutinen saa paikkansa suuressa lopun ajan kartassa. Tavallinen tapahtuma ei saa enää olla vain tapahtuma – sen täytyy olla vihje. Jokaisesta otsikosta tulee arvoitus, jokaisesta kuvasta symboli ja jokaisesta ihmisestä mahdollinen osa suurta kertomusta.

        Antikristuskin löytyy aina uudelleen. Paavi taas ja taas. Vuosisadasta toiseen maailma saa uuden epäillyn, mutta vanha epäily säilyy hengissä. Kun yksi selitys menettää voimansa, tilalle tulee uusi. Etsintä jatkuu, koska tärkeintä ei ehkä olekaan löytää vastausta, vaan säilyttää tunne siitä, että ratkaiseva hetki on aivan lähellä.

        Ja siinä on omanlaisensa jännitys. Kun tavallinen elämä ei tarjoa tarpeeksi draamaa, historia muuttuu elokuvaksi, jossa jokainen päivä voi olla viimeinen kohtaus. Uutiset korvaavat jännityselokuvat. Kalenteri muuttuu käsikirjoitukseksi. Tavallinen tiistai saa kosmisen merkityksen.

        Ehkä siksi lopun ajan odotus voi tuntua niin voimakkaalta: se antaa tunteen, että elää keskellä suurta tarinaa. Ei vain syö aamiaista, käy kaupassa ja maksa laskuja, vaan seisoo historian näyttämöllä juuri ennen suurta käännettä.

        Mutta samalla voi unohtua yksi pieni ongelma.

        Jos jokainen hetki on viimeinen hetki, ihminen voi unohtaa elää niitä hetkiä, jotka eivät koskaan päädy historian kirjoihin.

        Sillä elämä ei ole pelkästään odotushuone ennen jotakin suurta tapahtumaa. Se on myös kaikki se tavallinen aika, joka kuluu sillä välin.

      • Anonyymi00018
        Anonyymi00017 kirjoitti:

        Maailma on muuttunut suureksi ennustusten aarteenetsinnäksi. Jokaisen nurkan takaa löytyy merkki. Jos talous horjuu, lopun ajat lähestyvät. Jos maailma yhdistyy, sekin on merkki. Jos ihmiset riitelevät, se on merkki. Jos ihmiset yrittävät tehdä rauhaa, sekin voi olla vielä suurempi merkki, koska silloin joku suunnittelee jotain.

        Mikään ei mene hukkaan. Jokainen uutinen saa paikkansa suuressa lopun ajan kartassa. Tavallinen tapahtuma ei saa enää olla vain tapahtuma – sen täytyy olla vihje. Jokaisesta otsikosta tulee arvoitus, jokaisesta kuvasta symboli ja jokaisesta ihmisestä mahdollinen osa suurta kertomusta.

        Antikristuskin löytyy aina uudelleen. Paavi taas ja taas. Vuosisadasta toiseen maailma saa uuden epäillyn, mutta vanha epäily säilyy hengissä. Kun yksi selitys menettää voimansa, tilalle tulee uusi. Etsintä jatkuu, koska tärkeintä ei ehkä olekaan löytää vastausta, vaan säilyttää tunne siitä, että ratkaiseva hetki on aivan lähellä.

        Ja siinä on omanlaisensa jännitys. Kun tavallinen elämä ei tarjoa tarpeeksi draamaa, historia muuttuu elokuvaksi, jossa jokainen päivä voi olla viimeinen kohtaus. Uutiset korvaavat jännityselokuvat. Kalenteri muuttuu käsikirjoitukseksi. Tavallinen tiistai saa kosmisen merkityksen.

        Ehkä siksi lopun ajan odotus voi tuntua niin voimakkaalta: se antaa tunteen, että elää keskellä suurta tarinaa. Ei vain syö aamiaista, käy kaupassa ja maksa laskuja, vaan seisoo historian näyttämöllä juuri ennen suurta käännettä.

        Mutta samalla voi unohtua yksi pieni ongelma.

        Jos jokainen hetki on viimeinen hetki, ihminen voi unohtaa elää niitä hetkiä, jotka eivät koskaan päädy historian kirjoihin.

        Sillä elämä ei ole pelkästään odotushuone ennen jotakin suurta tapahtumaa. Se on myös kaikki se tavallinen aika, joka kuluu sillä välin.

        Paavi taas televisiossa. Antikristus hän on.Tietenkin. Siinä se on: valmis hahmo valmiiseen tarinaan.

        Ensin tehdään päätös. Antikristus on löydettävä. Sitten alkaa suuri etsintä: mitä hän on sanonut, mitä hän on tehnyt, missä hän on käynyt ja mitä väriä hänen vaatteensa sattuvat olemaan.

        Jos paavi puhuu rauhasta, se voidaan tulkita juoneksi. Jos hän puhuu yhteydestä, se voidaan tulkita eksytykseksi. Jos hän vaikenee, sekin herättää epäilyksen. Kaikki vaihtoehdot johtavat samaan lopputulokseen, koska johtopäätös on tehty jo ennen tutkimusta.

        Se on erikoinen etsintäretki, jossa kartta on piirretty ennen kuin matka alkaa.

        Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tämä ihminen oikeasti tekee?" Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

        Silloin ihmisestä ei enää tule ihmistä. Hänestä tulee merkki, symboli ja palanen ennustusten palapelissä.

        Ja kun koko elämä muuttuu symbolien metsästykseksi, tavallinen todellisuus jää helposti taka-alalle. Ihminen ei enää kohtaa toista ihmistä, vaan oman tulkintansa rakentaman hahmon.

        Ehkä suurin mysteeri ei olekaan se, kuka maailmassa täyttää jonkin ennustuksen roolin.

        Ehkä suurempi kysymys on, miksi ihminen joskus tarvitsee vihollisen niin paljon, että hän etsii sitä, kunnes löytää.

      • Anonyymi00019
        Anonyymi00018 kirjoitti:

        Paavi taas televisiossa. Antikristus hän on.Tietenkin. Siinä se on: valmis hahmo valmiiseen tarinaan.

        Ensin tehdään päätös. Antikristus on löydettävä. Sitten alkaa suuri etsintä: mitä hän on sanonut, mitä hän on tehnyt, missä hän on käynyt ja mitä väriä hänen vaatteensa sattuvat olemaan.

        Jos paavi puhuu rauhasta, se voidaan tulkita juoneksi. Jos hän puhuu yhteydestä, se voidaan tulkita eksytykseksi. Jos hän vaikenee, sekin herättää epäilyksen. Kaikki vaihtoehdot johtavat samaan lopputulokseen, koska johtopäätös on tehty jo ennen tutkimusta.

        Se on erikoinen etsintäretki, jossa kartta on piirretty ennen kuin matka alkaa.

        Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tämä ihminen oikeasti tekee?" Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

        Silloin ihmisestä ei enää tule ihmistä. Hänestä tulee merkki, symboli ja palanen ennustusten palapelissä.

        Ja kun koko elämä muuttuu symbolien metsästykseksi, tavallinen todellisuus jää helposti taka-alalle. Ihminen ei enää kohtaa toista ihmistä, vaan oman tulkintansa rakentaman hahmon.

        Ehkä suurin mysteeri ei olekaan se, kuka maailmassa täyttää jonkin ennustuksen roolin.

        Ehkä suurempi kysymys on, miksi ihminen joskus tarvitsee vihollisen niin paljon, että hän etsii sitä, kunnes löytää.

        Ja sitten astuu näyttämölle Saatana. Hän on kaikkialla. Ainakin kertomuksessa, jossa jokainen asia tarvitsee yhden suuren selityksen. Jos joku muuttuu, Saatana. Jos joku ajattelee eri tavalla, Saatana. Jos maailma ei mene oman suunnitelman mukaan, Saatana.

        Erikoista on, että tällainen hahmo ei edes tarvitse näkyä. Riittää, että hänelle annetaan tehtävälista. Hän toimii taustalla, kulisseissa ja näkymättömissä – aina siellä, missä jokin ei sovi omaan selitysmalliin.

        Jos mitään ei löydy, sekin voidaan selittää. Saatana on vain niin ovela, ettei häntä huomata.

        Siinä on täydellinen teoria: mikään ei voi todistaa sitä vääräksi, koska myös todisteiden puuttuminen muuttuu todisteeksi. Se on kuin peli, jossa vastustaja on aina piilossa ja jokainen tyhjä kohta laudalla todistaa vain hänen nerokkuuttaan.

        Lopulta vaarana on, että maailma muuttuu pelkäksi varjojen metsästykseksi. Ihmisiä ei enää nähdä ihmisinä, tekoja ei arvioida tekoina eikä ajatuksia ajatuksina. Kaiken taakse kuvitellaan näkymätön käsi.

        Ja ehkä kaikkein ironisinta on tämä:

        Kun Saatanaa etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa katsoa sitä kohtaa, jossa omat pelot, epäluulot ja ennakkoluulot asuvat.

        Jos jokaisessa varjossa nähdään vihollinen, lopulta koko maailma näyttää pimeältä.

      • Anonyymi00020
        Anonyymi00019 kirjoitti:

        Ja sitten astuu näyttämölle Saatana. Hän on kaikkialla. Ainakin kertomuksessa, jossa jokainen asia tarvitsee yhden suuren selityksen. Jos joku muuttuu, Saatana. Jos joku ajattelee eri tavalla, Saatana. Jos maailma ei mene oman suunnitelman mukaan, Saatana.

        Erikoista on, että tällainen hahmo ei edes tarvitse näkyä. Riittää, että hänelle annetaan tehtävälista. Hän toimii taustalla, kulisseissa ja näkymättömissä – aina siellä, missä jokin ei sovi omaan selitysmalliin.

        Jos mitään ei löydy, sekin voidaan selittää. Saatana on vain niin ovela, ettei häntä huomata.

        Siinä on täydellinen teoria: mikään ei voi todistaa sitä vääräksi, koska myös todisteiden puuttuminen muuttuu todisteeksi. Se on kuin peli, jossa vastustaja on aina piilossa ja jokainen tyhjä kohta laudalla todistaa vain hänen nerokkuuttaan.

        Lopulta vaarana on, että maailma muuttuu pelkäksi varjojen metsästykseksi. Ihmisiä ei enää nähdä ihmisinä, tekoja ei arvioida tekoina eikä ajatuksia ajatuksina. Kaiken taakse kuvitellaan näkymätön käsi.

        Ja ehkä kaikkein ironisinta on tämä:

        Kun Saatanaa etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa katsoa sitä kohtaa, jossa omat pelot, epäluulot ja ennakkoluulot asuvat.

        Jos jokaisessa varjossa nähdään vihollinen, lopulta koko maailma näyttää pimeältä.

        Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
        Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
        Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
        Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

      • Anonyymi00022

        Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

        Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

        Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

      • Anonyymi00023
        Anonyymi00022 kirjoitti:

        Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

        Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

        Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

        Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

        Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

        Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

        Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

        Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

        Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

        Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

        Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

      • Anonyymi00024
        Anonyymi00023 kirjoitti:

        Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

        Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

        Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

        Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

        Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

        Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

        Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

        Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

        "Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

        Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

        Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

        Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

        Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

        Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

      • Anonyymi00025
        Anonyymi00024 kirjoitti:

        "Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

        Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

        Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

        Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

        Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

        Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

        Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

        Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

        Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

        Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

        Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

        Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

        Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

        Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

        Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

        Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

        Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

        Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

        On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

        Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

        Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

        Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

        Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

      • Anonyymi00026
        Anonyymi00025 kirjoitti:

        Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

        Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

        Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

        Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

        Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

        Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

        Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

        Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

        Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

        Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

        Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

        Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

        On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

        Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

        Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

        Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

        Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

        https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

        Mind: We Have Met the Enemy
        Mieli: Olemme tavanneet vihollisen

        Sri Chaitanya Saraswat Math International
        https://scsmathinternational.com

      • Anonyymi00027
      • Anonyymi00028
        Anonyymi00027 kirjoitti:

        https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

        Mieli: Olemme tavanneet vihollisen

        Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.


        Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.

      • Anonyymi00029
        Anonyymi00028 kirjoitti:

        Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.


        Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.

        Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.

        Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).

        Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.

        Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

        Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!

        He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

        Mutta missä jumalattomuus asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.

        ____________________

        Käännösvirheet suomen kielellä.

        Katkelmia.


        Sri Chaitanya Saraswat Math International
        https://scsmathinternational.com

      • Anonyymi00030
        Anonyymi00029 kirjoitti:

        Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.

        Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).

        Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.

        Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

        Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!

        He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

        Mutta missä jumalattomuus asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.

        ____________________

        Käännösvirheet suomen kielellä.

        Katkelmia.


        Sri Chaitanya Saraswat Math International
        https://scsmathinternational.com

        Ihminen etsii Saatanaa mielellään kaukaa.

        Hän katsoo uutisia, historiaa, valtioita, kirkkoja, johtajia ja naapureita. Hän tutkii merkkejä, symboleja ja ennustuksia. Hän rakentaa kartan, jossa paha liikkuu ulkopuolella, jossain siellä missä se voidaan osoittaa sormella.

        Se on helpompaa.

        Ulkoinen vihollinen antaa selkeän tehtävän. Sitä vastaan voi taistella, siitä voi varoittaa ja sen voi nimetä. Mutta oma mieli on paljon hankalampi vastustaja, koska se ei pysy mukavasti toisella puolella rajaa.

        Se kulkee mukana.

        Joskus ihminen etsii Antikristusta niin innokkaasti muista, ettei huomaa oman sydämensä pieniä valtakuntia: ylpeyttä, vihaa, halveksuntaa ja tarvetta olla aina oikeassa.

        On paljon helpompaa julistaa:
        "Tuolla on paha."

        Vaikeampaa on kysyä:
        "Mitä pahaa minussa itsessäni saa minut tarvitsemaan vihollisen?"

        Ehkä siinä on yksi ihmisen vanhimmista kiusauksista. Hän haluaa löytää pimeyden jostakin kaukaa, koska silloin hänen ei tarvitse sytyttää valoa omaan huoneeseensa.

        Antikristuksen etsimisestä voi tulla oma antikristuksensa: ajatus, joka ottaa kaiken tilan, vaatii kaiken huomion ja lopulta muuttaa ihmisen jatkuvaksi vartijaksi, joka etsii vihollisia mutta unohtaa tarkkailla itseään.

        Silloin pahin vihollinen ei ehkä olekaan se, jonka ihminen löytää maailman tapahtumista.

        Vaan se ääni omassa mielessä, joka kuiskaa:

        "Sinä olet aina oikeassa. Kaikki muut ovat ongelma."

      • Anonyymi00031
        Anonyymi00030 kirjoitti:

        Ihminen etsii Saatanaa mielellään kaukaa.

        Hän katsoo uutisia, historiaa, valtioita, kirkkoja, johtajia ja naapureita. Hän tutkii merkkejä, symboleja ja ennustuksia. Hän rakentaa kartan, jossa paha liikkuu ulkopuolella, jossain siellä missä se voidaan osoittaa sormella.

        Se on helpompaa.

        Ulkoinen vihollinen antaa selkeän tehtävän. Sitä vastaan voi taistella, siitä voi varoittaa ja sen voi nimetä. Mutta oma mieli on paljon hankalampi vastustaja, koska se ei pysy mukavasti toisella puolella rajaa.

        Se kulkee mukana.

        Joskus ihminen etsii Antikristusta niin innokkaasti muista, ettei huomaa oman sydämensä pieniä valtakuntia: ylpeyttä, vihaa, halveksuntaa ja tarvetta olla aina oikeassa.

        On paljon helpompaa julistaa:
        "Tuolla on paha."

        Vaikeampaa on kysyä:
        "Mitä pahaa minussa itsessäni saa minut tarvitsemaan vihollisen?"

        Ehkä siinä on yksi ihmisen vanhimmista kiusauksista. Hän haluaa löytää pimeyden jostakin kaukaa, koska silloin hänen ei tarvitse sytyttää valoa omaan huoneeseensa.

        Antikristuksen etsimisestä voi tulla oma antikristuksensa: ajatus, joka ottaa kaiken tilan, vaatii kaiken huomion ja lopulta muuttaa ihmisen jatkuvaksi vartijaksi, joka etsii vihollisia mutta unohtaa tarkkailla itseään.

        Silloin pahin vihollinen ei ehkä olekaan se, jonka ihminen löytää maailman tapahtumista.

        Vaan se ääni omassa mielessä, joka kuiskaa:

        "Sinä olet aina oikeassa. Kaikki muut ovat ongelma."

        He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

      • Anonyymi00032
        Anonyymi00031 kirjoitti:

        He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

        He maalaavat paholaisen seinälle ja käyvät sitä vastaan sotaan. He osoittavat kuvaa, huutavat varoituksia ja nostavat nyrkkinsä valmiiksi taisteluun. He uskovat löytäneensä vihollisen, koska vihollisella on nimi ja hahmo. Se tuntuu turvalliselta: paha on tuolla, ei täällä.

        Mutta ehkä juuri siinä on suurin harha.

