Tässä hyvä video

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.jimbtucker.com/
Dr. Jim B. Tucker

Viimeisten 60 vuoden ajan Virginian yliopiston havainto-osaston lääkärit ovat tutkineet tapauksia, joissa pienet lapset kertovat muistoja edellisistä elämistään.


Kirjassaan Life Before Life hän esitteli tutkimuksen yleiskatsauksen. Keskittynytään amerikkalaisiin tapauksiin hän kertoi kokemuksistaan eräiden merkittävien lasten kanssa

Anonyymi00002 kirjoitti:

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.jimbtucker.com/
Dr. Jim B. Tucker

Viimeisten 60 vuoden ajan Virginian yliopiston havainto-osaston lääkärit ovat tutkineet tapauksia, joissa pienet lapset kertovat muistoja edellisistä elämistään.


Kirjassaan Life Before Life hän esitteli tutkimuksen yleiskatsauksen. Keskittynytään amerikkalaisiin tapauksiin hän kertoi kokemuksistaan eräiden merkittävien lasten kanssa

Lue lisää

”Tässä erittäin tyylikkäässä kirjassa tohtori Tucker esittää vakuuttavimmat tieteelliset todisteet siitä, että tietoisuutemme säilyy fyysisen kuoleman jälkeen. Ja todellakin, se ottaa kvanttihyppyjä luovuudessa reinkarnaation muodossa. Tohtori Tuckerin esittelemä malli avaa uuden näkemyksen siitä, keitä me olemme: rajattomat olennot, jotka täyttävät kaiken tilan ja ajan.”

Deepak Chopra, kirjailija, Life After Death: The Burden of Proof



Lastenpsykiatrina koulutettu ja uteliaan tutkijan mielellä varustettu tohtori Jim Tucker tarkastelee uudella tavalla yhtä elämän kiehtovimmista kysymyksistä: ’Jääkö tietoisuus kuoleman jälkeenkin?

Anonyymi00003 kirjoitti:

”Tässä erittäin tyylikkäässä kirjassa tohtori Tucker esittää vakuuttavimmat tieteelliset todisteet siitä, että tietoisuutemme säilyy fyysisen kuoleman jälkeen. Ja todellakin, se ottaa kvanttihyppyjä luovuudessa reinkarnaation muodossa. Tohtori Tuckerin esittelemä malli avaa uuden näkemyksen siitä, keitä me olemme: rajattomat olennot, jotka täyttävät kaiken tilan ja ajan.”

Deepak Chopra, kirjailija, Life After Death: The Burden of Proof



Lastenpsykiatrina koulutettu ja uteliaan tutkijan mielellä varustettu tohtori Jim Tucker tarkastelee uudella tavalla yhtä elämän kiehtovimmista kysymyksistä: ’Jääkö tietoisuus kuoleman jälkeenkin?

Lue lisää

”Virginian yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan havainto-osaston tutkijat tutkivat raportteja ympäri maailmaa lapsilta, jotka väittävät muistavansa menneitä elämiään. Projektin perustaja Ian Sevenson ja useat kollegansa, muun muassa Jim Tucker, ovat analysoineet yli 2 500 tällaista raporttia. Heidän työnsä on erittäin merkittävää maailman ja ihmisluonnon ymmärtämisen kannalta, mutta se on saanut suhteellisen vähän huomiota valtavirran tiedemiehiltä ja uskonnollisilta ryhmiltä. Return to Life, kuten tohtori Tuckerin edellinen kirja Life Before Life, avaa oven tähän historialliseen tutkimukseen. Vaikka et olisikaan samaa mieltä Tuckerin lyhyistä spekulaatioista kuolemanjälkeisestä elämästä, saat hyvän käsityksen Virginian yliopiston tiimin keräämistä todisteista reinkarnaatiosta. Minusta on hämmästyttävää, että heidän työtään ei tunneta paremmin.”

Michael Murphy, Esalen-instituutin perustaja ja emeritus puheenjohtaja sekä teoksen God and the Evolving Universe (Jumala ja kehittyvä universumi) toinen kirjoittaja

Anonyymi00004 kirjoitti:

”Virginian yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan havainto-osaston tutkijat tutkivat raportteja ympäri maailmaa lapsilta, jotka väittävät muistavansa menneitä elämiään. Projektin perustaja Ian Sevenson ja useat kollegansa, muun muassa Jim Tucker, ovat analysoineet yli 2 500 tällaista raporttia. Heidän työnsä on erittäin merkittävää maailman ja ihmisluonnon ymmärtämisen kannalta, mutta se on saanut suhteellisen vähän huomiota valtavirran tiedemiehiltä ja uskonnollisilta ryhmiltä. Return to Life, kuten tohtori Tuckerin edellinen kirja Life Before Life, avaa oven tähän historialliseen tutkimukseen. Vaikka et olisikaan samaa mieltä Tuckerin lyhyistä spekulaatioista kuolemanjälkeisestä elämästä, saat hyvän käsityksen Virginian yliopiston tiimin keräämistä todisteista reinkarnaatiosta. Minusta on hämmästyttävää, että heidän työtään ei tunneta paremmin.”

Michael Murphy, Esalen-instituutin perustaja ja emeritus puheenjohtaja sekä teoksen God and the Evolving Universe (Jumala ja kehittyvä universumi) toinen kirjoittaja

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=z2D2UaMNMww

Psychiatrist: Children Reveal CHILLING Reincarnation Proof | Dr. Jim Tucker - YouTube

https://med.virginia.edu/perceptual-studies/our-research/children-who-report-memories-of-previous-lives/

Children Who Report Memories of Past Lives

Some young children, usually between the ages of 2 and 5, speak about memories of a previous life they claim to have lived. At the same time they often show behaviors, such as phobias or preferences, that are unusual within the context of their particular family and cannot be explained by any current life events.


https://www.jimbtucker.com/


Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

https://med.virginia.edu/perceptual-studies/publications/books-by-dops-faculty/study-of-reincarnation/return-to-life-extraordinary-cases-of-children-who-remember-past-lives/

Return to Life: Extraordinary Cases of Children Who Remember Past Lives
Author(s):
Dr. Jim B.Tucker

Publisher:
St. Martin’s Griffin

Anonyymi00005 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=z2D2UaMNMww

Psychiatrist: Children Reveal CHILLING Reincarnation Proof | Dr. Jim Tucker - YouTube

https://med.virginia.edu/perceptual-studies/our-research/children-who-report-memories-of-previous-lives/

Children Who Report Memories of Past Lives

Some young children, usually between the ages of 2 and 5, speak about memories of a previous life they claim to have lived. At the same time they often show behaviors, such as phobias or preferences, that are unusual within the context of their particular family and cannot be explained by any current life events.


https://www.jimbtucker.com/


Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

https://med.virginia.edu/perceptual-studies/publications/books-by-dops-faculty/study-of-reincarnation/return-to-life-extraordinary-cases-of-children-who-remember-past-lives/

Return to Life: Extraordinary Cases of Children Who Remember Past Lives
Author(s):
Dr. Jim B.Tucker

Publisher:
St. Martin’s Griffin

Lue lisää

https://uvamagazine.org/articles/the_science_of_reincarnation
The Science of Reincarnation

UVA psychiatrist Jim Tucker investigates children’s claims of past lives

https://virginialiving.com/culture/are-past-lives-possible/

https://www.youtube.com/watch?v=afJX-gizJtc

American children who remember previous lives | Dr. Jim B.Tucker

11 December 2023: Dr. Jim B.Tucker, Child Psychiatrist & Bonner-Lowry Professor of Psychiatry & Neurobehavioral Science, University of Virginia, US, speaks on “American children who remember previous lives” followed by QA session.

11. joulukuuta 2023: Jim B. Tucker, lastenpsykiatri ja Bonner-Lowry-professori psykiatriassa ja neurobehavioraalisissa tieteissä, Virginian yliopisto, Yhdysvallat, puhuu aiheesta ”Amerikkalaiset lapset, jotka muistavat edelliset elämänsä”, minkä jälkeen on kyselytunti.

https://www.amazon.com/Return-Life-Extraordinary-Children-Remember/dp/1250063485
Return to Life: Extraordinary Cases of Children Who Remember Past



Jim B. Tuckerin kokemuksista useiden poikkeuksellisten, menneitä elämiä muistavien lasten kanssa kertova, New York Timesin bestseller-listailla ollut Return to Life laajentaa hänen Virginian yliopiston kollegansa Ian Stevensonin aloittamaa kansainvälistä työtä. Tuckerin työ, jota ovat kehuneet muun muassa parapsykologi Carol Bowman ja Deepak Chopra ja jota jotkut ovat kuvanneet kvanttifysiikaksi, keskittyy pääasiassa amerikkalaisiin tapauksiin, esittelee kunkin perheen tarinan ja kuvaa hänen tieteellistä tutkimustaan. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä on tapahtunut – mitä lapsi on sanonut, miten vanhemmat ovat reagoineet, vastaavatko lapsen lausunnot tietyn kuolleen henkilön elämää ja olisiko lapsi voinut oppia tällaisia tietoja tavanomaisin keinoin. Tucker on löytänyt tapaustutkimuksia, jotka tarjoavat vakuuttavaa näyttöä siitä, että jotkut lapset todella muistavat menneitä elämiään.

Lukijat tapaavat muun muassa pojan, joka kuvaa edellistä elämäänsä pienellä saarella. Kun Tucker vie hänet saarelle, hän huomaa, että jotkut yksityiskohdat vastaavat pojan lausuntoja, toiset taas eivät. Toinen poika osoittaa 1930-luvulta peräisin olevaa valokuvaa ja sanoo, että hän oli yksi siinä olevista miehistä. Kun työläs työ kyseisen miehen tunnistamiseksi on onnistunut, monien lapsen lukuisista muistoista todetaan vastaavan tämän elämän yksityiskohtia. Pian toisen syntymäpäivänsä jälkeen kolmas poika alkaa ilmaista muistoja siitä, että hän oli toisen maailmansodan lentäjä, joka lopulta tunnistetaan.

Anonyymi00006 kirjoitti:

https://uvamagazine.org/articles/the_science_of_reincarnation
The Science of Reincarnation

UVA psychiatrist Jim Tucker investigates children’s claims of past lives

https://virginialiving.com/culture/are-past-lives-possible/

https://www.youtube.com/watch?v=afJX-gizJtc

American children who remember previous lives | Dr. Jim B.Tucker

11 December 2023: Dr. Jim B.Tucker, Child Psychiatrist & Bonner-Lowry Professor of Psychiatry & Neurobehavioral Science, University of Virginia, US, speaks on “American children who remember previous lives” followed by QA session.

11. joulukuuta 2023: Jim B. Tucker, lastenpsykiatri ja Bonner-Lowry-professori psykiatriassa ja neurobehavioraalisissa tieteissä, Virginian yliopisto, Yhdysvallat, puhuu aiheesta ”Amerikkalaiset lapset, jotka muistavat edelliset elämänsä”, minkä jälkeen on kyselytunti.

https://www.amazon.com/Return-Life-Extraordinary-Children-Remember/dp/1250063485
Return to Life: Extraordinary Cases of Children Who Remember Past



Jim B. Tuckerin kokemuksista useiden poikkeuksellisten, menneitä elämiä muistavien lasten kanssa kertova, New York Timesin bestseller-listailla ollut Return to Life laajentaa hänen Virginian yliopiston kollegansa Ian Stevensonin aloittamaa kansainvälistä työtä. Tuckerin työ, jota ovat kehuneet muun muassa parapsykologi Carol Bowman ja Deepak Chopra ja jota jotkut ovat kuvanneet kvanttifysiikaksi, keskittyy pääasiassa amerikkalaisiin tapauksiin, esittelee kunkin perheen tarinan ja kuvaa hänen tieteellistä tutkimustaan. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä on tapahtunut – mitä lapsi on sanonut, miten vanhemmat ovat reagoineet, vastaavatko lapsen lausunnot tietyn kuolleen henkilön elämää ja olisiko lapsi voinut oppia tällaisia tietoja tavanomaisin keinoin. Tucker on löytänyt tapaustutkimuksia, jotka tarjoavat vakuuttavaa näyttöä siitä, että jotkut lapset todella muistavat menneitä elämiään.

Lukijat tapaavat muun muassa pojan, joka kuvaa edellistä elämäänsä pienellä saarella. Kun Tucker vie hänet saarelle, hän huomaa, että jotkut yksityiskohdat vastaavat pojan lausuntoja, toiset taas eivät. Toinen poika osoittaa 1930-luvulta peräisin olevaa valokuvaa ja sanoo, että hän oli yksi siinä olevista miehistä. Kun työläs työ kyseisen miehen tunnistamiseksi on onnistunut, monien lapsen lukuisista muistoista todetaan vastaavan tämän elämän yksityiskohtia. Pian toisen syntymäpäivänsä jälkeen kolmas poika alkaa ilmaista muistoja siitä, että hän oli toisen maailmansodan lentäjä, joka lopulta tunnistetaan.

Lue lisää

Lukijat tapaavat muun muassa pojan, joka kuvailee edellistä elämäänsä pienellä saarella. Kun Tucker vie hänet saarelle, hän huomaa, että jotkut yksityiskohdat täsmäävät pojan kertomuksen kanssa, mutta toiset eivät. Toinen poika osoittaa 1930-luvulta peräisin olevaa valokuvaa ja sanoo, että hän oli yksi kuvassa olevista miehistä. Kun työläs työ miehen tunnistamiseksi on onnistunut, monien lapsen lukuisista muistoista löytyy vastaavuuksia hänen elämänsä yksityiskohtiin. Pian toisen syntymäpäivänsä jälkeen kolmas poika alkaa kertoa muistoja siitä, että hän oli toisen maailmansodan lentäjä, joka lopulta tunnistetaan.

Ajattelemaan herättävä ja kiehtova Return to Life kehottaa lukijoitaan, niin skeptikkoja kuin kannattajiakin, pohtimaan elämää, kuolemaa ja reinkarnaatiota sekä pohtimaan omaa tietoisuuttaan ja hengellisyyttään.

https://www.amazon.com/Before-Childrens-Memories-Previous-Lives/dp/1250781779

Before: Children's Memories of Previous Lives

Täysin päivitetty 2-in-1-painos, jossa on kirjailijan uusi esipuhe ja joka yhdistää Jim B. Tuckerin bestseller-kirjat lapsista, jotka muistavat menneitä elämiään: Return to Life ja Life Before Life.

Nämä kaksi kirjaa sisältävät kertomuksia Jim B. Tuckerin kokemuksista useiden poikkeuksellisten lasten kanssa, joilla on muistoja menneistä elämistä. Tuckerin työ perustuu Virginian yliopiston kollegansa Ian Stevensonin aloittamaan kansainväliseen tutkimukseen, ja sitä ovat kehuneet muun muassa Larry Dossey ja Deepak Chopra.

Tucker suhtautuu jokaiseen tapaukseen vakavasti. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä on tapahtunut – mitä lapsi on sanonut, miten vanhemmat ovat reagoineet, vastaavatko lapsen lausunnot tietyn kuolleen henkilön elämää ja olisiko lapsi voinut oppia tällaisia tietoja tavanomaisin keinoin. Lopulta hänen löydöksensä tarjoavat vakuuttavaa näyttöä siitä, että jotkut lapset todella muistavat menneitä elämiään.

Anonyymi00007 kirjoitti:

Lukijat tapaavat muun muassa pojan, joka kuvailee edellistä elämäänsä pienellä saarella. Kun Tucker vie hänet saarelle, hän huomaa, että jotkut yksityiskohdat täsmäävät pojan kertomuksen kanssa, mutta toiset eivät. Toinen poika osoittaa 1930-luvulta peräisin olevaa valokuvaa ja sanoo, että hän oli yksi kuvassa olevista miehistä. Kun työläs työ miehen tunnistamiseksi on onnistunut, monien lapsen lukuisista muistoista löytyy vastaavuuksia hänen elämänsä yksityiskohtiin. Pian toisen syntymäpäivänsä jälkeen kolmas poika alkaa kertoa muistoja siitä, että hän oli toisen maailmansodan lentäjä, joka lopulta tunnistetaan.

Ajattelemaan herättävä ja kiehtova Return to Life kehottaa lukijoitaan, niin skeptikkoja kuin kannattajiakin, pohtimaan elämää, kuolemaa ja reinkarnaatiota sekä pohtimaan omaa tietoisuuttaan ja hengellisyyttään.

https://www.amazon.com/Before-Childrens-Memories-Previous-Lives/dp/1250781779

Before: Children's Memories of Previous Lives

Täysin päivitetty 2-in-1-painos, jossa on kirjailijan uusi esipuhe ja joka yhdistää Jim B. Tuckerin bestseller-kirjat lapsista, jotka muistavat menneitä elämiään: Return to Life ja Life Before Life.

Nämä kaksi kirjaa sisältävät kertomuksia Jim B. Tuckerin kokemuksista useiden poikkeuksellisten lasten kanssa, joilla on muistoja menneistä elämistä. Tuckerin työ perustuu Virginian yliopiston kollegansa Ian Stevensonin aloittamaan kansainväliseen tutkimukseen, ja sitä ovat kehuneet muun muassa Larry Dossey ja Deepak Chopra.

Tucker suhtautuu jokaiseen tapaukseen vakavasti. Hänen tavoitteenaan on selvittää, mitä on tapahtunut – mitä lapsi on sanonut, miten vanhemmat ovat reagoineet, vastaavatko lapsen lausunnot tietyn kuolleen henkilön elämää ja olisiko lapsi voinut oppia tällaisia tietoja tavanomaisin keinoin. Lopulta hänen löydöksensä tarjoavat vakuuttavaa näyttöä siitä, että jotkut lapset todella muistavat menneitä elämiään.

Lue lisää

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

Lapsen mahdolliset lausunnot

Seuraava luettelo on tarkoitettu antamaan käsitys siitä, mitä vanhemmat tai huoltajat saattavat kuulla lapselta, joka kertoo muistoja edellisestä elämästään. Luettelo ei ole tyhjentävä, sillä nämä lausunnot voivat olla hyvin erilaisia.

Esimerkkilista lauseista

”Et ole minun äiti/isäni.”
”Minulla on toinen äiti/isä.”
”Kun olin iso, minulla oli … (siniset silmät, auto, työ keskustassa jne.).”
”Se tapahtui ennen kuin olin äidin vatsassa.”
”Minulla on vaimo/aviomies/lapsia.”
”Minulla oli tapana … (ajaa kuorma-autoa/asua toisessa kaupungissa jne.)”
”Kuolin … (auto-onnettomuudessa/putoamisen jälkeen jne.)”
”Muistatko, kun … (asuin siinä toisessa talossa, olin sinun isäsi jne.)”

Länsimaisessa kulttuurissa tällaiset lausunnot hylätään usein fantasiaksi, vaikka ne saattaisivatkin sisältää jotain muuta kuin pelkkää mielikuvitusta. On todennäköisesti parasta olla kysymättä lapselta toistuvasti tai yrittämättä estää häntä puhumasta näistä aiheista. Lisätietoja löytyy Dr. Tuckerin neuvoista vanhemmille.

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto
Vuosikymmenten tutkimus – tuhansia tapauksia
Perustajamme, tohtori Ian Stevenson haastattelemassa henkilöä Myanmarissa noin vuonna 1975

Tohtori Stevenson tutkimassa Myanmarissa – 1975

Viimeisten 50 vuoden aikana DOPS on kerännyt yli 2500 reinkarnaatiotyyppistä tapausta, joista suurin osa on löydetty Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Suurimmassa osassa näistä tapauksista kenttämuistiinpanot on koodattu yli 200 muuttujan perusteella ja tallennettu tietokantaamme. Tämän tutkimuksen toteuttaminen on vaatinut lukemattomia tunteja ja satoja ihmisiä, ja aiheesta on vielä paljon opittavaa.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

Lapsen mahdolliset lausunnot

Seuraava luettelo on tarkoitettu antamaan käsitys siitä, mitä vanhemmat tai huoltajat saattavat kuulla lapselta, joka kertoo muistoja edellisestä elämästään. Luettelo ei ole tyhjentävä, sillä nämä lausunnot voivat olla hyvin erilaisia.

Esimerkkilista lauseista

”Et ole minun äiti/isäni.”
”Minulla on toinen äiti/isä.”
”Kun olin iso, minulla oli … (siniset silmät, auto, työ keskustassa jne.).”
”Se tapahtui ennen kuin olin äidin vatsassa.”
”Minulla on vaimo/aviomies/lapsia.”
”Minulla oli tapana … (ajaa kuorma-autoa/asua toisessa kaupungissa jne.)”
”Kuolin … (auto-onnettomuudessa/putoamisen jälkeen jne.)”
”Muistatko, kun … (asuin siinä toisessa talossa, olin sinun isäsi jne.)”

Länsimaisessa kulttuurissa tällaiset lausunnot hylätään usein fantasiaksi, vaikka ne saattaisivatkin sisältää jotain muuta kuin pelkkää mielikuvitusta. On todennäköisesti parasta olla kysymättä lapselta toistuvasti tai yrittämättä estää häntä puhumasta näistä aiheista. Lisätietoja löytyy Dr. Tuckerin neuvoista vanhemmille.

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto
Vuosikymmenten tutkimus – tuhansia tapauksia
Perustajamme, tohtori Ian Stevenson haastattelemassa henkilöä Myanmarissa noin vuonna 1975

Tohtori Stevenson tutkimassa Myanmarissa – 1975

Viimeisten 50 vuoden aikana DOPS on kerännyt yli 2500 reinkarnaatiotyyppistä tapausta, joista suurin osa on löydetty Yhdysvaltojen ulkopuolelta. Suurimmassa osassa näistä tapauksista kenttämuistiinpanot on koodattu yli 200 muuttujan perusteella ja tallennettu tietokantaamme. Tämän tutkimuksen toteuttaminen on vaatinut lukemattomia tunteja ja satoja ihmisiä, ja aiheesta on vielä paljon opittavaa.

Lue lisää

https://podcasts.apple.com/us/podcast/the-science-of-past-life-memories-jim-tucker-m/id1246494475?i=1000518021622
Jim Tucker, M.D.: ”Tietoisuus on todellisuuden ydin, josta fyysinen maailma kasvaa, eikä päinvastoin.”

Tucker, UVA:n havainto-osaston johtaja, keskustelee mbg:n toimitusjohtajan Jason Wachobin kanssa kaikesta, mitä sinun tarvitsee tietää menneistä elämistä, sekä seuraavista aiheista:

- Kuinka selvittää, onko lapsella vilkas mielikuvitus vai muistoja menneistä elämistä

- Mitä menneiden elämien muistot voivat kertoa meille kuoleman jälkeisestä elämästä

- Miksi vain osa meistä muistaa menneitä elämiä

- Yleisimmät piirteet menneitä elämiä muistavilla lapsilla

- Kuinka puhua lapselle menneen elämän muistosta

Viittaukset jaksossa:

- UVA:n havainto-osaston verkkosivusto.

- Tuckerin uusin kirja, Before: Children's Memories of Previous Lives.

Anonyymi00009 kirjoitti:

https://podcasts.apple.com/us/podcast/the-science-of-past-life-memories-jim-tucker-m/id1246494475?i=1000518021622
Jim Tucker, M.D.: ”Tietoisuus on todellisuuden ydin, josta fyysinen maailma kasvaa, eikä päinvastoin.”

Tucker, UVA:n havainto-osaston johtaja, keskustelee mbg:n toimitusjohtajan Jason Wachobin kanssa kaikesta, mitä sinun tarvitsee tietää menneistä elämistä, sekä seuraavista aiheista:

- Kuinka selvittää, onko lapsella vilkas mielikuvitus vai muistoja menneistä elämistä

- Mitä menneiden elämien muistot voivat kertoa meille kuoleman jälkeisestä elämästä

- Miksi vain osa meistä muistaa menneitä elämiä

- Yleisimmät piirteet menneitä elämiä muistavilla lapsilla

- Kuinka puhua lapselle menneen elämän muistosta

Viittaukset jaksossa:

- UVA:n havainto-osaston verkkosivusto.

- Tuckerin uusin kirja, Before: Children's Memories of Previous Lives.

Lue lisää

Lue lisää

Evidence of Reincarnation in Childhood by Dr. Jim Tucker (Full Presentation)
Reincarnation research by Ian Stevenson Children's past life memories

https://www.youtube.com/watch?v=Uq8l4XVfgPA
Can Children Remember Their Past Lives? | Real Stories Full-Length Documentary
Real Stories



https://www.youtube.com/watch?v=YLKT5UsKoqM&list=PLR6fmuTWJHagi8ctolylPmoKC_jfnuhAx
Friendly Fire: Life Before Life (featuring Dr. Jim B. Tucker)

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.youtube.com/watch?v=3l7bcb3aoGc
Dr. Jim Tucker: Children Who Remember Previous Lives

Anonyymi00010 kirjoitti:

Lue lisää

Evidence of Reincarnation in Childhood by Dr. Jim Tucker (Full Presentation)
Reincarnation research by Ian Stevenson Children's past life memories

https://www.youtube.com/watch?v=Uq8l4XVfgPA
Can Children Remember Their Past Lives? | Real Stories Full-Length Documentary
Real Stories



https://www.youtube.com/watch?v=YLKT5UsKoqM&list=PLR6fmuTWJHagi8ctolylPmoKC_jfnuhAx
Friendly Fire: Life Before Life (featuring Dr. Jim B. Tucker)

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.youtube.com/watch?v=3l7bcb3aoGc
Dr. Jim Tucker: Children Who Remember Previous Lives

Lue lisää

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.youtube.com/watch?v=La8vG4mA0is
Evidence of Reincarnation in Childhood by Dr. Jim Tucker (Full Presentation)


https://www.youtube.com/watch?v=Uq8l4XVfgPA
Can Children Remember Their Past Lives? | Real Stories Full-Length Documentary
Real Stories

https://www.youtube.com/watch?v=YLKT5UsKoqM&list=PLR6fmuTWJHagi8ctolylPmoKC_jfnuhAx
Friendly Fire: Life Before Life (featuring Dr. Jim B. Tucker)


https://www.youtube.com/watch?v=3l7bcb3aoGc
Dr. Jim Tucker: Children Who Remember Previous Lives


https://www.youtube.com/watch?v=0Aoew3jKMb4
John Cleese Interviews Dr. Jim Tucker re: DOPS Research into Children's Past Life Memories


https://www.youtube.com/watch?v=igR7wZG_paI
The Past Life Memories of Children with Jim Tucker


https://www.youtube.com/watch?v=gWBQeQV0VhY
UVA Clubs: The Science Behind Reincarnation with Dr. Jim B. Tucker (MED '89, '91)


https://www.youtube.com/watch?v=4g5mYQEmkqQ
CHILDREN’S MEMORIES OF PREVIOUS LIVES - Jim B. Tucker M.D.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Dr. Jim B. Tucker

Child Psychiatrist & Professor Emeritus of Psychiatry and Neurobehavioral Sciences, University of Virginia

Tohtori Jim B. Tucker

Lastenpsykiatri ja psykiatrian ja neurobehavioraalisten tieteiden emeritusprofessori, Virginian yliopisto

https://www.youtube.com/watch?v=La8vG4mA0is
Evidence of Reincarnation in Childhood by Dr. Jim Tucker (Full Presentation)


https://www.youtube.com/watch?v=Uq8l4XVfgPA
Can Children Remember Their Past Lives? | Real Stories Full-Length Documentary
Real Stories

https://www.youtube.com/watch?v=YLKT5UsKoqM&list=PLR6fmuTWJHagi8ctolylPmoKC_jfnuhAx
Friendly Fire: Life Before Life (featuring Dr. Jim B. Tucker)


https://www.youtube.com/watch?v=3l7bcb3aoGc
Dr. Jim Tucker: Children Who Remember Previous Lives


https://www.youtube.com/watch?v=0Aoew3jKMb4
John Cleese Interviews Dr. Jim Tucker re: DOPS Research into Children's Past Life Memories


https://www.youtube.com/watch?v=igR7wZG_paI
The Past Life Memories of Children with Jim Tucker


https://www.youtube.com/watch?v=gWBQeQV0VhY
UVA Clubs: The Science Behind Reincarnation with Dr. Jim B. Tucker (MED '89, '91)


https://www.youtube.com/watch?v=4g5mYQEmkqQ
CHILDREN’S MEMORIES OF PREVIOUS LIVES - Jim B. Tucker M.D.

Lue lisää

Kristinuskonto on sekoittanut keskenään sellaiset asiat kuin sielun ja hienojakoisen kehon, vaikka ne ovat kokonaan eri asioita.

Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.

Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.

KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.

Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.

----------------------

Psyyke ja sielu

Olemme jo puhuneet paljon sielusta edellisessä aiheessa, mutta jatketaan.
Siis yksityiskohtaisemmin siitä, mitä hienojakoinen keho on, koska on hyvin tärkeää ymmärtää erot, nähdä sielun ja hienojakoisen kehon väliset erot. Valitettavasti ihmiset sekoittavat usein nämä käsitteet. Esimerkiksi kun he sanovat, että "sieluun sattuu", he tarkoittavat sisäistä itseään. Mutta se ei ole sielu, se ei ole syvin rakenteemme. Psykologian, kuten näyttää, on tarkoitus tutkia sielua - psykologia kääntyy "sielun tuntemukseksi" - mutta sanan kirjaimellisessa merkityksessä se ei tutki sielua, vaan hienojakoista kehoa, psyykeä. Puhutaan siitä, mitä se (psyyke) edustaa. Myös aineellinen kulttuuri tutkii tätä ilmiötä. Ja on tietenkin perustavanlaatuinen ero sen henkisen käsityksen välillä, mitä hienojakoinen keho on, ja materialistisen käsityksen välillä. Materialistinen, tavanomainen, maallinen tiede katsoo, että psyykemme eli sisäinen hienojakoinen toimintamme on peräisin aivoista.

Toisin sanoen uskotaan, että tämä toiminta on korkeampaa hermostollista toimintaa. Heillä on tästä omat selkeät vahvistuksensa. He sanovat esimerkiksi, että jos vaikuttaa joihinkin aivojen osiin, jotkut emootiot vahvistuvat, tai päinvastoin, joitakin emootioita voi tukahduttaa. Väitetään, että he löysivät joitakin aivojen osia... muistin varastointi jne. Eli näyttää olevan tietty yhteys sisäisen hienovaraisen henkisen toimintamme ja tiettyjen fyysisten prosessien välillä. Se on todellakin totta, mutta tämä yhteys ei ole suora. Jos esimerkiksi otat ja lähetät...iskun televisioon, niin jonkun hetken ajan ruudulla kulkee viivoja. Eli nämä säteet television kaukosäätimessä, ne poikkeavat tuosta fyysisestä iskusta.

Mutta voit lyödä kovempaa, voit rikkoa television, eikä ohjelma pyöri lainkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olemme tällä toiminnalla tuhonneet itse lähetyksen, koska niissä televisiovastaanottimissa, jotka toimivat kunnolla, se toimii normaalisti. Kyse on siis siitä, että televisio ei näytä meille ohjelmaa, vaan televisio on vain johdin. Itse ohjelma tai itse tieto muunnetaan toisesta lähteestä, joka on täysin kaukana. Samalla tavalla, vaikka näyttääkin siltä, että sisäinen henkinen toimintamme tulee aivoista. Itse asiassa se ei tule aivoista vaan aivojen kautta. Ja se tulee toisesta, hienovaraisemmasta taustalla olevasta rakenteesta, sielusta eli yksilöllisestä tietoisuudesta, josta puhuimme viime kerralla. Materialistit uskovat siis, että hienojakoinen keho eli psyyke syntyy aivoista. Niinpä luonnollisesti heidän yrityksensä vaikuttaa jotenkin psyykeen rajoittuvat myös tällaisiin aineellisiin keinoihin.

Jos henkilöllä on mielenterveyshäiriöitä, he suosittelevat esimerkiksi kemiallisia valmisteita tai injektioita, jotka joko stimuloivat häntä, jos hän on hyvin estynyt, tai päinvastoin rauhoittavat häntä, jos hän on liian kiihtynyt. Eli meillä on sellaisia käsityksiä psyykestä, että se on aineellisen ruumiin sukupolvi. Ja siksi vaikutus siihen, psyykeen, tulee myös aineellisten asioiden kautta. Henkiset lähteet, samat Vedat, joihin me tukeudumme, sanovat jotain muuta: hienojakoinen keho ei ole aivojen tuote, vaan se on sielun varjo. Eli tämän henkisen hiukkasen varjo, kun sielu projisoi tietoisuutensa materiaan. Tämä sielun tietoisuus, joka on hiukan, sanotaanko, materian saastut

Anonyymi00012 kirjoitti:

Kristinuskonto on sekoittanut keskenään sellaiset asiat kuin sielun ja hienojakoisen kehon, vaikka ne ovat kokonaan eri asioita.

Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.

Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.

KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.

Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.

----------------------

Psyyke ja sielu

Olemme jo puhuneet paljon sielusta edellisessä aiheessa, mutta jatketaan.
Siis yksityiskohtaisemmin siitä, mitä hienojakoinen keho on, koska on hyvin tärkeää ymmärtää erot, nähdä sielun ja hienojakoisen kehon väliset erot. Valitettavasti ihmiset sekoittavat usein nämä käsitteet. Esimerkiksi kun he sanovat, että "sieluun sattuu", he tarkoittavat sisäistä itseään. Mutta se ei ole sielu, se ei ole syvin rakenteemme. Psykologian, kuten näyttää, on tarkoitus tutkia sielua - psykologia kääntyy "sielun tuntemukseksi" - mutta sanan kirjaimellisessa merkityksessä se ei tutki sielua, vaan hienojakoista kehoa, psyykeä. Puhutaan siitä, mitä se (psyyke) edustaa. Myös aineellinen kulttuuri tutkii tätä ilmiötä. Ja on tietenkin perustavanlaatuinen ero sen henkisen käsityksen välillä, mitä hienojakoinen keho on, ja materialistisen käsityksen välillä. Materialistinen, tavanomainen, maallinen tiede katsoo, että psyykemme eli sisäinen hienojakoinen toimintamme on peräisin aivoista.

Toisin sanoen uskotaan, että tämä toiminta on korkeampaa hermostollista toimintaa. Heillä on tästä omat selkeät vahvistuksensa. He sanovat esimerkiksi, että jos vaikuttaa joihinkin aivojen osiin, jotkut emootiot vahvistuvat, tai päinvastoin, joitakin emootioita voi tukahduttaa. Väitetään, että he löysivät joitakin aivojen osia... muistin varastointi jne. Eli näyttää olevan tietty yhteys sisäisen hienovaraisen henkisen toimintamme ja tiettyjen fyysisten prosessien välillä. Se on todellakin totta, mutta tämä yhteys ei ole suora. Jos esimerkiksi otat ja lähetät...iskun televisioon, niin jonkun hetken ajan ruudulla kulkee viivoja. Eli nämä säteet television kaukosäätimessä, ne poikkeavat tuosta fyysisestä iskusta.

