Kysymys pimeyden reunalla

Hämärä laskeutui öisen kedon ylle, ja puun oksa nitisi hiljaisessa tuulessa. Juudas roikkui siinä, kylmän ja tyhjän maailman rajalla, mutta kuolema ei tuonut lepoa. Hänen sielunsa repäistiin irti ruumiista, ja syvä, repivä pimeys nieleksi hänet.
Hän heräsi helvetin pohjattomasta ikuisuudesta, jossa liekit eivät polttaneet ihoa vaan katumuksen ja kauhun jäinen terä viilsi sisintä. Siellä, tuomiolla, Jumalan valtakunnan rajan takana, Juudas nosti katseensa. Jeesus seisoi hänen edessään – ei vihaisena, vaan sietämättömän kirkkaana, sellaisena totuutena, jota mikään valhe ei voinut peittää.
Juudas lankeamakuvitelmissaan polvilleen, vapisevana ja epätoivoisena, ja yritti huutaa puolustustaan. Hän vetosi pelkoonsa ja heikkouteensa, siihen että häntä oli pelottanut niin suunnattomasti.
– Herra, minä tein sen siksi... minua pelotti, että joutuisin kumartamaan saatanaa ja sen valtaa, jos en olisi tehnyt sitä, minkä tein! Juudas aneli, yrittäen vierittää syytä pois itsestään, vaatien anteeksiantoa itsemurhansa kautta ostetulla tuskalla. – Eikö lähimmäisen heikkous riitä syyksi? Eikö se, että pelkäsin kuolemaa ja pimeyttä, anna anteeksi?
Jeesus katsoi häntä syvään, silmillä, jotka näkivät jokaisen salatun ajatuksen läpi. Ääni ei korottunut, mutta se täytti koko ikuisuuden tilan.
– Miksi et huutanut minua avuksi? Jeesus sanoi.
Se kysymys iski Juudaan läpi terävämpänä kuin mikään miekka. Siinä oli koko totuus: Juudas oli paennut vastuuta, valinnut oman pimeytensä, rakentanut oman pelkonsa varaan ja yrittänyt ratkaista kaiken omin käsin, luottamatta kertaakaan siihen valoon, joka oli koko ajan ollut lähellä. Eikä mikään selitys, ei mikään teatteri tai itsemurha voinut peittää sitä tosiasiaa, että silloin kun olisi pitänyt huutaa apua, hän olikin valinnut hiljaisuuden ja petoksen.