        Ihminen voi käyttää koko elämänsä taistellen varjoa vastaan ja unohtaa katsoa sitä kohtaa, josta varjo syntyy.

        Hän voi etsiä Saatanaa toisten sanoista, toisten tavoista ja toisten uskomuksista, samalla kun hänen oma sydämensä saa kasvaa rauhassa ylpeyden, vihan, kateuden ja halveksunnan ympäröimänä.

        Hän voi vihata pahaa niin voimakkaasti, että viha itse alkaa muistuttaa sitä, mitä hän väittää vastustavansa.

        Silloin taistelusta tulee outo näytelmä: ihminen lyö vihollisen kuvaa seinällä tietämättä, että todellinen taistelu tapahtuu hänen omassa sisimmässään.

        Sillä ehkä pahin linnake ei ole paikka maailmassa.

        Se on ihmisen sydän silloin, kun ego istuu valtaistuimella ja kaikki muut hyveet joutuvat sen palvelijoiksi.

        Siellä syntyvät ylpeys, ahneus, katkeruus ja tarve nähdä muut väärässä. Siellä rakennetaan pienet valtakunnat, joissa ihminen itse toimii tuomarina ja antaa omalle vihalleen pyhän nimen.

        Ehkä Harmageddon ei ala taivaalta putoavista merkeistä.

        Ehkä se alkaa jokaisessa ihmisessä sillä hetkellä, kun hän lakkaa kysymästä: "Miten voisin muuttua?"

        ja kysyy vain:

        "Kuka muu on syyllinen?"

        Sillä suurin voitto pimeydelle ei ehkä ole se, että ihminen lakkaa uskomasta hyvään.

        Ehkä suurin voitto on se, että ihminen kuvittelee taistelevansa hyvän puolesta samalla kun hänen sydämensä kovettuu.

      • Anonyymi00033
        Anonyymi00032 kirjoitti:

        He maalaavat paholaisen seinälle ja käyvät sitä vastaan sotaan. He osoittavat kuvaa, huutavat varoituksia ja nostavat nyrkkinsä valmiiksi taisteluun. He uskovat löytäneensä vihollisen, koska vihollisella on nimi ja hahmo. Se tuntuu turvalliselta: paha on tuolla, ei täällä.

        Mutta ehkä juuri siinä on suurin harha.

        Ihminen voi käyttää koko elämänsä taistellen varjoa vastaan ja unohtaa katsoa sitä kohtaa, josta varjo syntyy.

        Hän voi etsiä Saatanaa toisten sanoista, toisten tavoista ja toisten uskomuksista, samalla kun hänen oma sydämensä saa kasvaa rauhassa ylpeyden, vihan, kateuden ja halveksunnan ympäröimänä.

        Hän voi vihata pahaa niin voimakkaasti, että viha itse alkaa muistuttaa sitä, mitä hän väittää vastustavansa.

        Silloin taistelusta tulee outo näytelmä: ihminen lyö vihollisen kuvaa seinällä tietämättä, että todellinen taistelu tapahtuu hänen omassa sisimmässään.

        Sillä ehkä pahin linnake ei ole paikka maailmassa.

        Se on ihmisen sydän silloin, kun ego istuu valtaistuimella ja kaikki muut hyveet joutuvat sen palvelijoiksi.

        Siellä syntyvät ylpeys, ahneus, katkeruus ja tarve nähdä muut väärässä. Siellä rakennetaan pienet valtakunnat, joissa ihminen itse toimii tuomarina ja antaa omalle vihalleen pyhän nimen.

        Ehkä Harmageddon ei ala taivaalta putoavista merkeistä.

        Ehkä se alkaa jokaisessa ihmisessä sillä hetkellä, kun hän lakkaa kysymästä: "Miten voisin muuttua?"

        ja kysyy vain:

        "Kuka muu on syyllinen?"

        Sillä suurin voitto pimeydelle ei ehkä ole se, että ihminen lakkaa uskomasta hyvään.

        Ehkä suurin voitto on se, että ihminen kuvittelee taistelevansa hyvän puolesta samalla kun hänen sydämensä kovettuu.

        Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666

      • Anonyymi00034
        Anonyymi00033 kirjoitti:

        Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666

        Hän valmistautuu ulkoiseen viholliseen niin innokkaasti, ettei huomaa sisäistä levottomuutta. Hän etsii pimeyttä maailmasta, mutta ei huomaa, kuinka paljon tilaa pimeyden pelko on saanut hänen omassa mielessään.

        Ehkä suurin kysymys ei olekaan vain se, missä saatana on.

        Ehkä yhtä tärkeää on kysyä, mitä jatkuva saatanan etsiminen tekee ihmiselle.

      • Anonyymi00035
        Anonyymi00034 kirjoitti:

        Hän valmistautuu ulkoiseen viholliseen niin innokkaasti, ettei huomaa sisäistä levottomuutta. Hän etsii pimeyttä maailmasta, mutta ei huomaa, kuinka paljon tilaa pimeyden pelko on saanut hänen omassa mielessään.

        Ehkä suurin kysymys ei olekaan vain se, missä saatana on.

        Ehkä yhtä tärkeää on kysyä, mitä jatkuva saatanan etsiminen tekee ihmiselle.

        Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

      • Anonyymi00036
        Anonyymi00035 kirjoitti:

        Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

        Hän luottaa oppaisiin, jotka lupaavat näyttää hänelle vihollisen kasvot. Niin hän alkaa nähdä taistelun kaikkialla. Hän uskoo, että jokainen merkki, jokainen symboli ja jokainen outo tapahtuma kuuluu suureen kamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän valmistautuu Antikristuksen tuloon, rakentaa suojamuureja ja etsii keinoja varjella itseään pahalta.

        Mutta samalla hän ei huomaa kaikkein vaikeinta kysymystä:

        Entä jos vihollinen ei olekaan siellä, minne hän katsoo?

        Entä jos pahin eksytys ei ole se, joka houkuttelee ihmistä pois hänen uskostaan, vaan se, joka saa hänet sekoittamaan pelon ja hurskauden toisiinsa?

        Hän voi taistella pahaa vastaan niin innokkaasti, että unohtaa hyvyyden. Hän voi etsiä eksytystä kaikkialta muualta ja samalla antaa oman ylpeytensä kasvaa huomaamatta.

        Hän kuvittelee valmistautuvansa suuren vihollisen kohtaamiseen, mutta ei huomaa, että todellinen taistelu on aina ollut lähempänä.

        Ei taivaalla.

        Ei uutisissa.

        Vaan omassa sydämessä.

        Sillä ehkä kaikkein ovelin petos ei ole saada ihmistä uskomaan pahaan.

        Ehkä se on saada ihminen vakuuttuneeksi siitä, että kaikki paha löytyy aina muista – eikä koskaan hänestä itsestään.

      • Anonyymi00037
        Anonyymi00036 kirjoitti:

        Hän luottaa oppaisiin, jotka lupaavat näyttää hänelle vihollisen kasvot. Niin hän alkaa nähdä taistelun kaikkialla. Hän uskoo, että jokainen merkki, jokainen symboli ja jokainen outo tapahtuma kuuluu suureen kamppailuun hyvän ja pahan välillä. Hän valmistautuu Antikristuksen tuloon, rakentaa suojamuureja ja etsii keinoja varjella itseään pahalta.

        Mutta samalla hän ei huomaa kaikkein vaikeinta kysymystä:

        Entä jos vihollinen ei olekaan siellä, minne hän katsoo?

        Entä jos pahin eksytys ei ole se, joka houkuttelee ihmistä pois hänen uskostaan, vaan se, joka saa hänet sekoittamaan pelon ja hurskauden toisiinsa?

        Hän voi taistella pahaa vastaan niin innokkaasti, että unohtaa hyvyyden. Hän voi etsiä eksytystä kaikkialta muualta ja samalla antaa oman ylpeytensä kasvaa huomaamatta.

        Hän kuvittelee valmistautuvansa suuren vihollisen kohtaamiseen, mutta ei huomaa, että todellinen taistelu on aina ollut lähempänä.

        Ei taivaalla.

        Ei uutisissa.

        Vaan omassa sydämessä.

        Sillä ehkä kaikkein ovelin petos ei ole saada ihmistä uskomaan pahaan.

        Ehkä se on saada ihminen vakuuttuneeksi siitä, että kaikki paha löytyy aina muista – eikä koskaan hänestä itsestään.

        "RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI-LAUANTAI, EI SUNNUNTAI"

        Ja mitä sitten?

      • Anonyymi00038
        Anonyymi00037 kirjoitti:

        "RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI-LAUANTAI, EI SUNNUNTAI"

        Ja mitä sitten?

        "Raamatullinen pyhäpäivä on sapatti – lauantai, ei sunnuntai."

        Hyvä. Väite on esitetty. Päivä on osoitettu. Kalenteriin on piirretty ympyrä.

        Mutta mitä sitten?

        Siitä alkaa usein vaikeampi kysymys, johon ei enää riitä pelkkä päivämäärä.

        Jos ihminen löytää oikean päivän mutta menettää kärsivällisyytensä, mitä hän on löytänyt? Jos hän puolustaa oikeaa kalenterimerkintää mutta kohtelee väärin toisia ihmisiä, onko hän ymmärtänyt asian ytimen vai vain sen ulkokuoren?

        Päivä voidaan nimetä. Oppi voidaan määritellä. Jakeet voidaan järjestää. Mutta elämä tapahtuu edelleen maanantaista perjantaihin, lauantaihin ja sunnuntaihin – jokaisena päivänä, jolloin ihminen kohtaa toisia ihmisiä.

        On mahdollista voittaa väittely sapatista ja silti hävitä taistelu ylpeyttä vastaan.

        On mahdollista tietää oikea viikonpäivä ja silti unohtaa oikea tapa olla ihminen.

        Sillä ehkä hengellisyyden vaikein osa ei ole löytää oikeaa merkkiä kalenterista.

        Ehkä vaikeinta on antaa sen, minkä uskoo olevan totta, muuttaa omaa sydäntä.

        Lopulta kysymys ei ole vain:

        "Mikä päivä on pyhä?"

        Vaan myös:

        "Mitä pyhyys tekee ihmiselle?"

      • Anonyymi00039
        Anonyymi00038 kirjoitti:

        "Raamatullinen pyhäpäivä on sapatti – lauantai, ei sunnuntai."

        Hyvä. Väite on esitetty. Päivä on osoitettu. Kalenteriin on piirretty ympyrä.

        Mutta mitä sitten?

        Siitä alkaa usein vaikeampi kysymys, johon ei enää riitä pelkkä päivämäärä.

        Jos ihminen löytää oikean päivän mutta menettää kärsivällisyytensä, mitä hän on löytänyt? Jos hän puolustaa oikeaa kalenterimerkintää mutta kohtelee väärin toisia ihmisiä, onko hän ymmärtänyt asian ytimen vai vain sen ulkokuoren?

        Päivä voidaan nimetä. Oppi voidaan määritellä. Jakeet voidaan järjestää. Mutta elämä tapahtuu edelleen maanantaista perjantaihin, lauantaihin ja sunnuntaihin – jokaisena päivänä, jolloin ihminen kohtaa toisia ihmisiä.

        On mahdollista voittaa väittely sapatista ja silti hävitä taistelu ylpeyttä vastaan.

        On mahdollista tietää oikea viikonpäivä ja silti unohtaa oikea tapa olla ihminen.

        Sillä ehkä hengellisyyden vaikein osa ei ole löytää oikeaa merkkiä kalenterista.

        Ehkä vaikeinta on antaa sen, minkä uskoo olevan totta, muuttaa omaa sydäntä.

        Lopulta kysymys ei ole vain:

        "Mikä päivä on pyhä?"

        Vaan myös:

        "Mitä pyhyys tekee ihmiselle?"

        "Raamatullinen pyhäpäivä on sapatti – lauantai, ei sunnuntai."

        Hyvä. Väite on esitetty. Päivä on osoitettu. Kalenteriin on piirretty ympyrä.

        Mutta mitä sitten?


        "RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI – LAUANTAI, EI SUNNUNTAI."

        Lause putoaa keskusteluun kuin vasara pöydälle.

        Siinä on varmuutta. Siinä on raja. Siinä on tunne, että ratkaiseva asia on vihdoin löydetty.

        Mutta sitten tulee hiljaisempi kysymys:

        Ja mitä sitten?

        Jos koko hengellinen taistelu tiivistyy kalenterin yhteen päivään, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun päivä on merkitty oikeaksi?

        Onko ihminen muuttunut paremmaksi?

        Onko ylpeys kadonnut?

        Onko viha sulanut?

        Onko lähimmäinen tullut rakkaammaksi?

        Vai onko käynyt niin, että ihminen on löytänyt uuden asian, jonka avulla hän voi erottaa itsensä muista?

        Siinä on uskonnollisen kiistan erikoinen paradoksi. Ihminen voi löytää asian, jonka hän uskoo olevan erittäin tärkeä, mutta samalla hän voi alkaa käyttää sitä enemmän muurina kuin tienä.

        "Oikea päivä."

        "Oikea oppi."

        "Oikea tulkinta."

        Ja vähitellen alkuperäinen kysymys unohtuu: mitä varten tämä kaikki oli tarkoitettu?

        Jos sapatti oli annettu levon, yhteyden ja Jumalan muistamisen ajaksi, mitä tapahtuu, jos siitä tulee väline mitata muiden ihmisten arvoa? Jos pyhästä päivästä tulee ensisijaisesti merkki siitä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei, onko silloin enää keskellä pyhyyttä vai keskellä rajojen rakentamista?

        Ihminen voi viettää oikean päivän väärällä sydämellä.

        Hän voi levätä seitsemäntenä päivänä ja silti kantaa sisällään levotonta vihaa.

        Hän voi puolustaa sapattia ja samalla unohtaa laupeuden.

        Hän voi tietää kalenterin salaisuudet mutta olla tuntematta ihmistä vieressään.

        Sillä suurin hengellinen vaara ei ehkä ole aina väärän päivän valitseminen.

        Ehkä se on se, että ihminen löytää yhden oikean asian ja antaa sen tehdä itsestään vääränlaisen ihmisen.

        Historia tuntee monia kiistoja siitä, mikä on oikea tapa palvella Jumalaa. Mutta paljon harvemmin ihmiset riitelevät siitä, kuka osaa rakastaa paremmin, antaa anteeksi nopeammin tai olla nöyrempi.

        Siinä on ehkä kaikkein vaikein mittari.

        Kalenteriin on helppo piirtää ympyrä.

        Vaikeampaa on antaa totuuden piirtää uusi ihminen.

        Sillä jos sapatti on tarkoitettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten, silloin kysymys ei lopulta ole vain siitä, mikä päivä lepää.

        Kysymys on siitä, mitä ihminen tekee sillä sydämellä, joka lepää.

      • Anonyymi00040
        Anonyymi00039 kirjoitti:

        "Raamatullinen pyhäpäivä on sapatti – lauantai, ei sunnuntai."

        Hyvä. Väite on esitetty. Päivä on osoitettu. Kalenteriin on piirretty ympyrä.

        Mutta mitä sitten?


        "RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI – LAUANTAI, EI SUNNUNTAI."

        Lause putoaa keskusteluun kuin vasara pöydälle.

        Siinä on varmuutta. Siinä on raja. Siinä on tunne, että ratkaiseva asia on vihdoin löydetty.

        Mutta sitten tulee hiljaisempi kysymys:

        Ja mitä sitten?

        Jos koko hengellinen taistelu tiivistyy kalenterin yhteen päivään, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun päivä on merkitty oikeaksi?

        Onko ihminen muuttunut paremmaksi?

        Onko ylpeys kadonnut?

        Onko viha sulanut?

        Onko lähimmäinen tullut rakkaammaksi?

        Vai onko käynyt niin, että ihminen on löytänyt uuden asian, jonka avulla hän voi erottaa itsensä muista?

        Siinä on uskonnollisen kiistan erikoinen paradoksi. Ihminen voi löytää asian, jonka hän uskoo olevan erittäin tärkeä, mutta samalla hän voi alkaa käyttää sitä enemmän muurina kuin tienä.

        "Oikea päivä."

        "Oikea oppi."

        "Oikea tulkinta."

        Ja vähitellen alkuperäinen kysymys unohtuu: mitä varten tämä kaikki oli tarkoitettu?

        Jos sapatti oli annettu levon, yhteyden ja Jumalan muistamisen ajaksi, mitä tapahtuu, jos siitä tulee väline mitata muiden ihmisten arvoa? Jos pyhästä päivästä tulee ensisijaisesti merkki siitä, kuka kuuluu joukkoon ja kuka ei, onko silloin enää keskellä pyhyyttä vai keskellä rajojen rakentamista?

        Ihminen voi viettää oikean päivän väärällä sydämellä.