Mutta voit lyödä kovempaa, voit rikkoa television, eikä ohjelma pyöri lainkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olemme tällä toiminnalla tuhonneet itse lähetyksen, koska niissä televisiovastaanottimissa, jotka toimivat kunnolla, se toimii normaalisti. Kyse on siis siitä, että televisio ei näytä meille ohjelmaa, vaan televisio on vain johdin. Itse ohjelma tai itse tieto muunnetaan toisesta lähteestä, joka on täysin kaukana. Samalla tavalla, vaikka näyttääkin siltä, että sisäinen henkinen toimintamme tulee aivoista. Itse asiassa se ei tule aivoista vaan aivojen kautta. Ja se tulee toisesta, hienovaraisemmasta taustalla olevasta rakenteesta, sielusta eli yksilöllisestä tietoisuudesta, josta puhuimme viime kerralla. Materialistit uskovat siis, että hienojakoinen keho eli psyyke syntyy aivoista. Niinpä luonnollisesti heidän yrityksensä vaikuttaa jotenkin psyykeen rajoittuvat myös tällaisiin aineellisiin keinoihin.

Jos henkilöllä on mielenterveyshäiriöitä, he suosittelevat esimerkiksi kemiallisia valmisteita tai injektioita, jotka joko stimuloivat häntä, jos hän on hyvin estynyt, tai päinvastoin rauhoittavat häntä, jos hän on liian kiihtynyt. Eli meillä on sellaisia käsityksiä psyykestä, että se on aineellisen ruumiin sukupolvi. Ja siksi vaikutus siihen, psyykeen, tulee myös aineellisten asioiden kautta. Henkiset lähteet, samat Vedat, joihin me tukeudumme, sanovat jotain muuta: hienojakoinen keho ei ole aivojen tuote, vaan se on sielun varjo. Eli tämän henkisen hiukkasen varjo, kun sielu projisoi tietoisuutensa materiaan. Tämä sielun tietoisuus, joka on hiukan, sanotaanko, materian saastut

Lue lisää

Jos henkilöllä on mielenterveyshäiriöitä, he suosittelevat esimerkiksi kemiallisia valmisteita tai injektioita, jotka joko stimuloivat häntä, jos hän on hyvin estynyt, tai päinvastoin rauhoittavat häntä, jos hän on liian kiihtynyt. Eli meillä on sellaisia käsityksiä psyykestä, että se on aineellisen ruumiin sukupolvi. Ja siksi vaikutus siihen, psyykeen, tulee myös aineellisten asioiden kautta. Henkiset lähteet, samat Vedat, joihin me tukeudumme, sanovat jotain muuta: hienojakoinen keho ei ole aivojen tuote, vaan se on sielun varjo. Eli tämän henkisen hiukkasen varjo, kun sielu projisoi tietoisuutensa materiaan. Tämä sielun tietoisuus, joka on hiukan, sanotaanko, materian saastuttama tai täynnä joitakin aineellisia ideoita, haluja, havaintoja, on vain hienojakoinen keho.

Tämä on niin sanotun vaihtoehtoisen psykologian perusta, joka on nykyään muotitermi. Vaihtoehto on se, että tämä hienojakoinen keho ei synny fyysisestä elimestä, ei aivoista, vaan sielusta, eli suoraan päinvastainen ajatus. Ja niinpä luonnollisesti vaikutus tähän meidän hienojakoiseen psyykeemme, hienojakoiseen kehoon, tulee toiselta puolelta. Ei joidenkin fyysisten osien, joidenkin kemiallisten elementtien kautta, vaan itse sieluun kohdistuvan vaikutuksen kautta: henkisen tiedon, henkisen harjoittelun kautta tietoisuudessa, rakenteen syvyydessä tapahtuu tiettyjä korjauksia. Ja sen seurauksena tapahtuu positiivisia muutoksia pinnallisella tasolla tämän psyyken alueella. ...yksityiskohtaisemmin siitä, millaisia kokeita hienojakoisella keholla tehdään nykyaikaisen tieteen alalla ja miten se voidaan selittää vedalaisen käsityksen näkökulmasta.

--------------

Hienojakoinen keho ja fyysinen keho

Esimerkiksi erikoiskameran, niin sanotun Kirlian elektronisen valokuvauksen avulla voidaan kuvata henkilön auraa tai tätä hienojakoista kehoa. Ja jos ihminen on tällaisessa hieman rentoutuneessa tilassa tai ehkä hän on syvästi rentoutunut, hänen hienojakoisessa kehossaan voi olla tällaisia aukkoja. Se ei ole täysin, ei tiivis. Ja silloin ihmistä kehotetaan keskittymään. Sanotaan, että hänen sormensa on kuvattu, ja aura keskeytyy pienellä katkoviivalla. Nyt hänelle ehdotetaan, että hän keskittyisi ja keskittyisi, katsoisi sormeaan, ja sen jälkeen jonkin ajan kuluttua valokuva otetaan uudelleen. Jo tämä pistemäinen aura, se kiristyy, eli siitä tulee tiheämpi, vahvempi, ilman näitä reikiä. Vielä suurempia vaikutuksia oli silloin, kun ihmiset eivät vain keskittäneet mieltään, vaan lisäsivät tähän meditaatioon henkisen elementin.


Hienoainekehon tilan ja fyysisen kehon välinen yhteys on ilmeinen. Näemme, että jos ihminen on peloissaan tai jos hän saa hyvin kielteisiä uutisia, järkyttäviä uutisia, hän saa sydänkohtauksen, tai muuta sellaista. Eli miten tämä hienovaraisen kehon tila voi vaikuttaa negatiivisesti fyysiseen kehoon. Henkilö voi esimerkiksi kuulla jotain ja muuttua kalpeaksi jne. Eli fyysiset prosessit ovat riippuvaisia hienovaraisista prosesseista, jotka tapahtuvat psyykessämme. Vastaavasti jos päinvastoin koemme myönteisiä tunteita, jos hienojakoinen kehomme on täynnä jotakin myönteistä tietoa, niin se vaikuttaa luonnollisesti myönteisesti myös fyysiseen tilaan.

-------------------------

Vedat sanovat, että hienojakoisessa kehossamme on jonkinlaisia uria tai kanavia, joita kutsutaan samskaroiksi. Niitä kutsutaan myös termillä karma-vasana. Toisin sanoen ne ovat kanavia kuin jokien uomat... kuten vesi virtaa jokiuomaa pitkin tiettyyn suuntaan, samalla tavalla ajatustemme energia, halujemme energia virtaa näitä hienovaraisia samskaroja tai karma-vasanoja pitkin. Tätä kutsutaan stereotyyppiseksi ajatteluksi tai psyykemme erityispiirteeksi. Näitä asioita on melko vaikea muuttaa. Koska nämä karma-vasanat, nämä lovet hienovaraisessa kehossa, ovat syntyneet menneen toimintamme seurauksena. Aivan kuten jos tielle muodostuu ura tai uurre. Jos pyörä joutuu tuohon uraan, siitä on hyvin vaikea päästä pois. Samalla tavalla, kun ihminen tekee samoja tekoja monta kertaa, siitä tulee tapa. Ja tämä tapa ilmaista, ajatella, toivoa, liikkua tietyllä tavalla tarkoittaa, että hienokehoon syntyy rata, ura, jota pitkin ajatustemme ja toiveidemme energia liikkuu. Tällaisia stereotypioita.

Anonyymi00013 kirjoitti:

Jos henkilöllä on mielenterveyshäiriöitä, he suosittelevat esimerkiksi kemiallisia valmisteita tai injektioita, jotka joko stimuloivat häntä, jos hän on hyvin estynyt, tai päinvastoin rauhoittavat häntä, jos hän on liian kiihtynyt. Eli meillä on sellaisia käsityksiä psyykestä, että se on aineellisen ruumiin sukupolvi. Ja siksi vaikutus siihen, psyykeen, tulee myös aineellisten asioiden kautta. Henkiset lähteet, samat Vedat, joihin me tukeudumme, sanovat jotain muuta: hienojakoinen keho ei ole aivojen tuote, vaan se on sielun varjo. Eli tämän henkisen hiukkasen varjo, kun sielu projisoi tietoisuutensa materiaan. Tämä sielun tietoisuus, joka on hiukan, sanotaanko, materian saastuttama tai täynnä joitakin aineellisia ideoita, haluja, havaintoja, on vain hienojakoinen keho.

Tämä on niin sanotun vaihtoehtoisen psykologian perusta, joka on nykyään muotitermi. Vaihtoehto on se, että tämä hienojakoinen keho ei synny fyysisestä elimestä, ei aivoista, vaan sielusta, eli suoraan päinvastainen ajatus. Ja niinpä luonnollisesti vaikutus tähän meidän hienojakoiseen psyykeemme, hienojakoiseen kehoon, tulee toiselta puolelta. Ei joidenkin fyysisten osien, joidenkin kemiallisten elementtien kautta, vaan itse sieluun kohdistuvan vaikutuksen kautta: henkisen tiedon, henkisen harjoittelun kautta tietoisuudessa, rakenteen syvyydessä tapahtuu tiettyjä korjauksia. Ja sen seurauksena tapahtuu positiivisia muutoksia pinnallisella tasolla tämän psyyken alueella. ...yksityiskohtaisemmin siitä, millaisia kokeita hienojakoisella keholla tehdään nykyaikaisen tieteen alalla ja miten se voidaan selittää vedalaisen käsityksen näkökulmasta.

--------------

Hienojakoinen keho ja fyysinen keho

Esimerkiksi erikoiskameran, niin sanotun Kirlian elektronisen valokuvauksen avulla voidaan kuvata henkilön auraa tai tätä hienojakoista kehoa. Ja jos ihminen on tällaisessa hieman rentoutuneessa tilassa tai ehkä hän on syvästi rentoutunut, hänen hienojakoisessa kehossaan voi olla tällaisia aukkoja. Se ei ole täysin, ei tiivis. Ja silloin ihmistä kehotetaan keskittymään. Sanotaan, että hänen sormensa on kuvattu, ja aura keskeytyy pienellä katkoviivalla. Nyt hänelle ehdotetaan, että hän keskittyisi ja keskittyisi, katsoisi sormeaan, ja sen jälkeen jonkin ajan kuluttua valokuva otetaan uudelleen. Jo tämä pistemäinen aura, se kiristyy, eli siitä tulee tiheämpi, vahvempi, ilman näitä reikiä. Vielä suurempia vaikutuksia oli silloin, kun ihmiset eivät vain keskittäneet mieltään, vaan lisäsivät tähän meditaatioon henkisen elementin.


Hienoainekehon tilan ja fyysisen kehon välinen yhteys on ilmeinen. Näemme, että jos ihminen on peloissaan tai jos hän saa hyvin kielteisiä uutisia, järkyttäviä uutisia, hän saa sydänkohtauksen, tai muuta sellaista. Eli miten tämä hienovaraisen kehon tila voi vaikuttaa negatiivisesti fyysiseen kehoon. Henkilö voi esimerkiksi kuulla jotain ja muuttua kalpeaksi jne. Eli fyysiset prosessit ovat riippuvaisia hienovaraisista prosesseista, jotka tapahtuvat psyykessämme. Vastaavasti jos päinvastoin koemme myönteisiä tunteita, jos hienojakoinen kehomme on täynnä jotakin myönteistä tietoa, niin se vaikuttaa luonnollisesti myönteisesti myös fyysiseen tilaan.

-------------------------

Vedat sanovat, että hienojakoisessa kehossamme on jonkinlaisia uria tai kanavia, joita kutsutaan samskaroiksi. Niitä kutsutaan myös termillä karma-vasana. Toisin sanoen ne ovat kanavia kuin jokien uomat... kuten vesi virtaa jokiuomaa pitkin tiettyyn suuntaan, samalla tavalla ajatustemme energia, halujemme energia virtaa näitä hienovaraisia samskaroja tai karma-vasanoja pitkin. Tätä kutsutaan stereotyyppiseksi ajatteluksi tai psyykemme erityispiirteeksi. Näitä asioita on melko vaikea muuttaa. Koska nämä karma-vasanat, nämä lovet hienovaraisessa kehossa, ovat syntyneet menneen toimintamme seurauksena. Aivan kuten jos tielle muodostuu ura tai uurre. Jos pyörä joutuu tuohon uraan, siitä on hyvin vaikea päästä pois. Samalla tavalla, kun ihminen tekee samoja tekoja monta kertaa, siitä tulee tapa. Ja tämä tapa ilmaista, ajatella, toivoa, liikkua tietyllä tavalla tarkoittaa, että hienokehoon syntyy rata, ura, jota pitkin ajatustemme ja toiveidemme energia liikkuu. Tällaisia stereotypioita.

Lue lisää

Mitä tarkoittaa samskara?

Sillä sanalla on kaksi eri merkitystä:
Samskara
1) puhdistusriitti Veda-yhteiskunnassa;
2) tämän elämän tai aiempien inkarnaatioiden aikana hankitut tavat ja käsitykset.
Samskarat ovat hienovaraisia "painaumia" (vaikutelmia), jotka jäävät mielen aineeseen (sanskritiksi "chitta"). Näin tapahtuu aina, kun suoritamme toiminnan tietoisesti. Nämä vaikutelmat eivät ole muistoja. Muistot muodostuvat vaikutelmista, aivan kuten valokuva kehittyy negatiivista. Meillä on taipumus säilyttää muistot, jotka ovat muodostuneet viimeaikaisista (suhteellisen tuoreista) vaikutelmista. Meille on kuitenkin annettu lukemattomia vaikutelmia (samskaroja), jotka ovat muodostuneet monien elämien aikana. Useimmat näistä vaikutelmista eivät enää kanna niihin liittyviä muistoja. Toisin sanoen, meihin vaikuttavat vaikutelmat (samskarat) monista elämistä, mutta emme yleensä tiedä, miten tai miksi ne vaikuttavat meihin, koska meillä ei ole muistoja teoista, jotka aiheuttivat nämä vaikutelmat.

On välttämätöntä voittaa kaikki samskarat, jotka pitävät mielemme ennakkoluulojen ja epäluottamuksen vallassa.

Samskaran vaikutusta kutsutaan nimellä "vasana". Vasanat ovat vaikutelmien (samskarojen) muodostamia taipumuksia tai kallistumia. Ne ovat haluja ja tunteita. Toisin kuin samskarat, vasanat (taipumukset) on helppo tunnistaa. Taipumukset (vasanat) synnyttävät mentaalisia malleja (vritti). Ajattelumme motivoituu näistä taipumuksista. Toisin sanoen ajattelemme vahvistaaksemme tunteitamme (haluja jne.). Nämä mielenmallit muokkaavat taipumuksiamme ja asenteitamme.

Lopuksi mentaaliset mallit (vritti) johtavat toimintaan. Toisin sanoen, me toimimme (karma), koska mielemme kehottaa meitä (vritti) toimimaan, koska näin saamme aikaisempien tekojen mieleen jättämistä vaikutelmista (samskara) syntyneet toiveemme (vasana) toteutumaan.

Karman kiertokululla ei ole alkua. Ei ole olemassa "ensimmäistä tekoa", jonka kautta karman pyörä alkoi pyöriä, tai tämä "ensimmäinen teko" viittaa tilaan, joka on aika-avaruusjatkumon ulkopuolella.
Jos samskarat ovat äärettömiä, miten voimme hallita niitä? Itse asiassa emme voi kontrolloida menneitä samskarojamme, sillä ne ovat syntyneet automaattisesti menneiden tekojemme seurauksena. Pikemminkin meidän pitäisi kysyä, miten voimme estää samskaroita hallitsemasta meitä. Kunkin idän koulukunnan kannattajat pitävät omia menetelmiään tehokkaimpina, ja jotkut puhuvat "polkujen synteesistä".

Kaikki elävät olennot syntyvät dualismissa, illuusiossa, pyrkien miellyttäviin asioihin ja välttäen epämiellyttäviä asioita. Abhinivesha tarkoittaa pakkoa, näitä jatkuvia halun stereotypioita. Vriti on siis abhinivesha, ajatusten ja halujen pakkomielteiset stereotypiat, jotka oikeuttavat minut. Jos minulla on esimerkiksi huonoja tapoja, huonoja taipumuksia, mieleni ajatuksen pitäisi taistella niitä vastaan. Mutta jos olen ehdollistunut sielu, niin sen sijaan, että taistelisin niitä vastaan, oikeutan ne.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Mitä tarkoittaa samskara?

Sillä sanalla on kaksi eri merkitystä:
Samskara
1) puhdistusriitti Veda-yhteiskunnassa;
2) tämän elämän tai aiempien inkarnaatioiden aikana hankitut tavat ja käsitykset.
Samskarat ovat hienovaraisia "painaumia" (vaikutelmia), jotka jäävät mielen aineeseen (sanskritiksi "chitta"). Näin tapahtuu aina, kun suoritamme toiminnan tietoisesti. Nämä vaikutelmat eivät ole muistoja. Muistot muodostuvat vaikutelmista, aivan kuten valokuva kehittyy negatiivista. Meillä on taipumus säilyttää muistot, jotka ovat muodostuneet viimeaikaisista (suhteellisen tuoreista) vaikutelmista. Meille on kuitenkin annettu lukemattomia vaikutelmia (samskaroja), jotka ovat muodostuneet monien elämien aikana. Useimmat näistä vaikutelmista eivät enää kanna niihin liittyviä muistoja. Toisin sanoen, meihin vaikuttavat vaikutelmat (samskarat) monista elämistä, mutta emme yleensä tiedä, miten tai miksi ne vaikuttavat meihin, koska meillä ei ole muistoja teoista, jotka aiheuttivat nämä vaikutelmat.

On välttämätöntä voittaa kaikki samskarat, jotka pitävät mielemme ennakkoluulojen ja epäluottamuksen vallassa.

Samskaran vaikutusta kutsutaan nimellä "vasana". Vasanat ovat vaikutelmien (samskarojen) muodostamia taipumuksia tai kallistumia. Ne ovat haluja ja tunteita. Toisin kuin samskarat, vasanat (taipumukset) on helppo tunnistaa. Taipumukset (vasanat) synnyttävät mentaalisia malleja (vritti). Ajattelumme motivoituu näistä taipumuksista. Toisin sanoen ajattelemme vahvistaaksemme tunteitamme (haluja jne.). Nämä mielenmallit muokkaavat taipumuksiamme ja asenteitamme.

Lopuksi mentaaliset mallit (vritti) johtavat toimintaan. Toisin sanoen, me toimimme (karma), koska mielemme kehottaa meitä (vritti) toimimaan, koska näin saamme aikaisempien tekojen mieleen jättämistä vaikutelmista (samskara) syntyneet toiveemme (vasana) toteutumaan.

Karman kiertokululla ei ole alkua. Ei ole olemassa "ensimmäistä tekoa", jonka kautta karman pyörä alkoi pyöriä, tai tämä "ensimmäinen teko" viittaa tilaan, joka on aika-avaruusjatkumon ulkopuolella.
Jos samskarat ovat äärettömiä, miten voimme hallita niitä? Itse asiassa emme voi kontrolloida menneitä samskarojamme, sillä ne ovat syntyneet automaattisesti menneiden tekojemme seurauksena. Pikemminkin meidän pitäisi kysyä, miten voimme estää samskaroita hallitsemasta meitä. Kunkin idän koulukunnan kannattajat pitävät omia menetelmiään tehokkaimpina, ja jotkut puhuvat "polkujen synteesistä".

Kaikki elävät olennot syntyvät dualismissa, illuusiossa, pyrkien miellyttäviin asioihin ja välttäen epämiellyttäviä asioita. Abhinivesha tarkoittaa pakkoa, näitä jatkuvia halun stereotypioita. Vriti on siis abhinivesha, ajatusten ja halujen pakkomielteiset stereotypiat, jotka oikeuttavat minut. Jos minulla on esimerkiksi huonoja tapoja, huonoja taipumuksia, mieleni ajatuksen pitäisi taistella niitä vastaan. Mutta jos olen ehdollistunut sielu, niin sen sijaan, että taistelisin niitä vastaan, oikeutan ne.

Lue lisää

KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.

Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.

Anonyymi00015 kirjoitti:

KRISTINUSKONTO ON SEKOITTANUT KESKENÄÄN SELLAISET ASIAT KUIN SIELUN JA HIENOJAKOISEN KEHON, VAIKKA NE OVAT KOKONAAN ERI ASIOITA.
SIELU EI VOI KÄRSIÄ, KOSKA SE ON TURVASSA TOISESSA ULOTTUVUUDESSA.
HIENOJAKOINEN KEHO SEN SIJAAN VOI KÄRSIÄ JA NAUTTIA SEKÄ AINEELLISESSA MAAILMASSA ETTÄ ”PARATIISISSA JA HELVETISSÄ” JA MAAN PÄÄLLÄ.
KRISTINUSKONNON MUKAAN HIENOJAKOINEN KEHO ON KUITENKIN SIELU, VAIKKA TODELLISUUDESSA NÄMÄ OVAT KAKSI ERI ASIAA.

Hienojakoinen keho, joka kristinuskonnon mukaan on sielu, voi kärsiä kovin paljon ”helvetissä” ja nauttia ”paratiisissa”. Mutta sielu ei kärsi missään, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa, eikä sitä uhkaa mikään. Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.

Lue lisää

Sanskritissa on useita sanoja, jotka tarkoittavat sielua. Kaksi yleisintä ovat jīva ja ātman. Sana jīva kuuluu indoeurooppalaiseen sanastoon ja liittyy moniin samankaltaisiin sanoihin.


Sanskritissa on itse asiassa useita sanoja sielulle. Kaksi yleisintä ovat jīva ja ātman. Sana jīva on indoeurooppalaista alkuperää ja liittyy esimerkiksi slaavilaisiin sanoihin kuten “elämä” ja “elää”. Näin jīva viittaa sieluun elämän hiukkasena, elävänä periaatteena.

sielu, ātman, on pyhä keskuksemme, sisin olemuksemme. Sen sanotaan sijaitsevan sydämessä – ei fyysisessä sydämessä, johon tehdään leikkauksia, vaan eräänlaisessa mystisessä keskuksessa olemuksemme sisällä.

Tämä samaistumisen mekanismi on hyvin voimakas. Sielu on tietoisuuden hiukkanen. Filosofisesta näkökulmasta, aivan kuten fotonit ovat auringonvalon osasia, samoin koko maailmankaikkeus on universaalin henkisen periaatteen läpäisemä, jota kutsutaan Brahmaniksi. Yksilöllinen sielu on tämän Brahmanin kipinä – kuin säteilyä hohtava yksittäinen tietoisuuden hiukkanen.

Anonyymi00018 kirjoitti:

sielu, ātman, on pyhä keskuksemme, sisin olemuksemme. Sen sanotaan sijaitsevan sydämessä – ei fyysisessä sydämessä, johon tehdään leikkauksia, vaan eräänlaisessa mystisessä keskuksessa olemuksemme sisällä.

Tämä samaistumisen mekanismi on hyvin voimakas. Sielu on tietoisuuden hiukkanen. Filosofisesta näkökulmasta, aivan kuten fotonit ovat auringonvalon osasia, samoin koko maailmankaikkeus on universaalin henkisen periaatteen läpäisemä, jota kutsutaan Brahmaniksi. Yksilöllinen sielu on tämän Brahmanin kipinä – kuin säteilyä hohtava yksittäinen tietoisuuden hiukkanen.

Lue lisää

En siis sanoisi:

“Sielu ei osallistu mihinkään.”

Vaan:

“Sielu ei ole aineellisen luonnon toiminnan tuottama eikä sen todellinen olemus ole aineellisen toiminnan alainen. Sielu toimii tahtovana, kokevana persoonana, mutta samaistuessaan māyāan se kuvittelee olevansa aineellisen luonnon itsenäinen tekijä.”

Anonyymi00019 kirjoitti:

En siis sanoisi:

“Sielu ei osallistu mihinkään.”

Vaan:

“Sielu ei ole aineellisen luonnon toiminnan tuottama eikä sen todellinen olemus ole aineellisen toiminnan alainen. Sielu toimii tahtovana, kokevana persoonana, mutta samaistuessaan māyāan se kuvittelee olevansa aineellisen luonnon itsenäinen tekijä.”

Lue lisää

Sielu on kokonaan toisessa ulottuvuudessa, ja se heijastetaan tänne.

On väärin sanoa, että ihmisillä on sielu; todellisuudessa elävät olennot ovat itse sieluja, joilla on väliaikain fyysinen keho.

Sanotaan, että ihmisellä on sielu, kun he puhuvat alkeelliselle yleisölle, jotta he voivat ymmärtää edes jotain, heidän ymmärryksensä tasoa vastaavasti.

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Sielu on kokonaan toisessa ulottuvuudessa, ja se heijastetaan tänne.

On väärin sanoa, että ihmisillä on sielu; todellisuudessa elävät olennot ovat itse sieluja, joilla on väliaikain fyysinen keho.

Sanotaan, että ihmisellä on sielu, kun he puhuvat alkeelliselle yleisölle, jotta he voivat ymmärtää edes jotain, heidän ymmärryksensä tasoa vastaavasti.

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Lue lisää

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Ja juuri siksi:

Sielu eli itse elävä olento on turvassa (toisessa ulottuvuudessa), joten sitä ei mikään uhkaa. Eli mitään pelastettavaa ei edes ole.

Mutta vapautua voi – mistä? Tietämättömyydestä!

Anonyymi00021 kirjoitti:

Sielu heijastuu kokonaisuudessaan toisesta ulottuvuudesta sydämen ALUEELLE. Sielu ei ole fyysisessä sydämessä, vaan METAFYYSISESSÄ sydämessä.

Ja juuri siksi:

Sielu eli itse elävä olento on turvassa (toisessa ulottuvuudessa), joten sitä ei mikään uhkaa. Eli mitään pelastettavaa ei edes ole.

Mutta vapautua voi – mistä? Tietämättömyydestä!

Lue lisää

Sielu eli itse elävä olento on turvassa (toisessa ulottuvuudessa), joten sitä ei mikään uhkaa. Eli mitään pelastettavaa ei edes ole.

Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.

Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Sielu eli itse elävä olento on turvassa (toisessa ulottuvuudessa), joten sitä ei mikään uhkaa. Eli mitään pelastettavaa ei edes ole.

Sielu ei voi kärsiä, koska se on turvassa toisessa ulottuvuudessa.
Hienojakoinen keho sen sijaan voi kärsiä ja nauttia sekä aineellisessa maailmassa että "paratiisissa ja helvetissä" ja maan päällä.

Kristinuskonnon mukaan hienojakoinen keho on kuitenkin sielu, vaikka todellisuudessa nämä ovat kaksi eri asiaa.

Lue lisää

Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.
Äänestä

Anonyymi00023 kirjoitti:

Kärsimys kuuluu sekä fyysiseen kehoon että hienojakoiseen kehoon, mutta ei ikuiseen elävään olentoon eli sieluun.
Äänestä

Kristillisessä puheessa "sielulla" tarkoitetaan usein sitä kokonaisuutta, joka tuntee, muistaa, kaipaa, kärsii ja kokee, mutta nämä kuuluvat kuitenkin hienojakoiselle keholle eli mielelle ja psyykelle. Sielu itse on ikuinen tietoisuudellinen olento eikä kärsi samalla tavalla kuin hienojakoinen ja fyysinen keho.
Fyysinen keho kuolee, mutta hienojakoinen keho – mieli, taipumukset, halut, vaikutelmat ja karmalliset jäljet – ei välttämättä lakkaa olemasta fyysisen ruumiin mukana. Juuri tämä auttaa ymmärtämään jälleensyntymää.

Anonyymi00024 kirjoitti:

Kristillisessä puheessa "sielulla" tarkoitetaan usein sitä kokonaisuutta, joka tuntee, muistaa, kaipaa, kärsii ja kokee, mutta nämä kuuluvat kuitenkin hienojakoiselle keholle eli mielelle ja psyykelle. Sielu itse on ikuinen tietoisuudellinen olento eikä kärsi samalla tavalla kuin hienojakoinen ja fyysinen keho.
Fyysinen keho kuolee, mutta hienojakoinen keho – mieli, taipumukset, halut, vaikutelmat ja karmalliset jäljet – ei välttämättä lakkaa olemasta fyysisen ruumiin mukana. Juuri tämä auttaa ymmärtämään jälleensyntymää.

Lue lisää

Ja tässä tulee vielä yksi tärkeä asia: fyysisen ja hienojakoisen kehon kärsimys ei ole sama asia kuin sielun kärsimys. Hienojakoinen keho voi kokea surua, pelkoa, kaipuuta, nautintoa ja kärsimystä aivan kuten tämän elämän aikana mielessämme. Sielu itsessään on kuitenkin ikuinen ja turvassa. Se ei synny eikä kuole.
Tämän vuoksi myös ajatus "sieluani sattuu, kun isäni kuoli" voidaan ymmärtää hieman eri tavalla. Suru on todellista, mutta se tapahtuu mielen ja hienojakoisen kehon tasolla. Sielun syvin olemus ei ole tuhoutunut eikä haavoittunut.
Sama koskee niitä pieniä lemmikkilintuja, joita aloittaja edelleen kaipaa. Niiden kuolema ei tarkoittanut, että ne olisivat lakanneet olemasta. Myös eläimessä on ikuinen sielu.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Ja tässä tulee vielä yksi tärkeä asia: fyysisen ja hienojakoisen kehon kärsimys ei ole sama asia kuin sielun kärsimys. Hienojakoinen keho voi kokea surua, pelkoa, kaipuuta, nautintoa ja kärsimystä aivan kuten tämän elämän aikana mielessämme. Sielu itsessään on kuitenkin ikuinen ja turvassa. Se ei synny eikä kuole.
Tämän vuoksi myös ajatus "sieluani sattuu, kun isäni kuoli" voidaan ymmärtää hieman eri tavalla. Suru on todellista, mutta se tapahtuu mielen ja hienojakoisen kehon tasolla. Sielun syvin olemus ei ole tuhoutunut eikä haavoittunut.
Sama koskee niitä pieniä lemmikkilintuja, joita aloittaja edelleen kaipaa. Niiden kuolema ei tarkoittanut, että ne olisivat lakanneet olemasta. Myös eläimessä on ikuinen sielu.

Lue lisää

Perityn synnin ongelma. Perisynti
Anonyymi-ap
2026-06-11 11:11:44
Ilmoita

Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.

Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.

Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.

Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?

Myös huippututkijat ajattelevat samaa:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu


”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Perityn synnin ongelma. Perisynti
Anonyymi-ap
2026-06-11 11:11:44
Ilmoita

Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.

Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.

Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.

Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?

Myös huippututkijat ajattelevat samaa:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu


”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Lue lisää

"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:

väärästä identiteetistä

karmallisesta sidonnaisuudesta

tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta

Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.

Onko mitään “mistä pelastua”?

EI OLE.

Ei ole ikuista kadotusta.

Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.

Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.

Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.

"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.

Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.

Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.

Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.

Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.

Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.

Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.

Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Anonyymi00027 kirjoitti:

"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:

väärästä identiteetistä

karmallisesta sidonnaisuudesta

tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta

Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.

Onko mitään “mistä pelastua”?

EI OLE.

Ei ole ikuista kadotusta.

Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.

Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.

Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.

"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.

Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.

Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.

Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.

Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.

Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.

Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.

Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Lue lisää

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Lue lisää

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Ihminen ei ole pysyvästi hyvä tai paha. Ulkoiset teot ja ominaisuudet eivät määrittele sielun (jīva) todellista asemaa.

Meillä ei ole käsitettä perisynnist', että yksilö olisi moraalisesti vastuussa toisen olennon, kuten esimerkiksi Aataman ja Eevan, teosta (hohhoijaa).

Jīva ei kanna vierasta syyllisyyttä, vaan jokainen sielu (jīva) toimii oman tietoisuutensa, karmansa (karma) ja saṃskāroidensa mukaisesti.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Ihminen ei ole pysyvästi hyvä tai paha. Ulkoiset teot ja ominaisuudet eivät määrittele sielun (jīva) todellista asemaa.

Meillä ei ole käsitettä perisynnist', että yksilö olisi moraalisesti vastuussa toisen olennon, kuten esimerkiksi Aataman ja Eevan, teosta (hohhoijaa).

Jīva ei kanna vierasta syyllisyyttä, vaan jokainen sielu (jīva) toimii oman tietoisuutensa, karmansa (karma) ja saṃskāroidensa mukaisesti.

Lue lisää

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).

Anonyymi00031 kirjoitti:

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).

Lue lisää

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Anonyymi00032 kirjoitti:

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Lue lisää

Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Jīva (yksilöllinen tietoisuus, ikuinen minuus) ei kanna moraalista vastuuta Aatamin, Eevan tai minkään muun olennon teoista. Jokainen jīva kohtaa omien valintojensa, omien saṁskārojensa (saṁskāra, tietoisuuteen painunut vaikutelma) ja oman karmansa (karma, teko ja sen seuraus) seuraukset.


Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.

Lue lisää

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Anonyymi00034 kirjoitti:

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paramparamme pitäisi nykyistä ihmiselämää täydellisenä tai ongelmattomana. Päinvastoin. Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Lue lisää

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tästä syntyy kaikki eksistentiaalinen kärsimys.
Kun ihminen unohtaa todellisen luontonsa, hän alkaa etsiä pysyvyyttä asioista, jotka ovat luonteeltaan väliaikaisia. Hän etsii kuolemattomuutta kuolevaisesta, täydellisyyttä epätäydellisestä ja rajatonta onnea rajallisista kohteista.
Siksi Gauḍīya-ajattelussa todellinen ongelma ei ole synti juridisessa merkityksessä vaan Bhagavān-vismṛti (Bhagavān-vismṛti, Jumalan unohtaminen). Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus vaan seuraus väärästä samaistumisesta.
Tässä kohden ero perisyntioppiin tulee erityisen näkyväksi.
Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi Gauḍīya-ajattelun syvimmistä ja kauneimmista näkemyksistä.
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.
Kun jīva herää alkuperäiseen tietoisuuteensa, se ymmärtää olevansa Kṛṣṇera nitya-dāsa, kuten Śrī Caitanya Mahāprabhu opetti. Tällöin vapautuminen ei ole uuden tilan saavuttamista vaan sen tunnistamista, mikä on ollut totta koko ajan.
Tästä syystä Gauḍīya-viisaus voidaan ilmaista seuraavasti:
Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä paramparamme filosofia on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."
Tästä syntyy kaikki eksistentiaalinen kärsimys.
Kun ihminen unohtaa todellisen luontonsa, hän alkaa etsiä pysyvyyttä asioista, jotka ovat luonteeltaan väliaikaisia. Hän etsii kuolemattomuutta kuolevaisesta, täydellisyyttä epätäydellisestä ja rajatonta onnea rajallisista kohteista.
Siksi Gauḍīya-ajattelussa todellinen ongelma ei ole synti juridisessa merkityksessä vaan Bhagavān-vismṛti (Bhagavān-vismṛti, Jumalan unohtaminen). Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus vaan seuraus väärästä samaistumisesta.
Tässä kohden ero perisyntioppiin tulee erityisen näkyväksi.
Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi Gauḍīya-ajattelun syvimmistä ja kauneimmista näkemyksistä.
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.
Kun jīva herää alkuperäiseen tietoisuuteensa, se ymmärtää olevansa Kṛṣṇera nitya-dāsa, kuten Śrī Caitanya Mahāprabhu opetti. Tällöin vapautuminen ei ole uuden tilan saavuttamista vaan sen tunnistamista, mikä on ollut totta koko ajan.
Tästä syystä Gauḍīya-viisaus voidaan ilmaista seuraavasti:
Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä paramparamme filosofia on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Lue lisää

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Anonyymi00036 kirjoitti:

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Lue lisää

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Anonyymi00037 kirjoitti:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Lue lisää

"Jeesus vapautti meidät perisynnistä uudessa liitossa, Isän ja Poika Jeesuksen sopiessa ihmisten pelastuksesta,"
Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”


Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Totuus ei ole kulttuurinen konstrukti – Totuus, joka on transsendenttinen ja persoonallinen, ei ole sidottu mihinkään tiettyyn kulttuuriin, aikaan tai paikkaan. Vedalaisessa ajattelussa on syvällinen ymmärrys siitä, että Totuus ilmenee monella eri tavalla eri uskonnoissa ja kulttuureissa, mutta se on aina sama Totuus. Uskonnollinen muoto (kuten kristinusko, islam tai hindulaisuus) on vain tapa, jolla tämä Totuus tulee ilmi kulttuurissa ja tietyssä ajassa.
Yksikään uskonto ei voi julistautua henkisen viisauden monopoliasemaan, toisin sanoen yksinoikeuteen. Jos joku väittää, että hänen uskonnollinen suuntauksensa on ainoa ja oikea, se on seurausta tietämättömyydestä, sivistyksen alhaisesta tasosta, joka on vaarallista sekä henkilölle itselleen että koko sivilisaatiolle.


