Vahingonilo on politiikkaa, ei vain tunnetila
Kun toisen ihmisen epäonni tuottaa meille mielihyvää, kutsumme sitä vahingoniloksi ja pidämme sitä lähinnä pikkumaisena, kiusallisena tunteena — jonakin, josta ei sovi puhua ääneen mutta jota kaikki tuntevat silloin tällöin. Tämä on kuitenkin liian kesy tulkinta. Kun vahingonilo kohdistuu järjestelmällisesti tiettyyn ryhmään — poliittisiin vastustajiin, maahanmuuttajiin, vähemmistöihin — se lakkaa olemasta yksityinen heikkous ja muuttuu poliittiseksi voimavaraksi. Ja juuri tuota voimavaraa autoritaariset ja fasistiset liikkeet ovat historian saatossa osanneet hyödyntää.
Fasismin ydin ei ole pelkkä ideologia vaan tunnetalous. Se tarvitsee vihollisen, jonka nöyryytys tai kärsimys sitoo "meidät" yhteen. Kun kansakunnan tai oman ryhmän arvo rakennetaan suhteessa toisen häviöön, jokainen vastustajan takaisku muuttuu juhlan aiheeksi. Tästä syystä autoritaarisissa liikkeissä toisen kärsimyksestä ei vaieta häveliäästi — sitä usein korostetaan, jaetaan ja siitä nautitaan yhdessä. Se sitoo kannattajakuntaa tehokkaammin kuin mikään ohjelmajulistus.
Sosiaalipsykologit ovat pitkään tutkineet, miksi ihmiset kokevat mielihyvää toisten epäonnesta erityisesti silloin, kun kohteena on oman viiteryhmän ulkopuolinen "toinen". Mitä vahvemmaksi ryhmien vastakkainasettelu koetaan, sitä helpommin vastustajan epäonni muuttuu oman ryhmän voitoksi. Tämä mekanismi ei ole itsessään fasistinen — sitä esiintyy kaikissa vahvasti polarisoituneissa yhteisöissä, myös urheilussa ja arkipäivän klikeissä. Mutta autoritaarinen politiikka osaa valjastaa juuri tämän mekanismin systemaattisesti: se ruokkii jatkuvasti uusia vihollisia, jotta vahingoniloa riittää jaettavaksi ja yhteisöllisyyttä syntyy sen ympärille.
Siksi on syytä olla huolissaan, kun julkisessa keskustelussa toisen ihmisryhmän kärsimystä aletaan kommentoida ilkkuen tai voitonriemuisesti — olipa kyse sitten pakolaisista, poliittisista vastustajista tai vaikkapa toisen maan onnettomuuksista. Kyse ei ole vain huonosta maulusta. Kyse on tunnetilasta, joka historian kokemuksen mukaan on toiminut polttoaineena liikkeille, jotka lopulta ovat oikeuttaneet todellista väkivaltaa "vihollisen" epäonnea juhlien.
Tämä ei tarkoita, että jokainen vahingonilon tunne olisi merkki fasismista, tai että kenenkään pitäisi tuntea syyllisyyttä inhimillisistä reaktioistaan. Mutta meidän kannattaisi olla tarkkaavaisia sen suhteen, milloin vahingonilo muuttuu yksityisestä tunteesta julkiseksi, organisoiduksi ja toistuvaksi rituaaliksi tiettyä ryhmää kohtaan. Silloin kyse ei ole enää vain tunteesta — kyse on siitä, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa sen varaan.
Demokratian puolustaminen ei tarkoita vain instituutioiden vaalimista. Se tarkoittaa myös sen tunnistamista, mitkä tunteet sitovat meitä yhteen ja mitkä repivät meidät toisiamme vastaan — ja kieltäytymistä siitä ilosta, jota toisen kärsimys meille tarjoaa.
Kun toisen ihmisen epäonni tuottaa meille mielihyvää, kutsumme sitä vahingoniloksi ja pidämme sitä lähinnä pikkumaisena, kiusallisena tunteena — jonakin, josta ei sovi puhua ääneen mutta jota kaikki tuntevat silloin tällöin. Tämä on kuitenkin liian kesy tulkinta. Kun vahingonilo kohdistuu järjestelmällisesti tiettyyn ryhmään — poliittisiin vastustajiin, maahanmuuttajiin, vähemmistöihin — se lakkaa olemasta yksityinen heikkous ja muuttuu poliittiseksi voimavaraksi. Ja juuri tuota voimavaraa autoritaariset ja fasistiset liikkeet ovat historian saatossa osanneet hyödyntää.
Fasismin ydin ei ole pelkkä ideologia vaan tunnetalous. Se tarvitsee vihollisen, jonka nöyryytys tai kärsimys sitoo "meidät" yhteen. Kun kansakunnan tai oman ryhmän arvo rakennetaan suhteessa toisen häviöön, jokainen vastustajan takaisku muuttuu juhlan aiheeksi. Tästä syystä autoritaarisissa liikkeissä toisen kärsimyksestä ei vaieta häveliäästi — sitä usein korostetaan, jaetaan ja siitä nautitaan yhdessä. Se sitoo kannattajakuntaa tehokkaammin kuin mikään ohjelmajulistus.
Sosiaalipsykologit ovat pitkään tutkineet, miksi ihmiset kokevat mielihyvää toisten epäonnesta erityisesti silloin, kun kohteena on oman viiteryhmän ulkopuolinen "toinen". Mitä vahvemmaksi ryhmien vastakkainasettelu koetaan, sitä helpommin vastustajan epäonni muuttuu oman ryhmän voitoksi. Tämä mekanismi ei ole itsessään fasistinen — sitä esiintyy kaikissa vahvasti polarisoituneissa yhteisöissä, myös urheilussa ja arkipäivän klikeissä. Mutta autoritaarinen politiikka osaa valjastaa juuri tämän mekanismin systemaattisesti: se ruokkii jatkuvasti uusia vihollisia, jotta vahingoniloa riittää jaettavaksi ja yhteisöllisyyttä syntyy sen ympärille.
Siksi on syytä olla huolissaan, kun julkisessa keskustelussa toisen ihmisryhmän kärsimystä aletaan kommentoida ilkkuen tai voitonriemuisesti — olipa kyse sitten pakolaisista, poliittisista vastustajista tai vaikkapa toisen maan onnettomuuksista. Kyse ei ole vain huonosta maulusta. Kyse on tunnetilasta, joka historian kokemuksen mukaan on toiminut polttoaineena liikkeille, jotka lopulta ovat oikeuttaneet todellista väkivaltaa "vihollisen" epäonnea juhlien.
Tämä ei tarkoita, että jokainen vahingonilon tunne olisi merkki fasismista, tai että kenenkään pitäisi tuntea syyllisyyttä inhimillisistä reaktioistaan. Mutta meidän kannattaisi olla tarkkaavaisia sen suhteen, milloin vahingonilo muuttuu yksityisestä tunteesta julkiseksi, organisoiduksi ja toistuvaksi rituaaliksi tiettyä ryhmää kohtaan. Silloin kyse ei ole enää vain tunteesta — kyse on siitä, millaista yhteiskuntaa olemme rakentamassa sen varaan.
Demokratian puolustaminen ei tarkoita vain instituutioiden vaalimista. Se tarkoittaa myös sen tunnistamista, mitkä tunteet sitovat meitä yhteen ja mitkä repivät meidät toisiamme vastaan — ja kieltäytymistä siitä ilosta, jota toisen kärsimys meille tarjoaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
älkää kopioiko tänne valmista paskaa...