        Hän voi levätä seitsemäntenä päivänä ja silti kantaa sisällään levotonta vihaa.

        Hän voi puolustaa sapattia ja samalla unohtaa laupeuden.

        Hän voi tietää kalenterin salaisuudet mutta olla tuntematta ihmistä vieressään.

        Sillä suurin hengellinen vaara ei ehkä ole aina väärän päivän valitseminen.

        Ehkä se on se, että ihminen löytää yhden oikean asian ja antaa sen tehdä itsestään vääränlaisen ihmisen.

        Historia tuntee monia kiistoja siitä, mikä on oikea tapa palvella Jumalaa. Mutta paljon harvemmin ihmiset riitelevät siitä, kuka osaa rakastaa paremmin, antaa anteeksi nopeammin tai olla nöyrempi.

        Siinä on ehkä kaikkein vaikein mittari.

        Kalenteriin on helppo piirtää ympyrä.

        Vaikeampaa on antaa totuuden piirtää uusi ihminen.

        Sillä jos sapatti on tarkoitettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten, silloin kysymys ei lopulta ole vain siitä, mikä päivä lepää.

        Kysymys on siitä, mitä ihminen tekee sillä sydämellä, joka lepää.

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

        Lause on voimakas. Siinä on lopullisuuden paino. Raja on vedetty, lista on tehty ja ihmiskunta on jaettu kahteen ryhmään: niihin, jotka ymmärsivät, ja niihin, jotka eivät ymmärtäneet.

        Mutta sitten nousee hiljainen kysymys:

        Entä jos ihminen ei edes halua sellaista "pelastusta"?

        Entä jos pelastus, joka perustuu ennen kaikkea siihen, että ihminen läpäisee oikean oppijärjestelmän tarkistuslistan, ei tunnukaan kaikista maailman houkuttelevimmalta päämäärältä?

        Sillä ihminen ei kaipaa pelkästään vapautusta rangaistuksesta. Hän kaipaa myös merkitystä, rauhaa, hyvyyttä ja yhteyttä. Jos uskonnollinen sanoma muuttuu pelkäksi kokeeksi, jossa tärkeintä on tunnistaa oikea merkki, vaarana on, että itse päämäärä katoaa näkyvistä.

        Silloin syntyy erikoinen tilanne: ihminen ei enää kysy, miten voisi tulla paremmaksi, vaan miten voisi varmistaa kuuluvansa oikeaan ryhmään.

        Hän ei enää etsi muutosta sydämessä, vaan vahvistusta asemalleen.

        Ehkä kaikkein vaikein kysymys ei olekaan:

        "Kuka pääsee pelastukseen?"

        Vaan:

        "Millaista pelastusta me oikeastaan etsimme?"

        Jos pelastus tarkoittaa vain pääsyä oikealle puolelle rajaa, mutta sydän pysyy täynnä ylpeyttä, pelkoa ja halveksuntaa, mitä on oikeastaan pelastettu?

        Ja jos ihminen kuvittelee, että Jumalan tärkein huolenaihe on kalenterimerkintä, mutta unohtaa oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden, ehkä hän on löytänyt säännön – mutta kadottanut tarkoituksen.

        Ehkä todellinen kysymys ei ole vain siitä, mikä päivä ihminen pyhittää.

        Ehkä kysymys on siitä, millainen ihminen hänestä tulee.

      • Anonyymi00041
        Anonyymi00040 kirjoitti:

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

        Lause on voimakas. Siinä on lopullisuuden paino. Raja on vedetty, lista on tehty ja ihmiskunta on jaettu kahteen ryhmään: niihin, jotka ymmärsivät, ja niihin, jotka eivät ymmärtäneet.

        Mutta sitten nousee hiljainen kysymys:

        Entä jos ihminen ei edes halua sellaista "pelastusta"?

        Entä jos pelastus, joka perustuu ennen kaikkea siihen, että ihminen läpäisee oikean oppijärjestelmän tarkistuslistan, ei tunnukaan kaikista maailman houkuttelevimmalta päämäärältä?

        Sillä ihminen ei kaipaa pelkästään vapautusta rangaistuksesta. Hän kaipaa myös merkitystä, rauhaa, hyvyyttä ja yhteyttä. Jos uskonnollinen sanoma muuttuu pelkäksi kokeeksi, jossa tärkeintä on tunnistaa oikea merkki, vaarana on, että itse päämäärä katoaa näkyvistä.

        Silloin syntyy erikoinen tilanne: ihminen ei enää kysy, miten voisi tulla paremmaksi, vaan miten voisi varmistaa kuuluvansa oikeaan ryhmään.

        Hän ei enää etsi muutosta sydämessä, vaan vahvistusta asemalleen.

        Ehkä kaikkein vaikein kysymys ei olekaan:

        "Kuka pääsee pelastukseen?"

        Vaan:

        "Millaista pelastusta me oikeastaan etsimme?"

        Jos pelastus tarkoittaa vain pääsyä oikealle puolelle rajaa, mutta sydän pysyy täynnä ylpeyttä, pelkoa ja halveksuntaa, mitä on oikeastaan pelastettu?

        Ja jos ihminen kuvittelee, että Jumalan tärkein huolenaihe on kalenterimerkintä, mutta unohtaa oikeudenmukaisuuden, armon ja rakkauden, ehkä hän on löytänyt säännön – mutta kadottanut tarkoituksen.

        Ehkä todellinen kysymys ei ole vain siitä, mikä päivä ihminen pyhittää.

        Ehkä kysymys on siitä, millainen ihminen hänestä tulee.

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

      • Anonyymi00042
        Anonyymi00041 kirjoitti:

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät pelastu."

        Mitä sitten?

        Lause on lyhyt, mutta sen sisällä on kokonainen maailma. Se vetää rajan, jakaa ihmiset ja antaa tunteen siitä, että suuri kysymys on ratkaistu. Oikea päivä on löydetty. Oikea puoli on valittu. Asia on loppuun käsitelty.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikeampi kysymys.

        Jos pelastus on todella Jumalan suurin lahja, miksi se näyttäisi ennen kaikkea testiltä siitä, onnistuiko ihminen löytämään oikean kalenteripäivän? Miksi ikuisuuden kohtalo riippuisi siitä, osuiko ihminen oikeaan tulkintaan tuhansien vuosien aikana syntyneiden uskonnollisten kiistojen keskellä?

        Entä se, joka yrittää elää rehellisesti, auttaa muita ja etsiä totuutta, mutta ei päädy samaan johtopäätökseen?

        Onko hänen suurin ongelmansa todella lauantai?

        Vai onko suurin ongelma siinä, että ihmisellä on taipumus tehdä omasta ymmärryksestään mittari, jolla hän arvioi kaikkia muita?

        On helppoa löytää merkki, jota itse noudattaa.

        Vaikeampaa on löytää sydän, joka ei ylpeile sillä.

        Ihminen voi pitää sapattia ja silti olla armoton. Hän voi tuntea kaikki oikeat opetukset ja silti kohdella väärin lähimmäistään. Hän voi puolustaa Jumalan lakia ja unohtaa Jumalan luonteen.

        Silloin ulkoinen kuuliaisuus voi muuttua peiliksi, josta ihminen näkee vain oman oikeassa olemisensa.

        "Minä pidän oikean päivän."

        Hyvä.

        Mutta mitä se päivä teki sinulle?

        Tekikö se sinusta lempeämmän?

        Tekikö se sinusta anteeksiantavamman?

        Tekikö se sinusta ihmisen, jonka lähellä muiden on helpompi hengittää?

        Vai antoiko se vain uuden syyn katsoa toisia alaspäin?

        Ehkä kaikkein vaikein hengellinen kysymys ei ole se, mikä päivä kalenterissa on pyhä.

        Ehkä vaikein kysymys on, onko ihminen itse muuttunut pyhemmäksi.

        Sillä voi olla mahdollista löytää oikea päivä ja samalla kadottaa oikea tarkoitus.

        Voi olla mahdollista puolustaa totuutta niin voimakkaasti, että unohtaa sen hengen.

        Ja silloin jäljelle jää vain yksi kysymys:

        Jos pelastus ei tee ihmisestä rakastavampaa, mitä varten sitä oikeastaan tarvitaan?

      • Anonyymi00043
        Anonyymi00042 kirjoitti:

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät "pelastu"."

        Mitä sitten?

        "Ne, jotka eivät pidä sapattia, eivät pelastu."

        Mitä sitten?

        Lause on lyhyt, mutta sen sisällä on kokonainen maailma. Se vetää rajan, jakaa ihmiset ja antaa tunteen siitä, että suuri kysymys on ratkaistu. Oikea päivä on löydetty. Oikea puoli on valittu. Asia on loppuun käsitelty.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikeampi kysymys.

        Jos pelastus on todella Jumalan suurin lahja, miksi se näyttäisi ennen kaikkea testiltä siitä, onnistuiko ihminen löytämään oikean kalenteripäivän? Miksi ikuisuuden kohtalo riippuisi siitä, osuiko ihminen oikeaan tulkintaan tuhansien vuosien aikana syntyneiden uskonnollisten kiistojen keskellä?

        Entä se, joka yrittää elää rehellisesti, auttaa muita ja etsiä totuutta, mutta ei päädy samaan johtopäätökseen?

        Onko hänen suurin ongelmansa todella lauantai?

        Vai onko suurin ongelma siinä, että ihmisellä on taipumus tehdä omasta ymmärryksestään mittari, jolla hän arvioi kaikkia muita?

        On helppoa löytää merkki, jota itse noudattaa.

        Vaikeampaa on löytää sydän, joka ei ylpeile sillä.

        Ihminen voi pitää sapattia ja silti olla armoton. Hän voi tuntea kaikki oikeat opetukset ja silti kohdella väärin lähimmäistään. Hän voi puolustaa Jumalan lakia ja unohtaa Jumalan luonteen.

        Silloin ulkoinen kuuliaisuus voi muuttua peiliksi, josta ihminen näkee vain oman oikeassa olemisensa.

        "Minä pidän oikean päivän."

        Hyvä.

        Mutta mitä se päivä teki sinulle?

        Tekikö se sinusta lempeämmän?

        Tekikö se sinusta anteeksiantavamman?

        Tekikö se sinusta ihmisen, jonka lähellä muiden on helpompi hengittää?

        Vai antoiko se vain uuden syyn katsoa toisia alaspäin?

        Ehkä kaikkein vaikein hengellinen kysymys ei ole se, mikä päivä kalenterissa on pyhä.

        Ehkä vaikein kysymys on, onko ihminen itse muuttunut pyhemmäksi.

        Sillä voi olla mahdollista löytää oikea päivä ja samalla kadottaa oikea tarkoitus.

        Voi olla mahdollista puolustaa totuutta niin voimakkaasti, että unohtaa sen hengen.

        Ja silloin jäljelle jää vain yksi kysymys:

        Jos pelastus ei tee ihmisestä rakastavampaa, mitä varten sitä oikeastaan tarvitaan?

        "Lauantai ratkaisee kaiken."

        Mutta mitä sitten?

        Jos ihminen löytää oikean päivän mutta kadottaa armon, mitä hän oikeastaan löysi? Jos hän osaa nimetä oikean viikonpäivän mutta ei osaa rakastaa vihollistaan, antaa anteeksi tai olla nöyrä, onko kalenteriin merkitty päivä muuttanut hänen sydäntään?

      • Anonyymi00044
        Anonyymi00043 kirjoitti:

        "Lauantai ratkaisee kaiken."

        Mutta mitä sitten?

        Jos ihminen löytää oikean päivän mutta kadottaa armon, mitä hän oikeastaan löysi? Jos hän osaa nimetä oikean viikonpäivän mutta ei osaa rakastaa vihollistaan, antaa anteeksi tai olla nöyrä, onko kalenteriin merkitty päivä muuttanut hänen sydäntään?

        Paavi on Antikristus!

        Mitä sitten?

      • Anonyymi00045
        Anonyymi00044 kirjoitti:

        Paavi on Antikristus!

        Mitä sitten?

        "Paavi on Antikristus."

        Siinä se on. Lyhyt lause, suuri varmuus. Arvoitus on ratkaistu, vihollinen on nimetty ja historian suuri salaisuus on saanut kasvot.

        Mutta mitä sitten?

        Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun nimi on lausuttu?

        Muuttuuko ihminen nöyremmäksi? Lisääntyykö hänen rakkautensa? Tuleeko hänestä armollisempi, kärsivällisempi ja valmiimpi auttamaan toisia?

        Vai saako hän vain uuden kohteen pelolleen?

        Sillä vihollisen löytäminen on joskus paljon helpompaa kuin oman sydämen tutkiminen. On helppoa katsoa kauas ja sanoa: "Tuolla on paha." Paljon vaikeampaa on katsoa sisäänpäin ja kysyä: "Mitä pahaa minä itse kannan mukanani?"

        Antikristuksesta puhuminen voi antaa ihmiselle tunteen suuresta hengellisestä tehtävästä. Hänestä tulee tarkkailija, varoittaja ja paljastaja. Hän etsii merkkejä, yhdistää tapahtumia ja rakentaa kokonaisuutta, jossa kaikki näyttää sopivan samaan kertomukseen.

        Mutta samalla voi unohtua yksi asia: pelkkä vihollisen tunnistaminen ei vielä tee ihmisestä hyvää.

        Ihminen voi tietää kaikki ennustukset ja silti olla ylpeä.

        Hän voi paljastaa muiden virheitä ja silti olla armoton.

        Hän voi puolustaa totuutta ja samalla unohtaa totuuden hengen.

        Silloin syntyy outo tilanne: ihminen taistelee Antikristusta vastaan niin innokkaasti, että hänen oma sydämensä alkaa muistuttaa sitä kovuutta, jota hän väittää vastustavansa.

        Jos jokainen vastustaja muuttuu viholliseksi ja jokainen eriävä ajatus merkiksi eksytyksestä, maailma muuttuu loputtomaksi metsästykseksi. Vihollisia löytyy aina lisää, koska järjestelmä tarvitsee niitä pysyäkseen elossa.

        Ehkä vaikein hengellinen kysymys ei olekaan:

        "Kuka on Antikristus?"

        Ehkä vaikeampi kysymys on:

        "Mitä minulle tapahtuu, kun uskon löytäneeni hänet?"

        Sillä pahinta ei ehkä ole se, että ihminen ei tunnista pahaa.

        Pahinta voi olla se, että hän tunnistaa sitä kaikkialla muualla niin tarkasti, ettei enää huomaa, mitä pelko, ylpeys ja viha tekevät hänen omassa sydämessään.

      • Anonyymi00046
        Anonyymi00045 kirjoitti:

        "Paavi on Antikristus."

        Siinä se on. Lyhyt lause, suuri varmuus. Arvoitus on ratkaistu, vihollinen on nimetty ja historian suuri salaisuus on saanut kasvot.

        Mutta mitä sitten?

        Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun nimi on lausuttu?

        Muuttuuko ihminen nöyremmäksi? Lisääntyykö hänen rakkautensa? Tuleeko hänestä armollisempi, kärsivällisempi ja valmiimpi auttamaan toisia?

        Vai saako hän vain uuden kohteen pelolleen?

        Sillä vihollisen löytäminen on joskus paljon helpompaa kuin oman sydämen tutkiminen. On helppoa katsoa kauas ja sanoa: "Tuolla on paha." Paljon vaikeampaa on katsoa sisäänpäin ja kysyä: "Mitä pahaa minä itse kannan mukanani?"

        Antikristuksesta puhuminen voi antaa ihmiselle tunteen suuresta hengellisestä tehtävästä. Hänestä tulee tarkkailija, varoittaja ja paljastaja. Hän etsii merkkejä, yhdistää tapahtumia ja rakentaa kokonaisuutta, jossa kaikki näyttää sopivan samaan kertomukseen.

        Mutta samalla voi unohtua yksi asia: pelkkä vihollisen tunnistaminen ei vielä tee ihmisestä hyvää.

        Ihminen voi tietää kaikki ennustukset ja silti olla ylpeä.

        Hän voi paljastaa muiden virheitä ja silti olla armoton.

        Hän voi puolustaa totuutta ja samalla unohtaa totuuden hengen.

        Silloin syntyy outo tilanne: ihminen taistelee Antikristusta vastaan niin innokkaasti, että hänen oma sydämensä alkaa muistuttaa sitä kovuutta, jota hän väittää vastustavansa.

        Jos jokainen vastustaja muuttuu viholliseksi ja jokainen eriävä ajatus merkiksi eksytyksestä, maailma muuttuu loputtomaksi metsästykseksi. Vihollisia löytyy aina lisää, koska järjestelmä tarvitsee niitä pysyäkseen elossa.

        Ehkä vaikein hengellinen kysymys ei olekaan:

        "Kuka on Antikristus?"

        Ehkä vaikeampi kysymys on:

        "Mitä minulle tapahtuu, kun uskon löytäneeni hänet?"