Ihmisen uskonto vastaa hänen senhetkistä tietoisuuden ja kehityksen tasoaan. Jos uskonto on alkeellinen, se tarkoittaa, että ihminen ei kykene nyt enempään, mutta kykenee siihen myöhemmin - ehkä. Tämä primitiivisyyden taso on tarpeellinen - aluksi, ellei siihen liity dogmatismia, jolloin se on tie alaspäin, taantumuksellinen.

Anonyymi00038 kirjoitti:

"Jeesus vapautti meidät perisynnistä uudessa liitossa, Isän ja Poika Jeesuksen sopiessa ihmisten pelastuksesta,"
Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”


Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Totuus ei ole kulttuurinen konstrukti – Totuus, joka on transsendenttinen ja persoonallinen, ei ole sidottu mihinkään tiettyyn kulttuuriin, aikaan tai paikkaan. Vedalaisessa ajattelussa on syvällinen ymmärrys siitä, että Totuus ilmenee monella eri tavalla eri uskonnoissa ja kulttuureissa, mutta se on aina sama Totuus. Uskonnollinen muoto (kuten kristinusko, islam tai hindulaisuus) on vain tapa, jolla tämä Totuus tulee ilmi kulttuurissa ja tietyssä ajassa.
Yksikään uskonto ei voi julistautua henkisen viisauden monopoliasemaan, toisin sanoen yksinoikeuteen. Jos joku väittää, että hänen uskonnollinen suuntauksensa on ainoa ja oikea, se on seurausta tietämättömyydestä, sivistyksen alhaisesta tasosta, joka on vaarallista sekä henkilölle itselleen että koko sivilisaatiolle.


Ihmisen uskonto vastaa hänen senhetkistä tietoisuuden ja kehityksen tasoaan. Jos uskonto on alkeellinen, se tarkoittaa, että ihminen ei kykene nyt enempään, mutta kykenee siihen myöhemmin - ehkä. Tämä primitiivisyyden taso on tarpeellinen - aluksi, ellei siihen liity dogmatismia, jolloin se on tie alaspäin, taantumuksellinen.

Lue lisää

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Anonyymi00039 kirjoitti:

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.


JOTEN KRISTITTY, LOPETA SE "PELASTUKSEN" TYRKYTTÄMINEN.

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Anonyymi00040 kirjoitti:

Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.


JOTEN KRISTITTY, LOPETA SE "PELASTUKSEN" TYRKYTTÄMINEN.

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Lue lisää

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Lue lisää

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Anonyymi00042 kirjoitti:

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Lue lisää

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Lue lisää

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.

Ehkä juuri siinä näkyy dogmin todellinen voima. Ei siinä, että se tarjoaa vastauksia, vaan siinä, että se tekee kysymykset tarpeettomiksi. Kun ihminen alkaa pitää omaa uskomusjärjestelmäänsä täydellisenä, hän ei enää etsi totuutta. Hän vartioi sitä. Hänestä tulee oman maailmankuvansa portinvartija, joka seisoo vuosisatojen takaa perityn linnakkeen muurilla ja huutaa jokaiselle uudelle ajatukselle saman tutun tuomion: harhaoppia. Ja mitä enemmän maailma muuttuu, sitä tiukemmin hän puristaa kiinni vanhoista avaimistaan, sillä jos kysymyksiä sallittaisiin liikaa, voisi paljastua jotakin sietämätöntä: että oikeudenmukaisuudeksi kutsuttu järjestelmä ei ehkä olekaan oikeudenmukainen, ja että pelastukseksi kutsuttu ihanne muistuttaa toisinaan enemmän pelolla ja palkkiolla ohjattua vaihtokauppaa kuin mitään ylevää moraalista oivallusta.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.

Ehkä juuri siinä näkyy dogmin todellinen voima. Ei siinä, että se tarjoaa vastauksia, vaan siinä, että se tekee kysymykset tarpeettomiksi. Kun ihminen alkaa pitää omaa uskomusjärjestelmäänsä täydellisenä, hän ei enää etsi totuutta. Hän vartioi sitä. Hänestä tulee oman maailmankuvansa portinvartija, joka seisoo vuosisatojen takaa perityn linnakkeen muurilla ja huutaa jokaiselle uudelle ajatukselle saman tutun tuomion: harhaoppia. Ja mitä enemmän maailma muuttuu, sitä tiukemmin hän puristaa kiinni vanhoista avaimistaan, sillä jos kysymyksiä sallittaisiin liikaa, voisi paljastua jotakin sietämätöntä: että oikeudenmukaisuudeksi kutsuttu järjestelmä ei ehkä olekaan oikeudenmukainen, ja että pelastukseksi kutsuttu ihanne muistuttaa toisinaan enemmän pelolla ja palkkiolla ohjattua vaihtokauppaa kuin mitään ylevää moraalista oivallusta.

Lue lisää

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.
Äänestä

Anonyymi00045 kirjoitti:

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.
Äänestä

Lue lisää

Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että kaikkivaltias murskaa pienen ja heikon olennon voimallaan. Mitä arvoa olisi sellaisella voimalla, joka kykenee ainoastaan herättämään pelkoa? Mitä kunniaa äärettömälle olennolle olisi siinä, että rajallinen olento vapisee hänen edessään, jos tuo vapina syntyy pelkästään ylivoimaisen mahdin edessä? Pelko voi pakottaa alistumaan, mutta se ei synnytä aitoa kunnioitusta eikä rakkautta. Se saa olennon vaikenemaan, muttei avaamaan sydäntään.
Jos kaikkivaltius tarvitsee pelkoa säilyttääkseen asemansa, silloin sen suuruus näyttää lepäävän heikomman avuttomuuden varassa. Mutta todellinen suuruus ei etsi vahvistusta alistamisesta. Se ei tarvitse todisteeksi murskattuja vastustajia eikä nöyryytettyjä alamaisia. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä vähemmän sillä on tarvetta osoittaa itseään väkivallan, uhkailun tai pakottamisen kautta.
Korkein voima ilmenisi pikemminkin kykynä pidättäytyä voimansa käytöstä silloin, kun sen käyttö olisi helppoa. Todellinen kaikkivaltius näkyisi kärsivällisyydessä, armossa ja vapauden antamisessa – siinä, että rajalliselle olennolle annetaan mahdollisuus kasvaa, erehtyä ja löytää totuus omasta tahdostaan. Sellainen voima ei vähene lempeydestä, vaan juuri lempeys paljastaa sen varmuuden omasta suuruudestaan.
Siksi voidaan kysyä: voiko kaikkivoipa todella tarvita pelon ylläpitämää kunnioitusta? Jos kunnioitus perustuu yksin pelkoon, se ei ole vapaasti annettua, vaan pakon synnyttämää. Aito kunnioitus syntyy vasta silloin, kun olento tunnistaa suuruuden, joka ei nöyryytä vaan kohottaa, joka ei pakota vaan kutsuu, joka ei murskaa heikkoutta vaan kantaa sitä. Sellainen suuruus ei vaadi pelkoa – se herättää luottamusta.

Jos kaikkivaltius todella tarvitsee pelkoa säilyttääkseen arvovaltansa, sen asema näyttää olevan yllättävän hauras. Kaikkivaltias, joka joutuu turvautumaan uhkauksiin pitääkseen luotunsa kuuliaisina, muistuttaa vähemmän ääretöntä viisautta ja enemmän epävarmaa hallitsijaa, joka ripustaa joka kadunkulmaan kyltin: "Rakasta minua – tai kadut sitä ikuisesti." On vaikea nähdä, miten tällainen asetelma olisi osoitus rajattomasta suuruudesta. Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että kaikkivaltias murskaa pienen ja heikon olennon voimallaan. Mitä arvoa olisi sellaisella voimalla, joka kykenee ainoastaan herättämään pelkoa? Mitä kunniaa äärettömälle olennolle olisi siinä, että rajallinen olento vapisee hänen edessään, jos tuo vapina syntyy pelkästään ylivoimaisen mahdin edessä? Pelko voi pakottaa alistumaan, mutta se ei synnytä aitoa kunnioitusta eikä rakkautta. Se saa olennon vaikenemaan, muttei avaamaan sydäntään.
Jos kaikkivaltius tarvitsee pelkoa säilyttääkseen asemansa, silloin sen suuruus näyttää lepäävän heikomman avuttomuuden varassa. Mutta todellinen suuruus ei etsi vahvistusta alistamisesta. Se ei tarvitse todisteeksi murskattuja vastustajia eikä nöyryytettyjä alamaisia. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä vähemmän sillä on tarvetta osoittaa itseään väkivallan, uhkailun tai pakottamisen kautta.
Korkein voima ilmenisi pikemminkin kykynä pidättäytyä voimansa käytöstä silloin, kun sen käyttö olisi helppoa. Todellinen kaikkivaltius näkyisi kärsivällisyydessä, armossa ja vapauden antamisessa – siinä, että rajalliselle olennolle annetaan mahdollisuus kasvaa, erehtyä ja löytää totuus omasta tahdostaan. Sellainen voima ei vähene lempeydestä, vaan juuri lempeys paljastaa sen varmuuden omasta suuruudestaan.
Siksi voidaan kysyä: voiko kaikkivoipa todella tarvita pelon ylläpitämää kunnioitusta? Jos kunnioitus perustuu yksin pelkoon, se ei ole vapaasti annettua, vaan pakon synnyttämää. Aito kunnioitus syntyy vasta silloin, kun olento tunnistaa suuruuden, joka ei nöyryytä vaan kohottaa, joka ei pakota vaan kutsuu, joka ei murskaa heikkoutta vaan kantaa sitä. Sellainen suuruus ei vaadi pelkoa – se herättää luottamusta.

Jos kaikkivaltius todella tarvitsee pelkoa säilyttääkseen arvovaltansa, sen asema näyttää olevan yllättävän hauras. Kaikkivaltias, joka joutuu turvautumaan uhkauksiin pitääkseen luotunsa kuuliaisina, muistuttaa vähemmän ääretöntä viisautta ja enemmän epävarmaa hallitsijaa, joka ripustaa joka kadunkulmaan kyltin: "Rakasta minua – tai kadut sitä ikuisesti." On vaikea nähdä, miten tällainen asetelma olisi osoitus rajattomasta suuruudesta. Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan.

Lue lisää

Onhan se toki vaikuttavaa voittaa taistelussa vastustaja, jolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta puolustautua. Mikä sankariteko! Ääretön voima murskaa rajallisen olennon ja odottaa sitten aplodeja. Se on suunnilleen yhtä kunniakasta kuin aikuinen julistautuisi nyrkkeilyn maailmanmestariksi voitettuaan taaperon. Jos tämä on kaikkivaltiuden korkein näytös, rima on asetettu hämmästyttävän matalalle.
Vielä erikoisemmaksi asia muuttuu, kun sama kaikkivaltius ilmoittaa olevansa rakkaus itse. Sanoma kuuluu suunnilleen näin: "Rakastan sinua ehdoitta. Sinulla on vapaa tahto. Voit valita itse. Mutta jos valitset väärin, sinua kidutetaan ikuisesti." Tällainen "vapaus" muistuttaa enemmän kiristäjän tarjousta kuin rakastavan vanhemman kutsua. Valinta on vapaa aivan samalla tavalla kuin lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – teknisesti vaihtoehtoja on, mutta niiden seuraukset tekevät valinnasta näennäisen.
Jos kaikkivaltias todella on kaikkivaltias, miksi hänen täytyy hallita pelolla? Miksi ääretön tarvitsee rajallisen olennon pelkäämään itseään? Eikö täydellisen olennon pitäisi kyetä herättämään kunnioitusta ilman uhkauksia? Vai onko kaikkivaltiuden itseluottamus niin horjuva, että sitä täytyy tukea ikuisen rangaistuksen varoituskylteillä?
Todellinen voima ei huuda. Se ei uhkaile. Se ei tarvitse kidutuskammiota vakuuttaakseen olevansa oikeassa. Vain epävarmuus tarvitsee pakkoa, ja vain auktoriteetti, joka pelkää menettävänsä otteensa, joutuu muistuttamaan jatkuvasti seurauksista.
Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.
Tästä nousee vielä häiritsevämpi kysymys: entä jos ongelma ei olekaan ihmisessä vaan siinä kuvassa, joka kaikkivaltiaasta on rakennettu? Entä jos pelolla hallitseva olento ei käyttäydy niin kuin täydellinen Jumala käyttäytyisi, vaan niin kuin joku, joka haluaa tulla pidetyksi Jumalana? Historia tuntee lukemattomia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet ehdotonta uskollisuutta, julistaneet itsensä erehtymättömiksi ja uhanneet ankarilla rangaistuksilla kaikkia, jotka epäilevät heidän valtaansa. Sellainen käytös ei ole ollut merkki jumaluudesta, vaan vallan epävarmuudesta.
Sillä kuka tarvitsee jatkuvaa vakuuttelua omasta suuruudestaan? Se, joka todella on suuri – vai se, joka pelkää paljastuvansa tavalliseksi? Mitä äänekkäämmin auktoriteetti julistaa omaa erehtymättömyyttään ja mitä ankarammin se rankaisee epäilystä, sitä luonnollisemmaksi käy kysymys, yrittääkö se suojella totuutta vai omaa asemaansa.
Ehkä kaikkein ironisinta on, että jos joku olento todella olisi Jumala, hänen ei tarvitsisi koskaan sanoa olevansa sellainen. Hänen olemuksensa riittäisi. Totuus ei tarvitse uhkauksia tullakseen todeksi, eikä ääretön tarvitse pelkoa tullakseen tunnustetuksi. Vain se, joka ei voi luottaa siihen, että totuus kantaa itsensä, joutuu turvautumaan pelotteluun.
Siksi kysymys kuuluu: paljastaako pelolla hallitseva kaikkivaltius todellisuudessa äärettömän voiman – vai paljastaako se jotakin aivan muuta? Ehkä suurin epäilyn aihe ei ole ihmisen usko, vaan se kuva Jumalasta, joka näyttää käyttäytyvän hämmästyttävän samalla tavalla kuin historian itsevaltaisimmat hallitsijat. Jos jokin olento vaatii: "Palvo minua, tai kärsit ikuisesti", kysymys ei ehkä ole ensimmäiseksi siitä, onko ihminen tarpeeksi kuuliainen, vaan siitä, miksi todella kaikkivaltiaan pitäisi koskaan esittää tällainen vaatimus.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan, sillä todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka tehokkaasti se saa heikommat vapisemaan. Se on olemassa riippumatta siitä, tunnustaako kukaan sitä vai ei.
Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra. Uhkausten toistaminen viittaa siihen, että kuuliaisuus on saavutettava seurauksilla eikä itse totuuden tai hyvyyden vetovoimalla. Mutta jos totuus todella on totuus, miksi sen rinnalle tarvitaan pelko? Miksi ääretön hyvyys tarvitsee tuekseen äärettömän rangaistuksen?
Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Onhan se toki vaikuttavaa voittaa taistelussa vastustaja, jolla ei ole pienintäkään mahdollisuutta puolustautua. Mikä sankariteko! Ääretön voima murskaa rajallisen olennon ja odottaa sitten aplodeja. Se on suunnilleen yhtä kunniakasta kuin aikuinen julistautuisi nyrkkeilyn maailmanmestariksi voitettuaan taaperon. Jos tämä on kaikkivaltiuden korkein näytös, rima on asetettu hämmästyttävän matalalle.
Vielä erikoisemmaksi asia muuttuu, kun sama kaikkivaltius ilmoittaa olevansa rakkaus itse. Sanoma kuuluu suunnilleen näin: "Rakastan sinua ehdoitta. Sinulla on vapaa tahto. Voit valita itse. Mutta jos valitset väärin, sinua kidutetaan ikuisesti." Tällainen "vapaus" muistuttaa enemmän kiristäjän tarjousta kuin rakastavan vanhemman kutsua. Valinta on vapaa aivan samalla tavalla kuin lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – teknisesti vaihtoehtoja on, mutta niiden seuraukset tekevät valinnasta näennäisen.
Jos kaikkivaltias todella on kaikkivaltias, miksi hänen täytyy hallita pelolla? Miksi ääretön tarvitsee rajallisen olennon pelkäämään itseään? Eikö täydellisen olennon pitäisi kyetä herättämään kunnioitusta ilman uhkauksia? Vai onko kaikkivaltiuden itseluottamus niin horjuva, että sitä täytyy tukea ikuisen rangaistuksen varoituskylteillä?
Todellinen voima ei huuda. Se ei uhkaile. Se ei tarvitse kidutuskammiota vakuuttaakseen olevansa oikeassa. Vain epävarmuus tarvitsee pakkoa, ja vain auktoriteetti, joka pelkää menettävänsä otteensa, joutuu muistuttamaan jatkuvasti seurauksista.
Ehkä juuri siinä on suurin paradoksi: mitä enemmän kaikkivaltius tarvitsee pelkoa, sitä vähemmän se näyttää kaikkivaltiaalta. Todellinen suuruus ei tarvitse helvettiä tuekseen. Jos rakkaus on todella ääretöntä, sen ei pitäisi tarvita rinnalleen ikuista kidutusta uskottavuutensa takaamiseksi. Muuten rakkaus alkaa näyttää yllättävän paljon suojelurahavaatimukselta kosmisessa mittakaavassa.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Sillä aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan. Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra.
Tästä nousee vielä häiritsevämpi kysymys: entä jos ongelma ei olekaan ihmisessä vaan siinä kuvassa, joka kaikkivaltiaasta on rakennettu? Entä jos pelolla hallitseva olento ei käyttäydy niin kuin täydellinen Jumala käyttäytyisi, vaan niin kuin joku, joka haluaa tulla pidetyksi Jumalana? Historia tuntee lukemattomia hallitsijoita, jotka ovat vaatineet ehdotonta uskollisuutta, julistaneet itsensä erehtymättömiksi ja uhanneet ankarilla rangaistuksilla kaikkia, jotka epäilevät heidän valtaansa. Sellainen käytös ei ole ollut merkki jumaluudesta, vaan vallan epävarmuudesta.
Sillä kuka tarvitsee jatkuvaa vakuuttelua omasta suuruudestaan? Se, joka todella on suuri – vai se, joka pelkää paljastuvansa tavalliseksi? Mitä äänekkäämmin auktoriteetti julistaa omaa erehtymättömyyttään ja mitä ankarammin se rankaisee epäilystä, sitä luonnollisemmaksi käy kysymys, yrittääkö se suojella totuutta vai omaa asemaansa.
Ehkä kaikkein ironisinta on, että jos joku olento todella olisi Jumala, hänen ei tarvitsisi koskaan sanoa olevansa sellainen. Hänen olemuksensa riittäisi. Totuus ei tarvitse uhkauksia tullakseen todeksi, eikä ääretön tarvitse pelkoa tullakseen tunnustetuksi. Vain se, joka ei voi luottaa siihen, että totuus kantaa itsensä, joutuu turvautumaan pelotteluun.
Siksi kysymys kuuluu: paljastaako pelolla hallitseva kaikkivaltius todellisuudessa äärettömän voiman – vai paljastaako se jotakin aivan muuta? Ehkä suurin epäilyn aihe ei ole ihmisen usko, vaan se kuva Jumalasta, joka näyttää käyttäytyvän hämmästyttävän samalla tavalla kuin historian itsevaltaisimmat hallitsijat. Jos jokin olento vaatii: "Palvo minua, tai kärsit ikuisesti", kysymys ei ehkä ole ensimmäiseksi siitä, onko ihminen tarpeeksi kuuliainen, vaan siitä, miksi todella kaikkivaltiaan pitäisi koskaan esittää tällainen vaatimus.
Pikemminkin se herättää kysymyksen, kuinka vakuuttunut kaikkivaltius itse on omasta arvostaan. Aidosti kaikkivaltiaan ei pitäisi tarvita pelkoa todistamaan suuruuttaan, sillä todellinen suuruus ei riipu siitä, kuinka tehokkaasti se saa heikommat vapisemaan. Se on olemassa riippumatta siitä, tunnustaako kukaan sitä vai ei.
Se, joka todella on ääretön, ei joudu jatkuvasti muistuttamaan siitä, mitä tapahtuu niille, jotka eivät kumarra. Uhkausten toistaminen viittaa siihen, että kuuliaisuus on saavutettava seurauksilla eikä itse totuuden tai hyvyyden vetovoimalla. Mutta jos totuus todella on totuus, miksi sen rinnalle tarvitaan pelko? Miksi ääretön hyvyys tarvitsee tuekseen äärettömän rangaistuksen?
Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa.

Lue lisää

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.

Anonyymi00048 kirjoitti:

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.

Lue lisää

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.
Se, että itseään Jumalaksi kutsuva olento murskaa vapisevan, mitättömän ihmisolennon, ei herätä mielikuvaa äärettömästä rakkaudesta eikä täydellisestä viisaudesta. Se herättää pikemminkin mielikuvan vallasta, joka osoittaa voimansa kaikkein heikoimpaan. Mutta mitä kunniaa on siinä, että ääretön voittaa rajallisen? Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa?
Jos Jumala todella on täydellinen, hänen ei pitäisi tarvita pelon synnyttämää kuuliaisuutta eikä kärsimyksen uhkaa todistaakseen asemansa. Todellinen suuruus ei etsi kohteekseen heikoimpia. Se nostaa heidät ylös.
Siksi ajatus kaikkivaltiaasta, joka rankaisee rajallista ihmistä loputtomalla kärsimyksellä tämän erehdyksistä tai epäuskosta, tuntuu oudosti epäsuhtaiselta. Ääretön voima kohdistuu äärelliseen olentoon, jonka ymmärrys, elinikä ja kyvyt ovat rajalliset. Sellainen ei muistuta oikeudenmukaisuutta vaan voiman yksipuolista käyttöä.

Anonyymi00049 kirjoitti:

Pelko ei todista auktoriteetin oikeutusta. Se todistaa vain, että auktoriteetilla on voimaa pakottaa. Historian jokainen tyranni on ymmärtänyt tämän. Pelko voi saada ihmiset polvistumaan, lausumaan oikeat sanat ja vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta yksikään näistä ei vielä kerro, että vallankäyttäjä olisi oikeassa. Pelko tuottaa alistumista, ei totuutta.
Juuri tässä piilee paradoksi. Mitä enemmän kaikkivaltius korostaa rangaistustaan, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen rakkauteen. Mitä useammin kuulija muistutetaan ikuisista seurauksista, sitä vaikeammaksi käy uskoa, että kuuliaisuus syntyy vapaasta tahdosta. Kun vaihtoehtoina ovat palvonta tai loputon kärsimys, valinnan vapautta varjostaa aina pakon varjo.
Jos kaikkivaltius todella olisi rajaton, sen arvon ei pitäisi olla riippuvainen yhdestäkään kumarruksesta. Ääretön ei kasva ihmisen ylistyksestä eikä pienene ihmisen epäuskosta. Aurinko ei lakkaa loistamasta siksi, että joku sulkee silmänsä. Totuus ei muutu valheeksi siksi, että joku epäilee sitä. Miksi siis täydellinen Jumala tarvitsisi jatkuvaa tunnustusta asemalleen tai uhkauksia sen tueksi?
Ehkä juuri siinä on kaikkein syvin ristiriita. Pelkoa tarvitseva valta näyttää aina jollakin tavalla epävarmalta. Se joutuu suojelemaan asemaansa rangaistuksilla, koska se ei luota siihen, että sen hyvyys yksin riittäisi vetämään puoleensa. Mutta jos näin olisi, silloin pelko ei olisi merkki kaikkivaltiudesta vaan merkki siitä, että vallan täytyy jatkuvasti puolustaa itseään. Todellinen suuruus ei vaadi uskollisuudenvaloja. Se herättää ne ilman pakkoa.
Se, että itseään Jumalaksi kutsuva olento murskaa vapisevan, mitättömän ihmisolennon, ei herätä mielikuvaa äärettömästä rakkaudesta eikä täydellisestä viisaudesta. Se herättää pikemminkin mielikuvan vallasta, joka osoittaa voimansa kaikkein heikoimpaan. Mutta mitä kunniaa on siinä, että ääretön voittaa rajallisen? Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa?
Jos Jumala todella on täydellinen, hänen ei pitäisi tarvita pelon synnyttämää kuuliaisuutta eikä kärsimyksen uhkaa todistaakseen asemansa. Todellinen suuruus ei etsi kohteekseen heikoimpia. Se nostaa heidät ylös.
Siksi ajatus kaikkivaltiaasta, joka rankaisee rajallista ihmistä loputtomalla kärsimyksellä tämän erehdyksistä tai epäuskosta, tuntuu oudosti epäsuhtaiselta. Ääretön voima kohdistuu äärelliseen olentoon, jonka ymmärrys, elinikä ja kyvyt ovat rajalliset. Sellainen ei muistuta oikeudenmukaisuutta vaan voiman yksipuolista käyttöä.

Lue lisää

Ehkä juuri tästä syystä monet kysyvät, vastaako tällainen kuva lainkaan sitä, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Jos jokin olento vaatii palvontaa, uhkaa epäilijöitä ikuisella rangaistuksella ja osoittaa mahtinsa kaikkein heikoimpiin, herää väistämättä kysymys: kuvaako tämä täydellistä Jumalaa – vai ainoastaan olentoa, joka vaatii itseään pidettävän Jumalana?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman väärinkäyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei ole tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Jos kaikkivaltius osoittaa mahtinsa juuri murskaamalla heikoimman, silloin sen suuruus näyttää rakentuvan epäsuhdalle, ei ylevyydelle. Sama teko, joka olisi ihmisten keskuudessa moraalisesti tuomittava – vahvempi käyttää ylivoimaansa heikompaa vastaan – muuttuu tuskin yleväksi vain siksi, että vallan mittakaava kasvaa äärettömäksi. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä suurempi myös sen moraalinen vastuu on.
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että voi tuhota. Todellinen suuruus ilmenee siinä, ettei tuhoa, vaikka voisi. Se näkyy itsehillinnässä, armossa ja siinä, että voima suojelee heikkoutta sen sijaan, että käyttäisi sitä hyväkseen. Juuri kyky pidättäytyä voimansa käytöstä on vahvuuden korkein muoto.
Siksi kysymys kuuluu: jos kaikkivaltias todella on täydellinen, miksi hänen suuruutensa tarvitsisi näkyä heikoimman murskaamisessa eikä heikoimman nostamisessa? Eikö juuri jälkimmäinen olisi äärettömän voiman arvokkaampi ja johdonmukaisempi ilmentymä?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman yksipuolinen käyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei voi olla tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Voiman arvo ei määräydy sen perusteella, mitä se kykenee tekemään, vaan sen perusteella, mitä se päättää olla tekemättä. Jokainen kaikkivaltias kykenee murskaamaan heikon – juuri siksi siinä ei ole mitään ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että rajaton voima pidättäytyy käyttämästä ylivoimaansa silloin, kun sillä ei ole vastassaan tasavertaista osapuolta.
Kukaan ei ylistäisi ihmistä jaloudesta, jos hän ylpeilisi murskanneensa muurahaisen tai voittaneensa vastasyntyneen painiottelussa. Päinvastoin, sellainen herättäisi lähinnä hämmennystä ja moraalista paheksuntaa. Miksi sama teko muuttuisi yleväksi vain siksi, että voiman epäsuhta kasvaa äärettömäksi? Jos moraaliset mittapuut kumoutuvat pelkästään vallan suuruuden vuoksi, silloin voima itse korvaa moraalin.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Samoin, jos Jumala todella olisi ääretön, hänen olemuksensa olisi riippumaton siitä, kumartuuko yksikään ihminen hänen eteensä.
Juuri siksi pelolla hallitseva kaikkivaltius näyttää paradoksaaliselta. Mitä enemmän se korostaa kykyään rangaista, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen oletettuun täydellisyyteen. Äärettömän voiman pitäisi tehdä pelottelusta tarpeetonta, ei välttämätöntä. Jos kaikkivaltiaan täytyy jatkuvasti muistuttaa heikoimpia siitä, mitä heille tapahtuu tottelemattomuudesta, kysymys ei enää koske voiman määrää vaan sen luonnetta.
Ehkä kaikkein syvin kysymys on tämä: jos täydellinen olento kohtaa rajallisen, erehtyväisen ja hauraan ihmisen, miksi täydellisyyden tunnusmerkki olisi tämän murskaaminen? Eikö täydellisempi voima ilmenisi juuri päinvastoin – siinä, että ääretön käyttää rajatonta voimaansa suojellakseen heikkoa, ei tuhotakseen häntä? Jos kaikkivaltius todella on täydellisyyttä, sen suurin osoitus ei olisi kyky rangaista, vaan kyky olla rankaisematta silloin, kun rankaiseminen olisi helpointa.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Ne ovat sitä, mitä ovat, riippumatta siitä, tunnistaako kukaan niiden suuruutta.
Juuri siinä piilee todellisen suuruuden tunnusmerkki: se ei ole riippuvainen ulkopuolisesta vahvistuksesta. Mitä täydellisempi jokin on, sitä vähemmän sen tarvitsee vaatia tunnustusta itselleen. Täydellisyys ei kasva ylistyksestä eikä vähene epäilystä. Se ei joudu puolustamaan asemaansa, sillä sen olemassaolo ei riipu siitä, kuinka moni siihen uskoo.

Anonyymi00050 kirjoitti:

Ehkä juuri tästä syystä monet kysyvät, vastaako tällainen kuva lainkaan sitä, mitä sanalla Jumala tarkoitetaan. Jos jokin olento vaatii palvontaa, uhkaa epäilijöitä ikuisella rangaistuksella ja osoittaa mahtinsa kaikkein heikoimpiin, herää väistämättä kysymys: kuvaako tämä täydellistä Jumalaa – vai ainoastaan olentoa, joka vaatii itseään pidettävän Jumalana?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman väärinkäyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei ole tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Jos kaikkivaltius osoittaa mahtinsa juuri murskaamalla heikoimman, silloin sen suuruus näyttää rakentuvan epäsuhdalle, ei ylevyydelle. Sama teko, joka olisi ihmisten keskuudessa moraalisesti tuomittava – vahvempi käyttää ylivoimaansa heikompaa vastaan – muuttuu tuskin yleväksi vain siksi, että vallan mittakaava kasvaa äärettömäksi. Päinvastoin: mitä suurempi voima on, sitä suurempi myös sen moraalinen vastuu on.
Todellinen suuruus ei ilmene siinä, että voi tuhota. Todellinen suuruus ilmenee siinä, ettei tuhoa, vaikka voisi. Se näkyy itsehillinnässä, armossa ja siinä, että voima suojelee heikkoutta sen sijaan, että käyttäisi sitä hyväkseen. Juuri kyky pidättäytyä voimansa käytöstä on vahvuuden korkein muoto.
Siksi kysymys kuuluu: jos kaikkivaltias todella on täydellinen, miksi hänen suuruutensa tarvitsisi näkyä heikoimman murskaamisessa eikä heikoimman nostamisessa? Eikö juuri jälkimmäinen olisi äärettömän voiman arvokkaampi ja johdonmukaisempi ilmentymä?
Mitä suuruutta on murskata olento, jolla ei koskaan ollutkaan todellista mahdollisuutta vastustaa? Sehän ei ole voiman koetus vaan voiman yksipuolinen käyttö. Äärettömän ja äärellisen välillä ei voi olla tasavertaista kamppailua. Ei ole rohkeutta voittaa vastustaja, joka ei voi voittaa takaisin. Ei ole kunniaa nujertaa se, joka on alusta asti täysin avuton.
Voiman arvo ei määräydy sen perusteella, mitä se kykenee tekemään, vaan sen perusteella, mitä se päättää olla tekemättä. Jokainen kaikkivaltias kykenee murskaamaan heikon – juuri siksi siinä ei ole mitään ihailtavaa. Ihailtavaa on se, että rajaton voima pidättäytyy käyttämästä ylivoimaansa silloin, kun sillä ei ole vastassaan tasavertaista osapuolta.
Kukaan ei ylistäisi ihmistä jaloudesta, jos hän ylpeilisi murskanneensa muurahaisen tai voittaneensa vastasyntyneen painiottelussa. Päinvastoin, sellainen herättäisi lähinnä hämmennystä ja moraalista paheksuntaa. Miksi sama teko muuttuisi yleväksi vain siksi, että voiman epäsuhta kasvaa äärettömäksi? Jos moraaliset mittapuut kumoutuvat pelkästään vallan suuruuden vuoksi, silloin voima itse korvaa moraalin.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Samoin, jos Jumala todella olisi ääretön, hänen olemuksensa olisi riippumaton siitä, kumartuuko yksikään ihminen hänen eteensä.
Juuri siksi pelolla hallitseva kaikkivaltius näyttää paradoksaaliselta. Mitä enemmän se korostaa kykyään rangaista, sitä vähemmän huomio kiinnittyy sen oletettuun täydellisyyteen. Äärettömän voiman pitäisi tehdä pelottelusta tarpeetonta, ei välttämätöntä. Jos kaikkivaltiaan täytyy jatkuvasti muistuttaa heikoimpia siitä, mitä heille tapahtuu tottelemattomuudesta, kysymys ei enää koske voiman määrää vaan sen luonnetta.
Ehkä kaikkein syvin kysymys on tämä: jos täydellinen olento kohtaa rajallisen, erehtyväisen ja hauraan ihmisen, miksi täydellisyyden tunnusmerkki olisi tämän murskaaminen? Eikö täydellisempi voima ilmenisi juuri päinvastoin – siinä, että ääretön käyttää rajatonta voimaansa suojellakseen heikkoa, ei tuhotakseen häntä? Jos kaikkivaltius todella on täydellisyyttä, sen suurin osoitus ei olisi kyky rangaista, vaan kyky olla rankaisematta silloin, kun rankaiseminen olisi helpointa.
Todellinen suuruus ei tarvitse näyttäviä voimanosoituksia kaikkein heikoimpia vastaan. Se ilmenee siinä, että ääretön ei koe pienintäkään tarvetta todistaa itseään äärelliselle. Vuori ei tarvitse muurahaisen tunnustusta ollakseen vuori. Aurinko ei tarvitse kenenkään hyväksyntää loistaakseen. Ne ovat sitä, mitä ovat, riippumatta siitä, tunnistaako kukaan niiden suuruutta.
Juuri siinä piilee todellisen suuruuden tunnusmerkki: se ei ole riippuvainen ulkopuolisesta vahvistuksesta. Mitä täydellisempi jokin on, sitä vähemmän sen tarvitsee vaatia tunnustusta itselleen. Täydellisyys ei kasva ylistyksestä eikä vähene epäilystä. Se ei joudu puolustamaan asemaansa, sillä sen olemassaolo ei riipu siitä, kuinka moni siihen uskoo.