        Sillä pahinta ei ehkä ole se, että ihminen ei tunnista pahaa.

        Pahinta voi olla se, että hän tunnistaa sitä kaikkialla muualla niin tarkasti, ettei enää huomaa, mitä pelko, ylpeys ja viha tekevät hänen omassa sydämessään.

        "Ellen White on aina oikea profeetta."

        Hyvä. Mutta mitä sitten?

        Jos ihminen ottaa jonkun auktoriteetiksi, silloin vaikein kysymys ei ole vain se, miksi häntä uskotaan, vaan myös se, mitä tehdään silloin, kun ennustus ei toteudu odotetulla tavalla.

        Profeetan asema on helppo hyväksyä silloin, kun sanat näyttävät sopivan tapahtumiin. Vaikeampi hetki tulee silloin, kun kalenteri jatkaa kulkuaan eikä odotettu tapahtuma saavu.

        Silloin alkaa selitysten aika.

        Ehkä aika ei ollut oikea.

        Ehkä ihmiset ymmärsivät väärin.

        Ehkä ennustus tarkoitti jotakin muuta.

        Ehkä toteutuminen tapahtuu näkymättömällä tavalla.

        Ja jokainen selitys voi antaa uskolle uuden mahdollisuuden jatkaa.

        Mutta samalla herää epämukava kysymys:

        Missä vaiheessa ennustus lakkaa olemasta ennustus ja muuttuu tulkinnaksi, jota voidaan aina muuttaa jälkikäteen?

        Sillä jos jokainen toteutumaton odotus voidaan selittää niin, ettei mikään koskaan osoita olevansa väärin, silloin ongelma ei enää ole vain ennustuksessa.

        Ongelma on siinä, ettei sille anneta mahdollisuutta joutua koetelluksi.

        Ihminen voi olla vilpittömästi vakuuttunut siitä, että hän puolustaa totuutta. Mutta totuuden puolustamiseen kuuluu myös rohkeus kysyä vaikeita kysymyksiä omasta puolesta.

        Miksi tämä ei tapahtunut?

        Mitä tästä opimme?

        Olemmeko ymmärtäneet oikein?

        Ehkä vahvin usko ei ole se, joka pelkää kysymyksiä.

        Ehkä vahvin usko on se, joka kestää ne.

      • Anonyymi00047
        Anonyymi00046 kirjoitti:

        "Ellen White on aina oikea profeetta."

        Hyvä. Mutta mitä sitten?

        Jos ihminen ottaa jonkun auktoriteetiksi, silloin vaikein kysymys ei ole vain se, miksi häntä uskotaan, vaan myös se, mitä tehdään silloin, kun ennustus ei toteudu odotetulla tavalla.

        Profeetan asema on helppo hyväksyä silloin, kun sanat näyttävät sopivan tapahtumiin. Vaikeampi hetki tulee silloin, kun kalenteri jatkaa kulkuaan eikä odotettu tapahtuma saavu.

        Silloin alkaa selitysten aika.

        Ehkä aika ei ollut oikea.

        Ehkä ihmiset ymmärsivät väärin.

        Ehkä ennustus tarkoitti jotakin muuta.

        Ehkä toteutuminen tapahtuu näkymättömällä tavalla.

        Ja jokainen selitys voi antaa uskolle uuden mahdollisuuden jatkaa.

        Mutta samalla herää epämukava kysymys:

        Missä vaiheessa ennustus lakkaa olemasta ennustus ja muuttuu tulkinnaksi, jota voidaan aina muuttaa jälkikäteen?

        Sillä jos jokainen toteutumaton odotus voidaan selittää niin, ettei mikään koskaan osoita olevansa väärin, silloin ongelma ei enää ole vain ennustuksessa.

        Ongelma on siinä, ettei sille anneta mahdollisuutta joutua koetelluksi.

        Ihminen voi olla vilpittömästi vakuuttunut siitä, että hän puolustaa totuutta. Mutta totuuden puolustamiseen kuuluu myös rohkeus kysyä vaikeita kysymyksiä omasta puolesta.

        Miksi tämä ei tapahtunut?

        Mitä tästä opimme?

        Olemmeko ymmärtäneet oikein?

        Ehkä vahvin usko ei ole se, joka pelkää kysymyksiä.

        Ehkä vahvin usko on se, joka kestää ne.

        "Ellen White on aina oikea profeetta."

        Hyvä. Mutta mitä sitten?

        Jos kerran profeetta on aina oikeassa, silloin vaikein testi ei ole silloin, kun sanat näyttävät sopivan tapahtumiin. Vaikein testi tulee silloin, kun ennustettu aika kuluu umpeen eikä odotettu tapahtuma tapahdu.

        Päivämäärä tulee.

        Päivämäärä menee.

        Kalenteri jatkaa kulkuaan.

        Maailma ei lopu. Odotettu tapahtuma ei saavu. Taivas ei avaudu, historia ei pysähdy, eikä se hetki, johon kaikki valmistautuivat, toteudukaan.

        Silloin alkaa selitysten aika.

        Ehkä päivämäärä ymmärrettiin väärin.

        Ehkä profetia ei tarkoittanutkaan sitä, mitä ensin ajateltiin.

        Ehkä toteutuminen tapahtuu toisella tavalla.

        Ehkä kyse ei ollut tapahtumasta vaan hengellisestä merkityksestä.

        Mutta silloin syntyy väistämättä vaikea kysymys:

        Jos ennustusta voidaan aina siirtää uuteen merkitykseen sen jälkeen, kun alkuperäinen odotus ei toteudu, miten erotetaan todellinen ennustus tavallisesta tulkinnasta?

        Profeetan sana joutuu kaikkein kovimpaan koetukseen juuri silloin, kun todellisuus ei vastaa odotusta.

        Silloin ei riitä sanoa: "Hän oli oikeassa, koska meidän täytyy löytää uusi selitys."

        Silloin pitäisi voida kysyä myös:

        "Oliko alkuperäinen odotus oikea?"

        Sillä kalenteri ei tunne uskonnollisia selityksiä. Päivämäärä ei neuvottele. Se joko tulee tai menee.

        Ja ehkä vaikein asia ihmiselle ei olekaan hyväksyä sitä, että joku toinen voi olla väärässä.

        Vaikeampaa on hyväksyä mahdollisuus, että oma varmuus saattoi perustua tulkintaan, joka ei kestänyt aikaa.

        Sillä todellinen totuus ei tarvitse sitä, että päivämääriä pelastetaan jälkikäteen.

        Se kestää myös sen hetken, kun kalenteri näyttää, että odotus meni ohi.

      • Anonyymi00048
        Anonyymi00047 kirjoitti:

        "Ellen White on aina oikea profeetta."

        Hyvä. Mutta mitä sitten?

        Jos kerran profeetta on aina oikeassa, silloin vaikein testi ei ole silloin, kun sanat näyttävät sopivan tapahtumiin. Vaikein testi tulee silloin, kun ennustettu aika kuluu umpeen eikä odotettu tapahtuma tapahdu.

        Päivämäärä tulee.

        Päivämäärä menee.

        Kalenteri jatkaa kulkuaan.

        Maailma ei lopu. Odotettu tapahtuma ei saavu. Taivas ei avaudu, historia ei pysähdy, eikä se hetki, johon kaikki valmistautuivat, toteudukaan.

        Silloin alkaa selitysten aika.

        Ehkä päivämäärä ymmärrettiin väärin.

        Ehkä profetia ei tarkoittanutkaan sitä, mitä ensin ajateltiin.

        Ehkä toteutuminen tapahtuu toisella tavalla.

        Ehkä kyse ei ollut tapahtumasta vaan hengellisestä merkityksestä.

        Mutta silloin syntyy väistämättä vaikea kysymys:

        Jos ennustusta voidaan aina siirtää uuteen merkitykseen sen jälkeen, kun alkuperäinen odotus ei toteudu, miten erotetaan todellinen ennustus tavallisesta tulkinnasta?

        Profeetan sana joutuu kaikkein kovimpaan koetukseen juuri silloin, kun todellisuus ei vastaa odotusta.

        Silloin ei riitä sanoa: "Hän oli oikeassa, koska meidän täytyy löytää uusi selitys."

        Silloin pitäisi voida kysyä myös:

        "Oliko alkuperäinen odotus oikea?"

        Sillä kalenteri ei tunne uskonnollisia selityksiä. Päivämäärä ei neuvottele. Se joko tulee tai menee.

        Ja ehkä vaikein asia ihmiselle ei olekaan hyväksyä sitä, että joku toinen voi olla väärässä.

        Vaikeampaa on hyväksyä mahdollisuus, että oma varmuus saattoi perustua tulkintaan, joka ei kestänyt aikaa.

        Sillä todellinen totuus ei tarvitse sitä, että päivämääriä pelastetaan jälkikäteen.

        Se kestää myös sen hetken, kun kalenteri näyttää, että odotus meni ohi.

        "Ellen White sai profetioita suuressa transsissa. Hän sanoi "unessa": 'Glory!'"

        Hyvä.

        Kokemus voi olla voimakas. Näky voi olla vaikuttava. Ihminen voi olla täysin vakuuttunut siitä, että hän on koskettanut jotakin suurempaa kuin tavallinen arki.

        Mutta sitten tulee vaikeampi kysymys:

        Mitä tapahtui niille sanoille, jotka eivät toteutuneet?

        Sillä voimakas kokemus ei vielä yksin ratkaise sitä, ovatko kaikki sen tulkinnat oikeita. Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti ymmärtää sen myöhemmin eri tavalla kuin aluksi ajatteli.

        Raamattu W. Whiten kädessä "prtofetioiden" aikana – todellinen testi ei lopulta ole se, miltä hetki näyttää.

        Todellinen testi on aika.

        Aika kysyy:

        Toteutuiko tämä?

        Oliko odotus oikea?

        Ymmärrettiinkö sanoma oikein?

        Kun ennustus osuu, sitä pidetään vahvistuksena. Mutta kun ennustus ei toteudu, alkaa vaikeampi vaihe: selitysten rakentaminen.

        Silloin vaarana on, että ihminen ei enää tutki profetiaa, vaan suojelee omaa kuvaansa profetiasta.

        Hän ei enää kysy: "Mitä tapahtui?"

        Hän kysyy: "Miten voin selittää tämän niin, ettei alkuperäinen usko horju?"

        Ja juuri siinä kohdassa hengellinen varmuus voi muuttua suojarakennelmaksi, jossa jokainen uusi kysymys nähdään uhkana.

        Ehkä todellinen kunnioitus hengellisiä asioita kohtaan ei tarkoita sitä, että kaikkia väitteitä täytyy hyväksyä ilman tutkimista.

        Ehkä siihen kuuluu myös rohkeus kysyä:

        Jos Jumala on totuus, miksi totuuden pitäisi pelätä rehellisiä kysymyksiä?

      • Anonyymi00049
        Anonyymi00048 kirjoitti:

        "Ellen White sai profetioita suuressa transsissa. Hän sanoi "unessa": 'Glory!'"

        Hyvä.

        Kokemus voi olla voimakas. Näky voi olla vaikuttava. Ihminen voi olla täysin vakuuttunut siitä, että hän on koskettanut jotakin suurempaa kuin tavallinen arki.

        Mutta sitten tulee vaikeampi kysymys:

        Mitä tapahtui niille sanoille, jotka eivät toteutuneet?

        Sillä voimakas kokemus ei vielä yksin ratkaise sitä, ovatko kaikki sen tulkinnat oikeita. Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti ymmärtää sen myöhemmin eri tavalla kuin aluksi ajatteli.

        Raamattu W. Whiten kädessä "prtofetioiden" aikana – todellinen testi ei lopulta ole se, miltä hetki näyttää.

        Todellinen testi on aika.

        Aika kysyy:

        Toteutuiko tämä?

        Oliko odotus oikea?

        Ymmärrettiinkö sanoma oikein?

        Kun ennustus osuu, sitä pidetään vahvistuksena. Mutta kun ennustus ei toteudu, alkaa vaikeampi vaihe: selitysten rakentaminen.

        Silloin vaarana on, että ihminen ei enää tutki profetiaa, vaan suojelee omaa kuvaansa profetiasta.

        Hän ei enää kysy: "Mitä tapahtui?"

        Hän kysyy: "Miten voin selittää tämän niin, ettei alkuperäinen usko horju?"

        Ja juuri siinä kohdassa hengellinen varmuus voi muuttua suojarakennelmaksi, jossa jokainen uusi kysymys nähdään uhkana.

        Ehkä todellinen kunnioitus hengellisiä asioita kohtaan ei tarkoita sitä, että kaikkia väitteitä täytyy hyväksyä ilman tutkimista.

        Ehkä siihen kuuluu myös rohkeus kysyä:

        Jos Jumala on totuus, miksi totuuden pitäisi pelätä rehellisiä kysymyksiä?

        Unissasaarnaajat ja muut "valitut"


        Koska olen ollut kiinnostunut tästä aiheesta, otin siitä selvää monta vuotta sitten. Jotkut unisaarnaajat ja saarnaajat, joilla oli "tehtävä Jumalalta". Kirjastoissa on heidän elämäkertansa. Konttinen ym.

        Yksi tapahtuma: hän puhui kaikkien ihmisten, muiden ihmisten, edessä.
        Muiden ihmisten synnit tuotiin esiin. Hän toi kaiken julkisuuteen. Tämä ei voi olla "Jumalasta", koska ainakaan Raamatun Jumala ei käyttäydy näin. Toinen esimerkki: saarnamiehen mukaan hänen edessään seisoi joku tumma hahmo, joka piti kädessään kirjaa tai jotain vastaavaa, josta saarnaaja luki sanomaa. Mitä tämä on? Kirjastoista löytyy elämäkertoja kaikenlaisista
        unissasaarnaajista. Onko tämä jumalallinen "ilmestys" tai jotain aivan muuta. Tumma hahmo. Mutta kun näille saarnaajille kerrottiin, että he saivat tietoa "Jumalalta". Taitavat nuo unissasaarnaajat sittenkin olla itsekin huijattuja.
        Mitä johtopäätöksiä tästä voidaan tehdä? Voit lukea heidän elämäkertojaan kirjastoissa. Mielenkiintoista. Ja vain he, "ilmestyksen" vastaanottajat, on "valittu" tähän tehtävään.

      • Anonyymi00050
        Anonyymi00049 kirjoitti:

        Unissasaarnaajat ja muut "valitut"


        Koska olen ollut kiinnostunut tästä aiheesta, otin siitä selvää monta vuotta sitten. Jotkut unisaarnaajat ja saarnaajat, joilla oli "tehtävä Jumalalta". Kirjastoissa on heidän elämäkertansa. Konttinen ym.

        Yksi tapahtuma: hän puhui kaikkien ihmisten, muiden ihmisten, edessä.
        Muiden ihmisten synnit tuotiin esiin. Hän toi kaiken julkisuuteen. Tämä ei voi olla "Jumalasta", koska ainakaan Raamatun Jumala ei käyttäydy näin. Toinen esimerkki: saarnamiehen mukaan hänen edessään seisoi joku tumma hahmo, joka piti kädessään kirjaa tai jotain vastaavaa, josta saarnaaja luki sanomaa. Mitä tämä on? Kirjastoista löytyy elämäkertoja kaikenlaisista
        unissasaarnaajista. Onko tämä jumalallinen "ilmestys" tai jotain aivan muuta. Tumma hahmo. Mutta kun näille saarnaajille kerrottiin, että he saivat tietoa "Jumalalta". Taitavat nuo unissasaarnaajat sittenkin olla itsekin huijattuja.
        Mitä johtopäätöksiä tästä voidaan tehdä? Voit lukea heidän elämäkertojaan kirjastoissa. Mielenkiintoista. Ja vain he, "ilmestyksen" vastaanottajat, on "valittu" tähän tehtävään.

        Ihmiskunnan historiassa ei ole ollut pulaa ihmisistä, jotka ovat kertoneet olevansa erityisessä tehtävässä,"jumalan valitut tehtävään"

        Joku on unissasaarnaaja, joku taas ei.

        Ellen Whitekin sai "profetiat" yliluonnollisella tavalla puoliunessa, vaikka olikin tavallaan "hereillä" - Glory, Glory.

        Joku kertoo saaneensa näyn. Joku kuulee äänen. Joku sanoo saaneensa sanoman Jumalalta. Ja usein kertomukseen liittyy sama ajatus: minut on valittu kertomaan muille se, mitä muut eivät vielä ymmärrä.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikein kysymys.

        Mistä tiedämme, että kyse on jumalallisesta ilmoituksesta eikä ihmisen omasta mielestä, tulkinnasta tai kokemuksesta?

        Sillä voimakas kokemus ei aina tarkoita oikeaa tulkintaa.