Lue lisää

Siksi on vaikea sovittaa yhteen ajatusta äärettömästä Jumalasta ja ajatusta olennosta, joka vaatii jatkuvaa palvontaa sekä liittää epäuskoon ankaria rangaistuksia. Jos ääretön todella on ääretön, mitä voisi yksi rajallinen ihminen häneltä ottaa pois? Voiko ihmisen epäusko vähentää kaikkivaltiutta? Voiko epäilys haavoittaa täydellisyyttä? Jos ei voi, miksi siihen pitäisi vastata vihalla tai kostolla?
Pelon vaatimus näyttää kuuluvan vallalle, joka kokee asemansa uhatuksi. Historia osoittaa, että juuri epävarmat hallitsijat ovat vaatineet äänekkäimmin uskollisuudenvaloja, tukahduttaneet epäilyn ja tehneet tottelemattomuudesta rikoksen. He eivät tehneet niin siksi, että heidän valtansa olisi ollut horjumaton, vaan siksi, että he pelkäsivät sen horjuvan. Todella vakaa valta ei tarvitse jatkuvaa vakuuttelua omasta oikeutuksestaan.
Jos tätä periaatetta sovelletaan ajatukseen täydellisestä Jumalasta, seuraus on mielenkiintoinen. Mitä täydellisemmäksi Jumala ymmärretään, sitä vähemmän uskottavalta näyttää ajatus, että hän tarvitsisi ihmisen palvontaa tai pelolla ylläpidettyä kuuliaisuutta. Ääretön ei tarvitse äärellisen hyväksyntää sen enempää kuin valtameri tarvitsee vesipisaran lupaa ollakseen valtameri.
Ehkä juuri tästä syystä todellinen jumaluus tunnistettaisiin ennen kaikkea levollisuudesta. Sen ei tarvitsisi korottaa ääntään, uhata, todistella tai vaatia. Sen läsnäolo olisi riittävä. Sen hyvyys vetäisi puoleensa ilman pakkoa, ja sen totuus kantaisi ilman rangaistuksen varjoa. Sillä se, mikä on todella ääretöntä, ei tarvitse pelkoa tullakseen suureksi – se on suuri jo ennen kuin yksikään olento kumartaa sen edessä.

Anonyymi00051 kirjoitti:

Siksi on vaikea sovittaa yhteen ajatusta äärettömästä Jumalasta ja ajatusta olennosta, joka vaatii jatkuvaa palvontaa sekä liittää epäuskoon ankaria rangaistuksia. Jos ääretön todella on ääretön, mitä voisi yksi rajallinen ihminen häneltä ottaa pois? Voiko ihmisen epäusko vähentää kaikkivaltiutta? Voiko epäilys haavoittaa täydellisyyttä? Jos ei voi, miksi siihen pitäisi vastata vihalla tai kostolla?
Pelon vaatimus näyttää kuuluvan vallalle, joka kokee asemansa uhatuksi. Historia osoittaa, että juuri epävarmat hallitsijat ovat vaatineet äänekkäimmin uskollisuudenvaloja, tukahduttaneet epäilyn ja tehneet tottelemattomuudesta rikoksen. He eivät tehneet niin siksi, että heidän valtansa olisi ollut horjumaton, vaan siksi, että he pelkäsivät sen horjuvan. Todella vakaa valta ei tarvitse jatkuvaa vakuuttelua omasta oikeutuksestaan.
Jos tätä periaatetta sovelletaan ajatukseen täydellisestä Jumalasta, seuraus on mielenkiintoinen. Mitä täydellisemmäksi Jumala ymmärretään, sitä vähemmän uskottavalta näyttää ajatus, että hän tarvitsisi ihmisen palvontaa tai pelolla ylläpidettyä kuuliaisuutta. Ääretön ei tarvitse äärellisen hyväksyntää sen enempää kuin valtameri tarvitsee vesipisaran lupaa ollakseen valtameri.
Ehkä juuri tästä syystä todellinen jumaluus tunnistettaisiin ennen kaikkea levollisuudesta. Sen ei tarvitsisi korottaa ääntään, uhata, todistella tai vaatia. Sen läsnäolo olisi riittävä. Sen hyvyys vetäisi puoleensa ilman pakkoa, ja sen totuus kantaisi ilman rangaistuksen varjoa. Sillä se, mikä on todella ääretöntä, ei tarvitse pelkoa tullakseen suureksi – se on suuri jo ennen kuin yksikään olento kumartaa sen edessä.

Lue lisää

Totuus ei ole lukittu yhteen kirjaan, yhteen uskontoon tai yhteen kansakuntaan.


Uskonnot ovat yrityksiä selittää ihmisyyttä, eivät kilpailijoita


Uskonnon ydin on usein vähemmän "opissa" ja enemmän kokemuksessa – siinä, mitä yksilö tuntee olevansa suhteessa maailmankaikkeuteen. Tästä näkökulmasta moninaisuus ei ole ongelma, vaan odotettu seuraus ihmiskunnan monimuotoisuudesta.


Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

Kristitty kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.





Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.


Vain meillä on oikea uskonto, vain meillä on ihmeitä. Tällaiset sanomiset saivat minut kyseenalaistamaan ja aloin miettiä: todellako? Eikö muissakin kristinuskon lahkoissa voi olla ihmeitä ja totuutta, entä muissa uskonnoissa? Aloin tutkia jo nuorena, vaikka opiskelin Raamattua samanaikaisesti, ihmeitä todellakin on kaikilla eri kristinuskon lahkoilla, samoin kuin muissakin uskonnoissa, analysoin, vertailin, tulin johtopäätökseen, se oli pitkä, vuosien mittainen prosessi, ei hetken mielijohde.

Kun paljon vuosia sitten sain tietää Raamatun koodista, jota tutki Ivan Panin, aloin miettiä: jos Raamatussa on koodi, onko koodi myös muiden uskontojen kirjoituksissa, ja onko koodi myös muualla? Niinpä aloin tutkia asiaa.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI

Anonyymi00052 kirjoitti:

Totuus ei ole lukittu yhteen kirjaan, yhteen uskontoon tai yhteen kansakuntaan.


Uskonnot ovat yrityksiä selittää ihmisyyttä, eivät kilpailijoita


Uskonnon ydin on usein vähemmän "opissa" ja enemmän kokemuksessa – siinä, mitä yksilö tuntee olevansa suhteessa maailmankaikkeuteen. Tästä näkökulmasta moninaisuus ei ole ongelma, vaan odotettu seuraus ihmiskunnan monimuotoisuudesta.


Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

Kristitty kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.





Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.


Vain meillä on oikea uskonto, vain meillä on ihmeitä. Tällaiset sanomiset saivat minut kyseenalaistamaan ja aloin miettiä: todellako? Eikö muissakin kristinuskon lahkoissa voi olla ihmeitä ja totuutta, entä muissa uskonnoissa? Aloin tutkia jo nuorena, vaikka opiskelin Raamattua samanaikaisesti, ihmeitä todellakin on kaikilla eri kristinuskon lahkoilla, samoin kuin muissakin uskonnoissa, analysoin, vertailin, tulin johtopäätökseen, se oli pitkä, vuosien mittainen prosessi, ei hetken mielijohde.

Kun paljon vuosia sitten sain tietää Raamatun koodista, jota tutki Ivan Panin, aloin miettiä: jos Raamatussa on koodi, onko koodi myös muiden uskontojen kirjoituksissa, ja onko koodi myös muualla? Niinpä aloin tutkia asiaa.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI

Lue lisää

Jos kristityt rukoilevat ”oikeaa elävää Jumalaa”, miksi muiden uskontojen seuraajat kokevat täsmälleen samoja kokemuksia? Tiedän jo, mitä kristityt sanovat: että muiden uskontojen kokemukset ovat kaikki peräisin Saatanalta (ei ole väliä, että koko saatanaa ei ole edes olemassa)

https://csrs.nd.edu/assets/59930/williams_1902.pdf
William James kokoaa lukuisia eri uskontojen ja aikakausien ihmisten omia kuvauksia uskonnollisista kokemuksista. Hän lainaa esimerkiksi kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, hindulaisia ja buddhalaisia sekä mystikkoja ja tavallisia uskovia. Näiden kertomusten avulla hän osoittaa, että eri uskontojen ihmiset kuvaavat usein hyvin samankaltaisia kokemuksia, kuten:
voimakasta rauhan tunnetta,
kokemusta jumalallisesta tai pyhästä läsnäolosta,
ykseyden tunnetta kaiken kanssa,
syvää iloa tai rakkautta,
elämän täydellistä muuttumista (kääntymyskokemus).
Hän lainaa esimerkiksi kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, hindulaisia ja buddhalaisia sekä mystikkoja ja tavallisia uskovia. Näiden kertomusten avulla hän osoittaa, että eri uskontojen ihmiset kuvaavat usein hyvin samankaltaisia kokemuksia,
Jamesin johtopäätös on, että vaikka uskontojen tulkinnat näistä kokemuksista vaihtelevat, itse kokemuksissa on paljon yhteisiä piirteitä.
James käyttää al-Ghazalin kuvausta havainnollistamaan ajatusta, että uskonnollinen tieto voi perustua välittömään kokemukseen, ei pelkästään järkeilyyn. Al-Ghazali kertoo käyneensä läpi syvän hengellisen kriisin: hän alkoi epäillä kaikkea, mitä oli oppinut, kunnes päätyi siihen, että todellinen varmuus syntyy Jumalan antamasta sisäisestä valosta ja kokemuksesta, ei pelkästään loogisista todisteluista. James pitää tätä esimerkkinä mystisestä kokemuksesta.
Jamesin laajempi ajatuksensa on, että ihmiset eri uskonnoissa raportoivat samantyyppisiä kokemuksia rukouksessa, ihan vastakkaisissa uskonnoissa.
https://csrs.nd.edu/assets/59930/williams_1902.pdf

Anonyymi00053 kirjoitti:

Jos kristityt rukoilevat ”oikeaa elävää Jumalaa”, miksi muiden uskontojen seuraajat kokevat täsmälleen samoja kokemuksia? Tiedän jo, mitä kristityt sanovat: että muiden uskontojen kokemukset ovat kaikki peräisin Saatanalta (ei ole väliä, että koko saatanaa ei ole edes olemassa)

https://csrs.nd.edu/assets/59930/williams_1902.pdf
William James kokoaa lukuisia eri uskontojen ja aikakausien ihmisten omia kuvauksia uskonnollisista kokemuksista. Hän lainaa esimerkiksi kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, hindulaisia ja buddhalaisia sekä mystikkoja ja tavallisia uskovia. Näiden kertomusten avulla hän osoittaa, että eri uskontojen ihmiset kuvaavat usein hyvin samankaltaisia kokemuksia, kuten:
voimakasta rauhan tunnetta,
kokemusta jumalallisesta tai pyhästä läsnäolosta,
ykseyden tunnetta kaiken kanssa,
syvää iloa tai rakkautta,
elämän täydellistä muuttumista (kääntymyskokemus).
Hän lainaa esimerkiksi kristittyjä, juutalaisia, muslimeja, hindulaisia ja buddhalaisia sekä mystikkoja ja tavallisia uskovia. Näiden kertomusten avulla hän osoittaa, että eri uskontojen ihmiset kuvaavat usein hyvin samankaltaisia kokemuksia,
Jamesin johtopäätös on, että vaikka uskontojen tulkinnat näistä kokemuksista vaihtelevat, itse kokemuksissa on paljon yhteisiä piirteitä.
James käyttää al-Ghazalin kuvausta havainnollistamaan ajatusta, että uskonnollinen tieto voi perustua välittömään kokemukseen, ei pelkästään järkeilyyn. Al-Ghazali kertoo käyneensä läpi syvän hengellisen kriisin: hän alkoi epäillä kaikkea, mitä oli oppinut, kunnes päätyi siihen, että todellinen varmuus syntyy Jumalan antamasta sisäisestä valosta ja kokemuksesta, ei pelkästään loogisista todisteluista. James pitää tätä esimerkkinä mystisestä kokemuksesta.
Jamesin laajempi ajatuksensa on, että ihmiset eri uskonnoissa raportoivat samantyyppisiä kokemuksia rukouksessa, ihan vastakkaisissa uskonnoissa.
https://csrs.nd.edu/assets/59930/williams_1902.pdf

Lue lisää

Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?

Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin!”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.

Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.

Anonyymi00054 kirjoitti:

Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?

Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin!”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.

Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.

Lue lisää

Ollessani vielä kristitty aloin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan aidot hengelliset heräämiset ja yliluonnolliset kokemukset olisivat yksinomaan oman tradition piirissä esiintyviä ilmiöitä. Ajatus “vain meillä” ei osoittautunut minulle itsestään selväksi, vaan herätti epistemologisen levottomuuden, joka ei jättänyt rauhaan. Mikäli kokemukset todella toimisivat todisteena teologisesta ainutlaatuisuudesta, niiden tulisi ilmetä tavalla, joka erottaa yhden tradition muista. Tätä oletusta aloin systemaattisesti tarkastella.

Jo varhaisessa vaiheessa kävi ilmeiseksi, että rakenteellisesti samanlaisia kokemuksia esiintyy myös muissa kristinuskon lahkoissa, usein keskenään ristiriitaisista opillisista lähtökohdista huolimatta. Tämä havainto heikensi oletusta kokemuksen doktrinaalisesta yksiselitteisyydestä, mutta ei vielä ratkaissut kysymystä. Kun tarkastelua laajennettiin kristillisen kontekstin ulkopuolelle, ilmeni nopeasti, että täysin vastaavanlaisia kokemuskertomuksia esiintyy myös muissa maailmanuskonnoissa. Kokemusten fenomenologinen rakenne pysyi samana, vaikka teologinen tulkinta vaihtui. Jumalan nimi muuttui, mutta kokemuksen muoto säilyi.
Tätä taustaa vasten kiinnostukseni kohdistui myös historiallisesti dokumentoituihin herätysliikkeisiin ja niin sanottuun horrossaarnaamiseen. Erityisesti suomalaisessa kontekstissa esimerkiksi Helena Konttilan kaltaiset tapaukset osoittautuivat erikoisiksi.Näissä ilmiöissä yhdistyvät voimakas affektiivinen kokemus, muuttunut tajunnantila ja yhteisön tarjoama tulkintakehys, joka määrittää kokemuksen hengelliseksi ja jumalalliseksi. Olennaista on, että samankaltaisia ilmiöitä on dokumentoitu laajasti eri kulttuurisissa ja uskonnollisissa ympäristöissä, mikä viittaa ilmiön yleisinhimilliseen eikä traditionaalisesti ainutlaatuiseen luonteeseen.

Näiden havaintojen valossa alkoi käydä yhä selvemmäksi, että uskonnolliset kokemukset eivät sellaisenaan tue eksklusiivisia totuusväitteitä. Päinvastoin ne näyttäytyvät ilmiöinä, jotka paljastavat toistuvia rakenteita inhimillisessä tietoisuudessa ja sosiaalisessa merkityksenmuodostuksessa. Kokemus itsessään on subjektille todellinen ja usein elämää muokkaava, mutta sen teologinen tulkinta on sidoksissa niihin käsitteellisiin ja kulttuurisiin resursseihin, jotka ovat käytettävissä kokemuksen jäsentämiseksi. Näin ollen kokemusten universaali esiintyminen ei vahvista yksittäistä teologista järjestelmää, vaan pikemminkin problematisoi yrityksen käyttää kokemusta epistemisenä todisteena uskonnollisesta yksinoikeudesta.


Sama pätee parantumiskertomuksiin: “Allah paransi”, “Jeesus paransi” jne. Ilmiö on universaali, tulkinta paikallinen. Tästä seuraa melko ilmeinen ongelma yksinoikeudellisten totuusväitteiden kannalta.



Argumentti “elämäni muuttui täysin, kun Jumala tuli elämääni” ei myöskään ole informatiivinen. Identtisiä narratiiveja esiintyy käytännössä kaikissa maailman uskonnoissa: kristinuskossa, islamissa jne. ja niiden lukemattomissa alatraditioissa. "Jumalan" nimi vain vaihtuu, kokemuksen täysin sama rakenne pysyy.

Anonyymi00055 kirjoitti:

Ollessani vielä kristitty aloin kyseenalaistaa väitteen, jonka mukaan aidot hengelliset heräämiset ja yliluonnolliset kokemukset olisivat yksinomaan oman tradition piirissä esiintyviä ilmiöitä. Ajatus “vain meillä” ei osoittautunut minulle itsestään selväksi, vaan herätti epistemologisen levottomuuden, joka ei jättänyt rauhaan. Mikäli kokemukset todella toimisivat todisteena teologisesta ainutlaatuisuudesta, niiden tulisi ilmetä tavalla, joka erottaa yhden tradition muista. Tätä oletusta aloin systemaattisesti tarkastella.

Jo varhaisessa vaiheessa kävi ilmeiseksi, että rakenteellisesti samanlaisia kokemuksia esiintyy myös muissa kristinuskon lahkoissa, usein keskenään ristiriitaisista opillisista lähtökohdista huolimatta. Tämä havainto heikensi oletusta kokemuksen doktrinaalisesta yksiselitteisyydestä, mutta ei vielä ratkaissut kysymystä. Kun tarkastelua laajennettiin kristillisen kontekstin ulkopuolelle, ilmeni nopeasti, että täysin vastaavanlaisia kokemuskertomuksia esiintyy myös muissa maailmanuskonnoissa. Kokemusten fenomenologinen rakenne pysyi samana, vaikka teologinen tulkinta vaihtui. Jumalan nimi muuttui, mutta kokemuksen muoto säilyi.
Tätä taustaa vasten kiinnostukseni kohdistui myös historiallisesti dokumentoituihin herätysliikkeisiin ja niin sanottuun horrossaarnaamiseen. Erityisesti suomalaisessa kontekstissa esimerkiksi Helena Konttilan kaltaiset tapaukset osoittautuivat erikoisiksi.Näissä ilmiöissä yhdistyvät voimakas affektiivinen kokemus, muuttunut tajunnantila ja yhteisön tarjoama tulkintakehys, joka määrittää kokemuksen hengelliseksi ja jumalalliseksi. Olennaista on, että samankaltaisia ilmiöitä on dokumentoitu laajasti eri kulttuurisissa ja uskonnollisissa ympäristöissä, mikä viittaa ilmiön yleisinhimilliseen eikä traditionaalisesti ainutlaatuiseen luonteeseen.

Näiden havaintojen valossa alkoi käydä yhä selvemmäksi, että uskonnolliset kokemukset eivät sellaisenaan tue eksklusiivisia totuusväitteitä. Päinvastoin ne näyttäytyvät ilmiöinä, jotka paljastavat toistuvia rakenteita inhimillisessä tietoisuudessa ja sosiaalisessa merkityksenmuodostuksessa. Kokemus itsessään on subjektille todellinen ja usein elämää muokkaava, mutta sen teologinen tulkinta on sidoksissa niihin käsitteellisiin ja kulttuurisiin resursseihin, jotka ovat käytettävissä kokemuksen jäsentämiseksi. Näin ollen kokemusten universaali esiintyminen ei vahvista yksittäistä teologista järjestelmää, vaan pikemminkin problematisoi yrityksen käyttää kokemusta epistemisenä todisteena uskonnollisesta yksinoikeudesta.


Sama pätee parantumiskertomuksiin: “Allah paransi”, “Jeesus paransi” jne. Ilmiö on universaali, tulkinta paikallinen. Tästä seuraa melko ilmeinen ongelma yksinoikeudellisten totuusväitteiden kannalta.



Argumentti “elämäni muuttui täysin, kun Jumala tuli elämääni” ei myöskään ole informatiivinen. Identtisiä narratiiveja esiintyy käytännössä kaikissa maailman uskonnoissa: kristinuskossa, islamissa jne. ja niiden lukemattomissa alatraditioissa. "Jumalan" nimi vain vaihtuu, kokemuksen täysin sama rakenne pysyy.

Lue lisää

Tässä tullaan uskonnollisen tiedonmuodostuksen ehkä herkullisimpaan paradoksiin. Kristitty voi katsoa muslimin uskonnollista kokemusta ja todeta, että kyseessä ei ole Jumalan kohtaaminen vaan eksytys, väärä henki tai peräti Saatanan vaikutus. Muslimi voi puolestaan tarkastella kristityn kokemusta ja päätyä täsmälleen vastaavaan diagnoosiin, vain vaihtamalla potilaskertomuksen uskonnolliset termit omalle teologiselle kielelle sopiviksi.

Kristityn kokemus on siis potentiaalisesti autenttinen transsendenttinen kokemus, kun taas muslimin kokemus on epistemologisesti epäilyttävä. Muslimin kokemus toimii samalla logiikalla: hänen kokemuksensa vahvistaa oikean jumalasuhteen, kun taas kristityn kokemus on väärin tulkittu tai johdettu harhaan. On suorastaan vaikuttavaa, kuinka nopeasti universumin näkymätön hallintoelimistö onnistuu ilmoittamaan kummallekin osapuolelle, että juuri heidän puhelinnumeronsa on oikea.

Tieteellisessä tutkimuksessa tällaista asetelmaa pidettäisiin melko ongelmallisena, jos hypoteesi olisi rakennettu siten, että kaikki mahdolliset havainnot voidaan jälkikäteen sovittaa sen vahvistukseksi. Jos oma uskonnollinen kokemus havaitaan, se tulkitaan hypoteesin vahvistavaksi evidenssiksi. Jos toinen ihminen raportoi vastakkaisen kokemuksen, tämä voidaan luokitella harhaksi, kulttuuriseksi ehdollistumiseksi, psykologiseksi ilmiöksi tai hengelliseksi eksytykseksi. Hypoteesi siis voittaa joka kierroksella.

Kuvitellaanpa esimerkiksi tutkimusasetelma, jossa koehenkilö A kertoo kokeneensa Pyhän Hengen läsnäolon ja koehenkilö B Allahin läsnäolon. Jos tutkija vastaisi: ”A:n kokemus todistaa A:n jumalallisen tulkinnan, mutta B:n kokemus on osoitus siitä, että B on eksytetty”, tutkija ei varsinaisesti olisi vielä tehnyt tiedettä. Hän olisi lähinnä päättänyt etukäteen, kumpi koehenkilö saa olla oikeassa, ja käyttänyt tulosta sen jälkeen päätöksensä perusteluna.

Tässä piilee uskonnollisen kokemuksen epistemologinen ongelma. Kokemus voi olla subjektiivisesti erittäin voimakas, muuttava ja jopa elämää mullistava. Mutta kokemuksen fenomenologinen voimakkuus ei automaattisesti kerro sen ontologisesta alkuperästä. Se, että jokin tuntuu jumalalliselta, kertoo varsin varmasti jotakin kokemuksen kokijasta ja hänen kokemuksestaan. Se ei vielä kerro, mikä metafyysinen entiteetti kokemuksen aiheutti — jos mikään.

Muuten päädymme eräänlaiseen teologiseen kaksinkertaiseen kirjanpitoon:

Kun minä koen yliluonnollista, havainto.
Kun sinä koet yliluonnollista, harha.

Kun minun rukoukseni tuottaa rauhaa, Jumalan läsnäolo.
Kun sinun rukouksesi tuottaa rauhaa, psykologinen mekanismi.

Kun minun uskonnollinen kokemukseni vahvistaa uskoni, henkilökohtainen todistus.
Kun sinun kokemuksesi vahvistaa vastakkaista uskontoa, eksytys.

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Anonyymi00056 kirjoitti:

Tässä tullaan uskonnollisen tiedonmuodostuksen ehkä herkullisimpaan paradoksiin. Kristitty voi katsoa muslimin uskonnollista kokemusta ja todeta, että kyseessä ei ole Jumalan kohtaaminen vaan eksytys, väärä henki tai peräti Saatanan vaikutus. Muslimi voi puolestaan tarkastella kristityn kokemusta ja päätyä täsmälleen vastaavaan diagnoosiin, vain vaihtamalla potilaskertomuksen uskonnolliset termit omalle teologiselle kielelle sopiviksi.

Kristityn kokemus on siis potentiaalisesti autenttinen transsendenttinen kokemus, kun taas muslimin kokemus on epistemologisesti epäilyttävä. Muslimin kokemus toimii samalla logiikalla: hänen kokemuksensa vahvistaa oikean jumalasuhteen, kun taas kristityn kokemus on väärin tulkittu tai johdettu harhaan. On suorastaan vaikuttavaa, kuinka nopeasti universumin näkymätön hallintoelimistö onnistuu ilmoittamaan kummallekin osapuolelle, että juuri heidän puhelinnumeronsa on oikea.

Tieteellisessä tutkimuksessa tällaista asetelmaa pidettäisiin melko ongelmallisena, jos hypoteesi olisi rakennettu siten, että kaikki mahdolliset havainnot voidaan jälkikäteen sovittaa sen vahvistukseksi. Jos oma uskonnollinen kokemus havaitaan, se tulkitaan hypoteesin vahvistavaksi evidenssiksi. Jos toinen ihminen raportoi vastakkaisen kokemuksen, tämä voidaan luokitella harhaksi, kulttuuriseksi ehdollistumiseksi, psykologiseksi ilmiöksi tai hengelliseksi eksytykseksi. Hypoteesi siis voittaa joka kierroksella.

Kuvitellaanpa esimerkiksi tutkimusasetelma, jossa koehenkilö A kertoo kokeneensa Pyhän Hengen läsnäolon ja koehenkilö B Allahin läsnäolon. Jos tutkija vastaisi: ”A:n kokemus todistaa A:n jumalallisen tulkinnan, mutta B:n kokemus on osoitus siitä, että B on eksytetty”, tutkija ei varsinaisesti olisi vielä tehnyt tiedettä. Hän olisi lähinnä päättänyt etukäteen, kumpi koehenkilö saa olla oikeassa, ja käyttänyt tulosta sen jälkeen päätöksensä perusteluna.

Tässä piilee uskonnollisen kokemuksen epistemologinen ongelma. Kokemus voi olla subjektiivisesti erittäin voimakas, muuttava ja jopa elämää mullistava. Mutta kokemuksen fenomenologinen voimakkuus ei automaattisesti kerro sen ontologisesta alkuperästä. Se, että jokin tuntuu jumalalliselta, kertoo varsin varmasti jotakin kokemuksen kokijasta ja hänen kokemuksestaan. Se ei vielä kerro, mikä metafyysinen entiteetti kokemuksen aiheutti — jos mikään.

Muuten päädymme eräänlaiseen teologiseen kaksinkertaiseen kirjanpitoon:

Kun minä koen yliluonnollista, havainto.
Kun sinä koet yliluonnollista, harha.

Kun minun rukoukseni tuottaa rauhaa, Jumalan läsnäolo.
Kun sinun rukouksesi tuottaa rauhaa, psykologinen mekanismi.

Kun minun uskonnollinen kokemukseni vahvistaa uskoni, henkilökohtainen todistus.
Kun sinun kokemuksesi vahvistaa vastakkaista uskontoa, eksytys.

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Lue lisää

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Tässä vaiheessa skeptikko joutuu kuitenkin esittämään hyvin epämukavan kysymyksen: jos Saatana toimii selityksenä vastakkaisille uskonnollisille kokemuksille, millä riippumattomalla menetelmällä erotetaan Saatanan aiheuttama kokemus Jumalan aiheuttamasta kokemuksesta?

Jos vastaus on ”Raamatun perusteella”, muslimi voi vastata samalla rakenteella Koraaniin vedoten. Jos vastaus on ”koska Pyhä Henki todistaa sisimmässäni”, muslimi voi kertoa vastaavanlaisesta sisäisestä varmuudestaan. Jos vastaus on ”koska kokemukseni oli erilainen”, olemme jälleen palautuneet subjektiiviseen kokemukseen, jonka juuri piti alun perin toimia todisteena.

On melkein koomista, kuinka täydellisesti järjestelmä suojaa itseään falsifioitumiselta: oma kokemus vahvistaa teoriaa, vastakkainen kokemus vahvistaa teoriaa, ja teoriasta poikkeava kokemus todistaa, että vastapuoli on juuri siinä vaarallisessa eksytyksen tilassa, jonka teoria jo etukäteen ennusti. Hypoteesi ei siis koskaan joudu tilanteeseen, jossa se voisi yksinkertaisesti hävitä.

Tämä ei todista kristinuskoa vääräksi. Eikä se todista islamia oikeaksi. Eikä päinvastoin.

Se osoittaa jotakin paljon vaatimattomampaa mutta samalla paljon kiusallisempaa: henkilökohtainen uskonnollinen kokemus ei yksinään pysty toimimaan puolueettomana erotuomarina kilpailevien ilmoitusväitteiden välillä.

Jos kristitty sanoo muslimille: ”Sinun kokemuksesi oli Saatanasta”, muslimilla on täysin oikeutettu vastakysymys:

”Millä menetelmällä päädyit tähän tulokseen ilman, että olet ensin olettanut oman teologiasi olevan oikeassa?”

Ja jos muslimi antaa saman vastauksen kristitylle, hän kohtaa täsmälleen saman ongelman.

Universumin näkymättömät toimijat saavat toki edelleen esittää todistusaineistoa puolestamme. Harmillisesti vain näyttää siltä, että jokaisella uskonnolla on yksinoikeus tulkita juuri nämä todistusaineistot oman maailmankuvansa hyväksi.

Mikä ihana epistemologinen järjestelmä.

Kaikki havainnot kelpaavat.

Kunhan ne tulkitaan oikein.

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.

Anonyymi00057 kirjoitti:

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Tässä vaiheessa skeptikko joutuu kuitenkin esittämään hyvin epämukavan kysymyksen: jos Saatana toimii selityksenä vastakkaisille uskonnollisille kokemuksille, millä riippumattomalla menetelmällä erotetaan Saatanan aiheuttama kokemus Jumalan aiheuttamasta kokemuksesta?

Jos vastaus on ”Raamatun perusteella”, muslimi voi vastata samalla rakenteella Koraaniin vedoten. Jos vastaus on ”koska Pyhä Henki todistaa sisimmässäni”, muslimi voi kertoa vastaavanlaisesta sisäisestä varmuudestaan. Jos vastaus on ”koska kokemukseni oli erilainen”, olemme jälleen palautuneet subjektiiviseen kokemukseen, jonka juuri piti alun perin toimia todisteena.

On melkein koomista, kuinka täydellisesti järjestelmä suojaa itseään falsifioitumiselta: oma kokemus vahvistaa teoriaa, vastakkainen kokemus vahvistaa teoriaa, ja teoriasta poikkeava kokemus todistaa, että vastapuoli on juuri siinä vaarallisessa eksytyksen tilassa, jonka teoria jo etukäteen ennusti. Hypoteesi ei siis koskaan joudu tilanteeseen, jossa se voisi yksinkertaisesti hävitä.

Tämä ei todista kristinuskoa vääräksi. Eikä se todista islamia oikeaksi. Eikä päinvastoin.

Se osoittaa jotakin paljon vaatimattomampaa mutta samalla paljon kiusallisempaa: henkilökohtainen uskonnollinen kokemus ei yksinään pysty toimimaan puolueettomana erotuomarina kilpailevien ilmoitusväitteiden välillä.

Jos kristitty sanoo muslimille: ”Sinun kokemuksesi oli Saatanasta”, muslimilla on täysin oikeutettu vastakysymys:

”Millä menetelmällä päädyit tähän tulokseen ilman, että olet ensin olettanut oman teologiasi olevan oikeassa?”

Ja jos muslimi antaa saman vastauksen kristitylle, hän kohtaa täsmälleen saman ongelman.

Universumin näkymättömät toimijat saavat toki edelleen esittää todistusaineistoa puolestamme. Harmillisesti vain näyttää siltä, että jokaisella uskonnolla on yksinoikeus tulkita juuri nämä todistusaineistot oman maailmankuvansa hyväksi.

Mikä ihana epistemologinen järjestelmä.

Kaikki havainnot kelpaavat.

Kunhan ne tulkitaan oikein.

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.

Lue lisää

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.



Tässä koko asetelman ironisin kohta on se, että kristitty voi vaatia muslimia todistamaan Koraanin jumalallisen alkuperän ilman että tämä saa käyttää Koraania oman jumalallisen alkuperänsä todistamiseen. ”Koraani sanoo olevansa Jumalan sana.” – ”Ei kelpaa, olet jo olettanut Koraanin auktoriteetin.” Mutta kun kristityltä kysytään, miksi Raamattua pitäisi pitää Jumalan sanana, vastaus saattaa olla: ”Koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana.” Hetkinen. Eikö juuri sama sääntö ollut äsken kielletty muslimilta? Jos Koraani ei voi todistaa omaa jumalallisuuttaan pelkästään vetoamalla itseensä, ei Raamattukaan saa tähän mitään loogista erivapautta vain siksi, että kyseessä on kristitylle tuttu kirja. Muuten argumentti muuttuu muotoon: ”Sinun kehäpäättelysi on kehäpäättelyä, mutta minun kehäpäättelyni on ilmoitusta.” Toki Raamattua ja Koraania voidaan käyttää historiallisina lähteinä, tekstikriittisen tutkimuksen kohteina tai osana laajempia filosofisia ja historiallisia argumentteja. Mutta jos lähtökohta on ”Raamattu on totta, koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana” tai ”Koraani on totta, koska Koraani kertoo olevansa Jumalan sana”, kumpikaan ei ole vielä antanut ulkopuolista perustetta sille, miksi juuri kyseisen kirjan auktoriteetti pitäisi hyväksyä. Ja tässä kohtaa keskustelu muuttuu kiinnostavaksi: jos kristitty saa käyttää Raamattua todistamaan kristinuskoa, muslimi saa käyttää Koraania todistamaan islamia. Jos muslimilta vaaditaan riippumatonta perustelua Koraanin luotettavuudelle, sama vaatimus koskee kristittyä ja Raamattua. Muuten ei ole olemassa johdonmukaista epistemologista sääntöä, vaan kaksi eri sääntöä: yksi vastapuolelle ja toinen itselle. Ja sehän on tietenkin erinomainen tapa ratkaista uskonnollinen kiista — päätetään ensin, kumpi kirja on oikeassa, ja käytetään sitten juuri sitä kirjaa todisteena siitä, että päätös oli oikea.


Ja sitten keskusteluun tuodaan vielä lopullinen teologinen trumpetti: kristitty ilmoittaa muslimille, että tämä joutuu ikuiseen helvettiin, koska uskoo väärin. Jos muslimi vastaa täysin symmetrisesti, että kristitty joutuu helvettiin, koska uskoo väärin, kumpikaan ei ole tällä vieläkään todistanut toisen olevan väärässä. On vain kaksi keskenään ristiriitaista tuomiota, joista kumpikin perustuu omaan uskonnolliseen järjestelmäänsä.


Kristitty vetoaa Raamattuun: ”Sinut tuomitaan, koska Raamattu opettaa näin.” Muslimi vetoaa Koraaniin: ”Sinut tuomitaan, koska Koraani opettaa näin.” Ja kun molemmat pitävät oman kirjansa auktoriteettia ratkaisevana, syntyy jälleen sama kehä: oma ilmoitus määrittelee, kuka on oikeassa, ja sama ilmoitus määrittelee vastapuolen väärässä olevaksi. Sitten molemmat voivat ilmoittaa toisilleen ikuisen rangaistuksen — ikään kuin metafyysinen tuomio olisi väittelyssä piste, jonka voi vain julistaa itselleen. Ulkopuolisen näkökulmasta tilanne on hieman koominen: kaksi ihmistä seisoo vastakkain, kumpikin julistaa toisen joutuvan ikuiseen helvettiin, ja kumpikin perustelee asian sillä kirjalla, jonka jumalallinen auktoriteetti on juuri se kiistanalainen kysymys. Tällöin helvetillä uhkaaminen ei lisää argumentin todistusvoimaa. Se kertoo lähinnä, kuinka vakavana kyseinen uskonto itse pitää omaa totuusväitettään. Mutta ”minun kirjani sanoo, että sinua rangaistaan ikuisesti” ei vielä ratkaise kysymystä siitä, miksi juuri minun kirjani pitäisi hyväksyä totuuden mittapuuksi. Muuten kaikkein vakuuttavin argumentti olisi aina se, jonka jälkimmäisessä kappaleessa on pisin rangaistus.



Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin.

Anonyymi00058 kirjoitti:

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.



Tässä koko asetelman ironisin kohta on se, että kristitty voi vaatia muslimia todistamaan Koraanin jumalallisen alkuperän ilman että tämä saa käyttää Koraania oman jumalallisen alkuperänsä todistamiseen. ”Koraani sanoo olevansa Jumalan sana.” – ”Ei kelpaa, olet jo olettanut Koraanin auktoriteetin.” Mutta kun kristityltä kysytään, miksi Raamattua pitäisi pitää Jumalan sanana, vastaus saattaa olla: ”Koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana.” Hetkinen. Eikö juuri sama sääntö ollut äsken kielletty muslimilta? Jos Koraani ei voi todistaa omaa jumalallisuuttaan pelkästään vetoamalla itseensä, ei Raamattukaan saa tähän mitään loogista erivapautta vain siksi, että kyseessä on kristitylle tuttu kirja. Muuten argumentti muuttuu muotoon: ”Sinun kehäpäättelysi on kehäpäättelyä, mutta minun kehäpäättelyni on ilmoitusta.” Toki Raamattua ja Koraania voidaan käyttää historiallisina lähteinä, tekstikriittisen tutkimuksen kohteina tai osana laajempia filosofisia ja historiallisia argumentteja. Mutta jos lähtökohta on ”Raamattu on totta, koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana” tai ”Koraani on totta, koska Koraani kertoo olevansa Jumalan sana”, kumpikaan ei ole vielä antanut ulkopuolista perustetta sille, miksi juuri kyseisen kirjan auktoriteetti pitäisi hyväksyä. Ja tässä kohtaa keskustelu muuttuu kiinnostavaksi: jos kristitty saa käyttää Raamattua todistamaan kristinuskoa, muslimi saa käyttää Koraania todistamaan islamia. Jos muslimilta vaaditaan riippumatonta perustelua Koraanin luotettavuudelle, sama vaatimus koskee kristittyä ja Raamattua. Muuten ei ole olemassa johdonmukaista epistemologista sääntöä, vaan kaksi eri sääntöä: yksi vastapuolelle ja toinen itselle. Ja sehän on tietenkin erinomainen tapa ratkaista uskonnollinen kiista — päätetään ensin, kumpi kirja on oikeassa, ja käytetään sitten juuri sitä kirjaa todisteena siitä, että päätös oli oikea.


Ja sitten keskusteluun tuodaan vielä lopullinen teologinen trumpetti: kristitty ilmoittaa muslimille, että tämä joutuu ikuiseen helvettiin, koska uskoo väärin. Jos muslimi vastaa täysin symmetrisesti, että kristitty joutuu helvettiin, koska uskoo väärin, kumpikaan ei ole tällä vieläkään todistanut toisen olevan väärässä. On vain kaksi keskenään ristiriitaista tuomiota, joista kumpikin perustuu omaan uskonnolliseen järjestelmäänsä.


Kristitty vetoaa Raamattuun: ”Sinut tuomitaan, koska Raamattu opettaa näin.” Muslimi vetoaa Koraaniin: ”Sinut tuomitaan, koska Koraani opettaa näin.” Ja kun molemmat pitävät oman kirjansa auktoriteettia ratkaisevana, syntyy jälleen sama kehä: oma ilmoitus määrittelee, kuka on oikeassa, ja sama ilmoitus määrittelee vastapuolen väärässä olevaksi. Sitten molemmat voivat ilmoittaa toisilleen ikuisen rangaistuksen — ikään kuin metafyysinen tuomio olisi väittelyssä piste, jonka voi vain julistaa itselleen. Ulkopuolisen näkökulmasta tilanne on hieman koominen: kaksi ihmistä seisoo vastakkain, kumpikin julistaa toisen joutuvan ikuiseen helvettiin, ja kumpikin perustelee asian sillä kirjalla, jonka jumalallinen auktoriteetti on juuri se kiistanalainen kysymys. Tällöin helvetillä uhkaaminen ei lisää argumentin todistusvoimaa. Se kertoo lähinnä, kuinka vakavana kyseinen uskonto itse pitää omaa totuusväitettään. Mutta ”minun kirjani sanoo, että sinua rangaistaan ikuisesti” ei vielä ratkaise kysymystä siitä, miksi juuri minun kirjani pitäisi hyväksyä totuuden mittapuuksi. Muuten kaikkein vakuuttavin argumentti olisi aina se, jonka jälkimmäisessä kappaleessa on pisin rangaistus.



Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin.

Lue lisää

Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin. Toinen uskonnollinen traditio liittää itseensä ajatuksen absoluuttisesta ilmoituksesta, toinen puolestaan rakentaa vastaavan auktoriteettiaseman jumalallisen ilmoituksen ja sen välityksen ympärille. Tässä syntyy epistemologisesti kiinnostava tilanne: väite saa oikeutuksensa sellaiselta auktoriteetilta, jonka olemassaolo ja luotettavuus ovat samalla juuri se asia, joka pitäisi osoittaa. Toisin sanoen ilmoituksen jumalallinen status ei voi tulla kiistattomasti todistetuksi pelkästään sillä, että ilmoitus itse määrittelee itsensä jumalalliseksi. Muutoin kyse olisi itseensä viittaavasta oikeutusjärjestelmästä, jossa johtopäätös sisältyy jo lähtöoletukseen. Retorisesti asetelma on vaikuttava, mutta epistemologisesti se jättää avoimeksi kaikkein olennaisimman kysymyksen: millä riippumattomalla perusteella voidaan päätellä, että juuri kyseinen tekstikorpus edustaa jumalallista ilmoitusta eikä ainoastaan esitä tällaista väitettä? Pelkkä auktoriteettiväite ei vielä muodosta evidenssiä sen puolesta, että väitetyn auktoriteetin lähde todella on se, joksi sitä kuvataan. Muutoin kuka tahansa voisi ratkaista metafyysisen totuuskysymyksen yksinkertaisesti ilmoittamalla, että hänen oma väitteensä on peräisin korkeimmasta mahdollisesta auktoriteetista.




Se, että kaksi kilpailevaa uskonnollista traditiota ilmoittaa oman tekstinsä olevan peräisin Jumalasta, ei vielä muodosta riittävää perustetta kummankaan väitteen totuudelle. Epistemologisesti on varsin heikko menetelmä ratkaista kiista siten, että kumpikin osapuoli antaa omalle lähteelleen korkeimman mahdollisen auktoriteettiaseman ja määrittelee samanaikaisesti vastapuolen lähteen virheelliseksi. Asetelma muuttuu suorastaan ironiseksi siinä vaiheessa, kun toisen uskonnollisen tekstin alkuperä selitetään Saatanan vaikutuksella. Tällöin hypoteettinen vastakkainen jumalallinen ilmoitus voidaan torjua vetoamalla toiseen metafyysiseen toimijaan, jonka olemassaolo pitäisi puolestaan ensin perustella. Jos Saatanan olemassaoloa ei ole itsenäisesti osoitettu, hänen käyttäminen selityksenä kilpailevan uskonnon olemassaololle ei varsinaisesti ratkaise mitään; se ainoastaan siirtää todistustaakan seuraavalle oletukselle. Lopputuloksena syntyy melko erikoinen kehä: oma pyhä teksti todistaa olevansa Jumalasta, vastapuolen teksti luokitellaan Saatanan vaikutukseksi, ja sekä Jumalan että Saatanan todellisuus otetaan samalla annettuna. Tieteellisen epistemologian näkökulmasta tällainen menettely olisi vähintäänkin ongelmallinen, koska hypoteesin keskeiset metafyysiset oletukset toimivat samalla niiden omien johtopäätösten perusteluina. On toki mahdollista uskoa Jumalaan ja Saatanaan, mutta uskominen ei itsessään muuta väitettä empiiriseksi näytöksi. Muuten päästäisiin varsin tehokkaaseen totuudenratkaisumenetelmään: oma kirja on Jumalasta, vastapuolen kirja on Saatanasta, ja kumpaakaan väitettä ei tarvitse todistaa, koska järjestelmä on jo määritellyt etukäteen, kumpi saa olla oikeassa.

Anonyymi00059 kirjoitti:

Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin. Toinen uskonnollinen traditio liittää itseensä ajatuksen absoluuttisesta ilmoituksesta, toinen puolestaan rakentaa vastaavan auktoriteettiaseman jumalallisen ilmoituksen ja sen välityksen ympärille. Tässä syntyy epistemologisesti kiinnostava tilanne: väite saa oikeutuksensa sellaiselta auktoriteetilta, jonka olemassaolo ja luotettavuus ovat samalla juuri se asia, joka pitäisi osoittaa. Toisin sanoen ilmoituksen jumalallinen status ei voi tulla kiistattomasti todistetuksi pelkästään sillä, että ilmoitus itse määrittelee itsensä jumalalliseksi. Muutoin kyse olisi itseensä viittaavasta oikeutusjärjestelmästä, jossa johtopäätös sisältyy jo lähtöoletukseen. Retorisesti asetelma on vaikuttava, mutta epistemologisesti se jättää avoimeksi kaikkein olennaisimman kysymyksen: millä riippumattomalla perusteella voidaan päätellä, että juuri kyseinen tekstikorpus edustaa jumalallista ilmoitusta eikä ainoastaan esitä tällaista väitettä? Pelkkä auktoriteettiväite ei vielä muodosta evidenssiä sen puolesta, että väitetyn auktoriteetin lähde todella on se, joksi sitä kuvataan. Muutoin kuka tahansa voisi ratkaista metafyysisen totuuskysymyksen yksinkertaisesti ilmoittamalla, että hänen oma väitteensä on peräisin korkeimmasta mahdollisesta auktoriteetista.




Se, että kaksi kilpailevaa uskonnollista traditiota ilmoittaa oman tekstinsä olevan peräisin Jumalasta, ei vielä muodosta riittävää perustetta kummankaan väitteen totuudelle. Epistemologisesti on varsin heikko menetelmä ratkaista kiista siten, että kumpikin osapuoli antaa omalle lähteelleen korkeimman mahdollisen auktoriteettiaseman ja määrittelee samanaikaisesti vastapuolen lähteen virheelliseksi. Asetelma muuttuu suorastaan ironiseksi siinä vaiheessa, kun toisen uskonnollisen tekstin alkuperä selitetään Saatanan vaikutuksella. Tällöin hypoteettinen vastakkainen jumalallinen ilmoitus voidaan torjua vetoamalla toiseen metafyysiseen toimijaan, jonka olemassaolo pitäisi puolestaan ensin perustella. Jos Saatanan olemassaoloa ei ole itsenäisesti osoitettu, hänen käyttäminen selityksenä kilpailevan uskonnon olemassaololle ei varsinaisesti ratkaise mitään; se ainoastaan siirtää todistustaakan seuraavalle oletukselle. Lopputuloksena syntyy melko erikoinen kehä: oma pyhä teksti todistaa olevansa Jumalasta, vastapuolen teksti luokitellaan Saatanan vaikutukseksi, ja sekä Jumalan että Saatanan todellisuus otetaan samalla annettuna. Tieteellisen epistemologian näkökulmasta tällainen menettely olisi vähintäänkin ongelmallinen, koska hypoteesin keskeiset metafyysiset oletukset toimivat samalla niiden omien johtopäätösten perusteluina. On toki mahdollista uskoa Jumalaan ja Saatanaan, mutta uskominen ei itsessään muuta väitettä empiiriseksi näytöksi. Muuten päästäisiin varsin tehokkaaseen totuudenratkaisumenetelmään: oma kirja on Jumalasta, vastapuolen kirja on Saatanasta, ja kumpaakaan väitettä ei tarvitse todistaa, koska järjestelmä on jo määritellyt etukäteen, kumpi saa olla oikeassa.

Lue lisää

Koraani ja Raamattu kilpailevat mahtipointisuudesta. Ihan samat molemmat ylpeydessään!
Molemmissa teksteissä on paljon jumalallisen auktoriteetin, totuuden ja ehdottomuuden retoriikkaa – tyyliin tämä on Jumalan sana, kuuntele ja ota vakavasti.

Sekä Koraani että Raamattu puhuvat valtavan itsevarmasti omasta totuudestaan, ja juuri siinä on oikeastaan herkullinen ongelma. Molemmat eivät vain esitä jotakin näkemystä muiden näkemysten joukossa, tyyliin: ”Tässä olisi yksi mahdollinen maailmanselitys, katsokaa rauhassa ja valitkaa mieleisenne.” Ei. Molemmilla on huomattavasti kunnianhimoisempi ohjelma: tämän takana on Jumala, tämä on ilmoitus, tämä on totuus. Kiitos, kilpailu on siis käynnissä.

Molemmat astuvat näyttämölle suunnilleen sillä asenteella, että nyt ei olla keskustelemassa mielipiteistä vaan todellisuuden omistusoikeudesta. Ihminen saa toki ajatella mitä haluaa, mutta harmillisesti todellisuus on jo varattu. Koraani kertoo, mikä on Jumalan sana, Raamattu kertoo Jumalan toiminnasta ja ilmoituksesta, ja lukijan pitäisi sitten jollakin tavalla ratkaista, kumpi puhuu Jumalan äänellä — samalla kun molemmat vakuuttavat, että juuri tässä kohtaa pitäisi kuunnella niitä eikä naapurin kirjaa.

Ja tässä syntyy pieni filosofinen pulma: jos kaksi tekstiä esittää ristiriitaisia väitteitä ja kumpikin ilmoittaa olevansa Jumalan ilmoittamaa totuutta, niin totuus ei tietenkään ratkea sillä, että toinen vain sanoo olevansa enemmän totuutta. Se olisi vähän kuin kaksi oikeussalia, joissa molemmat tuomarit huutaisivat toisilleen olevansa se oikea tuomari. Äänenvoimakkuus ei vielä ratkaise toimivallan kysymystä.


Tilanne muuttuu vielä hauskemmaksi, kun huomataan, että kummankin tekstin sisällä on perusteita luottaa juuri siihen tekstiin. Koraani kertoo omasta ilmoitusluonteestaan, ja Raamattu muodostaa oman pitkän ilmoituksen, historian, profetian ja uskonnollisen tradition kokonaisuutensa. Sitten tullaan ulkopuolelta ja kysytään täysin epäkohteliaasti: ”Hyvä on. Mutta miksi minä uskoisin juuri teitä?”

Siinä kohtaa molempien valtava itsevarmuus alkaa näyttää hieman huvittavalta. ”Koska tämä on Jumalan sana.” ”Mistä tiedät?” ”Koska Jumala on ilmoittanut sen.” ”Mistä tiedät, että tämä ilmoitus on Jumalalta?” Ja nyt olemme jo mukavasti kehällä, jossa kirja todistaa itsestään ja uskovainen todistaa kirjasta, joka todistaa itsestään.

Jos siis Koraani sanoo: ”Tämä on totuus”, ja Raamattu sanoo: ”Tämä on totuus”, seuraava kysymys ei oikeastaan ole enää kumpi sanoo sen vakuuttavammin. Se on paljon hankalampi:
Mitä tarkoittaa totuus silloin, kun kaksi ilmoitukseksi väittävää tekstiä ovat eri mieltä siitä, mitä Jumala on sanonut?


Siinä kohtaa mahtipontisuus loppuu ja alkaa varsinainen ongelma. Totuus ei voi olla molempien ristiriitainen väite yhtä aikaa — ellei sitten keksitä kolmatta kirjaa, joka ilmoittaa ratkaisevansa asian ja kertoo tietenkin olevansa se ainoa oikea.


Siinä kohtaa mahtipontisuus loppuu ja alkaa varsinainen ongelma. Ei siksi, että Koraani tai Raamattu olisivat vailla sisältöä, historiallista merkitystä tai filosofista painoa, vaan siksi, että totuus ei muutu todeksi sillä, että se lausuu itsestään tarpeeksi vakuuttavasti olevansa totuus. Jos kaksi ilmoitusta esittää toisistaan poikkeavia väitteitä ja kumpikin ilmoittaa olevansa Jumalan sanaa, olemme tilanteessa, jossa molemmat ovat hakeneet itselleen korkeimman mahdollisen auktoriteetin valtakirjan. Jumalan nimissä, tietenkin. Onhan tavallisen mielipiteen kanssa aivan liian helppo elää.
”Tämä on Jumalan sana.”
”Mistä tiedät?”
”Koska Jumala on ilmoittanut sen.”
”Mistä tiedät, että Jumala on ilmoittanut sen?”
”Koska tämä Jumalan sana kertoo niin.”

Ja juuri tässä uskonnollinen itsevarmuus muuttuu filosofisesti herkulliseksi. Molemmat voivat katsoa toista ja sanoa: ”Sinä uskot kirjaasi, koska se sanoo olevansa totta.” Sitten he kääntyvät omansa puoleen ja toteavat: ”Minun tapauksessani asia on tietenkin erilainen, koska minun kirjani todella on Jumalan sana.” Aivan. Tuo varmasti selkeytti asian. Molemmat ovat nyt todistaneet olevansa oikeassa — omassa todellisuudessaan.

Anonyymi00060 kirjoitti:

Koraani ja Raamattu kilpailevat mahtipointisuudesta. Ihan samat molemmat ylpeydessään!
Molemmissa teksteissä on paljon jumalallisen auktoriteetin, totuuden ja ehdottomuuden retoriikkaa – tyyliin tämä on Jumalan sana, kuuntele ja ota vakavasti.

Sekä Koraani että Raamattu puhuvat valtavan itsevarmasti omasta totuudestaan, ja juuri siinä on oikeastaan herkullinen ongelma. Molemmat eivät vain esitä jotakin näkemystä muiden näkemysten joukossa, tyyliin: ”Tässä olisi yksi mahdollinen maailmanselitys, katsokaa rauhassa ja valitkaa mieleisenne.” Ei. Molemmilla on huomattavasti kunnianhimoisempi ohjelma: tämän takana on Jumala, tämä on ilmoitus, tämä on totuus. Kiitos, kilpailu on siis käynnissä.

Molemmat astuvat näyttämölle suunnilleen sillä asenteella, että nyt ei olla keskustelemassa mielipiteistä vaan todellisuuden omistusoikeudesta. Ihminen saa toki ajatella mitä haluaa, mutta harmillisesti todellisuus on jo varattu. Koraani kertoo, mikä on Jumalan sana, Raamattu kertoo Jumalan toiminnasta ja ilmoituksesta, ja lukijan pitäisi sitten jollakin tavalla ratkaista, kumpi puhuu Jumalan äänellä — samalla kun molemmat vakuuttavat, että juuri tässä kohtaa pitäisi kuunnella niitä eikä naapurin kirjaa.

Ja tässä syntyy pieni filosofinen pulma: jos kaksi tekstiä esittää ristiriitaisia väitteitä ja kumpikin ilmoittaa olevansa Jumalan ilmoittamaa totuutta, niin totuus ei tietenkään ratkea sillä, että toinen vain sanoo olevansa enemmän totuutta. Se olisi vähän kuin kaksi oikeussalia, joissa molemmat tuomarit huutaisivat toisilleen olevansa se oikea tuomari. Äänenvoimakkuus ei vielä ratkaise toimivallan kysymystä.


Tilanne muuttuu vielä hauskemmaksi, kun huomataan, että kummankin tekstin sisällä on perusteita luottaa juuri siihen tekstiin. Koraani kertoo omasta ilmoitusluonteestaan, ja Raamattu muodostaa oman pitkän ilmoituksen, historian, profetian ja uskonnollisen tradition kokonaisuutensa. Sitten tullaan ulkopuolelta ja kysytään täysin epäkohteliaasti: ”Hyvä on. Mutta miksi minä uskoisin juuri teitä?”

Siinä kohtaa molempien valtava itsevarmuus alkaa näyttää hieman huvittavalta. ”Koska tämä on Jumalan sana.” ”Mistä tiedät?” ”Koska Jumala on ilmoittanut sen.” ”Mistä tiedät, että tämä ilmoitus on Jumalalta?” Ja nyt olemme jo mukavasti kehällä, jossa kirja todistaa itsestään ja uskovainen todistaa kirjasta, joka todistaa itsestään.

Jos siis Koraani sanoo: ”Tämä on totuus”, ja Raamattu sanoo: ”Tämä on totuus”, seuraava kysymys ei oikeastaan ole enää kumpi sanoo sen vakuuttavammin. Se on paljon hankalampi:
Mitä tarkoittaa totuus silloin, kun kaksi ilmoitukseksi väittävää tekstiä ovat eri mieltä siitä, mitä Jumala on sanonut?


Siinä kohtaa mahtipontisuus loppuu ja alkaa varsinainen ongelma. Totuus ei voi olla molempien ristiriitainen väite yhtä aikaa — ellei sitten keksitä kolmatta kirjaa, joka ilmoittaa ratkaisevansa asian ja kertoo tietenkin olevansa se ainoa oikea.


Siinä kohtaa mahtipontisuus loppuu ja alkaa varsinainen ongelma. Ei siksi, että Koraani tai Raamattu olisivat vailla sisältöä, historiallista merkitystä tai filosofista painoa, vaan siksi, että totuus ei muutu todeksi sillä, että se lausuu itsestään tarpeeksi vakuuttavasti olevansa totuus. Jos kaksi ilmoitusta esittää toisistaan poikkeavia väitteitä ja kumpikin ilmoittaa olevansa Jumalan sanaa, olemme tilanteessa, jossa molemmat ovat hakeneet itselleen korkeimman mahdollisen auktoriteetin valtakirjan. Jumalan nimissä, tietenkin. Onhan tavallisen mielipiteen kanssa aivan liian helppo elää.
”Tämä on Jumalan sana.”
”Mistä tiedät?”
”Koska Jumala on ilmoittanut sen.”
”Mistä tiedät, että Jumala on ilmoittanut sen?”
”Koska tämä Jumalan sana kertoo niin.”

Ja juuri tässä uskonnollinen itsevarmuus muuttuu filosofisesti herkulliseksi. Molemmat voivat katsoa toista ja sanoa: ”Sinä uskot kirjaasi, koska se sanoo olevansa totta.” Sitten he kääntyvät omansa puoleen ja toteavat: ”Minun tapauksessani asia on tietenkin erilainen, koska minun kirjani todella on Jumalan sana.” Aivan. Tuo varmasti selkeytti asian. Molemmat ovat nyt todistaneet olevansa oikeassa — omassa todellisuudessaan.

Lue lisää

Syntyy eräänlainen teologinen peilisali. Muslimi kysyy kristityltä, miksi tämän pitäisi hyväksyä Raamatun ilmoitus. Kristitty kysyy muslimilta, miksi tämän pitäisi hyväksyä Koraanin ilmoitus. Molemmat esittävät historiallisia, teologisia ja tekstuaalisia perusteita. Mutta aivan pohjalla on kysymys, jota kumpikaan kirja ei voi ratkaista pelkästään vetoamalla itseensä: miksi juuri tämä ilmoitus on Jumalasta?
Ja tässä on se kohta, jossa ihmisen pitäisi ehkä hetkeksi laskea kirjansa pöydälle.
Koska jos vastaus lopulta on ”koska kirjani sanoo niin”, olemme palanneet lähtöpisteeseen. Jos vastaus taas on historiallinen tapahtuma, profeetan elämä, tekstin säilyminen, ihme, profetia, filosofinen johdonmukaisuus tai jokin muu peruste, silloin keskustelu muuttuu kiinnostavaksi. Silloin voidaan oikeasti kysyä, mitä näyttöä on, kuinka vahvaa se on ja selittääkö se paremmin toisen vai toisen väitteen.

Mutta pelkkä jumalallisen leiman painaminen kirjan kanteen ei vielä tee asiasta ratkaistua. Muuten ratkaisu olisi hämmästyttävän helppo: kirjoitetaan kirja, ilmoitetaan ensimmäisellä sivulla, että sen kirjoittaja on kaikkivaltias Jumala, ja ongelma on valmis. Silloin historian suurin uskonnollinen kysymys olisi ratkaistu suunnilleen samalla menetelmällä kuin lapsi ratkaisee väittelyn ilmoittamalla: ”Minä voitin.”
Ja juuri tästä syntyy kaikkein kiusallisin kysymys:
Jos totuus tarvitsee auktoriteettinsa vakuudeksi vain oman väitteensä, mistä erotamme Jumalan ilmoituksen ihmisen ilmoituksesta, joka vain puhuu Jumalan äänellä?
Siinä ei enää kysytä, kumpi kirja kuulostaa mahtavammalta.
Siinä kysytään, millä perusteella ylipäätään tunnistamme totuuden silloin, kun totuus itse väittää puhuvansa meille.
Ja jos kaksi ääntä sanoo ”minä olen Jumala”, ihmisen todellinen ongelma ei ole enää se, kumpaa ääntä totellaan.
Vaan se, kuka helvetti puhuu.


Koraani ja Raamattu astuvat näyttämölle kuin kaksi kosmista hallitsijaa, kumpikin pukeutuneena ikuisuuden viittaan ja kumpikin ilmoittamassa olevansa se viimeinen sana, jonka jälkeen ei enää tarvitse keskustella.

Kun minun uskonnollinen kokemukseni vahvistaa uskoni, henkilökohtainen todistus.
Kun sinun kokemuksesi vahvistaa vastakkaista uskontoa, eksytys.

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Tässä vaiheessa skeptikko joutuu kuitenkin esittämään hyvin epämukavan kysymyksen: jos Saatana toimii selityksenä vastakkaisille uskonnollisille kokemuksille, millä riippumattomalla menetelmällä erotetaan Saatanan aiheuttama kokemus Jumalan aiheuttamasta kokemuksesta?

Jos vastaus on ”Raamatun perusteella”, muslimi voi vastata samalla rakenteella Koraaniin vedoten. Jos vastaus on ”koska Pyhä Henki todistaa sisimmässäni”, muslimi voi kertoa vastaavanlaisesta sisäisestä varmuudestaan. Jos vastaus on ”koska kokemukseni oli erilainen”, olemme jälleen palautuneet subjektiiviseen kokemukseen, jonka juuri piti alun perin toimia todisteena.

On melkein koomista, kuinka täydellisesti järjestelmä suojaa itseään falsifioitumiselta: oma kokemus vahvistaa teoriaa, vastakkainen kokemus vahvistaa teoriaa, ja teoriasta poikkeava kokemus todistaa, että vastapuoli on juuri siinä vaarallisessa eksytyksen tilassa, jonka teoria jo etukäteen ennusti. Hypoteesi ei siis koskaan joudu tilanteeseen, jossa se voisi yksinkertaisesti hävitä.

Tämä ei todista kristinuskoa vääräksi. Eikä se todista islamia oikeaksi. Eikä päinvastoin.

Se osoittaa jotakin paljon vaatimattomampaa mutta samalla paljon kiusallisempaa: henkilökohtainen uskonnollinen kokemus ei yksinään pysty toimimaan puolueettomana erotuomarina kilpailevien ilmoitusväitteiden välillä.

Jos kristitty sanoo muslimille: ”Sinun kokemuksesi oli Saatanasta”, muslimilla on täysin oikeutettu vastakysymys:

”Millä menetelmällä päädyit tähän tulokseen ilman, että olet ensin olettanut oman teologiasi olevan oikeassa?”

Ja jos muslimi antaa saman vastauksen kristitylle, hän kohtaa täsmälleen saman ongelman.

Universumin näkymättömät toimijat saavat toki edelleen esittää todistusaineistoa puolestamme. Harmillisesti vain näyttää siltä, että jokaisella uskonnolla on yksinoikeus tulkita juuri nämä todistusaineistot oman maailmankuvansa hyväksi.

Mikä ihana epistemologinen järjestelmä.

Kaikki havainnot kelpaavat.

Kunhan ne tulkitaan oikein.

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.



Tässä koko asetelman ironisin kohta on se, että kristitty voi vaatia muslimia todistamaan Koraanin jumalallisen alkuperän ilman että tämä saa käyttää Koraania oman jumalallisen alkuperänsä todistamiseen. ”Koraani sanoo olevansa Jumalan sana.” – ”Ei kelpaa, olet jo olettanut Koraanin auktoriteetin.” Mutta kun kristityltä kysytään, miksi Raamattua pitäisi pitää Jumalan sanana, vastaus saattaa olla: ”Koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana.” Hetkinen. Eikö juuri sama sääntö ollut äsken kielletty muslimilta? Jos Koraani ei voi todistaa omaa jumalallisuuttaan pelkästään vetoamalla itseensä, ei Raamattukaan saa tähän mitään loogista erivapautta vain siksi, että kyseessä on kristitylle tuttu kirja. Muuten argumentti muuttuu muotoon: ”Sinun kehäpäättelysi on kehäpäättelyä, mutta minun kehäpäättelyni on ilmoitusta.” Toki Raamattua ja Koraania voidaan käyttää historiallisina lähteinä, tekstikriittisen tutkimuksen kohteina tai osana laajempia filosofisia ja historiallisia argumentteja. Mutta jos lähtökohta on ”Raamattu on totta, koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana” tai ”Koraani on totta, koska Koraani kertoo olevansa Jumalan sana”, kumpikaan ei ole vielä antanut ulkopuolista perustetta sille, miksi juuri kyseisen kirjan auktoriteetti pitäisi hyväksyä. Ja tässä kohtaa keskustelu muuttuu kiinnostavaksi: jos kristitty saa käyttää Raamattua todistamaan kristinuskoa, muslimi saa käyttää Koraania todistamaan islamia. Jos muslimilta vaaditaan riippumatonta perustelua Koraanin luotettavuudelle, sama vaatimus koskee kristittyä ja Raamattua. Muuten ei ole olemassa johdonmukaista epistemologista sääntöä, vaan kaksi eri sääntöä: yksi vastapuolelle ja toinen itselle. Ja sehän on tietenkin erinomainen tapa ratkaista uskonnollinen kiista — päätetään ensin, kumpi kirja on oikeassa, ja käytetään sitten juuri sitä kirjaa todisteena siitä, että päätös oli oikea.

Anonyymi00063 kirjoitti:

Kun minun uskonnollinen kokemukseni vahvistaa uskoni, henkilökohtainen todistus.
Kun sinun kokemuksesi vahvistaa vastakkaista uskontoa, eksytys.

Ja jos tämä ei vielä riitä, voidaan aina ottaa käyttöön Saatana. Se on teologisesti kätevä muuttuja, koska sillä on poikkeuksellisen laaja selitysvoima ja vieläpä se etu, ettei sen olemassaoloa tarvitse ensin osoittaa sille ihmiselle, jota ollaan vakuuttamassa. Vastakkainen havainto? Saatana. Vastakkainen kokemus? Saatana. Vastakkainen uskonto? Saatana. Epämiellyttävä argumentti? No, ehkä ei sentään, mutta konsepti on jo mukavasti käytettävissä.

Tässä vaiheessa skeptikko joutuu kuitenkin esittämään hyvin epämukavan kysymyksen: jos Saatana toimii selityksenä vastakkaisille uskonnollisille kokemuksille, millä riippumattomalla menetelmällä erotetaan Saatanan aiheuttama kokemus Jumalan aiheuttamasta kokemuksesta?

Jos vastaus on ”Raamatun perusteella”, muslimi voi vastata samalla rakenteella Koraaniin vedoten. Jos vastaus on ”koska Pyhä Henki todistaa sisimmässäni”, muslimi voi kertoa vastaavanlaisesta sisäisestä varmuudestaan. Jos vastaus on ”koska kokemukseni oli erilainen”, olemme jälleen palautuneet subjektiiviseen kokemukseen, jonka juuri piti alun perin toimia todisteena.

On melkein koomista, kuinka täydellisesti järjestelmä suojaa itseään falsifioitumiselta: oma kokemus vahvistaa teoriaa, vastakkainen kokemus vahvistaa teoriaa, ja teoriasta poikkeava kokemus todistaa, että vastapuoli on juuri siinä vaarallisessa eksytyksen tilassa, jonka teoria jo etukäteen ennusti. Hypoteesi ei siis koskaan joudu tilanteeseen, jossa se voisi yksinkertaisesti hävitä.

Tämä ei todista kristinuskoa vääräksi. Eikä se todista islamia oikeaksi. Eikä päinvastoin.

Se osoittaa jotakin paljon vaatimattomampaa mutta samalla paljon kiusallisempaa: henkilökohtainen uskonnollinen kokemus ei yksinään pysty toimimaan puolueettomana erotuomarina kilpailevien ilmoitusväitteiden välillä.

Jos kristitty sanoo muslimille: ”Sinun kokemuksesi oli Saatanasta”, muslimilla on täysin oikeutettu vastakysymys:

”Millä menetelmällä päädyit tähän tulokseen ilman, että olet ensin olettanut oman teologiasi olevan oikeassa?”

Ja jos muslimi antaa saman vastauksen kristitylle, hän kohtaa täsmälleen saman ongelman.

Universumin näkymättömät toimijat saavat toki edelleen esittää todistusaineistoa puolestamme. Harmillisesti vain näyttää siltä, että jokaisella uskonnolla on yksinoikeus tulkita juuri nämä todistusaineistot oman maailmankuvansa hyväksi.

Mikä ihana epistemologinen järjestelmä.

Kaikki havainnot kelpaavat.

Kunhan ne tulkitaan oikein.

Ja ”oikein” tarkoittaa tietenkin sitä tulkintaa, jonka oikeellisuus juuri yritettiin todistaa.