        Ihminen voi kokea jotakin hyvin todellista omassa mielessään. Hän voi olla vilpittömästi vakuuttunut siitä, että hänellä on erityinen tehtävä. Mutta vilpittömyys ei vielä yksin todista, mistä kokemus on peräisin.

        Erityisen kiinnostava kysymys liittyy niihin tilanteisiin, joissa "valittu" alkaa paljastaa muiden ihmisten salaisuuksia, syntejä ja henkilökohtaisia asioita julkisesti.

        Jos hengellisen sanoman tarkoitus on johtaa ihmistä parannukseen, armoon ja muutokseen, miksi sanoma joskus muuttuu nöyryyttämiseksi ja häpeän tuottamiseksi?

        Onko se todella korkeampaa ohjausta vai ihmisen oma tarve saada valtaa toisten yli?

        Myös kertomukset näkyjen hahmoista, äänistä ja ilmestyksistä herättävät kysymyksiä. Monissa kulttuureissa ihmiset ovat kertoneet kohtaamisista, joissa he näkevät hahmoja tai saavat tietoa näkymättömästä maailmasta. Mutta sama ilmiö voidaan tulkita monella tavalla: uskonnolliseksi kokemukseksi, psykologiseksi kokemukseksi tai oman kulttuurin muokkaamaksi symboliseksi tapahtumaksi.

        Ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys ei ole vain:

        "Valehtelivatko nämä ihmiset?"

        Usein vastaus ei ole niin yksinkertainen.

        Jotkut voivat olla tietoisia huijareita. Jotkut voivat olla täysin vilpittömiä mutta erehtyneitä. Jotkut voivat tulkita omia sisäisiä kokemuksiaan tavalla, jonka heidän aikansa uskonto ja ympäristö heille opettivat.

        Siksi "valittu" on aina vaikea sana.

        Se voi tarkoittaa ihmistä, joka kokee kutsumuksen tehdä hyvää.

        Mutta se voi myös muuttua vaaralliseksi ajatukseksi, jos ihminen alkaa uskoa olevansa kaiken arvostelun ulkopuolella.

        Ehkä tervein kysymys ei ole:

        "Kuka väittää olevansa Jumalan lähettämä?"

        Vaan:

        "Millaisia hedelmiä hänen toimintansa tuottaa?"

        Lisääkö se totuutta, rakkautta ja nöyryyttä?

        Vai lisääkö se pelkoa, riippuvuutta ja ihmisten nostamista toisten yläpuolelle?

        Sillä historia on täynnä ihmisiä, jotka sanoivat puhuvansa Jumalan puolesta.

        Ja historia on myös täynnä ihmisiä, jotka joutuivat myöhemmin kysymään:

        "Kuuntelimmeko todella jumalallista ääntä – vai ihmisen omaa kaikua?"

      • Anonyymi00051
        Anonyymi00050 kirjoitti:

        Ihmiskunnan historiassa ei ole ollut pulaa ihmisistä, jotka ovat kertoneet olevansa erityisessä tehtävässä,"jumalan valitut tehtävään"

        Joku on unissasaarnaaja, joku taas ei.

        Ellen Whitekin sai "profetiat" yliluonnollisella tavalla puoliunessa, vaikka olikin tavallaan "hereillä" - Glory, Glory.

        Joku kertoo saaneensa näyn. Joku kuulee äänen. Joku sanoo saaneensa sanoman Jumalalta. Ja usein kertomukseen liittyy sama ajatus: minut on valittu kertomaan muille se, mitä muut eivät vielä ymmärrä.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikein kysymys.

        Mistä tiedämme, että kyse on jumalallisesta ilmoituksesta eikä ihmisen omasta mielestä, tulkinnasta tai kokemuksesta?

        Sillä voimakas kokemus ei aina tarkoita oikeaa tulkintaa.

        Ihminen voi kokea jotakin hyvin todellista omassa mielessään. Hän voi olla vilpittömästi vakuuttunut siitä, että hänellä on erityinen tehtävä. Mutta vilpittömyys ei vielä yksin todista, mistä kokemus on peräisin.

        Erityisen kiinnostava kysymys liittyy niihin tilanteisiin, joissa "valittu" alkaa paljastaa muiden ihmisten salaisuuksia, syntejä ja henkilökohtaisia asioita julkisesti.

        Jos hengellisen sanoman tarkoitus on johtaa ihmistä parannukseen, armoon ja muutokseen, miksi sanoma joskus muuttuu nöyryyttämiseksi ja häpeän tuottamiseksi?

        Onko se todella korkeampaa ohjausta vai ihmisen oma tarve saada valtaa toisten yli?

        Myös kertomukset näkyjen hahmoista, äänistä ja ilmestyksistä herättävät kysymyksiä. Monissa kulttuureissa ihmiset ovat kertoneet kohtaamisista, joissa he näkevät hahmoja tai saavat tietoa näkymättömästä maailmasta. Mutta sama ilmiö voidaan tulkita monella tavalla: uskonnolliseksi kokemukseksi, psykologiseksi kokemukseksi tai oman kulttuurin muokkaamaksi symboliseksi tapahtumaksi.

        Ehkä kaikkein kiinnostavin kysymys ei ole vain:

        "Valehtelivatko nämä ihmiset?"

        Usein vastaus ei ole niin yksinkertainen.

        Jotkut voivat olla tietoisia huijareita. Jotkut voivat olla täysin vilpittömiä mutta erehtyneitä. Jotkut voivat tulkita omia sisäisiä kokemuksiaan tavalla, jonka heidän aikansa uskonto ja ympäristö heille opettivat.

        Siksi "valittu" on aina vaikea sana.

        Se voi tarkoittaa ihmistä, joka kokee kutsumuksen tehdä hyvää.

        Mutta se voi myös muuttua vaaralliseksi ajatukseksi, jos ihminen alkaa uskoa olevansa kaiken arvostelun ulkopuolella.

        Ehkä tervein kysymys ei ole:

        "Kuka väittää olevansa Jumalan lähettämä?"

        Vaan:

        "Millaisia hedelmiä hänen toimintansa tuottaa?"

        Lisääkö se totuutta, rakkautta ja nöyryyttä?

        Vai lisääkö se pelkoa, riippuvuutta ja ihmisten nostamista toisten yläpuolelle?

        Sillä historia on täynnä ihmisiä, jotka sanoivat puhuvansa Jumalan puolesta.

        Ja historia on myös täynnä ihmisiä, jotka joutuivat myöhemmin kysymään:

        "Kuuntelimmeko todella jumalallista ääntä – vai ihmisen omaa kaikua?"

        Ellen Whitekin sai "profetiat" yliluonnollisella tavalla puoliunessa, vaikka olikin tavallaan "hereillä" - Glory, Glory.

      • Anonyymi00052
        Anonyymi00051 kirjoitti:

        Ellen Whitekin sai "profetiat" yliluonnollisella tavalla puoliunessa, vaikka olikin tavallaan "hereillä" - Glory, Glory.

        "Ellen White sai profetiat yliluonnollisella tavalla. Hän oli puoliunessa, mutta tavallaan hereillä. Hän sanoi: 'Glory, Glory.'"

        Se on voimakas.
        Ihminen seisoo tavallisen tietoisuuden ja jonkin koetun suuren kokemuksen rajalla. Hän kokee jotakin, joka tuntuu tulevan oman itsen ulkopuolelta. Hän ei koe vain ajatusta, vaan tapahtuman.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikein kysymys:

        Mitä kokemus tarkoittaa?

        Ihmiskunnan historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat kertoneet näkyjä, ilmestyksiä, unia ja jumalallisia kohtaamisia. He ovat eri aikakausina ja eri kulttuureissa uskoneet saaneensa sanoman korkeammalta taholta.

        Kokemus voi olla ihmiselle täysin todellinen.

        Mutta siitä seuraa vielä toinen kysymys:

        Onko kaikki, mikä tuntuu yliluonnolliselta, automaattisesti yliluonnollista alkuperää?

        Siinä kohdassa ihminen joutuu vaikean rajan eteen. Hän voi kunnioittaa kokemusta, mutta samalla kysyä, miten sitä arvioidaan.

        Sillä historia ei tunne vain yhtä ihmistä, joka on kertonut saaneensa ilmoituksen. Se tuntee tuhansia ihmisiä, jotka ovat kertoneet samankaltaisista kokemuksista – joskus keskenään ristiriitaisista sanomista.

        Siksi ratkaisevaksi ei ehkä riitä vain se, kuinka voimakas hetki oli.

        Myös seuraukset täytyy nähdä.

        Mihin kokemus johti?

        Tuottiko se nöyryyttä vai erityisaseman tunnetta?

        Lisäsikö se rakkautta vai pelkoa?

        Auttiko se ihmisiä vai tekikö se heistä riippuvaisia yhdestä ihmisestä ja tämän tulkinnoista?

        Ehkä vaikein asia hengellisissä kokemuksissa on tämä:

        Ihminen voi olla vilpitön ja silti erehtyä.

        Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti tulkita sen väärin.

        Siksi jopa kaikkein voimakkaimmat kokemukset tarvitsevat rinnalleen harkintaa, aikaa ja kykyä kysyä vaikeita kysymyksiä.

      • Anonyymi00053
        Anonyymi00052 kirjoitti:

        "Ellen White sai profetiat yliluonnollisella tavalla. Hän oli puoliunessa, mutta tavallaan hereillä. Hän sanoi: 'Glory, Glory.'"

        Se on voimakas.
        Ihminen seisoo tavallisen tietoisuuden ja jonkin koetun suuren kokemuksen rajalla. Hän kokee jotakin, joka tuntuu tulevan oman itsen ulkopuolelta. Hän ei koe vain ajatusta, vaan tapahtuman.

        Mutta juuri silloin alkaa vaikein kysymys:

        Mitä kokemus tarkoittaa?

        Ihmiskunnan historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat kertoneet näkyjä, ilmestyksiä, unia ja jumalallisia kohtaamisia. He ovat eri aikakausina ja eri kulttuureissa uskoneet saaneensa sanoman korkeammalta taholta.

        Kokemus voi olla ihmiselle täysin todellinen.

        Mutta siitä seuraa vielä toinen kysymys:

        Onko kaikki, mikä tuntuu yliluonnolliselta, automaattisesti yliluonnollista alkuperää?

        Siinä kohdassa ihminen joutuu vaikean rajan eteen. Hän voi kunnioittaa kokemusta, mutta samalla kysyä, miten sitä arvioidaan.

        Sillä historia ei tunne vain yhtä ihmistä, joka on kertonut saaneensa ilmoituksen. Se tuntee tuhansia ihmisiä, jotka ovat kertoneet samankaltaisista kokemuksista – joskus keskenään ristiriitaisista sanomista.

        Siksi ratkaisevaksi ei ehkä riitä vain se, kuinka voimakas hetki oli.

        Myös seuraukset täytyy nähdä.

        Mihin kokemus johti?

        Tuottiko se nöyryyttä vai erityisaseman tunnetta?

        Lisäsikö se rakkautta vai pelkoa?

        Auttiko se ihmisiä vai tekikö se heistä riippuvaisia yhdestä ihmisestä ja tämän tulkinnoista?

        Ehkä vaikein asia hengellisissä kokemuksissa on tämä:

        Ihminen voi olla vilpitön ja silti erehtyä.

        Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti tulkita sen väärin.

        Siksi jopa kaikkein voimakkaimmat kokemukset tarvitsevat rinnalleen harkintaa, aikaa ja kykyä kysyä vaikeita kysymyksiä.

        Onko kaikki, mikä tuntuu yliluonnolliselta, automaattisesti peräisin yliluonnollisesta?

        Siinä kohdassa ihminen astuu vaikealle rajalle.

        Kokemus voi olla voimakas. Se voi tuntua kirkkaammalta kuin tavallinen ajatus, todemmalta kuin tavallinen uni ja merkityksellisemmältä kuin mikään aiemmin koettu. Ihminen voi olla täysin vakuuttunut siitä, että hän on kohdannut jotakin itseään suurempaa.

        Mutta voimakkuus ei vielä yksin kerro alkuperää.

        Mieli on hämmästyttävä. Se voi synnyttää kokemuksia, jotka tuntuvat tulevan ulkopuolelta. Se voi rakentaa symboleja, ääniä, näkyjä ja merkityksiä. Samalla ihminen elää aina oman aikansa kielessä, kulttuurissa ja uskonnollisissa käsityksissä. Se, mikä yhdelle ihmiselle näyttäytyy jumalallisena ilmoituksena, voi toiselle näyttäytyä psykologisena kokemuksena.

        Siksi vaikea kysymys ei ole vain:

        "Koinko jotakin poikkeuksellista?"

        Vaan:

        "Miten tiedän, mitä se tarkoittaa?"

        Kokemusta voidaan kunnioittaa ilman, että jokainen tulkinta hyväksytään automaattisesti.

        Ihminen voi olla vilpitön ja silti erehtyä.

        Hän voi nähdä jotakin ja tulkita sen väärin.

        Hän voi saada voimakkaan sisäisen kokemuksen ja rakentaa sen ympärille kokonaisen maailmankuvan.

        Siksi historian kaikki "valitut" eivät voi olla yhtä aikaa oikeassa, jos heidän sanomansa ovat keskenään ristiriidassa. Jäljelle jää kysymys siitä, millä perusteella kokemuksia erotellaan toisistaan.

        Ehkä paras testi ei ole vain se, kuinka vaikuttava kokemus oli.

        Ehkä tärkeämpi kysymys on:

        "Mitä tämä kokemus tekee ihmiselle?"

        Tuoko se lisää nöyryyttä, rakkautta ja totuuden etsimistä?

        Vai tuoko se tunteen erityisasemasta, jossa ihminen ei enää kuuntele muita eikä kykene arvioimaan itseään?

        Sillä joskus vaikein harha ei ole se, että ihminen ei usko mihinkään.

        Joskus vaikein harha on se, että ihminen on täysin varma siitä, ettei hänen tarvitse enää koskaan kysyä.

      • Anonyymi00054
        Anonyymi00053 kirjoitti:

        Onko kaikki, mikä tuntuu yliluonnolliselta, automaattisesti peräisin yliluonnollisesta?

        Siinä kohdassa ihminen astuu vaikealle rajalle.

        Kokemus voi olla voimakas. Se voi tuntua kirkkaammalta kuin tavallinen ajatus, todemmalta kuin tavallinen uni ja merkityksellisemmältä kuin mikään aiemmin koettu. Ihminen voi olla täysin vakuuttunut siitä, että hän on kohdannut jotakin itseään suurempaa.

        Mutta voimakkuus ei vielä yksin kerro alkuperää.

        Mieli on hämmästyttävä. Se voi synnyttää kokemuksia, jotka tuntuvat tulevan ulkopuolelta. Se voi rakentaa symboleja, ääniä, näkyjä ja merkityksiä. Samalla ihminen elää aina oman aikansa kielessä, kulttuurissa ja uskonnollisissa käsityksissä. Se, mikä yhdelle ihmiselle näyttäytyy jumalallisena ilmoituksena, voi toiselle näyttäytyä psykologisena kokemuksena.

        Siksi vaikea kysymys ei ole vain:

        "Koinko jotakin poikkeuksellista?"

        Vaan:

        "Miten tiedän, mitä se tarkoittaa?"

        Kokemusta voidaan kunnioittaa ilman, että jokainen tulkinta hyväksytään automaattisesti.

        Ihminen voi olla vilpitön ja silti erehtyä.

        Hän voi nähdä jotakin ja tulkita sen väärin.

        Hän voi saada voimakkaan sisäisen kokemuksen ja rakentaa sen ympärille kokonaisen maailmankuvan.

        Siksi historian kaikki "valitut" eivät voi olla yhtä aikaa oikeassa, jos heidän sanomansa ovat keskenään ristiriidassa. Jäljelle jää kysymys siitä, millä perusteella kokemuksia erotellaan toisistaan.

        Ehkä paras testi ei ole vain se, kuinka vaikuttava kokemus oli.

        Ehkä tärkeämpi kysymys on:

        "Mitä tämä kokemus tekee ihmiselle?"

        Tuoko se lisää nöyryyttä, rakkautta ja totuuden etsimistä?

        Vai tuoko se tunteen erityisasemasta, jossa ihminen ei enää kuuntele muita eikä kykene arvioimaan itseään?

        Sillä joskus vaikein harha ei ole se, että ihminen ei usko mihinkään.

        Joskus vaikein harha on se, että ihminen on täysin varma siitä, ettei hänen tarvitse enää koskaan kysyä.

        On niin monia ihmisiä, joille joku puhuu "korkeammista lähteistä". Joku, joka tuo "hyvää”, joka haluaa vain "hyvää ihmisille". Kanavoinnin tai "ilmestyksen" vastaanottaja pitää itseään valittuna ja uskoo, että totuus tulee maailmaan kanavoijan, kanavoinnin uhrin, kautta. Kun "ilmestyksen" ääni on niin suloinen ja hyväntahtoinen, se voi antaa sellaisen vaikutelman. Tällaisia ihmisiä on paljon, ja "he ovat ainoat, jotka tuovat totuutta".