Tässä koko asetelman ironisin kohta on se, että kristitty voi vaatia muslimia todistamaan Koraanin jumalallisen alkuperän ilman että tämä saa käyttää Koraania oman jumalallisen alkuperänsä todistamiseen. ”Koraani sanoo olevansa Jumalan sana.” – ”Ei kelpaa, olet jo olettanut Koraanin auktoriteetin.” Mutta kun kristityltä kysytään, miksi Raamattua pitäisi pitää Jumalan sanana, vastaus saattaa olla: ”Koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana.” Hetkinen. Eikö juuri sama sääntö ollut äsken kielletty muslimilta? Jos Koraani ei voi todistaa omaa jumalallisuuttaan pelkästään vetoamalla itseensä, ei Raamattukaan saa tähän mitään loogista erivapautta vain siksi, että kyseessä on kristitylle tuttu kirja. Muuten argumentti muuttuu muotoon: ”Sinun kehäpäättelysi on kehäpäättelyä, mutta minun kehäpäättelyni on ilmoitusta.” Toki Raamattua ja Koraania voidaan käyttää historiallisina lähteinä, tekstikriittisen tutkimuksen kohteina tai osana laajempia filosofisia ja historiallisia argumentteja. Mutta jos lähtökohta on ”Raamattu on totta, koska Raamattu kertoo olevansa Jumalan sana” tai ”Koraani on totta, koska Koraani kertoo olevansa Jumalan sana”, kumpikaan ei ole vielä antanut ulkopuolista perustetta sille, miksi juuri kyseisen kirjan auktoriteetti pitäisi hyväksyä. Ja tässä kohtaa keskustelu muuttuu kiinnostavaksi: jos kristitty saa käyttää Raamattua todistamaan kristinuskoa, muslimi saa käyttää Koraania todistamaan islamia. Jos muslimilta vaaditaan riippumatonta perustelua Koraanin luotettavuudelle, sama vaatimus koskee kristittyä ja Raamattua. Muuten ei ole olemassa johdonmukaista epistemologista sääntöä, vaan kaksi eri sääntöä: yksi vastapuolelle ja toinen itselle. Ja sehän on tietenkin erinomainen tapa ratkaista uskonnollinen kiista — päätetään ensin, kumpi kirja on oikeassa, ja käytetään sitten juuri sitä kirjaa todisteena siitä, että päätös oli oikea.

Lue lisää

Ja sitten keskusteluun tuodaan vielä lopullinen teologinen trumpetti: kristitty ilmoittaa muslimille, että tämä joutuu ikuiseen helvettiin, koska uskoo väärin. Jos muslimi vastaa täysin symmetrisesti, että kristitty joutuu helvettiin, koska uskoo väärin, kumpikaan ei ole tällä vieläkään todistanut toisen olevan väärässä. On vain kaksi keskenään ristiriitaista tuomiota, joista kumpikin perustuu omaan uskonnolliseen järjestelmäänsä.


Kristitty vetoaa Raamattuun: ”Sinut tuomitaan, koska Raamattu opettaa näin.” Muslimi vetoaa Koraaniin: ”Sinut tuomitaan, koska Koraani opettaa näin.” Ja kun molemmat pitävät oman kirjansa auktoriteettia ratkaisevana, syntyy jälleen sama kehä: oma ilmoitus määrittelee, kuka on oikeassa, ja sama ilmoitus määrittelee vastapuolen väärässä olevaksi. Sitten molemmat voivat ilmoittaa toisilleen ikuisen rangaistuksen — ikään kuin metafyysinen tuomio olisi väittelyssä piste, jonka voi vain julistaa itselleen. Ulkopuolisen näkökulmasta tilanne on hieman koominen: kaksi ihmistä seisoo vastakkain, kumpikin julistaa toisen joutuvan ikuiseen helvettiin, ja kumpikin perustelee asian sillä kirjalla, jonka jumalallinen auktoriteetti on juuri se kiistanalainen kysymys. Tällöin helvetillä uhkaaminen ei lisää argumentin todistusvoimaa. Se kertoo lähinnä, kuinka vakavana kyseinen uskonto itse pitää omaa totuusväitettään. Mutta ”minun kirjani sanoo, että sinua rangaistaan ikuisesti” ei vielä ratkaise kysymystä siitä, miksi juuri minun kirjani pitäisi hyväksyä totuuden mittapuuksi. Muuten kaikkein vakuuttavin argumentti olisi aina se, jonka jälkimmäisessä kappaleessa on pisin rangaistus.



Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin. Toinen uskonnollinen traditio liittää itseensä ajatuksen absoluuttisesta ilmoituksesta, toinen puolestaan rakentaa vastaavan auktoriteettiaseman jumalallisen ilmoituksen ja sen välityksen ympärille. Tässä syntyy epistemologisesti kiinnostava tilanne: väite saa oikeutuksensa sellaiselta auktoriteetilta, jonka olemassaolo ja luotettavuus ovat samalla juuri se asia, joka pitäisi osoittaa. Toisin sanoen ilmoituksen jumalallinen status ei voi tulla kiistattomasti todistetuksi pelkästään sillä, että ilmoitus itse määrittelee itsensä jumalalliseksi. Muutoin kyse olisi itseensä viittaavasta oikeutusjärjestelmästä, jossa johtopäätös sisältyy jo lähtöoletukseen. Retorisesti asetelma on vaikuttava, mutta epistemologisesti se jättää avoimeksi kaikkein olennaisimman kysymyksen: millä riippumattomalla perusteella voidaan päätellä, että juuri kyseinen tekstikorpus edustaa jumalallista ilmoitusta eikä ainoastaan esitä tällaista väitettä? Pelkkä auktoriteettiväite ei vielä muodosta evidenssiä sen puolesta, että väitetyn auktoriteetin lähde todella on se, joksi sitä kuvataan. Muutoin kuka tahansa voisi ratkaista metafyysisen totuuskysymyksen yksinkertaisesti ilmoittamalla, että hänen oma väitteensä on peräisin korkeimmasta mahdollisesta auktoriteetista.




Se, että kaksi kilpailevaa uskonnollista traditiota ilmoittaa oman tekstinsä olevan peräisin Jumalasta, ei vielä muodosta riittävää perustetta kummankaan väitteen totuudelle. Epistemologisesti on varsin heikko menetelmä ratkaista kiista siten, että kumpikin osapuoli antaa omalle lähteelleen korkeimman mahdollisen auktoriteettiaseman ja määrittelee samanaikaisesti vastapuolen lähteen virheelliseksi. Asetelma muuttuu suorastaan ironiseksi siinä vaiheessa, kun toisen uskonnollisen tekstin alkuperä selitetään Saatanan vaikutuksella. Tällöin hypoteettinen vastakkainen jumalallinen ilmoitus voidaan torjua vetoamalla toiseen metafyysiseen toimijaan, jonka olemassaolo pitäisi puolestaan ensin perustella. Jos Saatanan olemassaoloa ei ole itsenäisesti osoitettu, hänen käyttäminen selityksenä kilpailevan uskonnon olemassaololle ei varsinaisesti ratkaise mitään; se ainoastaan siirtää todistustaakan seuraavalle oletukselle. Lopputuloksena syntyy melko erikoinen kehä: oma pyhä teksti todistaa olevansa Jumalasta, vastapuolen teksti luokitellaan Saatanan vaikutukseksi, ja sekä Jumalan että Saatanan todellisuus otetaan samalla annettuna. Tieteellisen epistemologian näkökulmasta tällainen menettely olisi vähintäänkin ongelmallinen, koska hypoteesin keskeiset metafyysiset oletukset toimivat samalla niiden omien johtopäätösten perusteluina. On toki mahdollista uskoa Jumalaan ja Saatanaan, mutta uskominen ei itsessään muuta väitettä empiiriseksi näytöksi. Muuten päästäisiin varsin tehokkaaseen totuudenratkaisumenetelmään: oma kirja on Jumalasta, vastapuolen kirja on Saatanasta, ja kumpaakaan väitettä ei tarvitse todistaa, koska järjestelmä on jo määritellyt etukäteen, kumpi saa olla oikeassa.

Anonyymi00064 kirjoitti:

Ja sitten keskusteluun tuodaan vielä lopullinen teologinen trumpetti: kristitty ilmoittaa muslimille, että tämä joutuu ikuiseen helvettiin, koska uskoo väärin. Jos muslimi vastaa täysin symmetrisesti, että kristitty joutuu helvettiin, koska uskoo väärin, kumpikaan ei ole tällä vieläkään todistanut toisen olevan väärässä. On vain kaksi keskenään ristiriitaista tuomiota, joista kumpikin perustuu omaan uskonnolliseen järjestelmäänsä.


Kristitty vetoaa Raamattuun: ”Sinut tuomitaan, koska Raamattu opettaa näin.” Muslimi vetoaa Koraaniin: ”Sinut tuomitaan, koska Koraani opettaa näin.” Ja kun molemmat pitävät oman kirjansa auktoriteettia ratkaisevana, syntyy jälleen sama kehä: oma ilmoitus määrittelee, kuka on oikeassa, ja sama ilmoitus määrittelee vastapuolen väärässä olevaksi. Sitten molemmat voivat ilmoittaa toisilleen ikuisen rangaistuksen — ikään kuin metafyysinen tuomio olisi väittelyssä piste, jonka voi vain julistaa itselleen. Ulkopuolisen näkökulmasta tilanne on hieman koominen: kaksi ihmistä seisoo vastakkain, kumpikin julistaa toisen joutuvan ikuiseen helvettiin, ja kumpikin perustelee asian sillä kirjalla, jonka jumalallinen auktoriteetti on juuri se kiistanalainen kysymys. Tällöin helvetillä uhkaaminen ei lisää argumentin todistusvoimaa. Se kertoo lähinnä, kuinka vakavana kyseinen uskonto itse pitää omaa totuusväitettään. Mutta ”minun kirjani sanoo, että sinua rangaistaan ikuisesti” ei vielä ratkaise kysymystä siitä, miksi juuri minun kirjani pitäisi hyväksyä totuuden mittapuuksi. Muuten kaikkein vakuuttavin argumentti olisi aina se, jonka jälkimmäisessä kappaleessa on pisin rangaistus.



Koraani ja Raamattu voidaan tässä asetelmassa nähdä kahtena kilpailevana normatiivisen auktoriteetin järjestelmänä, jotka kumpikin esittävät vahvan metafyysisen väitteen omasta alkuperästään ja pätevyydestään. Molemmat ylittävät tavallisen inhimillisen mielipiteen tason ja sijoittavat omat väitteensä transsendentin auktoriteetin piiriin. Toinen uskonnollinen traditio liittää itseensä ajatuksen absoluuttisesta ilmoituksesta, toinen puolestaan rakentaa vastaavan auktoriteettiaseman jumalallisen ilmoituksen ja sen välityksen ympärille. Tässä syntyy epistemologisesti kiinnostava tilanne: väite saa oikeutuksensa sellaiselta auktoriteetilta, jonka olemassaolo ja luotettavuus ovat samalla juuri se asia, joka pitäisi osoittaa. Toisin sanoen ilmoituksen jumalallinen status ei voi tulla kiistattomasti todistetuksi pelkästään sillä, että ilmoitus itse määrittelee itsensä jumalalliseksi. Muutoin kyse olisi itseensä viittaavasta oikeutusjärjestelmästä, jossa johtopäätös sisältyy jo lähtöoletukseen. Retorisesti asetelma on vaikuttava, mutta epistemologisesti se jättää avoimeksi kaikkein olennaisimman kysymyksen: millä riippumattomalla perusteella voidaan päätellä, että juuri kyseinen tekstikorpus edustaa jumalallista ilmoitusta eikä ainoastaan esitä tällaista väitettä? Pelkkä auktoriteettiväite ei vielä muodosta evidenssiä sen puolesta, että väitetyn auktoriteetin lähde todella on se, joksi sitä kuvataan. Muutoin kuka tahansa voisi ratkaista metafyysisen totuuskysymyksen yksinkertaisesti ilmoittamalla, että hänen oma väitteensä on peräisin korkeimmasta mahdollisesta auktoriteetista.




Se, että kaksi kilpailevaa uskonnollista traditiota ilmoittaa oman tekstinsä olevan peräisin Jumalasta, ei vielä muodosta riittävää perustetta kummankaan väitteen totuudelle. Epistemologisesti on varsin heikko menetelmä ratkaista kiista siten, että kumpikin osapuoli antaa omalle lähteelleen korkeimman mahdollisen auktoriteettiaseman ja määrittelee samanaikaisesti vastapuolen lähteen virheelliseksi. Asetelma muuttuu suorastaan ironiseksi siinä vaiheessa, kun toisen uskonnollisen tekstin alkuperä selitetään Saatanan vaikutuksella. Tällöin hypoteettinen vastakkainen jumalallinen ilmoitus voidaan torjua vetoamalla toiseen metafyysiseen toimijaan, jonka olemassaolo pitäisi puolestaan ensin perustella. Jos Saatanan olemassaoloa ei ole itsenäisesti osoitettu, hänen käyttäminen selityksenä kilpailevan uskonnon olemassaololle ei varsinaisesti ratkaise mitään; se ainoastaan siirtää todistustaakan seuraavalle oletukselle. Lopputuloksena syntyy melko erikoinen kehä: oma pyhä teksti todistaa olevansa Jumalasta, vastapuolen teksti luokitellaan Saatanan vaikutukseksi, ja sekä Jumalan että Saatanan todellisuus otetaan samalla annettuna. Tieteellisen epistemologian näkökulmasta tällainen menettely olisi vähintäänkin ongelmallinen, koska hypoteesin keskeiset metafyysiset oletukset toimivat samalla niiden omien johtopäätösten perusteluina. On toki mahdollista uskoa Jumalaan ja Saatanaan, mutta uskominen ei itsessään muuta väitettä empiiriseksi näytöksi. Muuten päästäisiin varsin tehokkaaseen totuudenratkaisumenetelmään: oma kirja on Jumalasta, vastapuolen kirja on Saatanasta, ja kumpaakaan väitettä ei tarvitse todistaa, koska järjestelmä on jo määritellyt etukäteen, kumpi saa olla oikeassa.

Lue lisää

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.
****************
MUTTA:
Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia.
Kristilliset ääriainekset pelottelevat ihmisiä edelleen IKUISELLA helvetillä. Ja paikoissa, joissa kirjoitan he ovat laittaneet useita kymmeniä linkkejä, joissa viitataan "kadotukseen", joissa taas joku on käynyt helvetissä. Eli jopa yhdessä ketjussa on useita kymmeniä kauhutarinoita "kadotuksesta" Mutta se on subjektiivista, ei objektiivista. Jätätte näppärästi huomioimatta sen tosiasian, että myös muissa uskonnoissa on lähellä kuolemaa tapahtuneita kokemuksia, jotka ovat täsmälleen päinvastaisia kuin nuo kauhulinkit.

Enemmän objektiivisuutta. On linkkejä, joissa ihmiset tapaavat Allahin ja saavat "syntinsä anteeksi", on linkkejä, joissa jopa kristityt tapaavat Vishnun. joissa buddhalaiset tapaavat Buddhan, joissa kristitty kääntyy pois kristinuskosta kuolemanläheisen kokemuksen seurauksena, joissa kristitty kääntyy islamiin, joissa kristitty kääntyy itämaiseen filosofiaan, joissa joku muu saa tietoa jälleensyntymisestä monissa muissa kuolemanläheisessä kokemuksessa. Tällaisia tapauksia on niin paljon.

------------------------

Tämä kauhudramaturgi lisäsi eri viestiketjuihin aina muutaman viestin välein linkkejä ”kadotukseen”; miksi hän ei ota selvää, että on olemassa aivan päinvastaisia kertomuksia, mutta tietysti kaikki päinvastaiset kertomukset ovat (olemattoman) saatanan aikaansaamia, ja vain "oikeat helvetinkertomukset" ovat "totta".

-----------------------




Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

(Toinen) kauhudramaturgi kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.
Äänestä

Anonyymi00002
2026-08-16 21:12:31

Tästä syystä myöskään se, että miljardeja ihmisiä kuuluu johonkin uskontoon, ei todista kyseisen uskonnon olevan totta. Miljardien ihmisten usko osoittaa, että usko on valtavan laajalle levinnyt, mutta lukumäärä ei itsessään ratkaise väitteen totuutta. Sama pätee pienempään uskontoon: se, että vain harvat ihmiset uskovat johonkin, ei tee heidän uskomuksestaan automaattisesti väärää. Totuus ei ratkea äänestyksellä.

Mikä on sellainen peruste, jonka ihminen voi hyväksyä ilman että hänen täytyy ensin uskoa kyseiseen uskontoon? Jos kristityltä kysytään, miksi Raamattu on Jumalan sana, vastaukseksi ei vielä riitä "koska Raamattu sanoo niin". Jos muslimilta kysytään, miksi Koraani on Allahin ilmoitus, ei myöskään riitä "koska Koraani sanoo niin". Molempien pitäisi pystyä esittämään perusteita, jotka eivät jo lähtökohtaisesti oleta heidän oman pyhän kirjansa olevan totta.

Anonyymi00065 kirjoitti:

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.
****************
MUTTA:
Kuolemanraja kokemukset ovat kulttuurisidonnaisia.
Kristilliset ääriainekset pelottelevat ihmisiä edelleen IKUISELLA helvetillä. Ja paikoissa, joissa kirjoitan he ovat laittaneet useita kymmeniä linkkejä, joissa viitataan "kadotukseen", joissa taas joku on käynyt helvetissä. Eli jopa yhdessä ketjussa on useita kymmeniä kauhutarinoita "kadotuksesta" Mutta se on subjektiivista, ei objektiivista. Jätätte näppärästi huomioimatta sen tosiasian, että myös muissa uskonnoissa on lähellä kuolemaa tapahtuneita kokemuksia, jotka ovat täsmälleen päinvastaisia kuin nuo kauhulinkit.

Enemmän objektiivisuutta. On linkkejä, joissa ihmiset tapaavat Allahin ja saavat "syntinsä anteeksi", on linkkejä, joissa jopa kristityt tapaavat Vishnun. joissa buddhalaiset tapaavat Buddhan, joissa kristitty kääntyy pois kristinuskosta kuolemanläheisen kokemuksen seurauksena, joissa kristitty kääntyy islamiin, joissa kristitty kääntyy itämaiseen filosofiaan, joissa joku muu saa tietoa jälleensyntymisestä monissa muissa kuolemanläheisessä kokemuksessa. Tällaisia tapauksia on niin paljon.

------------------------

Tämä kauhudramaturgi lisäsi eri viestiketjuihin aina muutaman viestin välein linkkejä ”kadotukseen”; miksi hän ei ota selvää, että on olemassa aivan päinvastaisia kertomuksia, mutta tietysti kaikki päinvastaiset kertomukset ovat (olemattoman) saatanan aikaansaamia, ja vain "oikeat helvetinkertomukset" ovat "totta".

-----------------------




Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

(Toinen) kauhudramaturgi kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.
Äänestä

Anonyymi00002
2026-08-16 21:12:31

Tästä syystä myöskään se, että miljardeja ihmisiä kuuluu johonkin uskontoon, ei todista kyseisen uskonnon olevan totta. Miljardien ihmisten usko osoittaa, että usko on valtavan laajalle levinnyt, mutta lukumäärä ei itsessään ratkaise väitteen totuutta. Sama pätee pienempään uskontoon: se, että vain harvat ihmiset uskovat johonkin, ei tee heidän uskomuksestaan automaattisesti väärää. Totuus ei ratkea äänestyksellä.

Mikä on sellainen peruste, jonka ihminen voi hyväksyä ilman että hänen täytyy ensin uskoa kyseiseen uskontoon? Jos kristityltä kysytään, miksi Raamattu on Jumalan sana, vastaukseksi ei vielä riitä "koska Raamattu sanoo niin". Jos muslimilta kysytään, miksi Koraani on Allahin ilmoitus, ei myöskään riitä "koska Koraani sanoo niin". Molempien pitäisi pystyä esittämään perusteita, jotka eivät jo lähtökohtaisesti oleta heidän oman pyhän kirjansa olevan totta.

Lue lisää

usko siihen, että jokin on Jumalasta, ei ole sama asia kuin todiste siitä, että jokin todella on Jumalasta. Ja juuri tässä kohdassa Raamatun, Koraanin ja muiden ilmoitususkontojen välinen vertailu muuttuu kiinnostavaksi, koska silloin voidaan kysyä, millä perusteella yksi ilmoitus pitäisi asettaa toisen edelle ilman että käytetään kyseisen ilmoituksen omaa auktoriteettia sen todistamiseen.

Anonyymi00066 kirjoitti:

usko siihen, että jokin on Jumalasta, ei ole sama asia kuin todiste siitä, että jokin todella on Jumalasta. Ja juuri tässä kohdassa Raamatun, Koraanin ja muiden ilmoitususkontojen välinen vertailu muuttuu kiinnostavaksi, koska silloin voidaan kysyä, millä perusteella yksi ilmoitus pitäisi asettaa toisen edelle ilman että käytetään kyseisen ilmoituksen omaa auktoriteettia sen todistamiseen.

Lue lisää

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.

------------------

Kuolemanrajakokemuksissa ongelma on erityisen selvä
Jos kristitty kerää kymmeniä kertomuksia, joissa joku näkee helvetin, ja sanoo:
"Katso, nämä ihmiset kävivät kadotuksessa. Tämä todistaa kristillisen helvetin todellisuuden."

niin ensimmäinen kysymys kuuluu:


Mitä tapahtuu niille kertomuksille, joissa kokemuksen sisältö on aivan toinen?


Tutkimuksessa todella on dokumentoitu kulttuurien välisiä eroja kuolemanrajakokemuksissa. Esimerkiksi systemaattisessa katsauksessa on kuvattu, kuinka länsimaisissa kertomuksissa esiintyy kristilliseen ympäristöön sopivia hahmoja, kun taas thaimaalaisissa kokemuksissa esiintyy esimerkiksi aivanmuuta ja shiialaisissa aineistoissa islamilaisia uskonnollisia hahmoja. Samalla kokemuksissa on myös yhteisiä piirteitä, kuten ruumiista irtautumisen kokemuksia, tunnelimaisia kokemuksia, poikkeuksellista selkeyttä ja ykseyden tunnetta.


Toisin sanoen aineisto ei anna meille yksinkertaista kuvaa:
"Ihmiset kuolevat - kristillinen helvetti ilmestyy."


Vaan paljon monimutkaisemman kuvan:
"Ihmisillä esiintyy kuoleman läheisyydessä toistuvia kokemusrakenteita, mutta niiden uskonnollinen sisältö ja tulkinta voivat vaihdella kulttuurisesti."
Tästä ei vielä seuraa, että kuolemanrajakokemukset olisivat "vain aivojen tuottamia". Se olisi aivan toinen väite. Mutta yhtä vähän niistä seuraa, että kristillinen helvettikäsitys on todistettu.

Anonyymi00067 kirjoitti:

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.

------------------

Kuolemanrajakokemuksissa ongelma on erityisen selvä
Jos kristitty kerää kymmeniä kertomuksia, joissa joku näkee helvetin, ja sanoo:
"Katso, nämä ihmiset kävivät kadotuksessa. Tämä todistaa kristillisen helvetin todellisuuden."

niin ensimmäinen kysymys kuuluu:


Mitä tapahtuu niille kertomuksille, joissa kokemuksen sisältö on aivan toinen?


Tutkimuksessa todella on dokumentoitu kulttuurien välisiä eroja kuolemanrajakokemuksissa. Esimerkiksi systemaattisessa katsauksessa on kuvattu, kuinka länsimaisissa kertomuksissa esiintyy kristilliseen ympäristöön sopivia hahmoja, kun taas thaimaalaisissa kokemuksissa esiintyy esimerkiksi aivanmuuta ja shiialaisissa aineistoissa islamilaisia uskonnollisia hahmoja. Samalla kokemuksissa on myös yhteisiä piirteitä, kuten ruumiista irtautumisen kokemuksia, tunnelimaisia kokemuksia, poikkeuksellista selkeyttä ja ykseyden tunnetta.


Toisin sanoen aineisto ei anna meille yksinkertaista kuvaa:
"Ihmiset kuolevat - kristillinen helvetti ilmestyy."


Vaan paljon monimutkaisemman kuvan:
"Ihmisillä esiintyy kuoleman läheisyydessä toistuvia kokemusrakenteita, mutta niiden uskonnollinen sisältö ja tulkinta voivat vaihdella kulttuurisesti."
Tästä ei vielä seuraa, että kuolemanrajakokemukset olisivat "vain aivojen tuottamia". Se olisi aivan toinen väite. Mutta yhtä vähän niistä seuraa, että kristillinen helvettikäsitys on todistettu.

Lue lisää

Vaan paljon monimutkaisemman kuvan:
"Ihmisillä esiintyy kuoleman läheisyydessä toistuvia kokemusrakenteita, mutta niiden uskonnollinen sisältö ja tulkinta voivat vaihdella kulttuurisesti."
Tästä ei vielä seuraa, että kuolemanrajakokemukset olisivat "vain aivojen tuottamia". Se olisi aivan toinen väite. Mutta yhtä vähän niistä seuraa, että kristillinen helvettikäsitys on todistettu.

Ja juuri tässä "Saatana selittää kaiken" muuttuu ongelmalliseksi
Jos kristitty sanoo:
"Kristilliset helvettikokemukset ovat Jumalasta, mutta islamilaiset, hindulaiset ja buddhalaisten kokemukset ovat Saatanasta",
niin hänen täytyy pystyä antamaan riippumaton kriteeri, jolla nämä erotetaan toisistaan.
Muuten argumentti on rakenteeltaan:
Kokemus sopii kristinuskoon -Jumala aiheutti sen.
Kokemus ei sovi kristinuskoon - Saatana aiheutti sen.


Tällainen teoria on vaarallisen lähellä ei-falsifioituvaa selitystä. Kävi miten tahansa, teoria saa aina viimeisen sanan.
Jos muslimi kertoo nähneensä Allahin, voidaan sanoa "Saatana".
Jos hindu kertoo nähneensä Vishnun, "Saatana".
Jos buddhalainen kertoo aivan muunlaisen kokemuksen, "Saatana".


Jos joku kristitty näkee helvetin, "Jumala".
Mutta silloin pitäisi kysyä:
Mikä mahdollinen havainto osoittaisi kristitylle, että hänen Saatana-selityksensä on väärä?
Jos vastaus on "ei mikään", kyseessä ei enää ole kovin hyvä empiirinen selitys.

Anonyymi00068 kirjoitti:

Vaan paljon monimutkaisemman kuvan:
"Ihmisillä esiintyy kuoleman läheisyydessä toistuvia kokemusrakenteita, mutta niiden uskonnollinen sisältö ja tulkinta voivat vaihdella kulttuurisesti."
Tästä ei vielä seuraa, että kuolemanrajakokemukset olisivat "vain aivojen tuottamia". Se olisi aivan toinen väite. Mutta yhtä vähän niistä seuraa, että kristillinen helvettikäsitys on todistettu.

Ja juuri tässä "Saatana selittää kaiken" muuttuu ongelmalliseksi
Jos kristitty sanoo:
"Kristilliset helvettikokemukset ovat Jumalasta, mutta islamilaiset, hindulaiset ja buddhalaisten kokemukset ovat Saatanasta",
niin hänen täytyy pystyä antamaan riippumaton kriteeri, jolla nämä erotetaan toisistaan.
Muuten argumentti on rakenteeltaan:
Kokemus sopii kristinuskoon -Jumala aiheutti sen.
Kokemus ei sovi kristinuskoon - Saatana aiheutti sen.


Tällainen teoria on vaarallisen lähellä ei-falsifioituvaa selitystä. Kävi miten tahansa, teoria saa aina viimeisen sanan.
Jos muslimi kertoo nähneensä Allahin, voidaan sanoa "Saatana".
Jos hindu kertoo nähneensä Vishnun, "Saatana".
Jos buddhalainen kertoo aivan muunlaisen kokemuksen, "Saatana".


Jos joku kristitty näkee helvetin, "Jumala".
Mutta silloin pitäisi kysyä:
Mikä mahdollinen havainto osoittaisi kristitylle, että hänen Saatana-selityksensä on väärä?
Jos vastaus on "ei mikään", kyseessä ei enää ole kovin hyvä empiirinen selitys.

Lue lisää

Kristuitty pakkokäännyttäjä. Miksi puhut vain siitä, kun joku kääntyy kristinuskoon, mutta et siitä, että suunta on myös päinvastainen – kristinuskosta siirrytään paljon muihin uskontoihin.

Anonyymi00069 kirjoitti:

Kristuitty pakkokäännyttäjä. Miksi puhut vain siitä, kun joku kääntyy kristinuskoon, mutta et siitä, että suunta on myös päinvastainen – kristinuskosta siirrytään paljon muihin uskontoihin.

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=7EPQgOwAkgc&pp=ygUJbmRlIGFsbGFo
Islam - Tapasin Allahin(Jumalan) kuolemanläheisessä kokemuksessani (NDE) Tapaamiseni Allahin kanssa | Video Essee |


https://www.youtube.com/watch?v=TZUupVwc-Uk
Nainen kuolee näkee profeetta Muhammedin sanoman jumalallisen ilmestyksen kuolemanläheisessä kokemuksessaan


Tämä mies jätti kristinuskon kokonaan NDE kokemuksen jälkeen.

https://www.youtube.com/watch?v=Sfzj-xsHzkw&t=30s
Tämä mies kuolee, paljastaa, että JUMALA ja USKONTO EIVÄT ole sitä, mitä uskot (NDE)


https://medium.com/excommunications/twelve-reasons-why-millions-are-leaving-christianity-c5e9ab9b8937

Kaksitoista syytä, miksi miljoonat jättävät kristinuskon

I’m Glad I Left the Christian Church. But My Parents Still Don’t Know

https://www.refinery29.com/en-us/2022/09/11104166/leaving-christian-church-religion

Anonyymi00070 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=7EPQgOwAkgc&pp=ygUJbmRlIGFsbGFo
Islam - Tapasin Allahin(Jumalan) kuolemanläheisessä kokemuksessani (NDE) Tapaamiseni Allahin kanssa | Video Essee |


https://www.youtube.com/watch?v=TZUupVwc-Uk
Nainen kuolee näkee profeetta Muhammedin sanoman jumalallisen ilmestyksen kuolemanläheisessä kokemuksessaan


Tämä mies jätti kristinuskon kokonaan NDE kokemuksen jälkeen.

https://www.youtube.com/watch?v=Sfzj-xsHzkw&t=30s
Tämä mies kuolee, paljastaa, että JUMALA ja USKONTO EIVÄT ole sitä, mitä uskot (NDE)


https://medium.com/excommunications/twelve-reasons-why-millions-are-leaving-christianity-c5e9ab9b8937

Kaksitoista syytä, miksi miljoonat jättävät kristinuskon

I’m Glad I Left the Christian Church. But My Parents Still Don’t Know

https://www.refinery29.com/en-us/2022/09/11104166/leaving-christian-church-religion

Lue lisää

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.



miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?

Kuolemanrajakokemuksista (NDE, near-death experiences) kirjoitettaessa herää tärkeä kysymys siitä, miksi kokemuksia tulkitaan toisinaan hyvin yksisuuntaisesti. Jos kokemuksen jälkeen ihminen kääntyy kristinuskon puoleen, tätä voidaan pitää merkittävänä hengellisenä seurauksena ja jopa todisteena kristillisestä maailmankuvasta.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun vastaava kokemus johtaa ihmisen islamiin tai johonkin muuhun uskonnolliseen näkemykseen? Miksi näitä tapauksia käsitellään usein vähemmän tai ne jäävät kokonaan mainitsematta?

Tässä on syytä erottaa toisistaan itse kuolemanrajakokemus ja sen myöhempi uskonnollinen tulkinta. Kokemus voi olla henkilölle erittäin todellinen ja merkityksellinen, mutta sen tulkitseminen tietyn uskonnon vahvistukseksi on erillinen kysymys. Jos tutkimuksessa tai kirjallisuudessa nostetaan esiin lähinnä kristinuskoon johtaneita tapauksia, syntyy helposti vaikutelma, että NDE-kokemukset johtaisivat luonnostaan juuri kristinuskoon. Se voi kuitenkin olla valikoivan aineiston tai valikoivan esittämisen seurausta.

Siksi olisi tärkeää tarkastella myös niitä ihmisiä, joiden kuolemanrajakokemus on muuttanut heidän käsitystään islaminuskosta. Jos joku kertoo kokemuksensa jälkeen löytäneensä islamin, alkaneensa uskoa Koraaniin tai kokeneensa islamin opetukset aiempaa vakuuttavammiksi, tämä on aivan yhtä olennainen osa ilmiön kokonaiskuvaa kuin kristinuskoon kääntyminen. Muuten tutkimuksesta tai keskustelusta puuttuu keskeinen vertailukohta.

Samalla on huomattava, ettei yhden ihmisen uskonnollinen kääntyminen itsessään todista minkään tietyn uskonnon olevan objektiivisesti totta. Ihmiset tulkitsevat poikkeuksellisia kokemuksia oman kulttuurinsa, kasvatuksensa, aikaisempien uskomustensa ja käsitteistönsä kautta. Tästä syystä samaan tapaan kuvattu kokemus voi saada eri ihmisillä erilaisen uskonnollisen merkityksen.

Juuri tästä syystä aihetta pitäisi käsitellä avoimesti ja tasapuolisesti. Jos NDE-kokemuksia käytetään perusteluna kristinuskolle, pitäisi samalla kysyä: kuinka moni kokija on päätynyt islamiin, kuinka moni buddhalaisuuteen, kuinka moni johonkin muuhun uskonnolliseen tai ei-uskonnolliseen maailmankuvaan – ja kuinka moni ei ole kokenut tapahtumaa uskonnollisesti lainkaan?

Ilman tällaista vertailua vaarana on vahvistusharha: huomataan erityisesti ne tapaukset, jotka tukevat omaa ennakkokäsitystä, ja sivuutetaan ne, jotka haastavat sen. Todella analyyttinen tarkastelu ei siis kysy ainoastaan, löytyykö NDE-kokemuksia, joiden seurauksena ihminen kääntyy kristinuskoon. Sen pitäisi kysyä myös, millaisia uskonnollisia seurauksia kokemuksilla kaiken kaikkiaan on ja miksi ne vaihtelevat ihmisestä toiseen.

Jos keskustelun tavoitteena on ymmärtää kuolemanrajakokemuksia eikä vain käyttää niitä tietyn uskonnon puolesta argumenttina, myös islamiin johtaneet kokemukset on otettava vakavasti mukaan.

Anonyymi00071 kirjoitti:

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.



miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?

Kuolemanrajakokemuksista (NDE, near-death experiences) kirjoitettaessa herää tärkeä kysymys siitä, miksi kokemuksia tulkitaan toisinaan hyvin yksisuuntaisesti. Jos kokemuksen jälkeen ihminen kääntyy kristinuskon puoleen, tätä voidaan pitää merkittävänä hengellisenä seurauksena ja jopa todisteena kristillisestä maailmankuvasta.

Mutta mitä tapahtuu silloin, kun vastaava kokemus johtaa ihmisen islamiin tai johonkin muuhun uskonnolliseen näkemykseen? Miksi näitä tapauksia käsitellään usein vähemmän tai ne jäävät kokonaan mainitsematta?

Tässä on syytä erottaa toisistaan itse kuolemanrajakokemus ja sen myöhempi uskonnollinen tulkinta. Kokemus voi olla henkilölle erittäin todellinen ja merkityksellinen, mutta sen tulkitseminen tietyn uskonnon vahvistukseksi on erillinen kysymys. Jos tutkimuksessa tai kirjallisuudessa nostetaan esiin lähinnä kristinuskoon johtaneita tapauksia, syntyy helposti vaikutelma, että NDE-kokemukset johtaisivat luonnostaan juuri kristinuskoon. Se voi kuitenkin olla valikoivan aineiston tai valikoivan esittämisen seurausta.

Siksi olisi tärkeää tarkastella myös niitä ihmisiä, joiden kuolemanrajakokemus on muuttanut heidän käsitystään islaminuskosta. Jos joku kertoo kokemuksensa jälkeen löytäneensä islamin, alkaneensa uskoa Koraaniin tai kokeneensa islamin opetukset aiempaa vakuuttavammiksi, tämä on aivan yhtä olennainen osa ilmiön kokonaiskuvaa kuin kristinuskoon kääntyminen. Muuten tutkimuksesta tai keskustelusta puuttuu keskeinen vertailukohta.

Samalla on huomattava, ettei yhden ihmisen uskonnollinen kääntyminen itsessään todista minkään tietyn uskonnon olevan objektiivisesti totta. Ihmiset tulkitsevat poikkeuksellisia kokemuksia oman kulttuurinsa, kasvatuksensa, aikaisempien uskomustensa ja käsitteistönsä kautta. Tästä syystä samaan tapaan kuvattu kokemus voi saada eri ihmisillä erilaisen uskonnollisen merkityksen.

Juuri tästä syystä aihetta pitäisi käsitellä avoimesti ja tasapuolisesti. Jos NDE-kokemuksia käytetään perusteluna kristinuskolle, pitäisi samalla kysyä: kuinka moni kokija on päätynyt islamiin, kuinka moni buddhalaisuuteen, kuinka moni johonkin muuhun uskonnolliseen tai ei-uskonnolliseen maailmankuvaan – ja kuinka moni ei ole kokenut tapahtumaa uskonnollisesti lainkaan?

Ilman tällaista vertailua vaarana on vahvistusharha: huomataan erityisesti ne tapaukset, jotka tukevat omaa ennakkokäsitystä, ja sivuutetaan ne, jotka haastavat sen. Todella analyyttinen tarkastelu ei siis kysy ainoastaan, löytyykö NDE-kokemuksia, joiden seurauksena ihminen kääntyy kristinuskoon. Sen pitäisi kysyä myös, millaisia uskonnollisia seurauksia kokemuksilla kaiken kaikkiaan on ja miksi ne vaihtelevat ihmisestä toiseen.

Jos keskustelun tavoitteena on ymmärtää kuolemanrajakokemuksia eikä vain käyttää niitä tietyn uskonnon puolesta argumenttina, myös islamiin johtaneet kokemukset on otettava vakavasti mukaan.

Lue lisää

miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?

Siksi olisi erityisen tärkeää tarkastella niitä ihmisiä, joiden kuolemanrajakokemus on johtanut islamin löytämiseen tai vahvistanut heidän uskoaan islamiin. Tässä kohtaa kysymys ei ole vain siitä, löytyykö yksittäisiä kertomuksia muslimien kuolemanrajakokemuksista. Paljon olennaisempaa on kysyä, mitä tapahtuu silloin, kun ihminen itse tulkitsee kokemuksensa islamilaisessa viitekehyksessä – ja miksi tällaiset kertomukset jäävät länsimaisessa NDE-keskustelussa helposti vähemmälle huomiolle.

Anonyymi00072 kirjoitti:

miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?

Siksi olisi erityisen tärkeää tarkastella niitä ihmisiä, joiden kuolemanrajakokemus on johtanut islamin löytämiseen tai vahvistanut heidän uskoaan islamiin. Tässä kohtaa kysymys ei ole vain siitä, löytyykö yksittäisiä kertomuksia muslimien kuolemanrajakokemuksista. Paljon olennaisempaa on kysyä, mitä tapahtuu silloin, kun ihminen itse tulkitsee kokemuksensa islamilaisessa viitekehyksessä – ja miksi tällaiset kertomukset jäävät länsimaisessa NDE-keskustelussa helposti vähemmälle huomiolle.

Lue lisää

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.



miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?



Jos kristinuskoon kääntynyt ihminen kertoo, että kuolemanrajakokemus sai hänet uskomaan Jumalaan, kuolemanjälkeiseen elämään tai Jeesukseen, kertomusta voidaan helposti käyttää argumenttina kristinuskon puolesta. Tällöin on kuitenkin esitettävä symmetrinen kysymys: mitä pitäisi päätellä tapauksesta, jossa muslimi kertoo vastaavan kokemuksen vahvistaneen hänen uskoaan Allahiin, tuonpuoleiseen ja islamilaiseen käsitykseen kuolemanjälkeisestä elämästä? Entä jos ihminen, joka ei aikaisemmin ollut uskonnollinen, alkaa kokemuksensa jälkeen etsiä islamia ja päätyy lopulta muslimiksi?



Jos ensimmäistä tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta jälkimmäinen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että islamilaiseen tulkintaan johtava NDE todistaisi islamin olevan totta. Sama pätee kristinuskoon. Yksittäinen kokemus voi olla kokijalle erittäin vakuuttava, mutta kokemuksen vakuuttavuus ja sen metafyysisen tulkinnan totuus ovat kaksi eri kysymystä. Ihminen voi aidosti kokea tavanneensa Jeesuksen, enkelin, kuolleen läheisen, Jumalan tai jonkin sanoinkuvaamattoman läsnäolon. Tämän jälkeen hän joutuu kuitenkin tulkitsemaan, mitä kokemus merkitsee.

Anonyymi00073 kirjoitti:

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.



miksi et ota selvää ihan päinvastaisista kuolemanrajakokemuksista?



Jos kristinuskoon kääntynyt ihminen kertoo, että kuolemanrajakokemus sai hänet uskomaan Jumalaan, kuolemanjälkeiseen elämään tai Jeesukseen, kertomusta voidaan helposti käyttää argumenttina kristinuskon puolesta. Tällöin on kuitenkin esitettävä symmetrinen kysymys: mitä pitäisi päätellä tapauksesta, jossa muslimi kertoo vastaavan kokemuksen vahvistaneen hänen uskoaan Allahiin, tuonpuoleiseen ja islamilaiseen käsitykseen kuolemanjälkeisestä elämästä? Entä jos ihminen, joka ei aikaisemmin ollut uskonnollinen, alkaa kokemuksensa jälkeen etsiä islamia ja päätyy lopulta muslimiksi?



Jos ensimmäistä tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta jälkimmäinen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että islamilaiseen tulkintaan johtava NDE todistaisi islamin olevan totta. Sama pätee kristinuskoon. Yksittäinen kokemus voi olla kokijalle erittäin vakuuttava, mutta kokemuksen vakuuttavuus ja sen metafyysisen tulkinnan totuus ovat kaksi eri kysymystä. Ihminen voi aidosti kokea tavanneensa Jeesuksen, enkelin, kuolleen läheisen, Jumalan tai jonkin sanoinkuvaamattoman läsnäolon. Tämän jälkeen hän joutuu kuitenkin tulkitsemaan, mitä kokemus merkitsee.

Lue lisää

Jos ensimmäistä tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta jälkimmäinen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että islamilaiseen tulkintaan johtava NDE todistaisi islamin olevan totta. Sama pätee kristinuskoon. Yksittäinen kokemus voi olla kokijalle erittäin vakuuttava, mutta kokemuksen vakuuttavuus ja sen metafyysisen tulkinnan totuus ovat kaksi eri kysymystä. Ihminen voi aidosti kokea tavanneensa Jeesuksen, enkelin, kuolleen läheisen, Jumalan tai jonkin sanoinkuvaamattoman läsnäolon. Tämän jälkeen hän joutuu kuitenkin tulkitsemaan, mitä kokemus merkitsee.

Anonyymi00074 kirjoitti:

Jos ensimmäistä tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta jälkimmäinen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että islamilaiseen tulkintaan johtava NDE todistaisi islamin olevan totta. Sama pätee kristinuskoon. Yksittäinen kokemus voi olla kokijalle erittäin vakuuttava, mutta kokemuksen vakuuttavuus ja sen metafyysisen tulkinnan totuus ovat kaksi eri kysymystä. Ihminen voi aidosti kokea tavanneensa Jeesuksen, enkelin, kuolleen läheisen, Jumalan tai jonkin sanoinkuvaamattoman läsnäolon. Tämän jälkeen hän joutuu kuitenkin tulkitsemaan, mitä kokemus merkitsee.

Lue lisää

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.

Jos kristinuskoon kääntymisen tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta islamiin kääntyminen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.


Siksi kysymys pitäisi muotoilla uudelleen. Ei pitäisi kysyä vain: ”Johtaako kuolemanrajakokemus ihmisen kristinuskoon?” Vaan: ”Miten kuolemanrajakokemus muuttaa ihmisen uskonnollista maailmankuvaa, ja miksi muutos saa eri ihmisillä erilaisia uskonnollisia muotoja?”
Tällainen kysymyksenasettelu avaa myös paljon kiinnostavamman vertailun. Kristitty saattaa tulkita valon Jeesuksen läsnäoloksi. Muslimi saattaa ymmärtää kokemuksen Allahin läheisyyden, tuonpuoleisuuden tai islamilaisen kuolemanjälkeisen todellisuuden kautta.

Tämän vuoksi islamiin johtaneet NDE-kokemukset ovat tärkeä vertailukohta myös silloin, kun tutkimuksen tavoitteena on arvioida kristillisiä tulkintoja.

Jos NDE olisi itsessään yksiselitteinen viesti nimenomaan kristillisestä Jumalasta, pitäisi pystyä selittämään, miksi ihmiset eri uskonnollisissa ympäristöissä kokevat ja tulkitsevat vastaavia ilmiöitä eri tavoin.

Anonyymi00075 kirjoitti:

HEI SINÄ IHMISEN KUVATUS SINUT ON TUTKITTU JA KIRJOITUKSESI ON LUETTU LÄPI ENKÄ SANO ENÄÄ MUUTA KUIN ETTÄ SINÄ LIHALLINEN IHMINEN MENET KADOTUKSEEN. ...

Alatyylinen katukieli jatkuu vielä pitkään....

Sen jälkeen kristitty antoi linkin "kadotukseen":

TERVEISIN JUMALAN SANA.. ALLEKIRJOITUS: JEESUS KRISTUS.

Jos kristinuskoon kääntymisen tapausta pidetään uskonnollisesti merkityksellisenä, mutta islamiin kääntyminen jätetään mainitsematta, analyysi ei enää ole neutraali. Silloin ei tutkita ensisijaisesti sitä, mitä kuolemanrajakokemukset tekevät ihmisille, vaan sitä, miten tietty uskonnollinen maailmankuva pystyy käyttämään valikoituja kokemuksia oman totuusväitteensä tukena.


Siksi kysymys pitäisi muotoilla uudelleen. Ei pitäisi kysyä vain: ”Johtaako kuolemanrajakokemus ihmisen kristinuskoon?” Vaan: ”Miten kuolemanrajakokemus muuttaa ihmisen uskonnollista maailmankuvaa, ja miksi muutos saa eri ihmisillä erilaisia uskonnollisia muotoja?”
Tällainen kysymyksenasettelu avaa myös paljon kiinnostavamman vertailun. Kristitty saattaa tulkita valon Jeesuksen läsnäoloksi. Muslimi saattaa ymmärtää kokemuksen Allahin läheisyyden, tuonpuoleisuuden tai islamilaisen kuolemanjälkeisen todellisuuden kautta.

Tämän vuoksi islamiin johtaneet NDE-kokemukset ovat tärkeä vertailukohta myös silloin, kun tutkimuksen tavoitteena on arvioida kristillisiä tulkintoja.

Jos NDE olisi itsessään yksiselitteinen viesti nimenomaan kristillisestä Jumalasta, pitäisi pystyä selittämään, miksi ihmiset eri uskonnollisissa ympäristöissä kokevat ja tulkitsevat vastaavia ilmiöitä eri tavoin.

Lue lisää

https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg

https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

Anonyymi00076 kirjoitti:

https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg

https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

Lue lisää

https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Uskoon käännyttäjien linkkejä ei avata.
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg

Anonyymi00077 kirjoitti:

https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg
Uskoon käännyttäjien linkkejä ei avata.
https://www.nwpastorate.org.uk/wp-content/uploads/2021/06/fanatic.jpg

Lue lisää

Raamattu, joka sinulla on kotona tai taskussasi, on sensuroitu. Raamatusta, jonka omistat, on poistettu jakeita ja kokonaisia kirjoja.

Raamattuun, jonka tunnet, ON LISÄTTY YLIMÄÄRÄISTÄ SISÄLTÖÄ!


Monet Jeesukseen viittaavat profetiat on MUUTETTU TAI POISTETTU. Riippumatta siitä, kuinka kauan olet ollut kristitty, et todennäköisesti ole koskaan ajatellut, että Raamattusi on sensuroitu – mutta niin on tapahtunut.


https://www.rivalnations.org/censored-bible/

Anonyymi00078 kirjoitti:

Raamattu, joka sinulla on kotona tai taskussasi, on sensuroitu. Raamatusta, jonka omistat, on poistettu jakeita ja kokonaisia kirjoja.

Raamattuun, jonka tunnet, ON LISÄTTY YLIMÄÄRÄISTÄ SISÄLTÖÄ!


Monet Jeesukseen viittaavat profetiat on MUUTETTU TAI POISTETTU. Riippumatta siitä, kuinka kauan olet ollut kristitty, et todennäköisesti ole koskaan ajatellut, että Raamattusi on sensuroitu – mutta niin on tapahtunut.


https://www.rivalnations.org/censored-bible/

Lue lisää

Tämä on kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta, jossa Konstantinus hallitsee edessä kuninkaana, ja yksi papeista neuvottelee hänen kanssaan. Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken sellaisen tiedon, joka puhui hengellisyydestä ja jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat kaikki viittaukset sieluun, sielun jälleensyntymiseen useiden elämien aikana. Kaikki tämä poistettiin kanonisista kirjoituksista.
Heitä vartioivat siellä roomalaiset centurionit, ja hän sanoi: "Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."


https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

"Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."

Anonyymi00079 kirjoitti:

Tämä on kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta, jossa Konstantinus hallitsee edessä kuninkaana, ja yksi papeista neuvottelee hänen kanssaan. Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken sellaisen tiedon, joka puhui hengellisyydestä ja jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat kaikki viittaukset sieluun, sielun jälleensyntymiseen useiden elämien aikana. Kaikki tämä poistettiin kanonisista kirjoituksista.
Heitä vartioivat siellä roomalaiset centurionit, ja hän sanoi: "Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."


https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

"Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.

Anonyymi00080 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=io5oO2UDYWM

https://www.youtube.com/watch?v=O8BHzcBi5mc

Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.

Lue lisää

Gospel of Thomas (täydellinen teksti)

https://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html

Tämä on tärkein:

sisältää 114 Jeesuksen lausetta (logionia)
ei tarinaa, pelkkää opetusta
hyvin “sisäiseen oivallukseen” keskittyvä

Esimerkkejä suoraan tekstistä:

“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”

“When you know yourselves, then you will be known…”

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”


Gospel of Philip

https://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

Tässä Jeesuksen sanat ovat enemmän hajautettuina opetuksiin.

Keskeisiä kohtia:

“Truth did not come into the world naked, but it came in types and images.”

“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”

Gospel of Mary
https://www.gnosis.org/library/marygosp.htm

Tässä Jeesus opettaa erityisesti:

sisäistä näkemistä
pelon ylittämistä
sielun vapautumista

Esimerkki:

“Where the mind is, there is the treasure.”


http://www.gnosis.org/library/marygosp.htm

The Gospel of Mary is found in the Berlin Gnostic Codex (Papyrus Berolinensis 8502). This very important and well-preserved codex was discovered in the late-nineteenth century somewhere near Akhmim in upper Egypt. It was purchased in Cairo in 1896 by a German scholar, Dr. Carl Reinhardt, and then taken to Berlin.

The codex (as these ancient books are called) was probably copied and bound in the late fourth or early fifth century. It contains Coptic translations of three very important early Christian Gnostic texts: the Gospel of Mary, the Apocryphon of John, and the Sophia of Jesus Christ. The texts themselves date to the second century and were originally authored in Greek.
http://www.gnosis.org/library/marygos
The Gospel According to Mary Magdalene
Archive | Library | Bookstore | Index | Web Lectures | Ecclesia Gnostica | Gnostic Society




http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

The Nag Hammadi Library

The Gospel of Philip
Translated by Wesley W. Isenberg


A Hebrew makes another Hebrew, and such a person is called "proselyte". But a proselyte does not make another proselyte. [...] just as they [...] and make others like themselves, while others simply exist.

The slave seeks only to be free, but he does not hope to acquire the estate of his master. But the son is not only a son but lays claim to the inheritance of the father. Those who are heirs to the dead are themselves dead, and they inherit the dead. Those who are heirs to what is living are alive, and they are heirs to both what is living and the dead. The dead are heirs to nothing. For how can he who is dead inherit? If he who is dead inherits what is living he will not die, but he who is dead will live even more.

A Gentile does not die, for he has never lived in order that he may die. He who has believed in the truth has found life, and this one is in danger of dying, for he is alive. Since Christ came, the world has been created, the cities adorned, the dead carried out. When we were Hebrews, we were orphans and had only our mother, but when we became Christians, we had both father and mother.
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html


http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

The Nag Hammadi Library

The Gospel of Philip
Translated by Wesley W. Isenberg


A Hebrew makes another Hebrew, and such a person is called "proselyte". But a proselyte does not make another proselyte. [...] just as they [...] and make others like themselves, while others simply exist.

The slave seeks only to be free, but he does not hope to acquire the estate of his master. But the son is not only a son but lays claim to the inheritance of the father. Those who are heirs to the dead are themselves dead, and they inherit the dead. Those who are heirs to what is living are alive, and they are heirs to both what is living and the dead. The dead are heirs to nothing. For how can he who is dead inherit? If he who is dead inherits what is living he will not die, but he who is dead will live even more.

A Gentile does not die, for he has never lived in order that he may die. He who has believed in the truth has found life, and this one is in danger of dying, for he is alive. Since Christ came, the world has been created, the cities adorned, the dead carried out. When we were Hebrews, we were orphans and had only our mother, but when we became Christians, we had both father and mother.
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

Anonyymi00081 kirjoitti:

Gospel of Thomas (täydellinen teksti)

https://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html

Tämä on tärkein:

sisältää 114 Jeesuksen lausetta (logionia)
ei tarinaa, pelkkää opetusta
hyvin “sisäiseen oivallukseen” keskittyvä

Esimerkkejä suoraan tekstistä:

“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”

“When you know yourselves, then you will be known…”

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”


Gospel of Philip

https://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

Tässä Jeesuksen sanat ovat enemmän hajautettuina opetuksiin.

Keskeisiä kohtia:

“Truth did not come into the world naked, but it came in types and images.”

“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”

Gospel of Mary
https://www.gnosis.org/library/marygosp.htm

Tässä Jeesus opettaa erityisesti:

sisäistä näkemistä
pelon ylittämistä
sielun vapautumista

Esimerkki:

“Where the mind is, there is the treasure.”


http://www.gnosis.org/library/marygosp.htm

The Gospel of Mary is found in the Berlin Gnostic Codex (Papyrus Berolinensis 8502). This very important and well-preserved codex was discovered in the late-nineteenth century somewhere near Akhmim in upper Egypt. It was purchased in Cairo in 1896 by a German scholar, Dr. Carl Reinhardt, and then taken to Berlin.

The codex (as these ancient books are called) was probably copied and bound in the late fourth or early fifth century. It contains Coptic translations of three very important early Christian Gnostic texts: the Gospel of Mary, the Apocryphon of John, and the Sophia of Jesus Christ. The texts themselves date to the second century and were originally authored in Greek.
http://www.gnosis.org/library/marygos
The Gospel According to Mary Magdalene
Archive | Library | Bookstore | Index | Web Lectures | Ecclesia Gnostica | Gnostic Society




http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

The Nag Hammadi Library

The Gospel of Philip
Translated by Wesley W. Isenberg


A Hebrew makes another Hebrew, and such a person is called "proselyte". But a proselyte does not make another proselyte. [...] just as they [...] and make others like themselves, while others simply exist.

The slave seeks only to be free, but he does not hope to acquire the estate of his master. But the son is not only a son but lays claim to the inheritance of the father. Those who are heirs to the dead are themselves dead, and they inherit the dead. Those who are heirs to what is living are alive, and they are heirs to both what is living and the dead. The dead are heirs to nothing. For how can he who is dead inherit? If he who is dead inherits what is living he will not die, but he who is dead will live even more.

A Gentile does not die, for he has never lived in order that he may die. He who has believed in the truth has found life, and this one is in danger of dying, for he is alive. Since Christ came, the world has been created, the cities adorned, the dead carried out. When we were Hebrews, we were orphans and had only our mother, but when we became Christians, we had both father and mother.
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html


http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

The Nag Hammadi Library

The Gospel of Philip
Translated by Wesley W. Isenberg


A Hebrew makes another Hebrew, and such a person is called "proselyte". But a proselyte does not make another proselyte. [...] just as they [...] and make others like themselves, while others simply exist.

The slave seeks only to be free, but he does not hope to acquire the estate of his master. But the son is not only a son but lays claim to the inheritance of the father. Those who are heirs to the dead are themselves dead, and they inherit the dead. Those who are heirs to what is living are alive, and they are heirs to both what is living and the dead. The dead are heirs to nothing. For how can he who is dead inherit? If he who is dead inherits what is living he will not die, but he who is dead will live even more.

A Gentile does not die, for he has never lived in order that he may die. He who has believed in the truth has found life, and this one is in danger of dying, for he is alive. Since Christ came, the world has been created, the cities adorned, the dead carried out. When we were Hebrews, we were orphans and had only our mother, but when we became Christians, we had both father and mother.
http://www.gnosis.org/naghamm/gop.html

Lue lisää

Tämän uuden uskonnon puitteissa ei saanut edes ajatella, ettei kuolema olisi tietoisuuden loppu tai vain tämän maailman elämän päättyminen, jonka jälkeen voisi palata tänne uudelleen, vaan että siirtyisi heti johonkin muuhun tuonpuoleiseen, koska he halusivat ajatuksen, että elämä on yksi ainoa mahdollisuus. He eivät halunneet ajatuksen säilyvän, että voisimme oppia asioita ja saada kokemuksia useiden elämien aikana fyysisessä maailmassa.

Anonyymi00082 kirjoitti:

Tämän uuden uskonnon puitteissa ei saanut edes ajatella, ettei kuolema olisi tietoisuuden loppu tai vain tämän maailman elämän päättyminen, jonka jälkeen voisi palata tänne uudelleen, vaan että siirtyisi heti johonkin muuhun tuonpuoleiseen, koska he halusivat ajatuksen, että elämä on yksi ainoa mahdollisuus. He eivät halunneet ajatuksen säilyvän, että voisimme oppia asioita ja saada kokemuksia useiden elämien aikana fyysisessä maailmassa.

Lue lisää

Kaikkein tuhoisin muutos ei kuitenkaan ollut pelkkä kirjoitusten poistaminen, vaan uusien, hänen mielestään täysin virheellisten kohtien lisääminen lopulliseen Raamatun kaanoniin.

http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
The Nag Hammadi Library

http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html

Anonyymi00085 kirjoitti:

http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html
The Nag Hammadi Library

http://www.gnosis.org/naghamm/gosthom.html

Lue lisää

Jeesuksen opetusten yhteys "idän saatanallisiin oppeihin"

Tuomaan evankeliumi (Logion 3)

“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”

Vedanta: Brahman ei ole kaukana, se on sekä sisäistä tietoisuutta että koko maailman olemus. Jumalallinen ei ole erillinen, vaan kaikkea läpäisevä.

Tuomaan evankeliumi (Logion 70)

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”

Vedanta: Vapautuminen ei ole ulkoinen tapahtuma, vaan oivallus Atmanin (todellisen minän) olemassaolosta. Totuus on jo sinussa, se täytyy vain nähdä.

Tuomaan evankeliumi (Logion 1)

“And he said, ‘Whoever discovers the interpretation of these sayings will not taste death.’”

Vedanta: Kun ihminen ymmärtää oman todellisen olemuksensa, hän ei enää “kuole” tietämättömyyteen; tietoisuus jatkuu ajattomana.

Filippuksen evankeliumi

“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”

Vedanta: Avidya (tietämättömyys) pitää ihmisen sidottuna maya-maailmaan. Vapaus tulee gnosis-tyyppisen ymmärryksen kautta — oivalluksesta todellisesta olemuksesta.

Maria Magdaleenan evankeliumi

“Where the mind is, there is the treasure.”

Vedanta: Mieli/tietoisuus määrää kokemuksen. Jos mieli on kiinnittynyt Atmanin oivallukseen, silloin on aito aarre, sisäinen valo.

Tuomaan evankeliumi (Logion 22)

“When you make the two one… then you will enter the kingdom.”

Vedanta: Dualismi (minä ja maailma, sisäinen ja ulkoinen) hälvenee, ja tietoisuus kokee ykseyden — advaita.

Anonyymi00086 kirjoitti:

Jeesuksen opetusten yhteys "idän saatanallisiin oppeihin"

Tuomaan evankeliumi (Logion 3)

“The kingdom is inside of you and it is outside of you.”

Vedanta: Brahman ei ole kaukana, se on sekä sisäistä tietoisuutta että koko maailman olemus. Jumalallinen ei ole erillinen, vaan kaikkea läpäisevä.

Tuomaan evankeliumi (Logion 70)

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you.”

Vedanta: Vapautuminen ei ole ulkoinen tapahtuma, vaan oivallus Atmanin (todellisen minän) olemassaolosta. Totuus on jo sinussa, se täytyy vain nähdä.

Tuomaan evankeliumi (Logion 1)

“And he said, ‘Whoever discovers the interpretation of these sayings will not taste death.’”

Vedanta: Kun ihminen ymmärtää oman todellisen olemuksensa, hän ei enää “kuole” tietämättömyyteen; tietoisuus jatkuu ajattomana.

Filippuksen evankeliumi

“Ignorance is slavery. Knowledge is freedom.”

Vedanta: Avidya (tietämättömyys) pitää ihmisen sidottuna maya-maailmaan. Vapaus tulee gnosis-tyyppisen ymmärryksen kautta — oivalluksesta todellisesta olemuksesta.

Maria Magdaleenan evankeliumi

“Where the mind is, there is the treasure.”

Vedanta: Mieli/tietoisuus määrää kokemuksen. Jos mieli on kiinnittynyt Atmanin oivallukseen, silloin on aito aarre, sisäinen valo.

Tuomaan evankeliumi (Logion 22)

“When you make the two one… then you will enter the kingdom.”

Vedanta: Dualismi (minä ja maailma, sisäinen ja ulkoinen) hälvenee, ja tietoisuus kokee ykseyden — advaita.

Lue lisää

Jeesuksen opetusten yhteys "idän saatanallisiin oppeihin"

Apokryfiset evankeliumit ja Vedanta puhuvat eri kielellä, mutta sanoma kulkee samaa polkua: katso sisään, näe todellinen olemuksesi, ja vapaus seuraa.

Tässä oli vain muutamia, etsikää itse lisää.

Anonyymi00087 kirjoitti:

Jeesuksen opetusten yhteys "idän saatanallisiin oppeihin"

Apokryfiset evankeliumit ja Vedanta puhuvat eri kielellä, mutta sanoma kulkee samaa polkua: katso sisään, näe todellinen olemuksesi, ja vapaus seuraa.

Tässä oli vain muutamia, etsikää itse lisää.

Lue lisää

Jos tarkastellaan vain Jeesuksen sanoja apokryfien kautta, monet kohdat korostavat:
sisäistä heräämistä
totuuden tunnistamista itsessä
dualismin ylittämistä (minä vs. maailma)
Tämä on ei-persoonallista / impersonalistista, koska fokus ei ole ulkoisessa Jumalassa vaan sisäisessä perimmäisessä todellisuudessa.
Piilota

Pelon ja tuomion puute

Kanoniset evankeliumit, erityisesti Matteus ja Johanneksen evankeliumi, sisältävät monia kohtia, joissa tuomiota, helvettiä ja kadotusta käytetään opettamisen välineinä. Esimerkiksi Matteus 25:41 kuvaa kadotetun joutumista ikuiseen tuleen.

Apokryfiset tekstit puolestaan:

Keskittyvät sisäiseen kasvuun ja itsen löytämiseen, eivät ulkoiseen rangaistukseen.

Logionit, kuten Tuomaan evankeliumin:

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you,”
korostavat vapautumista oivalluksen kautta, ei pelon avulla.

Pelko ei ole motivaattori, vaan ymmärrys ja myötätunto ovat.

Anonyymi00088 kirjoitti:

Jos tarkastellaan vain Jeesuksen sanoja apokryfien kautta, monet kohdat korostavat:
sisäistä heräämistä
totuuden tunnistamista itsessä
dualismin ylittämistä (minä vs. maailma)
Tämä on ei-persoonallista / impersonalistista, koska fokus ei ole ulkoisessa Jumalassa vaan sisäisessä perimmäisessä todellisuudessa.
Piilota

Pelon ja tuomion puute

Kanoniset evankeliumit, erityisesti Matteus ja Johanneksen evankeliumi, sisältävät monia kohtia, joissa tuomiota, helvettiä ja kadotusta käytetään opettamisen välineinä. Esimerkiksi Matteus 25:41 kuvaa kadotetun joutumista ikuiseen tuleen.

Apokryfiset tekstit puolestaan:

Keskittyvät sisäiseen kasvuun ja itsen löytämiseen, eivät ulkoiseen rangaistukseen.

Logionit, kuten Tuomaan evankeliumin:

“If you bring forth what is within you, what you bring forth will save you,”
korostavat vapautumista oivalluksen kautta, ei pelon avulla.

Pelko ei ole motivaattori, vaan ymmärrys ja myötätunto ovat.

Lue lisää

Pelon ja tuomion puute

Lempeys ja sisäistyminen
Tekstit kutsuvat lukijaa kääntymään sisäänpäin, löytämään “sisäisen valtakunnan”.

Lempeys ilmenee siinä, että opetus ei uhkaa tai syyllistä, vaan rohkaisee:

“When you find yourselves, then you will be known, and you will realize that you are children of the living Father.”
Tämä on kannustava muistutus, että perimmäinen totuus ja rakkaus ovat jo läsnä.


Myötätunto keskiössä
Monet logionit painottavat rakkauden ja myötätunnon harjoittamista muiden ihmisten ja maailman suuntaan.
Tämä on sisäisesti motivoitu: myötätunto syntyy oivalluksesta oman sisäisen valon ja yhteyden kautta kaikkeen elämään.
Ei siis tarvita pelkoa rangaistuksesta, jotta opetus tehoaisi.


Jeesuksen alkuperäinen sanoma saattoi olla enemmän sisäistä ja universaalia, kuin myöhemmät kirkolliset tulkinnat.
Ne yhdistävät opetuksen rakkaudesta ja valaistumisesta tavalla, joka tekee niistä yhdenmukaisia idän filosofioiden, kuten Advaita Vedantan, kanssa: vapautuminen ja hyväntahtoisuus tulevat oivalluksesta, ei pelosta.

Anonyymi00089 kirjoitti:

Pelon ja tuomion puute

Lempeys ja sisäistyminen
Tekstit kutsuvat lukijaa kääntymään sisäänpäin, löytämään “sisäisen valtakunnan”.

Lempeys ilmenee siinä, että opetus ei uhkaa tai syyllistä, vaan rohkaisee:

“When you find yourselves, then you will be known, and you will realize that you are children of the living Father.”
Tämä on kannustava muistutus, että perimmäinen totuus ja rakkaus ovat jo läsnä.


Myötätunto keskiössä
Monet logionit painottavat rakkauden ja myötätunnon harjoittamista muiden ihmisten ja maailman suuntaan.
Tämä on sisäisesti motivoitu: myötätunto syntyy oivalluksesta oman sisäisen valon ja yhteyden kautta kaikkeen elämään.
Ei siis tarvita pelkoa rangaistuksesta, jotta opetus tehoaisi.


Jeesuksen alkuperäinen sanoma saattoi olla enemmän sisäistä ja universaalia, kuin myöhemmät kirkolliset tulkinnat.
Ne yhdistävät opetuksen rakkaudesta ja valaistumisesta tavalla, joka tekee niistä yhdenmukaisia idän filosofioiden, kuten Advaita Vedantan, kanssa: vapautuminen ja hyväntahtoisuus tulevat oivalluksesta, ei pelosta.

Lue lisää

Apokryfiset evankeliumit eivät ole dogmaattisia, ja ne eroavat merkittävästi kanonisista evankeliumeista siinä, miten opetukset on esitetty.


Dogman puute
Kanoniset evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) sisältävät paljon teologisia tulkintoja ja kirkon opillista muokkausta:
Jeesus Jumalan Poikana
Ristiinnaulitseminen pelastuksen välineenä
Tuleva tuomio ja helvetti
Apokryfiset evankeliumit, kuten Tuomaan, Filippuksen ja Maria Magdaleenan evankeliumi, eivät korosta tällaisia dogmaattisia rakenteita.



Tuomaan evankeliumi

“Jos teidän johtajanne sanovat: ‘Valtakunta on taivaassa’, silloin taivaan linnut ovat teitä edellä… Pikemminkin valtakunta on teidän sisällänne.”

“Kun tunnette itsenne, silloin teidät tunnetaan, ja ymmärrätte olevanne elävän Isän lapsia. Mutta jos ette tunne itseänne, elätte köyhyydessä.”

“Autuas on se, joka on ollut ennen kuin hän syntyi.”

“Joka on löytänyt maailman ja tullut rikkaaksi, hän luopukoon maailmasta.”

“Monet seisovat oven edessä, mutta yksin ne, jotka ovat yksinkertaisia, pääsevät häähuoneeseen.”

“Jos ette paastoa maailmasta, ette löydä valtakuntaa.”

“Se, joka juo minun suustani, tulee kaltaisekseni; minä itse tulen häneksi.”

Näissä näkyy vahvasti:

irrottautuminen maailmasta
sisäinen muutos
identiteetin muuntuminen


Se, joka juo minun suustani, tulee kaltaisekseni” - tämä on ehkä kaikkein voimakkain: ei vain seuraamista, vaan muuttumista.
Ei ulkoinen usko, vaan sisäinen muodonmuutos.

“Luopukaa maailmasta” - ei välttämättä tarkoita elämän hylkäämistä, vaan vapautumista illuusioista, aivan kuten buddhalaisuus opettaa irti päästämistä kiintymyksistä.

“Kun tunnette itsenne…”- tässä kuuluu sama kaiku kuin vedanta-opissa: todellinen minä ei ole pinnallinen persoona, vaan jotain syvempää, joka yhdistyy kaikkeen.

Anonyymi00090 kirjoitti:

Apokryfiset evankeliumit eivät ole dogmaattisia, ja ne eroavat merkittävästi kanonisista evankeliumeista siinä, miten opetukset on esitetty.


Dogman puute
Kanoniset evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) sisältävät paljon teologisia tulkintoja ja kirkon opillista muokkausta:
Jeesus Jumalan Poikana
Ristiinnaulitseminen pelastuksen välineenä
Tuleva tuomio ja helvetti
Apokryfiset evankeliumit, kuten Tuomaan, Filippuksen ja Maria Magdaleenan evankeliumi, eivät korosta tällaisia dogmaattisia rakenteita.