      • Anonyymi00055
        Anonyymi00054 kirjoitti:

        On niin monia ihmisiä, joille joku puhuu "korkeammista lähteistä". Joku, joka tuo "hyvää”, joka haluaa vain "hyvää ihmisille". Kanavoinnin tai "ilmestyksen" vastaanottaja pitää itseään valittuna ja uskoo, että totuus tulee maailmaan kanavoijan, kanavoinnin uhrin, kautta. Kun "ilmestyksen" ääni on niin suloinen ja hyväntahtoinen, se voi antaa sellaisen vaikutelman. Tällaisia ihmisiä on paljon, ja "he ovat ainoat, jotka tuovat totuutta".

        On niin monia ihmisiä, joille "Jumala" niin sanotusti puhuu. Mutta jos näin on, miksi kaikki ne, joille "Jumala" puhuu, antavat ristiriitaisia tietoja? Miksi niiden viestit ovat niin erilaisia. Eikö jo pelkästään se herätä epäilyksiä?

      • Anonyymi00056
        Anonyymi00055 kirjoitti:

        On niin monia ihmisiä, joille "Jumala" niin sanotusti puhuu. Mutta jos näin on, miksi kaikki ne, joille "Jumala" puhuu, antavat ristiriitaisia tietoja? Miksi niiden viestit ovat niin erilaisia. Eikö jo pelkästään se herätä epäilyksiä?

        On myös ihmisiä, jotka väittävät olevansa Jeesus jne. Vielä nykyäänkin maan päällä on ihmisiä, jotka väittävät olevansa joko jumalia tai Jeesuksia. Olen jopa kuullut jossakin pidettävän Jeesus-tapaamisia. Yksi Jeesus sanoi, että hänen oma isänsä lähetti hänet. Sitten joku astui esiin ja sanoi, ettei hän lähettänyt ketään tänne (ilmeisesti Maa-planeetallamme). Hän siis luuli olevansa Jumala. Sairasta porukkaa. Onko tämä vakava sairaus vai suuruudenhulluutta?

      • Anonyymi00057
        Anonyymi00056 kirjoitti:

        On myös ihmisiä, jotka väittävät olevansa Jeesus jne. Vielä nykyäänkin maan päällä on ihmisiä, jotka väittävät olevansa joko jumalia tai Jeesuksia. Olen jopa kuullut jossakin pidettävän Jeesus-tapaamisia. Yksi Jeesus sanoi, että hänen oma isänsä lähetti hänet. Sitten joku astui esiin ja sanoi, ettei hän lähettänyt ketään tänne (ilmeisesti Maa-planeetallamme). Hän siis luuli olevansa Jumala. Sairasta porukkaa. Onko tämä vakava sairaus vai suuruudenhulluutta?

        Jotkut ihmiset, jotka väittävät olevansa Jumalan puolella, Jumalan asialla ja saaneet jonkun Jumalallisen tehtävän, ovat itse asiassa vastakkaisten eli pahuuden voimien puolella. Jotkut ovat niin vakuuttuneita kaikista ”ilmestyksistä". On hyvin vaikeaa kurkistaa pintaa syvemmälle. He ovat myös eksytettyjä, mutta samaan aikaan he raivoavat niitä vastaan, jotka ovat mahdollisesti oikealla tiellä. Silloin voitaisiin sanoa, että joko eksytetyt syyttävät eksytettyjä tai eksytetyt syyttävät niitä, jotka ovat oikealla tiellä, koska he luulevat kanavointien perusteella, että he ovat "valittuja" ja että he ovat oikeassa, koska "korkeammat voimat" sanovat niin. Tavallaan heitä käy sääliksi, koska he ovat itsekin uhreja, vaikka he uskovat, että uhrit ovat muut ihmiset. Ja sitten tulee mukaan erittäin vaarallinen fanatismi. Ja kyse voi olla myös mielen sairaudesta tai mielikuvituksesta. Silloin pitäisi tuntea heitä kohtaan myötätuntoa.

      • Anonyymi00058
        Anonyymi00057 kirjoitti:

        Jotkut ihmiset, jotka väittävät olevansa Jumalan puolella, Jumalan asialla ja saaneet jonkun Jumalallisen tehtävän, ovat itse asiassa vastakkaisten eli pahuuden voimien puolella. Jotkut ovat niin vakuuttuneita kaikista ”ilmestyksistä". On hyvin vaikeaa kurkistaa pintaa syvemmälle. He ovat myös eksytettyjä, mutta samaan aikaan he raivoavat niitä vastaan, jotka ovat mahdollisesti oikealla tiellä. Silloin voitaisiin sanoa, että joko eksytetyt syyttävät eksytettyjä tai eksytetyt syyttävät niitä, jotka ovat oikealla tiellä, koska he luulevat kanavointien perusteella, että he ovat "valittuja" ja että he ovat oikeassa, koska "korkeammat voimat" sanovat niin. Tavallaan heitä käy sääliksi, koska he ovat itsekin uhreja, vaikka he uskovat, että uhrit ovat muut ihmiset. Ja sitten tulee mukaan erittäin vaarallinen fanatismi. Ja kyse voi olla myös mielen sairaudesta tai mielikuvituksesta. Silloin pitäisi tuntea heitä kohtaan myötätuntoa.

        On olemassa erikoinen inhimillinen paradoksi: ihminen voi olla täysin vakuuttunut olevansa hyvän puolella ja silti toimia tavalla, joka tuottaa pelkoa ja vastakkainasettelua.

        Jotkut ihmiset kokevat saaneensa erityisen tehtävän "Jumalalta". He uskovat olevansa totuuden puolustajia, valittuja sanansaattajia tai näkymättömän maailman ohjaamia. He eivät välttämättä koe itseään vallan tavoittelijoiksi, vaan ihmisiksi, jotka yrittävät pelastaa muita.

        Mutta juuri siinä voi olla suurin vaikeus.

        Ihminen, joka on täysin varma omasta jumalallisesta tehtävästään, voi menettää kyvyn kysyä: "Entä jos olenkin väärässä?"

        Jos jokainen epäilys tulkitaan hyökkäykseksi ja jokainen vastustus merkiksi siitä, että toinen on eksynyt, ajattelu sulkeutuu kehään. Oma kokemus todistaa itsensä oikeaksi, ja kaikki ulkopuolinen palaute muuttuu vain uudeksi todisteeksi siitä, että oma tehtävä on todellinen.

        Silloin voi syntyä tilanne, jossa ihmiset syyttävät toisiaan eksytyksestä samalla kun kumpikin uskoo puolustavansa totuutta.

        Eksytetty syyttää eksytettyä.

        Tai ihminen, joka kuvittelee puolustavansa hyvää, hyökkää sellaista vastaan, joka hänen mielestään on väärässä – vaikka todellisuudessa hän ei enää erota totuuden puolustamista oman varmuutensa puolustamisesta.

        Tällaisissa tilanteissa on helppo nähdä vain vastustaja.

        Vaikeampaa on nähdä ihminen.

        Sillä joskus fanaattisen varmuuden takana ei ole pahuutta, vaan pelkoa, tarvetta kuulua johonkin, voimakas kokemus tai vilpitön halu löytää merkitys. Ihminen voi itsekin olla oman uskomusjärjestelmänsä vanki.

        Se ei tarkoita, että haitallista toimintaa pitäisi hyväksyä.

        Mutta se tarkoittaa, että myös erehtynyttä ihmistä voidaan tarkastella ihmisarvoa kunnioittaen.

        Ehkä suurin viisaus on ymmärtää tämä:

        Ihminen voi olla vaarallinen ilman, että hän itse kokee olevansa paha.

        Hän voi tehdä vahinkoa samalla kun uskoo tekevänsä hyvää.

        Siksi tarvitaan sekä kriittisyyttä että myötätuntoa.

        Kriittisyyttä, jotta emme hyväksy jokaista "ilmestystä" tai väitettä erityisestä tehtävästä ilman arviointia.

        Myötätuntoa, jotta emme unohda, että myös erehtyvä ihminen on ihminen.

        Sillä joskus vaikein taistelu ei ole hyvän ja pahan välillä.

        Joskus se on taistelu ihmisen sisällä: varmuuden ja nöyryyden, pelon ja rakkauden, oman oikeassa olemisen tarpeen ja todellisen totuuden etsimisen välillä.

      • Anonyymi00059
        Anonyymi00058 kirjoitti:

        On olemassa erikoinen inhimillinen paradoksi: ihminen voi olla täysin vakuuttunut olevansa hyvän puolella ja silti toimia tavalla, joka tuottaa pelkoa ja vastakkainasettelua.

        Jotkut ihmiset kokevat saaneensa erityisen tehtävän "Jumalalta". He uskovat olevansa totuuden puolustajia, valittuja sanansaattajia tai näkymättömän maailman ohjaamia. He eivät välttämättä koe itseään vallan tavoittelijoiksi, vaan ihmisiksi, jotka yrittävät pelastaa muita.

        Mutta juuri siinä voi olla suurin vaikeus.

        Ihminen, joka on täysin varma omasta jumalallisesta tehtävästään, voi menettää kyvyn kysyä: "Entä jos olenkin väärässä?"

        Jos jokainen epäilys tulkitaan hyökkäykseksi ja jokainen vastustus merkiksi siitä, että toinen on eksynyt, ajattelu sulkeutuu kehään. Oma kokemus todistaa itsensä oikeaksi, ja kaikki ulkopuolinen palaute muuttuu vain uudeksi todisteeksi siitä, että oma tehtävä on todellinen.

        Silloin voi syntyä tilanne, jossa ihmiset syyttävät toisiaan eksytyksestä samalla kun kumpikin uskoo puolustavansa totuutta.

        Eksytetty syyttää eksytettyä.

        Tai ihminen, joka kuvittelee puolustavansa hyvää, hyökkää sellaista vastaan, joka hänen mielestään on väärässä – vaikka todellisuudessa hän ei enää erota totuuden puolustamista oman varmuutensa puolustamisesta.

        Tällaisissa tilanteissa on helppo nähdä vain vastustaja.

        Vaikeampaa on nähdä ihminen.

        Sillä joskus fanaattisen varmuuden takana ei ole pahuutta, vaan pelkoa, tarvetta kuulua johonkin, voimakas kokemus tai vilpitön halu löytää merkitys. Ihminen voi itsekin olla oman uskomusjärjestelmänsä vanki.

        Se ei tarkoita, että haitallista toimintaa pitäisi hyväksyä.

        Mutta se tarkoittaa, että myös erehtynyttä ihmistä voidaan tarkastella ihmisarvoa kunnioittaen.

        Ehkä suurin viisaus on ymmärtää tämä:

        Ihminen voi olla vaarallinen ilman, että hän itse kokee olevansa paha.

        Hän voi tehdä vahinkoa samalla kun uskoo tekevänsä hyvää.

        Siksi tarvitaan sekä kriittisyyttä että myötätuntoa.

        Kriittisyyttä, jotta emme hyväksy jokaista "ilmestystä" tai väitettä erityisestä tehtävästä ilman arviointia.

        Myötätuntoa, jotta emme unohda, että myös erehtyvä ihminen on ihminen.

        Sillä joskus vaikein taistelu ei ole hyvän ja pahan välillä.

        Joskus se on taistelu ihmisen sisällä: varmuuden ja nöyryyden, pelon ja rakkauden, oman oikeassa olemisen tarpeen ja todellisen totuuden etsimisen välillä.

        https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

        Mind: We Have Met the Enemy

      • Anonyymi00060
      • Anonyymi00061
        Anonyymi00060 kirjoitti:

        https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

        Toivotan myös sinulle, tämän viestiketjun aloittajalle, kaikkea hyvää, mutta voisitko ottaa hieman rennommin? Kaikki ovat huomanneet ponnistelusi; jopa Jumala on lisännyt lisäpisteitä ”taivaallisten pisteidesi tilille”, ja tietenkin kaikki ovat jo yhtä mieltä siitä, että lauantai on ”oikea päivä” ja että Antikristus on paha paavi.

      • Anonyymi00062
        Anonyymi00061 kirjoitti:

        Toivotan myös sinulle, tämän viestiketjun aloittajalle, kaikkea hyvää, mutta voisitko ottaa hieman rennommin? Kaikki ovat huomanneet ponnistelusi; jopa Jumala on lisännyt lisäpisteitä ”taivaallisten pisteidesi tilille”, ja tietenkin kaikki ovat jo yhtä mieltä siitä, että lauantai on ”oikea päivä” ja että Antikristus on paha paavi.

        Toivotan sinulle kaikkea hyvää, mutta voisitko ottaa hieman rennommin?

        Kun ihminen on löytänyt asian, jonka hän kokee valtavan tärkeäksi, hän helposti alkaa kantaa sitä kuin maailman painavinta aarretta. Hän haluaa näyttää muille, varoittaa muita ja saada muutkin näkemään sen, minkä hän itse on nähnyt.

        Mutta joskus käy niin, että totuuden puolustamisesta tulee niin kiireistä, ettei enää huomata ihmisiä ympärillä.

        Kaikki ovat jo kuulleet viestin.

        Lauantai on mainittu.

        Antikristuksesta on puhuttu. Paavi.

        Varoitukset on annettu.

        Argumentit on esitetty.

        Ehkä jopa taivaallinen kirjanpito on saanut uuden merkinnän: "Yksi ihminen on jälleen käyttänyt monta tuntia yrittäen vakuuttaa muita ainoasta pelastavasta oikeasta opista."

        Mutta mitä tapahtuu seuraavaksi?

        Jatkuuko sama kierros loputtomasti?

        Uusi keskustelu. Uusi vastustaja. Uusi todiste. Uusi varoitus. Paavi.

        Vai voisiko joskus olla hetki, jolloin ihminen sanoo:

        "Minä olen kertonut, mitä pidän tärkeänä. Nyt voin myös kuunnella."

        Sillä jos totuus on todella totuus, sen ei pitäisi tarvita jatkuvaa paniikkia selviytyäkseen.

        Ehkä Jumala ei tarvitse ihmistä jatkuvasti vartioimaan totuutta kuin se olisi heikko esine, joka särkyy heti, jos joku kysyy vaikean kysymyksen.

      • Anonyymi00063
        Anonyymi00062 kirjoitti:

        Toivotan sinulle kaikkea hyvää, mutta voisitko ottaa hieman rennommin?

        Kun ihminen on löytänyt asian, jonka hän kokee valtavan tärkeäksi, hän helposti alkaa kantaa sitä kuin maailman painavinta aarretta. Hän haluaa näyttää muille, varoittaa muita ja saada muutkin näkemään sen, minkä hän itse on nähnyt.

        Mutta joskus käy niin, että totuuden puolustamisesta tulee niin kiireistä, ettei enää huomata ihmisiä ympärillä.

        Kaikki ovat jo kuulleet viestin.

        Lauantai on mainittu.

        Antikristuksesta on puhuttu. Paavi.

        Varoitukset on annettu.

        Argumentit on esitetty.

        Ehkä jopa taivaallinen kirjanpito on saanut uuden merkinnän: "Yksi ihminen on jälleen käyttänyt monta tuntia yrittäen vakuuttaa muita ainoasta pelastavasta oikeasta opista."

        Mutta mitä tapahtuu seuraavaksi?

        Jatkuuko sama kierros loputtomasti?

        Uusi keskustelu. Uusi vastustaja. Uusi todiste. Uusi varoitus. Paavi.

        Vai voisiko joskus olla hetki, jolloin ihminen sanoo:

        "Minä olen kertonut, mitä pidän tärkeänä. Nyt voin myös kuunnella."

        Sillä jos totuus on todella totuus, sen ei pitäisi tarvita jatkuvaa paniikkia selviytyäkseen.

        Ehkä Jumala ei tarvitse ihmistä jatkuvasti vartioimaan totuutta kuin se olisi heikko esine, joka särkyy heti, jos joku kysyy vaikean kysymyksen.

        https://m.media-amazon.com/images/I/61qpozKkzDL._AC_UF894,1000_QL80_.jpg
        Ellen White.
        Glory, Glory!

        Oletko ihan varma?

      • Anonyymi00064
      • Anonyymi00065
        Anonyymi00064 kirjoitti:

        https://cdn.shopify.com/s/files/1/0259/0081/0294/files/egwbio_2_480x480.jpg?v=1588556388

        Maailman historia on täynnä yliluonnollisia ilmestyksiä.

        Ihmiset ovat eri aikakausina kertoneet näyistä, äänistä, unista, merkeistä ja jumalallisista ilmoituksista. Moni on ollut täysin vakuuttunut siitä, että juuri hän on saanut sanoman korkeammalta taholta.