Tuomaan evankeliumi

“Jos teidän johtajanne sanovat: ‘Valtakunta on taivaassa’, silloin taivaan linnut ovat teitä edellä… Pikemminkin valtakunta on teidän sisällänne.”

“Kun tunnette itsenne, silloin teidät tunnetaan, ja ymmärrätte olevanne elävän Isän lapsia. Mutta jos ette tunne itseänne, elätte köyhyydessä.”

“Autuas on se, joka on ollut ennen kuin hän syntyi.”

“Joka on löytänyt maailman ja tullut rikkaaksi, hän luopukoon maailmasta.”

“Monet seisovat oven edessä, mutta yksin ne, jotka ovat yksinkertaisia, pääsevät häähuoneeseen.”

“Jos ette paastoa maailmasta, ette löydä valtakuntaa.”

“Se, joka juo minun suustani, tulee kaltaisekseni; minä itse tulen häneksi.”

Näissä näkyy vahvasti:

irrottautuminen maailmasta
sisäinen muutos
identiteetin muuntuminen


Se, joka juo minun suustani, tulee kaltaisekseni” - tämä on ehkä kaikkein voimakkain: ei vain seuraamista, vaan muuttumista.
Ei ulkoinen usko, vaan sisäinen muodonmuutos.

“Luopukaa maailmasta” - ei välttämättä tarkoita elämän hylkäämistä, vaan vapautumista illuusioista, aivan kuten buddhalaisuus opettaa irti päästämistä kiintymyksistä.

“Kun tunnette itsenne…”- tässä kuuluu sama kaiku kuin vedanta-opissa: todellinen minä ei ole pinnallinen persoona, vaan jotain syvempää, joka yhdistyy kaikkeen.

Lue lisää

Esiintyykö Marian, Filippuksen tai Tuomaan evankeliumeissa ajatus ikuisesta kidutuksesta, vastaus on:

Ei. Niissä ei ole opetusta ikuisesta kidutuksesta.

Niissä ei kuvata helvettiä paikkana, jossa ihmiset kärsivät loputtomasti. Niissä ei ole sellaista ajatusta kuin "sielu joutuu ikuisiksi ajoiksi tuleen kidutettavaksi".

Niissä voi olla puhetta esimerkiksi tietämättömyydestä, pimeydestä, sielun esteistä tai hengellisestä erosta, mutta ei ikuisesta rangaistuksesta tai loputtomasta kidutuksesta.



Näissä teksteissä Jeesus on keskeinen hahmo — mutta se, että Jeesus esiintyy päähenkilönä, ei tarkoita, että niissä olisi opetus ikuisesta kidutuksesta.

Marian evankeliumi: Jeesus esiintyy opettajana, joka antaa Marialle hengellisiä opetuksia ennen kuolemaansa. Tekstissä ei ole ikuista kidutusta.

Filippuksen evankeliumi: Jeesukseen liittyviä opetuksia ja symboleja on paljon. Tekstissä ei ole oppia ikuisesta helvetinrangaistuksesta.

Tuomaan evankeliumi: Se koostuu Jeesukselle annetuista sanonnoista. Siinä ei esiinny ajatusta ikuisesta kidutuksesta.

Jeesus on näiden tekstien tärkeä hahmo.
Niissä ei opeteta ikuista kidutusta.

Anonyymi00091 kirjoitti:

Esiintyykö Marian, Filippuksen tai Tuomaan evankeliumeissa ajatus ikuisesta kidutuksesta, vastaus on:

Ei. Niissä ei ole opetusta ikuisesta kidutuksesta.

Niissä ei kuvata helvettiä paikkana, jossa ihmiset kärsivät loputtomasti. Niissä ei ole sellaista ajatusta kuin "sielu joutuu ikuisiksi ajoiksi tuleen kidutettavaksi".

Niissä voi olla puhetta esimerkiksi tietämättömyydestä, pimeydestä, sielun esteistä tai hengellisestä erosta, mutta ei ikuisesta rangaistuksesta tai loputtomasta kidutuksesta.



Näissä teksteissä Jeesus on keskeinen hahmo — mutta se, että Jeesus esiintyy päähenkilönä, ei tarkoita, että niissä olisi opetus ikuisesta kidutuksesta.

Marian evankeliumi: Jeesus esiintyy opettajana, joka antaa Marialle hengellisiä opetuksia ennen kuolemaansa. Tekstissä ei ole ikuista kidutusta.

Filippuksen evankeliumi: Jeesukseen liittyviä opetuksia ja symboleja on paljon. Tekstissä ei ole oppia ikuisesta helvetinrangaistuksesta.

Tuomaan evankeliumi: Se koostuu Jeesukselle annetuista sanonnoista. Siinä ei esiinny ajatusta ikuisesta kidutuksesta.

Jeesus on näiden tekstien tärkeä hahmo.
Niissä ei opeteta ikuista kidutusta.

Lue lisää

Nimittämällä kiduttaminen pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja
Anonyymi-ap
2026-03-04 14:25:58
Ilmoita

IKUISEN KIDUTTAMISEN YLISTÄMINEN JA PUOLUSTAMINEN nimittämällä se pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja, se vain peittää ne sanoilla.
Kristinuskon perinteissä on historian saatossa esiintynyt myös manipuloivaa opetusta: pelottamalla ihmisiä helvetillä on ohjattu ja kontrolloitu yhteisöjä. Tämä korostaa sitä, että oppi ei ole vain teologinen kysymys, vaan myös moraalinen ja sosiaalinen ongelma: jos Jumala on rakkaus ja kaikkivaltias, miksi hän sallisi näin epäoikeudenmukaisen, loputtoman rangaistuksen?

Anonyymi00092 kirjoitti:

Nimittämällä kiduttaminen pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja
Anonyymi-ap
2026-03-04 14:25:58
Ilmoita

IKUISEN KIDUTTAMISEN YLISTÄMINEN JA PUOLUSTAMINEN nimittämällä se pyhäksi ei ratkaise moraalisia ristiriitoja, se vain peittää ne sanoilla.
Kristinuskon perinteissä on historian saatossa esiintynyt myös manipuloivaa opetusta: pelottamalla ihmisiä helvetillä on ohjattu ja kontrolloitu yhteisöjä. Tämä korostaa sitä, että oppi ei ole vain teologinen kysymys, vaan myös moraalinen ja sosiaalinen ongelma: jos Jumala on rakkaus ja kaikkivaltias, miksi hän sallisi näin epäoikeudenmukaisen, loputtoman rangaistuksen?

Lue lisää

Jos uskonnon tarkoitus on miellyttää sadistia ja sanoa sadistia rakastavaksi, jokin on pahasti vialla

Anonyymi00093 kirjoitti:

Jos uskonnon tarkoitus on miellyttää sadistia ja sanoa sadistia rakastavaksi, jokin on pahasti vialla

Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta

Anonyymi00094 kirjoitti:

Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Sitä vastoin oppi ikuisesta tuskasta viittaa siihen, että vaikka Jumalalla on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen. Tämä on törkeän moraalitonta.

Mitä oikeudenmukaisuuteen tulee, niin mikä synti tai synnillinen elämäntapa voisi ansaita loputtoman tietoisen kidutuksen? Eikö ole ilmeistä, että ajassa ja avaruudessa tehdyt äärelliset synnit eivät mitenkään voi ansaita ääretöntä rangaistusta

Lue lisää

Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.

Jos ikuinen tietoinen kidutus on moraalisesti pahaa silloin, kun ihminen tekee sen, se ei muutu moraalisesti hyväksi vain siksi, että sen tekijäksi väitetään Jumala.

Anonyymi00095 kirjoitti:

Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.

Jos ikuinen tietoinen kidutus on moraalisesti pahaa silloin, kun ihminen tekee sen, se ei muutu moraalisesti hyväksi vain siksi, että sen tekijäksi väitetään Jumala.

Lue lisää

Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.

Anonyymi00096 kirjoitti:

Sanat eivät muuta todellisuutta. Jos sadismi nimetään pyhyydeksi, se ei lakkaa olemasta sadismia.
Jos julmuus nimetään oikeudenmukaisuudeksi, se ei muutu oikeudenmukaisuudeksi.
Jos joku määrittelee rakkaudeksi teon, joka koostuu päättymättömästä tietoisesta kidutuksesta, hän ei ole muuttanut teon moraalista luonnetta – hän on vain vaihtanut sanan merkitystä.

Lue lisää

IKUISEN HELVETIN YLISTÄJÄ ON EVANKELISTA SAATANA JA SAMALLA SAATANAPNALVOJA. IRONISESTI HE EIVÄT YMMÄRRÄ, ETTÄ JOS KUTSUU SAATANAA JUMALAKSI, SE EI TEE SAATANASTA JUMALAA.

Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.

Anonyymi00097 kirjoitti:

IKUISEN HELVETIN YLISTÄJÄ ON EVANKELISTA SAATANA JA SAMALLA SAATANAPNALVOJA. IRONISESTI HE EIVÄT YMMÄRRÄ, ETTÄ JOS KUTSUU SAATANAA JUMALAKSI, SE EI TEE SAATANASTA JUMALAA.

Jos evankelista Saatana kutsuu sadismia rakkaudeksi ja pahuutta pyhäksi, se ei muuta sitä tosiasiaa, että hän palvoo Saatanaa.

Lue lisää

https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388

Anonyymi00098 kirjoitti:

https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388

Lue lisää

https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388

...on emotionaalisesti mahdotonta rakastaa täysin Jumalaa, joka kykenee lähettämään minkä tahansa luodun ikuiseen kärsimykseen (vaikka itse asiassa ajattelen näin). Sanon sen pikemminkin siksi, että ehdoton lähimmäisenrakkaus ja täysin vakuuttunut usko helvettiin ovat periaatteessa toistensa vastakohtia ja että kaikki kristillinen rakkauden kieli on tyhjää juuri siinä määrin kuin todella uskomme ikuiseen kadotukseen.

Anonyymi00099 kirjoitti:

https://www.abc.net.au/religion/david-bentley-hart-obscenity-of-belief-in-eternal-hell/13356388

...on emotionaalisesti mahdotonta rakastaa täysin Jumalaa, joka kykenee lähettämään minkä tahansa luodun ikuiseen kärsimykseen (vaikka itse asiassa ajattelen näin). Sanon sen pikemminkin siksi, että ehdoton lähimmäisenrakkaus ja täysin vakuuttunut usko helvettiin ovat periaatteessa toistensa vastakohtia ja että kaikki kristillinen rakkauden kieli on tyhjää juuri siinä määrin kuin todella uskomme ikuiseen kadotukseen.

Lue lisää

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Anonyymi00100 kirjoitti:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Lue lisää

Jos yksikin luotu – ihminen, eläin, lintu tai hyönteinen – joutuu tietoisesti ikuiseen kärsimykseen, vaikka kaikkivaltias ja täydellisen hyvä luoja olisi voinut estää sen, ongelma ei enää koske vain helvettioppia. Se koskee itse Jumalan moraalista luonnetta.

Siinä tapauksessa ratkaiseva kysymys ei ole: ”Voiko Jumala tehdä tämän?”

Vastaus: Saatana tekee niin, ei jumala.

Anonyymi00101 kirjoitti:

Jos yksikin luotu – ihminen, eläin, lintu tai hyönteinen – joutuu tietoisesti ikuiseen kärsimykseen, vaikka kaikkivaltias ja täydellisen hyvä luoja olisi voinut estää sen, ongelma ei enää koske vain helvettioppia. Se koskee itse Jumalan moraalista luonnetta.

Siinä tapauksessa ratkaiseva kysymys ei ole: ”Voiko Jumala tehdä tämän?”

Vastaus: Saatana tekee niin, ei jumala.

Lue lisää

On olemassa kokonainen ihmisryhmä, jolle kirja on huomattavasti vakuuttavampi argumentti kuin järki, logiikka tai mikään muu sellainen hankala asia, joka edellyttäisi itse ajattelemista. Jos joku ilmoittaa: ”Logiikka ei kiinnosta minua lainkaan. En välitä päättelyistäsi. Jos kirjassa sanotaan niin, hyväksyn sen”, niin täytyyhän sitä ihailla. Harvinaisen puhdasta uskoa sanaan – varsinkin kun ei tarvitse enää vaivautua kysymään, miksi sanaa pitäisi uskoa.

Tosin tässä voi syntyä pieni käytännön ongelma: kirjoja kun sattuu olemaan melko paljon. Ja ne tuppaavat olemaan keskenään eri mieltä.
Otetaan esimerkiksi kiihkeät jonkin Jumalan sanan julistajat. He tulevat vastaan ja ilmoittavat vakuuttavasti: ’Kristus elää!’ Hyvä on, mutta mistä sen tiedätte? – ’Raamattu sanoo niin.’ Selvä. Entä mistä tiedätte, että Raamattu on totta? – ’Miten niin mistä? Raamatussahan sanotaan, että Raamattu on totuus.’”

Ja näin ympyrä sulkeutuu. Todiste Raamatun totuudesta löytyy Raamatusta, joka on totta, koska Raamattu sanoo olevansa totta. Aukoton järjestelmä – ainakin siinä mielessä, ettei sen ulkopuolelta tarvitse päästää sisään yhtäkään epäilyttävää tosiasiaa tai loogista perustelua.

Kyseessä on siis täydellisen itseään vahvistava totuus: kirja todistaa itse olevansa totta, koska se itse kertoo olevansa totta. Ja jos vielä sattuu uskomaan kirjaan ennestään, argumentti on suorastaan lyömätön.

Anonyymi00102 kirjoitti:

On olemassa kokonainen ihmisryhmä, jolle kirja on huomattavasti vakuuttavampi argumentti kuin järki, logiikka tai mikään muu sellainen hankala asia, joka edellyttäisi itse ajattelemista. Jos joku ilmoittaa: ”Logiikka ei kiinnosta minua lainkaan. En välitä päättelyistäsi. Jos kirjassa sanotaan niin, hyväksyn sen”, niin täytyyhän sitä ihailla. Harvinaisen puhdasta uskoa sanaan – varsinkin kun ei tarvitse enää vaivautua kysymään, miksi sanaa pitäisi uskoa.

Tosin tässä voi syntyä pieni käytännön ongelma: kirjoja kun sattuu olemaan melko paljon. Ja ne tuppaavat olemaan keskenään eri mieltä.
Otetaan esimerkiksi kiihkeät jonkin Jumalan sanan julistajat. He tulevat vastaan ja ilmoittavat vakuuttavasti: ’Kristus elää!’ Hyvä on, mutta mistä sen tiedätte? – ’Raamattu sanoo niin.’ Selvä. Entä mistä tiedätte, että Raamattu on totta? – ’Miten niin mistä? Raamatussahan sanotaan, että Raamattu on totuus.’”

Ja näin ympyrä sulkeutuu. Todiste Raamatun totuudesta löytyy Raamatusta, joka on totta, koska Raamattu sanoo olevansa totta. Aukoton järjestelmä – ainakin siinä mielessä, ettei sen ulkopuolelta tarvitse päästää sisään yhtäkään epäilyttävää tosiasiaa tai loogista perustelua.

Kyseessä on siis täydellisen itseään vahvistava totuus: kirja todistaa itse olevansa totta, koska se itse kertoo olevansa totta. Ja jos vielä sattuu uskomaan kirjaan ennestään, argumentti on suorastaan lyömätön.

Lue lisää

Tämä tekee asetelmasta samalla kiinnostavan ja ongelmallisen. Kirjoja nimittäin on lukemattomia, ja niiden esittämät totuusväitteet ovat usein keskenään ristiriidassa. Pelkkä vetoaminen siihen, että ”kirja sanoo näin”, ei siksi vielä ratkaise sitä perustavaa kysymystä, miksi juuri kyseistä kirjaa pitäisi pitää erehtymättömänä auktoriteettina.
Tämä ongelma tulee erityisen selvästi esiin uskonnollisessa apologetiikassa. Esimerkiksi väite ”Kristus elää” voidaan perustella viittaamalla Raamattuun: Raamattu kertoo Kristuksen elävän, joten väite hyväksytään. Mutta kun esitetään jatkokysymys – ”Mistä tiedätte, että Raamattu on totta?” – perustelu saattaa palautua jälleen samaan lähteeseen: ”Koska Raamattu itse sanoo olevansa totta.”
Tällöin syntyy klassinen kehäpäätelmän rakenne. Väite A perustellaan väitteellä B, mutta B:n pätevyys perustellaan palaamalla takaisin väitteeseen A. Raamattu on totta, koska Raamattu sanoo olevansa totta; ja Raamatun oma väite hyväksytään todisteeksi, koska Raamatun oletetaan jo lähtökohtaisesti olevan totta.

Anonyymi00103 kirjoitti:

Tämä tekee asetelmasta samalla kiinnostavan ja ongelmallisen. Kirjoja nimittäin on lukemattomia, ja niiden esittämät totuusväitteet ovat usein keskenään ristiriidassa. Pelkkä vetoaminen siihen, että ”kirja sanoo näin”, ei siksi vielä ratkaise sitä perustavaa kysymystä, miksi juuri kyseistä kirjaa pitäisi pitää erehtymättömänä auktoriteettina.
Tämä ongelma tulee erityisen selvästi esiin uskonnollisessa apologetiikassa. Esimerkiksi väite ”Kristus elää” voidaan perustella viittaamalla Raamattuun: Raamattu kertoo Kristuksen elävän, joten väite hyväksytään. Mutta kun esitetään jatkokysymys – ”Mistä tiedätte, että Raamattu on totta?” – perustelu saattaa palautua jälleen samaan lähteeseen: ”Koska Raamattu itse sanoo olevansa totta.”
Tällöin syntyy klassinen kehäpäätelmän rakenne. Väite A perustellaan väitteellä B, mutta B:n pätevyys perustellaan palaamalla takaisin väitteeseen A. Raamattu on totta, koska Raamattu sanoo olevansa totta; ja Raamatun oma väite hyväksytään todisteeksi, koska Raamatun oletetaan jo lähtökohtaisesti olevan totta.

Lue lisää

Retorisesti järjestelmä on toki vaikuttavan elegantti: ulkopuolista todistusaineistoa ei tarvita lainkaan. Epistemologisesti ongelma on kuitenkin ilmeinen. Jos lähde kelpaa oman luotettavuutensa lopulliseksi todistajaksi, käytännössä mikä tahansa teksti voisi julistaa itsensä erehtymättömäksi ja samalla vaatia lukijaa hyväksymään tämän julistuksen todisteena omasta erehtymättömyydestään.
Silloin kyse ei enää varsinaisesti ole argumentista, jolla lukija pyritään vakuuttamaan, vaan lähtökohtaisesti omaksutun auktoriteetin vahvistamisesta. Se, mikä esitetään todisteena, onkin tosiasiassa sama oletus, jonka totuutta todisteella pitäisi perustella.

Anonyymi00104 kirjoitti:

Retorisesti järjestelmä on toki vaikuttavan elegantti: ulkopuolista todistusaineistoa ei tarvita lainkaan. Epistemologisesti ongelma on kuitenkin ilmeinen. Jos lähde kelpaa oman luotettavuutensa lopulliseksi todistajaksi, käytännössä mikä tahansa teksti voisi julistaa itsensä erehtymättömäksi ja samalla vaatia lukijaa hyväksymään tämän julistuksen todisteena omasta erehtymättömyydestään.
Silloin kyse ei enää varsinaisesti ole argumentista, jolla lukija pyritään vakuuttamaan, vaan lähtökohtaisesti omaksutun auktoriteetin vahvistamisesta. Se, mikä esitetään todisteena, onkin tosiasiassa sama oletus, jonka totuutta todisteella pitäisi perustella.

Lue lisää

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Anonyymi00105 kirjoitti:

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Lue lisää

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00106 kirjoitti:

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Anonyymi00107 kirjoitti:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=qgqudEiPSHs
Miten alkuperäisiä pyhiä opetuksia on vääristelty?

Anonyymi00108 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=qgqudEiPSHs
Miten alkuperäisiä pyhiä opetuksia on vääristelty?

Lue lisää

TÄRKEIMMÄT JA VOIMAKKAIMMAT HENGELLISET TOTUUDET ON POISTETTU TARKOITUKSELLA PYHISTÄ TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ OVAT TIETOJA, JOTKA IHMISKUNTA TUNSI AIKANAAN HYVIN, MUTTA JOTKA ON VIIMEISTEN TUHANSIEN VUOSIEN AIKANA JÄRJESTELMÄLLISESTI PYYHITTY POIS KAIKISTA TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ IHMISKUNNALLE ANNETUT ALKUPERÄISET PYHÄT OPETUKSET PALJASTAVAT TIETOISUUDEN, JÄLLEENSYNTYMISEN JA SIELUN TODELLISET LAIT, JOITA JÄRJESTÄYTYNEET USKONNOT JA NIIDEN TAUSTALLA HÄÄRIVÄT TAHOT EIVÄT HALUA IHMISTEN LÖYTÄVÄN.

JOKAINEN PLANEETTAMME MERKITTÄVÄ USKONTO PERUSTUU VÄÄRISTELTYJEN TOTUUKSIEN PERUSTALLE. SE, MITÄ ON POISTETTU, ON TÄRKEÄMPÄÄ KUIN SE, MITÄ ON SÄILYTETTY.

Anonyymi00109 kirjoitti:

TÄRKEIMMÄT JA VOIMAKKAIMMAT HENGELLISET TOTUUDET ON POISTETTU TARKOITUKSELLA PYHISTÄ TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ OVAT TIETOJA, JOTKA IHMISKUNTA TUNSI AIKANAAN HYVIN, MUTTA JOTKA ON VIIMEISTEN TUHANSIEN VUOSIEN AIKANA JÄRJESTELMÄLLISESTI PYYHITTY POIS KAIKISTA TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ IHMISKUNNALLE ANNETUT ALKUPERÄISET PYHÄT OPETUKSET PALJASTAVAT TIETOISUUDEN, JÄLLEENSYNTYMISEN JA SIELUN TODELLISET LAIT, JOITA JÄRJESTÄYTYNEET USKONNOT JA NIIDEN TAUSTALLA HÄÄRIVÄT TAHOT EIVÄT HALUA IHMISTEN LÖYTÄVÄN.

JOKAINEN PLANEETTAMME MERKITTÄVÄ USKONTO PERUSTUU VÄÄRISTELTYJEN TOTUUKSIEN PERUSTALLE. SE, MITÄ ON POISTETTU, ON TÄRKEÄMPÄÄ KUIN SE, MITÄ ON SÄILYTETTY.

Lue lisää

JOKAINEN PLANEETTAMME MERKITTÄVÄ USKONTO PERUSTUU VÄÄRISTELTYJEN TOTUUKSIEN PERUSTALLE. SE, MITÄ ON POISTETTU, ON TÄRKEÄMPÄÄ KUIN SE, MITÄ ON SÄILYTETTY.

Anonyymi00110 kirjoitti:

JOKAINEN PLANEETTAMME MERKITTÄVÄ USKONTO PERUSTUU VÄÄRISTELTYJEN TOTUUKSIEN PERUSTALLE. SE, MITÄ ON POISTETTU, ON TÄRKEÄMPÄÄ KUIN SE, MITÄ ON SÄILYTETTY.

https://www.youtube.com/watch?v=qgqudEiPSHs
Miten alkuperäisiä pyhiä opetuksia on vääristelty?

TÄRKEIMMÄT JA VOIMAKKAIMMAT HENGELLISET TOTUUDET ON POISTETTU TARKOITUKSELLA PYHISTÄ TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ OVAT TIETOJA, JOTKA IHMISKUNTA TUNSI AIKANAAN HYVIN, MUTTA JOTKA ON VIIMEISTEN TUHANSIEN VUOSIEN AIKANA JÄRJESTELMÄLLISESTI PYYHITTY POIS KAIKISTA TEKSTEISTÄ.

Anonyymi00111 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=qgqudEiPSHs
Miten alkuperäisiä pyhiä opetuksia on vääristelty?

TÄRKEIMMÄT JA VOIMAKKAIMMAT HENGELLISET TOTUUDET ON POISTETTU TARKOITUKSELLA PYHISTÄ TEKSTEISTÄ.

NÄMÄ OVAT TIETOJA, JOTKA IHMISKUNTA TUNSI AIKANAAN HYVIN, MUTTA JOTKA ON VIIMEISTEN TUHANSIEN VUOSIEN AIKANA JÄRJESTELMÄLLISESTI PYYHITTY POIS KAIKISTA TEKSTEISTÄ.

Lue lisää

He halusivat ajatuksen siitä, että kaikki tapahtuu vain kerran, eivätkä halunneet ihmisten uskovan, että voisimme oppia asioita ja saada kokemuksia useiden fyysisen maailman elämien kautta.

Aito kristinukoo kaapattu sitä ei enää ole!

Ihmisille on myyty väärennetty tuote, eli nykyinen kristinusko!



He myös loivat voimakkaasti sensuroidun kanonisoidun Raamatun tekstin, josta poistettiin ja tukahdutettiin satoja hengellistä ja esoteerista tietoa sisältäneitä kirjoja, mukaan lukien Nag Hammadin kirjasto, josta puhumme myöhemmin. Heidän tehtävänään oli pyyhkiä pois totuus ja syöttää väestölle valheita. He olivat tavallaan oman aikansa moderni media.



Tämä on kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta, jossa Konstantinus hallitsee edessä kuninkaana, ja yksi papeista neuvottelee hänen kanssaan. Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken sellaisen tiedon, joka puhui hengellisyydestä ja jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat kaikki viittaukset sieluun, sielun jälleensyntymiseen useiden elämien aikana. Kaikki tämä poistettiin kanonisista kirjoituksista.
Heitä vartioivat siellä roomalaiset centurionit, ja hän sanoi: "Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."



"Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."

Anonyymi00112 kirjoitti:

He halusivat ajatuksen siitä, että kaikki tapahtuu vain kerran, eivätkä halunneet ihmisten uskovan, että voisimme oppia asioita ja saada kokemuksia useiden fyysisen maailman elämien kautta.

Aito kristinukoo kaapattu sitä ei enää ole!

Ihmisille on myyty väärennetty tuote, eli nykyinen kristinusko!



He myös loivat voimakkaasti sensuroidun kanonisoidun Raamatun tekstin, josta poistettiin ja tukahdutettiin satoja hengellistä ja esoteerista tietoa sisältäneitä kirjoja, mukaan lukien Nag Hammadin kirjasto, josta puhumme myöhemmin. Heidän tehtävänään oli pyyhkiä pois totuus ja syöttää väestölle valheita. He olivat tavallaan oman aikansa moderni media.



Tämä on kuvaus Nikean kirkolliskokouksesta, jossa Konstantinus hallitsee edessä kuninkaana, ja yksi papeista neuvottelee hänen kanssaan. Nikean kirkolliskokous karsi pois kaiken sellaisen tiedon, joka puhui hengellisyydestä ja jonka hallitseva luokka kielsi. Joitakin heidän sensuroimiaan käsitteitä olivat kaikki viittaukset sieluun, sielun jälleensyntymiseen useiden elämien aikana. Kaikki tämä poistettiin kanonisista kirjoituksista.
Heitä vartioivat siellä roomalaiset centurionit, ja hän sanoi: "Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."



"Te aiotte keksiä uskonnon, joka pystyy hallitsemaan kansanjoukkojen mieltä ja palauttamaan heidät alistuvaisuuteen, tai ette poistu tästä huoneesta elävinä."

Lue lisää

Apokryfiset evankeliumit ja Jeesuksen sanat

Apokryfiset evankeliumit (kuten Tuomaan evankeliumi) tarjoavat mielenkiintoisia lisätietoja Jeesuksen opetuksista, joita ei löydy perinteisistä kanonisista evankeliumeista. Esimerkiksi Tuomaan evankeliumissa Jeesus opettaa enemmän persoonallista valaistumista ja sisäistä ymmärrystä, mikä muistuttaa hyvin läheisesti idän filosofioita.



Joitain esimerkkejä apokryfista:

Tuomaan evankeliumissa Jeesus puhuu "sisäisestä valosta" ja "itsen tuntemisesta" – nämä teemat ovat hyvin samankaltaisia kuin buddhalaisessa meditaatiossa tai vedantassa.

"Kun te löydätte itsenne, silloin te löydätte minut. Ja kun te olette löytänyt minut, te löydätte kuninkuuden, ja kun te olette löytäneet kuninkuuden, te menette taivasten valtakuntaan." (Tuomaan evankeliumi, 108)

Muut apokryfiset evankeliumit kuten Maria Magdaleenan evankeliumi ja Filippuksen evankeliumi keskittyvät enemmän Jeesuksen opetuksiin, jotka liittyvät sisäiseen valaistumiseen ja henkiseen vapautumiseen – jälleen, samoja teemoja, joita idän filosofiat käsittelevät.



Raamatun tekstin ja Jeesuksen alkuperäisen sanoman suhde

Tämä on keskeinen kysymys, jonka nostan esille: Raamatun evankeliumeissa ei ole Jeesuksen alkuperäistä opetusta juuri lainkaan, tai erittäin vähän. Monet historioitsijat ja teologit ovat samaa mieltä siitä, että mitä me nykyään pidämme "Raamatun Jeesuksena", on toisen ja kolmannen polven tulkinta siitä, mitä Jeesus alun perin sanoi ja teki.

Raamatun evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) on kirjoitettu noin 30–60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Näissä kirjoituksissa on jo teologista muokkausta ja historiallisia tulkintoja, jotka heijastavat varhaisen kirkon kehitystä, eivätkä ole pelkästään historiallisia faktoja Jeesuksen sanomasta.

Evankeliumit eivät ole Jeesuksen sanakirja. Ne ovat uskon ja opetusten esityksiä, joissa on mukana kirjoittajien henkilökohtaiset tulkinnat, ja ne on käännetty ja muokattu eri kielille. Monet Jeesuksen alkuperäiset sanat ja opetukset ovat jääneet kadoksiin tai muutettuina.



Teologinen kehitys ja dogmaattinen muokkaus

Kristillinen teologia ja dogmaattinen kehitys ovat osittain luoneet kuvan Jeesuksesta, joka poikkeaa alkuperäisestä:

Jeesuksen jumalallistaminen (esim. "Jeesus on Jumalan Poika") kehittyi kirkollisessa teologiassa, ja tätä ei löydy suoraan Raamatun alkuperäisistä teksteistä.

Ristiinnaulitseminen ja pelastusoppi: Vaikka Jeesus varmasti puhui pelastuksesta ja Jumalan valtakunnasta, pelastusoppi on monilta osin saanut dogmaattista muotoa myöhemmin, erityisesti Paavalin kirjeissä, joissa hän painottaa Jeesuksen kuoleman merkitystä maailman syntien sovittajana. Tämä on monin tavoin keskeneräinen prosessi, joka muuttui ajan myötä.



Yhteys idän opetuksiin

Jeesuksen alkuperäinen sanoma, erityisesti rakkaus ja sisäinen muutos, muistuttaa idän filosofioita:
Että kärsimys poistetaan myötätunnon, rakkauden ja tietoisuuden avulla.


Tässä on tärkeä oivallus: Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.

Anonyymi00113 kirjoitti:

Apokryfiset evankeliumit ja Jeesuksen sanat

Apokryfiset evankeliumit (kuten Tuomaan evankeliumi) tarjoavat mielenkiintoisia lisätietoja Jeesuksen opetuksista, joita ei löydy perinteisistä kanonisista evankeliumeista. Esimerkiksi Tuomaan evankeliumissa Jeesus opettaa enemmän persoonallista valaistumista ja sisäistä ymmärrystä, mikä muistuttaa hyvin läheisesti idän filosofioita.



Joitain esimerkkejä apokryfista:

Tuomaan evankeliumissa Jeesus puhuu "sisäisestä valosta" ja "itsen tuntemisesta" – nämä teemat ovat hyvin samankaltaisia kuin buddhalaisessa meditaatiossa tai vedantassa.

"Kun te löydätte itsenne, silloin te löydätte minut. Ja kun te olette löytänyt minut, te löydätte kuninkuuden, ja kun te olette löytäneet kuninkuuden, te menette taivasten valtakuntaan." (Tuomaan evankeliumi, 108)

Muut apokryfiset evankeliumit kuten Maria Magdaleenan evankeliumi ja Filippuksen evankeliumi keskittyvät enemmän Jeesuksen opetuksiin, jotka liittyvät sisäiseen valaistumiseen ja henkiseen vapautumiseen – jälleen, samoja teemoja, joita idän filosofiat käsittelevät.



Raamatun tekstin ja Jeesuksen alkuperäisen sanoman suhde

Tämä on keskeinen kysymys, jonka nostan esille: Raamatun evankeliumeissa ei ole Jeesuksen alkuperäistä opetusta juuri lainkaan, tai erittäin vähän. Monet historioitsijat ja teologit ovat samaa mieltä siitä, että mitä me nykyään pidämme "Raamatun Jeesuksena", on toisen ja kolmannen polven tulkinta siitä, mitä Jeesus alun perin sanoi ja teki.

Raamatun evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) on kirjoitettu noin 30–60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen. Näissä kirjoituksissa on jo teologista muokkausta ja historiallisia tulkintoja, jotka heijastavat varhaisen kirkon kehitystä, eivätkä ole pelkästään historiallisia faktoja Jeesuksen sanomasta.

Evankeliumit eivät ole Jeesuksen sanakirja. Ne ovat uskon ja opetusten esityksiä, joissa on mukana kirjoittajien henkilökohtaiset tulkinnat, ja ne on käännetty ja muokattu eri kielille. Monet Jeesuksen alkuperäiset sanat ja opetukset ovat jääneet kadoksiin tai muutettuina.



Teologinen kehitys ja dogmaattinen muokkaus

Kristillinen teologia ja dogmaattinen kehitys ovat osittain luoneet kuvan Jeesuksesta, joka poikkeaa alkuperäisestä:

Jeesuksen jumalallistaminen (esim. "Jeesus on Jumalan Poika") kehittyi kirkollisessa teologiassa, ja tätä ei löydy suoraan Raamatun alkuperäisistä teksteistä.

Ristiinnaulitseminen ja pelastusoppi: Vaikka Jeesus varmasti puhui pelastuksesta ja Jumalan valtakunnasta, pelastusoppi on monilta osin saanut dogmaattista muotoa myöhemmin, erityisesti Paavalin kirjeissä, joissa hän painottaa Jeesuksen kuoleman merkitystä maailman syntien sovittajana. Tämä on monin tavoin keskeneräinen prosessi, joka muuttui ajan myötä.



Yhteys idän opetuksiin

Jeesuksen alkuperäinen sanoma, erityisesti rakkaus ja sisäinen muutos, muistuttaa idän filosofioita:
Että kärsimys poistetaan myötätunnon, rakkauden ja tietoisuuden avulla.


Tässä on tärkeä oivallus: Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.

Lue lisää

Tässä on tärkeä oivallus: Jeesuksen alkuperäistä sanomaa on varjostettu ja muokattu monien historiallisten, kielellisten ja teologisten kehitysten kautta, mutta sen ytimessä on aina ollut rakkaus, myötätunto ja sisäinen herääminen. Tämä tekee Jeesuksen opetuksista monella tavalla yhteensopivia idän filosofioiden kanssa.