        Mutta sitten tulee vaikea kysymys:

        Jos nämä kaikki ovat peräisin samasta jumalallisesta lähteestä, miksi ne ovat niin usein ristiriidassa keskenään?

        Yksi sanoo saaneensa ilmoituksen yhdestä totuudesta. Toinen kertoo täysin erilaisesta totuudesta. Yksi ennustaa tietyn tapahtuman tapahtuvan tietyllä tavalla. Toinen antaa toisenlaisen selityksen.

        Ja kun odotettu tapahtuma ei tapahdu, alkaa usein uusi tulkinta.

        Päivämäärä meni ohi.

        Ennustus ei toteutunut.

        Maailma jatkoi kulkuaan.

        Silloin voidaan sanoa, että ymmärsimme sanoman väärin, aika ei ollut oikea tai ennustus tarkoitti jotakin muuta. Joskus tällainen uudelleentulkinta voi olla vilpitöntä pohdintaa. Mutta joskus se voi myös olla tapa suojella uskomusta siltä, että sitä joutuisi arvioimaan uudelleen.

        Siksi historian suurten hengellisten väitteiden äärellä tarvitaan nöyryyttä.

        Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti tulkita sen väärin.

        Ihminen voi olla täysin vilpitön ja silti erehtyä.

        Ihminen voi jopa uskoa olevansa Jumalan palvelija ja samalla rakentaa ympärilleen järjestelmän, joka perustuu enemmän omaan varmuuteen kuin todellisuuden tutkimiseen.

        Ehkä kaikkein vaikein kysymys ei ole:

        "Onko joku saanut kokemuksen?"

        Monet ovat.

        Vaikeampi kysymys on:

        "Miten arvioimme kokemusta?"

        Mitä tapahtuu, kun se joutuu ajan, historian ja muiden kokemusten rinnalle?

        Ehkä viisaus ei ole siinä, että hyväksyy jokaisen ilmestyksen automaattisesti.

        Eikä myöskään siinä, että pilkkaa jokaista hengellistä kokemusta.

        Ehkä viisaus on siinä, että ihminen säilyttää kyvyn kysyä:

        "Mistä tiedän tämän?"

        "Voinko olla väärässä?"

        "Tuottaako tämä enemmän rakkautta ja totuutta vai enemmän pelkoa ja vastakkainasettelua?"

        Sillä historia opettaa ainakin yhden asian:

        Ihmiset ovat usein olleet varmoja.

        Mutta varmuus ei aina ole sama asia kuin totuus.

      • Anonyymi00066
        Anonyymi00065 kirjoitti:

        Maailman historia on täynnä yliluonnollisia ilmestyksiä.

        Ihmiset ovat eri aikakausina kertoneet näyistä, äänistä, unista, merkeistä ja jumalallisista ilmoituksista. Moni on ollut täysin vakuuttunut siitä, että juuri hän on saanut sanoman korkeammalta taholta.

        Mutta sitten tulee vaikea kysymys:

        Jos nämä kaikki ovat peräisin samasta jumalallisesta lähteestä, miksi ne ovat niin usein ristiriidassa keskenään?

        Yksi sanoo saaneensa ilmoituksen yhdestä totuudesta. Toinen kertoo täysin erilaisesta totuudesta. Yksi ennustaa tietyn tapahtuman tapahtuvan tietyllä tavalla. Toinen antaa toisenlaisen selityksen.

        Ja kun odotettu tapahtuma ei tapahdu, alkaa usein uusi tulkinta.

        Päivämäärä meni ohi.

        Ennustus ei toteutunut.

        Maailma jatkoi kulkuaan.

        Silloin voidaan sanoa, että ymmärsimme sanoman väärin, aika ei ollut oikea tai ennustus tarkoitti jotakin muuta. Joskus tällainen uudelleentulkinta voi olla vilpitöntä pohdintaa. Mutta joskus se voi myös olla tapa suojella uskomusta siltä, että sitä joutuisi arvioimaan uudelleen.

        Siksi historian suurten hengellisten väitteiden äärellä tarvitaan nöyryyttä.

        Ihminen voi kokea jotakin syvästi merkityksellistä ja silti tulkita sen väärin.

        Ihminen voi olla täysin vilpitön ja silti erehtyä.

        Ihminen voi jopa uskoa olevansa Jumalan palvelija ja samalla rakentaa ympärilleen järjestelmän, joka perustuu enemmän omaan varmuuteen kuin todellisuuden tutkimiseen.

        Ehkä kaikkein vaikein kysymys ei ole:

        "Onko joku saanut kokemuksen?"

        Monet ovat.

        Vaikeampi kysymys on:

        "Miten arvioimme kokemusta?"

        Mitä tapahtuu, kun se joutuu ajan, historian ja muiden kokemusten rinnalle?

        Ehkä viisaus ei ole siinä, että hyväksyy jokaisen ilmestyksen automaattisesti.

        Eikä myöskään siinä, että pilkkaa jokaista hengellistä kokemusta.

        Ehkä viisaus on siinä, että ihminen säilyttää kyvyn kysyä:

        "Mistä tiedän tämän?"

        "Voinko olla väärässä?"

        "Tuottaako tämä enemmän rakkautta ja totuutta vai enemmän pelkoa ja vastakkainasettelua?"

        Sillä historia opettaa ainakin yhden asian:

        Ihmiset ovat usein olleet varmoja.

        Mutta varmuus ei aina ole sama asia kuin totuus.

        Ellen White oli ihminen.

        Ihminen, jolla oli omat kokemuksensa, oma aikansa, oma maailmankuvansa ja oma käsityksensä siitä, mitä Jumala häneltä odotti.

        Hän ei ollut pelkkä nimi historiankirjassa eikä pelkkä symboli, jonka ympärille muut ihmiset rakentavat omia taistelujaan. Hänen kauttaan monet ihmiset löysivät merkitystä, uskoa ja suuntaa elämäänsä.

        Mutta juuri siksi myös hänen kokemuksiaan voidaan tarkastella vakavasti.

        Ihmisen vilpittömyys ja erehtymisen mahdollisuus voivat olla olemassa samaan aikaan. Ihminen voi olla rehellinen ja syvästi vakuuttunut kokemuksestaan, mutta silti hänen tulkintansa voi olla keskustelun ja arvioinnin kohteena.

        Tämä ei tee ihmisestä pahaa.

        Se tekee hänestä ihmisen.

        Historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat uskoneet saaneensa erityisen kutsun. Osa heidän ajatuksistaan on vaikuttanut myönteisesti monien elämään, osa on herättänyt vaikeita kysymyksiä. Jokainen sukupolvi joutuu arvioimaan perintöään uudelleen.

        Ehkä kypsä suhtautuminen ei ole sokeaa ihailua eikä halveksuntaa.

        Se on kykyä sanoa:

        "Tällä ihmisellä oli merkittävä kokemus ja vaikutus."

        Ja samalla:

        "Voimme silti tutkia hänen ajatuksiaan, ennustuksiaan ja tulkintojaan kriittisesti."

        Totuuden etsiminen ei vaadi toisen ihmisen ihmisarvon poistamista.

      • Anonyymi00067
        Anonyymi00066 kirjoitti:

        Ellen White oli ihminen.

        Ihminen, jolla oli omat kokemuksensa, oma aikansa, oma maailmankuvansa ja oma käsityksensä siitä, mitä Jumala häneltä odotti.

        Hän ei ollut pelkkä nimi historiankirjassa eikä pelkkä symboli, jonka ympärille muut ihmiset rakentavat omia taistelujaan. Hänen kauttaan monet ihmiset löysivät merkitystä, uskoa ja suuntaa elämäänsä.

        Mutta juuri siksi myös hänen kokemuksiaan voidaan tarkastella vakavasti.

        Ihmisen vilpittömyys ja erehtymisen mahdollisuus voivat olla olemassa samaan aikaan. Ihminen voi olla rehellinen ja syvästi vakuuttunut kokemuksestaan, mutta silti hänen tulkintansa voi olla keskustelun ja arvioinnin kohteena.

        Tämä ei tee ihmisestä pahaa.

        Se tekee hänestä ihmisen.

        Historia on täynnä ihmisiä, jotka ovat uskoneet saaneensa erityisen kutsun. Osa heidän ajatuksistaan on vaikuttanut myönteisesti monien elämään, osa on herättänyt vaikeita kysymyksiä. Jokainen sukupolvi joutuu arvioimaan perintöään uudelleen.

        Ehkä kypsä suhtautuminen ei ole sokeaa ihailua eikä halveksuntaa.

        Se on kykyä sanoa:

        "Tällä ihmisellä oli merkittävä kokemus ja vaikutus."

        Ja samalla:

        "Voimme silti tutkia hänen ajatuksiaan, ennustuksiaan ja tulkintojaan kriittisesti."

        Totuuden etsiminen ei vaadi toisen ihmisen ihmisarvon poistamista.

        Ellen White oli vain ihminen.
        Tämän toteaminen ei ole halveksuntaa.

        Päinvastoin. Se on juuri sitä, että häntä katsotaan ihmisenä eikä pelkkänä symbolina puolesta tai vastaan.

        Hän eli 1800-luvun maailmassa, jossa ihmiset etsivät vastauksia suuriin kysymyksiin: maailman tulevaisuuteen, uskon merkitykseen, Raamatun tulkintaan ja ihmiskunnan kohtaloon. Hänellä oli voimakkaita hengellisiä kokemuksia, ja hän uskoi vilpittömästi saaneensa tehtävän Jumalalta.

        Monet ihmiset ovat saaneet hänen kirjoituksistaan rohkaisua, tarkoitusta ja hengellistä sisältöä.

        Mutta samalla yksi asia säilyy:

        Vilpitön ihminen voi olla myös erehtyväinen ihminen.

        Syvä kokemus ei automaattisesti tarkoita, että jokainen sen tulkinta olisi täydellinen. Ihminen tulkitsee aina kokemuksiaan oman aikansa, oman kielensä ja oman ymmärryksensä kautta.

        Siksi kunnioitus ei tarkoita sitä, ettei mitään saa kysyä.

        Todellinen kunnioitus kestää myös tutkimisen.

        Voidaan sanoa:

        "Hän oli vilpitön."

        Ja samalla:

        "Hänen ajatuksiaan, ennustuksiaan ja tulkintojaan voidaan arvioida."

        Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa.

        Ehkä ongelma syntyy vasta silloin, kun ihmisestä tehdään enemmän kuin ihminen. Kun hänestä tulee erehtymätön auktoriteetti, jonka jokainen sana täytyy puolustaa hinnalla millä hyvänsä.

        Silloin huomio siirtyy helposti itse totuuden etsimisestä ihmisen suojelemiseen.

        Ellen White ansaitsee tulla ymmärretyksi oman aikansa ihmisenä: ihmisenä, jolla oli vahva usko, vahvoja kokemuksia ja suuri vaikutus.

        Mutta kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös hänen kohdallaan voidaan kysyä:

        Mikä hänen sanomassaan johtaa hyvään, totuuteen ja rakkauteen?

        Ja mikä ehkä liittyy enemmän hänen aikansa käsityksiin ja tulkintoihin?

        Sillä ihmisen kunnioittaminen ja kriittinen ajattelu eivät ole vastakohtia.

        Ne voivat kulkea yhdessä.

      • Anonyymi00068
        Anonyymi00067 kirjoitti:

        Ellen White oli vain ihminen.
        Tämän toteaminen ei ole halveksuntaa.

        Päinvastoin. Se on juuri sitä, että häntä katsotaan ihmisenä eikä pelkkänä symbolina puolesta tai vastaan.

        Hän eli 1800-luvun maailmassa, jossa ihmiset etsivät vastauksia suuriin kysymyksiin: maailman tulevaisuuteen, uskon merkitykseen, Raamatun tulkintaan ja ihmiskunnan kohtaloon. Hänellä oli voimakkaita hengellisiä kokemuksia, ja hän uskoi vilpittömästi saaneensa tehtävän Jumalalta.

        Monet ihmiset ovat saaneet hänen kirjoituksistaan rohkaisua, tarkoitusta ja hengellistä sisältöä.

        Mutta samalla yksi asia säilyy:

        Vilpitön ihminen voi olla myös erehtyväinen ihminen.

        Syvä kokemus ei automaattisesti tarkoita, että jokainen sen tulkinta olisi täydellinen. Ihminen tulkitsee aina kokemuksiaan oman aikansa, oman kielensä ja oman ymmärryksensä kautta.

        Siksi kunnioitus ei tarkoita sitä, ettei mitään saa kysyä.

        Todellinen kunnioitus kestää myös tutkimisen.

        Voidaan sanoa:

        "Hän oli vilpitön."

        Ja samalla:

        "Hänen ajatuksiaan, ennustuksiaan ja tulkintojaan voidaan arvioida."

        Nämä kaksi asiaa eivät ole ristiriidassa.

        Ehkä ongelma syntyy vasta silloin, kun ihmisestä tehdään enemmän kuin ihminen. Kun hänestä tulee erehtymätön auktoriteetti, jonka jokainen sana täytyy puolustaa hinnalla millä hyvänsä.

        Silloin huomio siirtyy helposti itse totuuden etsimisestä ihmisen suojelemiseen.

        Ellen White ansaitsee tulla ymmärretyksi oman aikansa ihmisenä: ihmisenä, jolla oli vahva usko, vahvoja kokemuksia ja suuri vaikutus.

        Mutta kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös hänen kohdallaan voidaan kysyä:

        Mikä hänen sanomassaan johtaa hyvään, totuuteen ja rakkauteen?

        Ja mikä ehkä liittyy enemmän hänen aikansa käsityksiin ja tulkintoihin?

        Sillä ihmisen kunnioittaminen ja kriittinen ajattelu eivät ole vastakohtia.

        Ne voivat kulkea yhdessä.

        Ehkä ongelma syntyy vasta silloin, kun ihmisestä tehdään enemmän kuin ihminen. Kun hänestä tulee erehtymätön auktoriteetti, jonka jokainen sana täytyy puolustaa hinnalla millä hyvänsä.

        Silloin huomio siirtyy helposti itse totuuden etsimisestä ihmisen suojelemiseen.

        Ellen White ansaitsee tulla ymmärretyksi oman aikansa ihmisenä: ihmisenä, jolla oli vahva usko, vahvoja kokemuksia ja suuri vaikutus.

      • Anonyymi00069
        Anonyymi00068 kirjoitti:

        Ehkä ongelma syntyy vasta silloin, kun ihmisestä tehdään enemmän kuin ihminen. Kun hänestä tulee erehtymätön auktoriteetti, jonka jokainen sana täytyy puolustaa hinnalla millä hyvänsä.

        Silloin huomio siirtyy helposti itse totuuden etsimisestä ihmisen suojelemiseen.

        Ellen White ansaitsee tulla ymmärretyksi oman aikansa ihmisenä: ihmisenä, jolla oli vahva usko, vahvoja kokemuksia ja suuri vaikutus.

        Ellen White oli vain ihminen.
        Tämän toteaminen ei ole halveksuntaa.

        Päinvastoin. Se on juuri sitä, että häntä katsotaan ihmisenä eikä pelkkänä symbolina puolesta tai vastaan.

      • Anonyymi00070
        Anonyymi00069 kirjoitti:

        Ellen White oli vain ihminen.
        Tämän toteaminen ei ole halveksuntaa.

        Päinvastoin. Se on juuri sitä, että häntä katsotaan ihmisenä eikä pelkkänä symbolina puolesta tai vastaan.

        Mutta kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös hänen kohdallaan voidaan kysyä:

        Mikä hänen sanomassaan johtaa hyvään, totuuteen ja rakkauteen?

        Ja mikä ehkä liittyy enemmän hänen aikansa käsityksiin ja tulkintoihin?

        Sillä ihmisen kunnioittaminen ja kriittinen ajattelu eivät ole vastakohtia.

        Ne voivat kulkea yhdessä.

      • Anonyymi00071
        Anonyymi00070 kirjoitti:

        Mutta kuten kaikkien ihmisten kohdalla, myös hänen kohdallaan voidaan kysyä:

        Mikä hänen sanomassaan johtaa hyvään, totuuteen ja rakkauteen?

        Ja mikä ehkä liittyy enemmän hänen aikansa käsityksiin ja tulkintoihin?

        Sillä ihmisen kunnioittaminen ja kriittinen ajattelu eivät ole vastakohtia.

        Ne voivat kulkea yhdessä.

        Aloittaja, innokkuutesi on todella "esimerkillistä"! Huomasin juuri, että olet jo alkanut saaranata ihan samaa myös islamin palstoilla.
        https://keskustelu.suomi24.fi/t/19452535/raamatullinen-pyhapaiva-on-sapatti-lauantai-ei-sunnuntai

      • Anonyymi00072
        Anonyymi00071 kirjoitti:

        Aloittaja, innokkuutesi on todella "esimerkillistä"! Huomasin juuri, että olet jo alkanut saaranata ihan samaa myös islamin palstoilla.
        https://keskustelu.suomi24.fi/t/19452535/raamatullinen-pyhapaiva-on-sapatti-lauantai-ei-sunnuntai

        Täsmälleen samat kopiot ja islamin palstoilla!
        https://keskustelu.suomi24.fi/t/19452535/raamatullinen-pyhapaiva-on-sapatti-lauantai-ei-sunnuntai

        Onko olemassa paikkaa, johon et ole vielä julkaissut kopiota? Vai pitäisikö pysyä aiheessa?

      • Anonyymi00073
      • Anonyymi00075
        Anonyymi00073 kirjoitti:

        Totta kai, kaikki Suomessa tietävät jo, että paavi on Antikristus ja että lauantai on se oikea päivä – ota välillä rennosti ja syö vähän jäätelöä!

        1700-luvun Luterilaiset virret kertovat, pedosta antikristuksesta paavista.

        1234567---

    • Anonyymi00076

      RAAMATULLINEN PYHÄPÄIVÄ ON SAPATTI-LAUANTAI, EI SUNNUNTAI

      Kuoleman jälkeen pitää sitten lahkolaisen mukaan sanoa,että se oli Lauantai:)))
      Voi vit..xxx miten tyhmä lahkolainen. Jenkki roskaa ja Juutalaisuutaa.
      Mitäs näitä jenkkiroska lahkoja onkaan?
      Ihan sama kun ei kiinnosta alistaminen ja paska !

      • Anonyymi00077

        Ihmisillä on oikeus uskoa mihin haluavat; tärkeintä on, ettei ketään pakoteta uskomaan samalla tavalla ja että muiden annetaan elää rauhassa.

        Adventismi on oudonlainen oppi, mutta siihen ei liity ikuista helvettiä, eikä siinä käytetä ikuisen kidutuksen keinoja, kuten niissä kidutususkonnoissa, jotka manipuloivat ihmisiä ikuisen kidutuksen uhalla – adventismi ei aiheuta kenellekään vahinkoa. Annetaan jokaisen uskoa mitä haluaa. Adventismi aiheuttaa ihmisille hyvin vähän vahinkoa – se on tosin jonkin verran dogmaattinen, mutta se ei vahingoita ihmiskuntaa yhtä paljon kuin muut kultit, jotka saarnaavat ikuista kidutusta, eli muut kidutususkonnon lahkot!

      • Anonyymi00078
        Anonyymi00077 kirjoitti:

        Ihmisillä on oikeus uskoa mihin haluavat; tärkeintä on, ettei ketään pakoteta uskomaan samalla tavalla ja että muiden annetaan elää rauhassa.

        Adventismi on oudonlainen oppi, mutta siihen ei liity ikuista helvettiä, eikä siinä käytetä ikuisen kidutuksen keinoja, kuten niissä kidutususkonnoissa, jotka manipuloivat ihmisiä ikuisen kidutuksen uhalla – adventismi ei aiheuta kenellekään vahinkoa. Annetaan jokaisen uskoa mitä haluaa. Adventismi aiheuttaa ihmisille hyvin vähän vahinkoa – se on tosin jonkin verran dogmaattinen, mutta se ei vahingoita ihmiskuntaa yhtä paljon kuin muut kultit, jotka saarnaavat ikuista kidutusta, eli muut kidutususkonnon lahkot!

        Jos joku, niin sanotusti, ”pelastuu” – no, silloin hän on pelastunut – mutta jos hän ei ”pelastu”, hän kuolee ikuisesti – toisin sanoen, tuo oppi ei aiheuta mitään vahinkoa.
        Jos "pelastuu" - se on "kiva", mutta jos ei "pelstuu"- ei ole huono asia.

      • Anonyymi00079
        Anonyymi00078 kirjoitti:

        Jos joku, niin sanotusti, ”pelastuu” – no, silloin hän on pelastunut – mutta jos hän ei ”pelastu”, hän kuolee ikuisesti – toisin sanoen, tuo oppi ei aiheuta mitään vahinkoa.
        Jos "pelastuu" - se on "kiva", mutta jos ei "pelstuu"- ei ole huono asia.

        Adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti, toisin kuin muissa ikuista kidutusta kannattavissa armollisissa kultteissa, joissa ”Hyvä Taivaan Isukki” kiduttaa ikuisesti, koska "isukki on niin "hyvä".

      • Anonyymi00080
        Anonyymi00079 kirjoitti:

        Adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti, toisin kuin muissa ikuista kidutusta kannattavissa armollisissa kultteissa, joissa ”Hyvä Taivaan Isukki” kiduttaa ikuisesti, koska "isukki on niin "hyvä".

        Adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti, toisin kuin muissa ikuista kidutusta kannattavissa armollisissa kultteissa, joissa ”Hyvä Taivaan Isukki” kiduttaa ikuisesti, koska "isukki on niin "hyvä".


        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"

        Ei ole.


        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

        Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.


        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.



        Kop, kop, kop!

        - Kuka siellä?

        Jeesus.

        - Tulin pelastamaan sinut.

        Miltä?

        - Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

      • Anonyymi00081
        Anonyymi00080 kirjoitti:

        Adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti, toisin kuin muissa ikuista kidutusta kannattavissa armollisissa kultteissa, joissa ”Hyvä Taivaan Isukki” kiduttaa ikuisesti, koska "isukki on niin "hyvä".


        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"

        Ei ole.


        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

        Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.


        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.



        Kop, kop, kop!

        - Kuka siellä?

        Jeesus.

        - Tulin pelastamaan sinut.

        Miltä?

        - Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

        Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
        Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
        Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
        Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
        Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


        On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
        Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

      • Anonyymi00082
        Anonyymi00081 kirjoitti:

        Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
        Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
        Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
        Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
        Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


        On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
        Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

        Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi.


        Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta.

        Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

      • Anonyymi00083
        Anonyymi00082 kirjoitti:

        Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi.


        Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta.

        Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

        Adventismissa, joka ei aiheuta ihmiskunnalle niin suurta haittaa, ”Hyvä Taivaan Isukki” ei ilmeisesti ole yhtä armollinen, kuin muissa ikuisen kidutuksen kulteissa koska adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti – mikä tarkoittaa, että ”Hyvä Taivaan Isukki”ei ole hyvä adventismissa.

      • Anonyymi00084
        Anonyymi00083 kirjoitti:

        Adventismissa, joka ei aiheuta ihmiskunnalle niin suurta haittaa, ”Hyvä Taivaan Isukki” ei ilmeisesti ole yhtä armollinen, kuin muissa ikuisen kidutuksen kulteissa koska adventismissa ”Hyvä Taivaan Isukki” ei kiduta ketään ikuisesti – mikä tarkoittaa, että ”Hyvä Taivaan Isukki”ei ole hyvä adventismissa.

        Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

        Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

        Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

        Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta

      • Anonyymi00085
        Anonyymi00084 kirjoitti:

        Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

        Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

        Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

        Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta

        Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka ”Hyvällä Taivaan Isukilla” on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

        Adventismissa sellaista ei ole, ilmeisesti "Isukki" siellä ei ole yhtä hyvä.


        Jos joku, niin sanotusti, ”pelastuu” – no, silloin hän on pelastunut – mutta jos hän ei ”pelastu”, hän kuolee ikuisesti – toisin sanoen, tuo oppi ei aiheuta mitään vahinkoa.
        Jos "pelastuu" - se on "kiva", mutta jos ei "pelastu"- ei ole huono asia.

      • Anonyymi00086
        Anonyymi00085 kirjoitti:

        Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka ”Hyvällä Taivaan Isukilla” on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

        Adventismissa sellaista ei ole, ilmeisesti "Isukki" siellä ei ole yhtä hyvä.


        Jos joku, niin sanotusti, ”pelastuu” – no, silloin hän on pelastunut – mutta jos hän ei ”pelastu”, hän kuolee ikuisesti – toisin sanoen, tuo oppi ei aiheuta mitään vahinkoa.
        Jos "pelastuu" - se on "kiva", mutta jos ei "pelastu"- ei ole huono asia.

        Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

      • Anonyymi00087
      • Anonyymi00088
        Anonyymi00087 kirjoitti:

        Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

        Joten jopa älykkäät kristityt (outoa, mutta heitäkin on olemassa) ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.

        https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
        Tässä, voitte itse lukea.

        Muissa kidutuskultteissa Jumalan ja Saatanan ovat sekoittuneet, vaihtaneet paikkaa keskenään; adventismissa niin ei ilmeisesti ole – siellä Jumala on Jumala, ja Saatana (vaikkakin olematon ja allegorinen hahmo) on Saatana.

      • Anonyymi00089
        Anonyymi00088 kirjoitti:

        Muissa kidutuskultteissa Jumalan ja Saatanan ovat sekoittuneet, vaihtaneet paikkaa keskenään; adventismissa niin ei ilmeisesti ole – siellä Jumala on Jumala, ja Saatana (vaikkakin olematon ja allegorinen hahmo) on Saatana.

        Muissa kristinuskon kidutuskulteissa on eri tavalla.


        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
        Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.


        Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.

        Tällaisessa maailmassa ihmisen sisäinen liike kaventuu. Epäilys muuttuu vaaralliseksi. Kysymykset alkavat maistua synniltä. Ajattelu kääntyy varovaiseksi, sitten varautuneeksi, lopulta kuuliaiseksi. Tottele ja saat elää. Epäile ja maksat ikuisuudella.

        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

        Ja silti koko asetelma perustuu oletukseen, että ihminen on jo lähtökohtaisesti syyllinen, jo valmiiksi tuomion alainen. Pelastus on tarpeen vain siksi, että rangaistus on olemassa. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä. Pelastaja pelastaa omalta järjestelmältään.

        Silloin kysymys ei ole enää siitä, onko ihminen paha. Kysymys on, miksi ääretön olento tarvitsee äärettömän rangaistuksen pitääkseen luotunsa kurissa. Miksi rajallinen elämä oikeuttaisi rajattoman tuskan. Miksi epäusko – joka voi olla vain rehellinen epävarmuus – muuttuisi kosmiseksi rikokseksi.

        Kun panoksena on äärettömyys, ihminen alkaa toimia kuin ohjelmoitu kone. Hän toistaa oikeat sanat, koska väärät sanat voivat maksaa liikaa. Hän muokkaa sisimpänsä vastaamaan hyväksyttyä kaavaa. Pelko on tehokkain käyttöjärjestelmä.

        Ehkä radikaaleinta ei ole kapina. Ehkä radikaaleinta on pysähtyä ja sanoa: en hyväksy asetelmaa, jossa rakkaus tarvitsee uhkauksen. En hyväksy valintaa, joka ei ole valinta. En usko, että moraali tarvitsee ikuisen kidutuksen varjon pysyäkseen pystyssä.

        Oven takana odotetaan vastausta.

        Mutta ehkä ihminen ei olekaan syntynyt tuomion alle.
        Ehkä hän ei tarvitse pelastusta kosmiselta kiristykseltä.
        Ehkä hän ei ole biorobotti, joka reagoi pelkoon, vaan olento, joka voi kysyä:

        Jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa uhkaukselta?

      • Anonyymi00090
        Anonyymi00089 kirjoitti:

        Muissa kristinuskon kidutuskulteissa on eri tavalla.


        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
        Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.


        Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.

        Tällaisessa maailmassa ihmisen sisäinen liike kaventuu. Epäilys muuttuu vaaralliseksi. Kysymykset alkavat maistua synniltä. Ajattelu kääntyy varovaiseksi, sitten varautuneeksi, lopulta kuuliaiseksi. Tottele ja saat elää. Epäile ja maksat ikuisuudella.

        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

        Ja silti koko asetelma perustuu oletukseen, että ihminen on jo lähtökohtaisesti syyllinen, jo valmiiksi tuomion alainen. Pelastus on tarpeen vain siksi, että rangaistus on olemassa. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä. Pelastaja pelastaa omalta järjestelmältään.

        Silloin kysymys ei ole enää siitä, onko ihminen paha. Kysymys on, miksi ääretön olento tarvitsee äärettömän rangaistuksen pitääkseen luotunsa kurissa. Miksi rajallinen elämä oikeuttaisi rajattoman tuskan. Miksi epäusko – joka voi olla vain rehellinen epävarmuus – muuttuisi kosmiseksi rikokseksi.

        Kun panoksena on äärettömyys, ihminen alkaa toimia kuin ohjelmoitu kone. Hän toistaa oikeat sanat, koska väärät sanat voivat maksaa liikaa. Hän muokkaa sisimpänsä vastaamaan hyväksyttyä kaavaa. Pelko on tehokkain käyttöjärjestelmä.

        Ehkä radikaaleinta ei ole kapina. Ehkä radikaaleinta on pysähtyä ja sanoa: en hyväksy asetelmaa, jossa rakkaus tarvitsee uhkauksen. En hyväksy valintaa, joka ei ole valinta. En usko, että moraali tarvitsee ikuisen kidutuksen varjon pysyäkseen pystyssä.

        Oven takana odotetaan vastausta.

        Mutta ehkä ihminen ei olekaan syntynyt tuomion alle.
        Ehkä hän ei tarvitse pelastusta kosmiselta kiristykseltä.
        Ehkä hän ei ole biorobotti, joka reagoi pelkoon, vaan olento, joka voi kysyä:

        Jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa uhkaukselta?

        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"

        Ei ole, oikeudenmukaisempaa "valintaa" ei ole!


        Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.

        Tällaisessa maailmassa ihmisen sisäinen liike kaventuu. Epäilys muuttuu vaaralliseksi. Kysymykset alkavat maistua synniltä. Ajattelu kääntyy varovaiseksi, sitten varautuneeksi, lopulta kuuliaiseksi. Tottele ja saat elää. Epäile ja maksat ikuisuudella.

        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

      • Anonyymi00091
        Anonyymi00090 kirjoitti:

        "Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"

        Ei ole, oikeudenmukaisempaa "valintaa" ei ole!


        Kun vaihtoehdot on viritetty äärettömiksi, valinta lakkaa olemasta vapaa. Kukaan ei “valitse” rauhassa ikuista kidutusta. Se ei ole moraalinen harkinta, vaan selviytymisreaktio. Sormet hapuilevat oikeaa vastausta kuin koodia, joka estää hälytyksen laukeamisen. Usko ei synny rakkaudesta vaan riskienhallinnasta.

        Tällaisessa maailmassa ihmisen sisäinen liike kaventuu. Epäilys muuttuu vaaralliseksi. Kysymykset alkavat maistua synniltä. Ajattelu kääntyy varovaiseksi, sitten varautuneeksi, lopulta kuuliaiseksi. Tottele ja saat elää. Epäile ja maksat ikuisuudella.

        Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

        Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

        Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

        Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

      • Anonyymi00092
        Anonyymi00091 kirjoitti:

        Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

        Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

        Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

        Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

        Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

        Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

        Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

        Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

        Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

        Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

        Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

        Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

        Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

        Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

        Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Takaisin ylös

    Luetuimmat keskustelut

    1. Miksi vanhusraiskaajaa ei ole palautettu?

      Ukkola kysyy Rantaselta, vaikka perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa kolme ja puolivuotta. Rantasen vastaus on "
      Maailman menoa
      336
      1472

    2. Mitä kirjainta kaipaat?

      🤣🤣🤣🤣🤣
      Ikävä
      114
      1196

    3. Onko ikäerolla väliä?

      Mitä mieltä ootte? Meillä on 14 vuotta ikäeroa.
      Ikävä
      115
      1065

    4. Katri Helena rikkoi hiljaisuuden dramaattisella uutisella: "Elossa ja ilossa ollaan"

      Katri Helena on sinivalkoinen ääni. Hänen klassikkohittinsä ovat tärkeä osa suomalaista kansanperintöä. Katri veti jääh
      Suomalaiset julkkikset
      22
      837

    5. Onko sulla rakas mitään sanottavaa?

      Lähetä tässä kaivatullesi haluamasi terveiset 💌
      Ikävä
      116
      831

    6. Uusioperhe vai salasuhde?

      Mitä ensisijaisesti haluat? Pelkään, että menetän järjen sun kanssa 😉
      Ikävä
      111
      812

    7. Mulla on ikävä sua!

      Enemmän kuin ikävä... sun kanssa oli niin helppo olla ja jutella!
      Ikävä
      18
      460

    8. Otan vielä sut

      Niin on tähtiin kirjoitettu. Nainen, turha on kohtaloa juosta pakoon.
      Ikävä
      38
      444

    9. Nainen, tää meidän juttu ei ole ohitse

      Ennen kuin lihava nainen on laulanut.
      Ikävä
      36
      423

    10. Vaikea löytää samantyylistä miestä

      Nyt on pakko avautua. Onko ketään muuta jonka on yksinkertaisesti todella vaikeaa löytää samanhenkistä kumppania kuin i
      Sinkut
      90
      422
    Aihe
    TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt