Haluaisin kertoa itsenäistymistarinani nyt tähän päivään asti, ja samalla kysyä mielipiteitänne ja kannustaa kommentoimaan tilannettani ja aiottuja ratkaisujani. Olen kovin epävarma, ja toivoisin uusia näkökulmia asioihini.
Olen 20-vuotias. Muutin kotoa pois, toiseen kaupunkiin syksyllä lukion jälkeen. En päässyt haluamaani opiskelupaikkaan, mutta muutin silti, koska isäni oli jo ostanut minulle asunnon, juuri sellaisen, mitä olin halunnutkin. Hehkutin muuttamista jo puoli vuotta ennen itse tapahtumaa kertaakaan todella miettimättä, mitä yksin asuminen ja kotoa pois lähteminen merkitsee. Enää en edes muista, miksi niin kovasti halusin pois. Joskus kai täytyy lähteä ennenkuin tajuaa, miten hyvin kaikki oli ihan siinä lähellä. :)Olen nyt asunut yksin kohta neljä kuukautta. Olen töissä ja opiskelen iltaisin. Saan rahallista tukea isältäni, joskin elämäni on tässä hienossa asunnossa hyvin vaatimatonta, yksinäistä räpeltämistä. Eikä sillä; osaan kyllä pitää huolen itsestäni: kokkaan terveellisen lämpimän ruoan joka päiväksi, pidän huolta kunnostani, ulkoilen ja nukun tarpeeksi. Mikään ei vaan enää tunnu miltään. En muista, koska olen viimeksi nauranut sydämeni pohjasta.
Huomasin tehneeni väärän päätöksen silloin, kun viimeisen kerran seisoin omassa tyhjässä huoneessani. Ymmärsin silloin, mitä olen jättämässä: todellisen KODIN, jossa on aina ollut niin hyvä olla. En ystävysty helposti, ja siinä kaupungissa minulla oli ne pari hyvää ystävää, jotka olin tuntenut jo vuosikausia.
Nämä kuukaudet, jotka olen asunut yksin, ovat menneet HITAASTI! Minun on vaikeaa käsittää, etten enää (tai tällä hetkellä) asu kotona, vaan käyn siellä vaan vierailulla. Tuntuu erittäin ahdistavalta ajatella esim. kesää täällä kaupunkiasunnossa, eikä kotona, ihanan metsän keskellä. Minun on vaikeaa käsittää tätä asuntoa uudeksi kodiksi. Lähinnä tämä tuntuu sisäoppilaitokselta, jossa on pakko olla, kunnes taas pääsee kotiin.
Olen nyt miettinyt koko tämän (lyhyen) ajan kun olen asunut yksin, mikä on mennyt pieleen? Miksi en viihdy täällä? Minulla on erittäin läheinen suhde äitiini, jonka kanssa olen siis tähän asti kotona asunut. Riipunko hänessä? Pakkohan minun on kai joskus lähteä kotoa, mutta onko sen pakko olla juuri nyt? Yksi suuri ongelma on myös se, että isäni (johon minulla ei ole niin läheistä suhdetta) luulee minun viihtyvän täällä erinomaisesti! En ole pystynyt avautumaan hänelle, koska pelkään, että hän suuttuu, katkeroituu, ei ymmärrä ja hylkää minut täysin. (Meidän suhteemme ei ole ongelmaton, eikä isäni ole ongelmaton.) Minua ihan säälittää koko isä, kun hänkin niin innokkaana oli minua muuttamassa tänne, ja osti jopa pakettiauton vähän niinkuin sitä varten että "saa sitten tytön tavarat helposti paikasta A paikkaan B!" Sain rakennettua suhteen isääni oikeastaan vasta tultuani täysi-ikäiseksi, ja olen ollut suhteestamme erittäin mielissäni. Vihdoin minulla on isä! *pyyhkii kyyneltä* Rakastan ja kunnioitan häntä suuresti puutteistaan huolimatta, enkä halua menettää häntä. Siksi päätökseni on niin vaikea.
Ja nyt olen sitten tämmöinen luuseri, etten olekaan onnellinen yksin täällä satulinnassa.
Olisiko se sitten niin hirveän kamalaa, jos muuttaisinkin ensi vuonna takaisin kotiin, jos se kerran tuntuu hyvältä? (Äitini ottaisi minut kyllä takaisin ja ymmärtäisi, that's for sure.)Kuka minun elämääni määrää muu kuin minä? Mutta toisaalta on se sanontakin totta, että "sen lauluja laulat kenen leipää syöt", eli siis kun kerran asun isäni omistamassa asunnossa ja syön osittain "hänen leipäänsä", tulee minun myös miellyttää häntä. Ja vitut! Miksi minun pitäisi miellyttää muita kuin itseäni niin kauan kuin en satuta ketään? (Vaikka kyllä satuttaisin isää jos tästä kämpästä lähtisin.) Ja miksi mua hävettää ihan hirveesti koko tää soppa? Eihän ole kyse siitä, ettenkö PÄRJÄISI yksin, vaan siitä, miten haluan elämääni viettää ja miten olen onnellisin.
Arveluttaahan tämä koko juttu mua tietenkin, enhän muuten tällaista vuodatusta kirjoittaisi. "Taanunko" jos muutan takaisin kotiin? Saanko silti kokea jotain uutta? Uudistuuko elämäni, uudistunko itse? Kasvanko?Kyllähän aikaa vielä on perustaa perhe ja avioitua aikanaan, onhan? Ja mitä sitten vaikka asuisinkin kotona ja olisin yliopistossa, jos vain olen onnellinen? Elämäni äidin kanssa asuessa on vaan kivampaa ja miellyttävämpää. Kai sitten pelkään jollakin tapaa tätä yksinäisyyttä. Ei ole koskaan ketään, ei ole ketään sanomassa huomenta tai kiva kun tulit. Ei ole ketään kelle PUHUA! Tiedän, että äitini tuntee samoin. (Hänelläkään ei ole suurta ystäväpiiriä eikä työtä.)Me ollaan hyvä tiimi! Hän antaa mulle tilaa olla ja elää niinkuin parhaaksi näen, kuitenkin tukien ja rakastaen samalla.
Ja vaikka kuvittelen elämääni täällä ensi vuonna, jolloin olisin jo päässyt opiskelemaan, mulla olisi ehkä pari kaveria: ei silti tunnu kivalta. Tuntuu kuin jättäisin taakse jotain niin arvokasta ja mulle tärkeää, että ihan fyysisesti sattuu.
Anteeksi, että tästä tuli näin rasittavan pitkä! Kommentoikaa, mitä tekistte jos olisitte minun kengissäni? Tiedän kyllä että nämä ajatukset kuuluvat tähän ikä- ja elämänvaiheeseen mutta ne tuntuvat liian vaikeilta yksin ratkaistaviksi. (Tai yksinhän ne lopulta ratkaisen, niinkuin aina kaiken...)Haluaisin vaan tuoreita ajatuksia päähäni, ehkä ne estävät minua tekemästä toista suurta virhettä. (Mutta kaikestahan onneksi oppii...) Kiitos ajastanne ja hyvää joulun odotusta!
henkistä tukea, ihanat ihmiset!
37
3897
Vastaukset
Kuule minulla meni tyttö ja syksyllä yliopistoon.
Se muutti sinne paikkakunnalle ensin, mutta nyt se muuttaa takaisin tänne paikka kunnalle.
Kylläkin poikakaverinsa luo. Älä muuta enää ta-
kaisin, tai ainakaan ikävästä. Muistan kuinka
itse aikoinaan heräsin ensimmäisenä aamuna uudes-
sa kotona. Tuntui siltä, että oli paljon kylmenpikin, kuin kotona. Pari vuotta siinä voi
mennä, ennenkuin totut olemaan itsenäinen. Nyt
näet vanhempasi myös erilailla. Ei meiiläkään
ollut ennen paljon yhteistä tytön kanssa, mutta
nyt se tulee useinkin kotiin istumaan ja jutte-
lemaan.- niin yksin
Kiitos mielipiteestä! Pelkään itsekin sitä, että muutto takaisin kotiin olisi askel taaksepäin, ja loppujenlopuksi haitaksi minulle. On vaan niin kovin raskasta taapertaa ihan yksin! Alan kohta olla huolissani mielenterveydestäni, jos tämä ei lopu. Olisi melkein helpompaa, jos mitään kotia ei olisi, minne palata. Ei olisi sitä paikkaa, missä on onnellinen ja aidosti oma itsensä ja olisi vaan ihan pakko sinnitellä muualla. Mutta nyt kun tietää, että hyvä olo on taas lähempänä kuin arvaankaan... :)
Olet hyvin oikeassa, että näen vanhempani eri lailla kuin aikaisemmin. He ovat molemmat haavoittuvaisempia ja vanhemman oloisia kuin aikaisemmin. Olen myös tajunnut sen, että rakkaalla äidilläni ei välttämättä ole enää täyspäiväisiä elinvuosia jäljellä kuin parisenkymmentä. En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos ne valuisivat hukkaan, enkä tuntisi lähintä ihmistäni enää kunnolla, eikä hän tuntisi minua. No, katsotaan nyt mitä tästä tulee...
- Helmihammas
Hei "niin yksin", muuta takaisin äitisi luokse :-)
Turha sinun on kärvistella yksin, varsinkin kun sinulla tuntuu olevan hyvä suhde äitiisi. Tottakai jossain vaiheessa on aikuistuttava ja muutettava pois kotoa, mutta miksi kiirehtiä?
Itse muutin 21-vuotiaana 100 km päähän opiskelemaan viikoiksi, mutta viikonlopuiksi menin aina kotiin vanhempieni luo. Alku oli tosi rankaa uudessa kaupungissa, mutta opiskelut oli siellä ja motivaatiota löytyi. 3,5 vuoden päästä, kun valmistuin, muutin takaisin Hesaan ja saatoin muuttaa töiden myötä omilleni ihan kokonaan.
Mutta tuntui, että tuon 3,5 vuotta tein työtä irrotakseni kodista ja vanhemmistani. Eikä se ollut helppoa puolin, eikä toisin. Kyllä muistan itkeneeni kerran jos toisenkin ja tiedän vanhempienikin ikävöineen minua ja itkeneen keskenään sitä, että vähitellen irtoan heistä ja lapsuudenkodistani. Mutta jos ei luovu jostain, ei saa mitään uuttakaan tilalle.
Et voi ikuisesti olla lapsena ja seurana äidillesi, mutta ehkä ei vielä ole aika jolloin irtoat kotoa.
Onnea matkaan ja voimia :-)- niin yksin
Kiitos kannustuksesta. Itsellä opiskelumotivaationikin on ihan nollassa, kun itkeskelen vaan näitä asioita itsekseni. Ja käyn siis lisäksi töissä, ja en ole näinollen päässyt kotiin käymään viimeiseen kuukauteen enkä nähnyt _ketään_ tuttua ihmistä. Ikävä on hirmuinen :( Yritän kuitenkin pärjäillä näillä eväillä, mitä on, katsoa päivän kerrallaan.
- Helmihammas
niin yksin kirjoitti:
Kiitos kannustuksesta. Itsellä opiskelumotivaationikin on ihan nollassa, kun itkeskelen vaan näitä asioita itsekseni. Ja käyn siis lisäksi töissä, ja en ole näinollen päässyt kotiin käymään viimeiseen kuukauteen enkä nähnyt _ketään_ tuttua ihmistä. Ikävä on hirmuinen :( Yritän kuitenkin pärjäillä näillä eväillä, mitä on, katsoa päivän kerrallaan.
pitkä matka kotiin sieltä?
- aloittaja
Helmihammas kirjoitti:
pitkä matka kotiin sieltä?
Yli kaksi tuntia junalla, ja vielä bussilla puolisen tuntia. Käyn kuitenkin töissä, ja esim. Joulunakin pääsen vasta aattoiltana kotiin. Breaks my heart. Kaikki jouluvalmistelut on jääneet tekemättä :(
- Helmihammas
aloittaja kirjoitti:
Yli kaksi tuntia junalla, ja vielä bussilla puolisen tuntia. Käyn kuitenkin töissä, ja esim. Joulunakin pääsen vasta aattoiltana kotiin. Breaks my heart. Kaikki jouluvalmistelut on jääneet tekemättä :(
jouluksi kotiin.
Juttele sitten asiasta äitisi kanssa.
Miettikää löytyisikö lähempää sinulle mieleistä opiskelupaikkaa. Tai että kuinka tuosta eteenpäin.
Isästäsi ja asunnosta on turha huolia, hän voi laittaa sen vuokralle, tai myydä, jos tuo sinun nykyinen kuviosi ei vaan yksinkertaisesta toimi.
Kyllä se siitä. Voimia ja haleja!
... ja kauniita unia.
- Minna
Tässä taas yksi ääni takaisin muuttamiselle. Kun kerran pystyt noin hyvin analysoimaan tilanteesi, niin enpä olettaisi mitään 'taantumaa' kokevasi. Ennemminkin ahdistuksesi saattaa vain lisääntyä,jos jatkat nykyistä.
Nyt tiedät vaihtoehdot ja pystyt arvostamaan ja arvioimaan niitä selkeämmin. Tiedät mitä joskus myöhemmin on tulossa ja voit vielä 'kasvaa' rauhassa. Kyllä maailma vielä ennättää murjoakin -ikävä kyllä.
Isälle varmaan kerrot asian juuri noin kun kuvasit. Älä ainakaan ala keksiä mitään peitetarinaa.Koska sinun pitää ajatella tulevaisuutta. Jos
koulunkäynti kärsii. Ei hyvä. Vanhemmat kyllä
pärjää. Jos taas käyt kotoa koulua, niin et voi
tehdä työtä. Ja se taas tietää lainan ottoa.
Mitä pitempään asut kotona, niin sieltä lähtö on vaikeampaa. Aina löytyy syy jäädä. Kohta huomaat
olevasi vanha piika, jolla on erittäin tarkat
rajat elämässä miesten ja muitten suhteen.- Max
anssi.p kirjoitti:
Koska sinun pitää ajatella tulevaisuutta. Jos
koulunkäynti kärsii. Ei hyvä. Vanhemmat kyllä
pärjää. Jos taas käyt kotoa koulua, niin et voi
tehdä työtä. Ja se taas tietää lainan ottoa.
Mitä pitempään asut kotona, niin sieltä lähtö on vaikeampaa. Aina löytyy syy jäädä. Kohta huomaat
olevasi vanha piika, jolla on erittäin tarkat
rajat elämässä miesten ja muitten suhteen.Mä muutin 4 kuukautta sitten Tampereelle, josta kotiin on 500km, 4:n tunniin junamatka. Muutin 15 vuotiaana, mutta oon nyt 16v. Mulle ei isukki ostanut omaa asuntoa, vaan joudun käymään töissä maksaakseni vuokrani, eikä rahaa jää juuri muuhun.
Joten elä valita!!! Oispa mullakin asiat noin! - niin yksin
anssi.p kirjoitti:
Koska sinun pitää ajatella tulevaisuutta. Jos
koulunkäynti kärsii. Ei hyvä. Vanhemmat kyllä
pärjää. Jos taas käyt kotoa koulua, niin et voi
tehdä työtä. Ja se taas tietää lainan ottoa.
Mitä pitempään asut kotona, niin sieltä lähtö on vaikeampaa. Aina löytyy syy jäädä. Kohta huomaat
olevasi vanha piika, jolla on erittäin tarkat
rajat elämässä miesten ja muitten suhteen.Olin ehkä epäselvä vastauksessani aiemmin. Tarkoitin siis, että koulunkäynti TÄÄLLÄ kärsii, (ei kotona). Kotona mulla on tarkat työtavat ja tottumukset, ja olen aina ollut hyvä koulussa ja pitänyt opiskelusta.
Voisin kyllä tehdä kotonakin työtä, ja oikeastaan kahta enemmän, koska työpaikalle olisi lyhyempi matka kuin täällä ja voisin olla surutta lomat täyspäiväisesti töissä ilman matkusteluja toiselle paikkakunnalle. Olen kyllä samaa mieltä kanssasi siinä, että mitä pidempään kotona olen, sitä vaikeampaa sieltä on sitten aikanaan lopullisesti lähteä. Jos vain vaikka vähän väkivaltaisestikin riuhtaisee itsensä irti vanhasta, voi olla varma siitä että irtautuu-mutta millä hinnalla, se onkin jo toinen kysymys.
Ja siitä "vanhapiikuuden uhasta": olenhan sitä tietenkin itsekin ajatellut. Mutta kuka estää minua seurustelemasta vaikka asuisinkin vielä vähän aikaa kotona? En ole muutenkaan valmis vielä mihinkään yhteen muuttamisiin pitkään aikaan, joten aivan sama siinä mielessä, asuisinko kotona vai täällä. Päivä ja vuosi kerrallaan. En ole sitoutumassa mihinkään vielä vähään aikaan: en kotiin, en asuntoihin, en miehiin, en mihinkään muuhunkaan. Huolestuttaahan tämä koko tilanne toki, muuten en tätä miettisi niin paljon. Kiitos avusta!
- Max
Siinä sivussa käyn vielä lukiota ja käyn kotana vain kerran kuukaudessa junamatkan hinnan vuoksi!!! Ja joudun asumaan solussa, jossa on maailman kamalimmat kämppikset!
Joten älä VALITA!!!!!!- niin yksin
Vähän tarkennusta faktoihin:
Niin siis minäkin voin käydä kotona vain kerran kuukaudessa, juuri sen junalipun hinnan vuoksi ja sen vuoksi, etten ehdi kun paiskin töitä 6 päivää viikossa. Minunkin täytyy tehdä työtä pärjätäkseni. Minä työskentelen täyspäiväisesti ja opiskelen vielä lisäksi iltaisin yliopisto-opintoja. Ainoa siis, joka meitä erottaa on se, että isäni sattui ostamaan minulle asunnon, kun taas sinä asut solussa, niinkuin opikelijat noin yleensä asuvat. En usko, että olisin yhtään onnettomampi asuessani solussa tai sinä olisit yhtään onnellisempi minun tilanteessani. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että niin monilla asiat ovat vielä paaaaljon huonommin kuin minulla, ja silti haluan parannusta tilanteeseeni. Mutta kyseinen ajattelutapa onkin oravanpyörä: aina löytyy ihmisiä, joilla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. Siis koskaan ei saisi purnata mistään? Ja tekisikö se meitä yhtään onnellisemmaksi?
Pointtini on siis se, etten TODELLAKAAN ole mikään "pappa betalar" -tyyppi. Syön tonnikalaa ja makaronia ja ostan vaatteita käytettynä niinkuin niin monet muutkin opiskelijat. Tässäpä ei nyt olekaan kyse rahasta, vaan siitä mitä tapahtuu pään sisällä. Ihminen on monimutkainen olio... :) niin yksin kirjoitti:
Vähän tarkennusta faktoihin:
Niin siis minäkin voin käydä kotona vain kerran kuukaudessa, juuri sen junalipun hinnan vuoksi ja sen vuoksi, etten ehdi kun paiskin töitä 6 päivää viikossa. Minunkin täytyy tehdä työtä pärjätäkseni. Minä työskentelen täyspäiväisesti ja opiskelen vielä lisäksi iltaisin yliopisto-opintoja. Ainoa siis, joka meitä erottaa on se, että isäni sattui ostamaan minulle asunnon, kun taas sinä asut solussa, niinkuin opikelijat noin yleensä asuvat. En usko, että olisin yhtään onnettomampi asuessani solussa tai sinä olisit yhtään onnellisempi minun tilanteessani. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että niin monilla asiat ovat vielä paaaaljon huonommin kuin minulla, ja silti haluan parannusta tilanteeseeni. Mutta kyseinen ajattelutapa onkin oravanpyörä: aina löytyy ihmisiä, joilla on asiat vielä huonommin kuin itsellä. Siis koskaan ei saisi purnata mistään? Ja tekisikö se meitä yhtään onnellisemmaksi?
Pointtini on siis se, etten TODELLAKAAN ole mikään "pappa betalar" -tyyppi. Syön tonnikalaa ja makaronia ja ostan vaatteita käytettynä niinkuin niin monet muutkin opiskelijat. Tässäpä ei nyt olekaan kyse rahasta, vaan siitä mitä tapahtuu pään sisällä. Ihminen on monimutkainen olio... :)Ihmisen joka saa sinut ajattelemaan muitakin asi-
joita.- niin yksin
anssi.p kirjoitti:
Ihmisen joka saa sinut ajattelemaan muitakin asi-
joita.On varmaan ihan totta. Jos elämässä olisi paljon ystäviä tai vaikka joku oma rakas, voisi tilanne olla aivan erilainen. Samoin joku harrastus tms voisi auttaa paljon. Epäsäännöllisien työvuorojen takia ja laihan rahapussin vuoksi on vaan niin vaikeaa harrastaa mitään. Kotona kyllä aloittaisin jälleen pianon soiton (soitin 10 vuotta aikaisemmin) ja hiihdän aina talvisin myös, se on niin terapeuttista ja hauskaa. Laskettelu ja muutenkin urheilu on muutenkin sydäntäni lähellä. Mutta kun ei ole ketään spesiaalia mielitiettyä niin ei ole. Enkä nyt tietenkään mitenkään epätoivoiseksi aio heittäytyä ja hyväksyä ketä vaan, en todellakaan. Ja onhan mulla pari kolme hyvää tyttökaveria kotikaupungissani. Ajattelen kyllä paljonkin muita asioita kuin omaa napaani ja tilannettani, luen parhaillaan mm. viittä kirjaa ja pyrin olemaan mahdollisimman aktiivinen monessa asiassa. Olen mm. poliittisen nuorisojärjestön jäsen, ja taas kävi kutsu vaalilautakuntaan tammikuussa. Tuohan kaikki tuollainen elämään väriä ilman muuta, enkä voisi kuvitellakaan eläväni passiivista elämää. Kunhan perustukset elämässä on kunnossa, on helpompi kasata kaikkea tollasta "ylimääräistä" päälle...
niin yksin kirjoitti:
On varmaan ihan totta. Jos elämässä olisi paljon ystäviä tai vaikka joku oma rakas, voisi tilanne olla aivan erilainen. Samoin joku harrastus tms voisi auttaa paljon. Epäsäännöllisien työvuorojen takia ja laihan rahapussin vuoksi on vaan niin vaikeaa harrastaa mitään. Kotona kyllä aloittaisin jälleen pianon soiton (soitin 10 vuotta aikaisemmin) ja hiihdän aina talvisin myös, se on niin terapeuttista ja hauskaa. Laskettelu ja muutenkin urheilu on muutenkin sydäntäni lähellä. Mutta kun ei ole ketään spesiaalia mielitiettyä niin ei ole. Enkä nyt tietenkään mitenkään epätoivoiseksi aio heittäytyä ja hyväksyä ketä vaan, en todellakaan. Ja onhan mulla pari kolme hyvää tyttökaveria kotikaupungissani. Ajattelen kyllä paljonkin muita asioita kuin omaa napaani ja tilannettani, luen parhaillaan mm. viittä kirjaa ja pyrin olemaan mahdollisimman aktiivinen monessa asiassa. Olen mm. poliittisen nuorisojärjestön jäsen, ja taas kävi kutsu vaalilautakuntaan tammikuussa. Tuohan kaikki tuollainen elämään väriä ilman muuta, enkä voisi kuvitellakaan eläväni passiivista elämää. Kunhan perustukset elämässä on kunnossa, on helpompi kasata kaikkea tollasta "ylimääräistä" päälle...
Lähden itse hiihtämään, niin kerron. Älä liiku yksin. Tai liiku sellaisessa paikassa, missä et
ole yksin. Yksin ollessa ajatukset alkaa juokse-
maan. Riittää, kun ympärillä on ihmisiä. Käyn
itse pelaamassa välillä sulista ja muuta, siksi
että siinä saa nauraa porukalla. Tietysti se
joskus naurattaa yksinkin, mutta ei passaa joka
paikassa naureskella. Kuuntele sellaista musiikkia joka ei saa surulliseksi. Silloin tulee
aina mieleen pahat asiat.- niin yksin
anssi.p kirjoitti:
Lähden itse hiihtämään, niin kerron. Älä liiku yksin. Tai liiku sellaisessa paikassa, missä et
ole yksin. Yksin ollessa ajatukset alkaa juokse-
maan. Riittää, kun ympärillä on ihmisiä. Käyn
itse pelaamassa välillä sulista ja muuta, siksi
että siinä saa nauraa porukalla. Tietysti se
joskus naurattaa yksinkin, mutta ei passaa joka
paikassa naureskella. Kuuntele sellaista musiikkia joka ei saa surulliseksi. Silloin tulee
aina mieleen pahat asiat.Toi on taas totta. Täytyisi muistaa että on ihan turha vaivuttaa itsensä syyttä suotta alakuloon. Yksin sellaiseen pikku masikseen ja alavireisyyteen on helpompi antautua kuin porukalla, tai edes yhdessä jonkun yhden ihmisen kanssa. Ihminen on sosiaalinen eläin.
Liikun kylläkin olosuhteiden pakosta melkeinpä aina yksin, paitsi kun käyn kuntosalilla jumpissa, ne piristävät kummasti. (Kotonakin toinen ystävistäni ei liiku ja toinen on entinen anorektikko, joten en saa heistä lenkkiseuraa.)Oikeastaan tykkään liikkua yksin, silloin en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin itse suoritusta. Se on ollut pitkään pakokeinoni ongelmista, mitä ne nyt ikinä sillä hetkellä sattuvat olemaankaan. En siis todellakaan ole mikään himoliikkuja mutta liikunta kyllä autaa pysymään pirteänä. Olisi todella ihanaa jos joskus olisi joku porukka jonka kanssa just käydä pelaamassa vaikka tennistä tai ihan vaan lenkillä. Saisi kannustaa toinen toisiaan sillai hyvällä tavalla. Mutta toisaalta mikään ei ole niin rentouttavaa mielelle kuin lähteä hiihtolenkille rasittavan työ- tai koulupäivän jälkeen! Ole silti onnellinen omasta "porukastasi" jonka kanssa pelailla! :) - Edith
niin yksin kirjoitti:
Toi on taas totta. Täytyisi muistaa että on ihan turha vaivuttaa itsensä syyttä suotta alakuloon. Yksin sellaiseen pikku masikseen ja alavireisyyteen on helpompi antautua kuin porukalla, tai edes yhdessä jonkun yhden ihmisen kanssa. Ihminen on sosiaalinen eläin.
Liikun kylläkin olosuhteiden pakosta melkeinpä aina yksin, paitsi kun käyn kuntosalilla jumpissa, ne piristävät kummasti. (Kotonakin toinen ystävistäni ei liiku ja toinen on entinen anorektikko, joten en saa heistä lenkkiseuraa.)Oikeastaan tykkään liikkua yksin, silloin en ajattele oikeastaan mitään muuta kuin itse suoritusta. Se on ollut pitkään pakokeinoni ongelmista, mitä ne nyt ikinä sillä hetkellä sattuvat olemaankaan. En siis todellakaan ole mikään himoliikkuja mutta liikunta kyllä autaa pysymään pirteänä. Olisi todella ihanaa jos joskus olisi joku porukka jonka kanssa just käydä pelaamassa vaikka tennistä tai ihan vaan lenkillä. Saisi kannustaa toinen toisiaan sillai hyvällä tavalla. Mutta toisaalta mikään ei ole niin rentouttavaa mielelle kuin lähteä hiihtolenkille rasittavan työ- tai koulupäivän jälkeen! Ole silti onnellinen omasta "porukastasi" jonka kanssa pelailla! :)Ehkä vähän naiivia ehdottaa, mutta jos olet luonnostaan eläinrakas, niin kissa voisi helpottaa.
Ei ehkä niinkään pelkästään sen seuran vuoksi - kissa on kuitenkin 'vain' kissa - vaan kun on elävä olento, jonka hyvinvointi on vastuullasi, tulee muuta ajateltavaa. (Koira taitaa toisenlaisen sitovuuden takia sopia elämääsi huonommin?) - niin yksin
Edith kirjoitti:
Ehkä vähän naiivia ehdottaa, mutta jos olet luonnostaan eläinrakas, niin kissa voisi helpottaa.
Ei ehkä niinkään pelkästään sen seuran vuoksi - kissa on kuitenkin 'vain' kissa - vaan kun on elävä olento, jonka hyvinvointi on vastuullasi, tulee muuta ajateltavaa. (Koira taitaa toisenlaisen sitovuuden takia sopia elämääsi huonommin?)mihinkähän sen kissan sit tunkisin kun käyn kotona! (Sikälimikäli mä nyt jäisin tänne asuun.) Mulla on muutenkin aina niin kauheet pakaasit mukana kun menen kotiin ja tuun tänne, et en enää kaipaa siihen yhtä kissalaatikkoa :)
Vaikka kyllä suloinen ajatus sinänsä. niin yksin kirjoitti:
mihinkähän sen kissan sit tunkisin kun käyn kotona! (Sikälimikäli mä nyt jäisin tänne asuun.) Mulla on muutenkin aina niin kauheet pakaasit mukana kun menen kotiin ja tuun tänne, et en enää kaipaa siihen yhtä kissalaatikkoa :)
Vaikka kyllä suloinen ajatus sinänsä.Tai oikeastaan kaksi. Jos hommaa koiran, niin se
pitää olla senverran isokokoinen, että sen kanssa
voi liikkua. Se pitää olla myös koulutettu. Ei
ole kivaa liikkua hihnan perässä olkoilutettava-
na. Jos ottaa koiran ja asuu yksin, niin pitää
muistaa, että sen ulkoilutus on tehtävä aina
yksin. Oli sää mikä vain. Mut yksi hyvä juttu
siinä on. Ei oo niin tiukkapipoista koira ihmis-
tä, ettei se käy juttelemaan. Eli silloin on
helppo saada sosiaalisia kontakteja. Jos asuu
metsän laidassa ja on sellaisia reittejä, joissa
voi pitää koiraa irti, niin silloin se on todel-
lista uokoilua. Et ole yksin, mutta voi kävelle
ilman liekaa. Siinä tulee just parhaat puolet
koirasta esiin. Itse olen esimerkiksi talvella
pitännyt hiihtämällä auki sellaista muutaman
kilometrin lenkkiä. Muutkin näkyy siinä kävele-
vän. Äskenkin kävin juuri sen kiertämässä.
Kuule kerrohan suoraan helpottaako tämä kirjoit-
telu painetta. Eiks vaan. Tuntemattomalle on
helppo kertoo vaikka mitä. Tärkein kuitenkin,
että se ei jää sisälle.- niin yksin
anssi.p kirjoitti:
Tai oikeastaan kaksi. Jos hommaa koiran, niin se
pitää olla senverran isokokoinen, että sen kanssa
voi liikkua. Se pitää olla myös koulutettu. Ei
ole kivaa liikkua hihnan perässä olkoilutettava-
na. Jos ottaa koiran ja asuu yksin, niin pitää
muistaa, että sen ulkoilutus on tehtävä aina
yksin. Oli sää mikä vain. Mut yksi hyvä juttu
siinä on. Ei oo niin tiukkapipoista koira ihmis-
tä, ettei se käy juttelemaan. Eli silloin on
helppo saada sosiaalisia kontakteja. Jos asuu
metsän laidassa ja on sellaisia reittejä, joissa
voi pitää koiraa irti, niin silloin se on todel-
lista uokoilua. Et ole yksin, mutta voi kävelle
ilman liekaa. Siinä tulee just parhaat puolet
koirasta esiin. Itse olen esimerkiksi talvella
pitännyt hiihtämällä auki sellaista muutaman
kilometrin lenkkiä. Muutkin näkyy siinä kävele-
vän. Äskenkin kävin juuri sen kiertämässä.
Kuule kerrohan suoraan helpottaako tämä kirjoit-
telu painetta. Eiks vaan. Tuntemattomalle on
helppo kertoo vaikka mitä. Tärkein kuitenkin,
että se ei jää sisälle.Kyllähän tämä kirjoittelu helpottaa yksinoloa. On myös kiva saada puhelu ystävältä tai soittaa itse. Mesessä en ole oikein oppinut puhumaan, se on jotenkin vähän keinotekoisen tuntuista. Tietenkään mikään ei voita kasvokkain keskustelua ystävän tai perheen kanssa.
Kun asuin kotona, meillä oli silloin tällöin hoidossa tuttaviemme koira, jonka perhe matkustelee paljon. Se on sellainen suloinen villakoira joka on vauhtia ja energiaa täynnä. Minähän sitä aina yleensä ulkoilutin (metsässä, tietysti!). Hetihän uusi "perheenjäsen" tuo uutta säpinää taloon. Täytyykin ottaa joku muukin huomioon kuin vain oma itsensä. Ja se "joku muu" myös kaipaa kovasti huomiota ja hellyyttä. Suloinen pakkaus, hyvin terapeuttinen myös! En yhtään ihmettele, että eläimiä käytetään vammaisten lasten hoidossa ja vanhusten luona iloa antamassa. Ehkä koiraihmiset todella ovat vähän leppoisempia. Oikein pahaa tekee joskus kun näkee jonkun koiranulkoiluttajan kulkevan naama mutrussa ja hihna kireällä. Jos ihanan koiran ulkoilutus tekee noin pahaa, miten se ihminen reagoi sitten oikeasti ikäviin asioihin?
Vielä siitä asioiden jakamisesta: tottahan toki se painetta poistaa ja auttaakin, mutta itse ongelmaa se ei poista. Olen edelleen väärässä kaupungissa! :) niin yksin kirjoitti:
Kyllähän tämä kirjoittelu helpottaa yksinoloa. On myös kiva saada puhelu ystävältä tai soittaa itse. Mesessä en ole oikein oppinut puhumaan, se on jotenkin vähän keinotekoisen tuntuista. Tietenkään mikään ei voita kasvokkain keskustelua ystävän tai perheen kanssa.
Kun asuin kotona, meillä oli silloin tällöin hoidossa tuttaviemme koira, jonka perhe matkustelee paljon. Se on sellainen suloinen villakoira joka on vauhtia ja energiaa täynnä. Minähän sitä aina yleensä ulkoilutin (metsässä, tietysti!). Hetihän uusi "perheenjäsen" tuo uutta säpinää taloon. Täytyykin ottaa joku muukin huomioon kuin vain oma itsensä. Ja se "joku muu" myös kaipaa kovasti huomiota ja hellyyttä. Suloinen pakkaus, hyvin terapeuttinen myös! En yhtään ihmettele, että eläimiä käytetään vammaisten lasten hoidossa ja vanhusten luona iloa antamassa. Ehkä koiraihmiset todella ovat vähän leppoisempia. Oikein pahaa tekee joskus kun näkee jonkun koiranulkoiluttajan kulkevan naama mutrussa ja hihna kireällä. Jos ihanan koiran ulkoilutus tekee noin pahaa, miten se ihminen reagoi sitten oikeasti ikäviin asioihin?
Vielä siitä asioiden jakamisesta: tottahan toki se painetta poistaa ja auttaakin, mutta itse ongelmaa se ei poista. Olen edelleen väärässä kaupungissa! :)Tuon alku kirjoituksesi. Kuulehan, mihin meinaat
mennä lukemaan. Jos menet korkeakouluun tai
yliopistoon, niin muista, että siellä ohjelmaa riittää. Ihan liikaakin. Koulupäivät on lyhyitä.
Mutta jos kulkee joka päivä suuntaansa, on päivä
pitkä. Joka päivä ei ole luentoja ollenkaan.Entä jos et pääse mihinkään kouluun.- niin yksin
anssi.p kirjoitti:
Tuon alku kirjoituksesi. Kuulehan, mihin meinaat
mennä lukemaan. Jos menet korkeakouluun tai
yliopistoon, niin muista, että siellä ohjelmaa riittää. Ihan liikaakin. Koulupäivät on lyhyitä.
Mutta jos kulkee joka päivä suuntaansa, on päivä
pitkä. Joka päivä ei ole luentoja ollenkaan.Entä jos et pääse mihinkään kouluun.Tilanne on siis se, että ensi vuonna pääsen ihan varmasti johonkin kouluun kummassa tahansa kaupungissa, missä nyt tulenkaan ensi vuottani viettämään. Ylioppilastodistukseni oli sen verran hyvä, että sillä kyllä pääsen ammattikorkeaan aivan saletisti. Molemmissa kaupungeissa on myös yliopisto, joten en missään nimessä siis kotoa kulkisi tähän kaupunkiin kouluun missä nyt olen. Se ei ole vaihtoehto.
Syy, miksi en sitten päässyt jo täksi vuodeksi opiskelemaan oli se, että luulin yhden erittäin suositun alan olevan se oikea minulle, ja lähinnä kävin vaan katsastamassa pääsykokeet keväällä, koska minulla ei ollut aikaa lukea tarpeeksi. (Mun kirjoitukset loppuivat vasta toukokuun lopussa, kun olin IB-linjalla.) Asiaa perinpohjaisesti mietittyäni kesällä tajusin kuitenkin, etten haluakaan kyseistä alaa opiskelemaan. Noh, nyt etsitään sitten uusia mielenkiinnon kohteita, joita tuntuu löytyvän oikeastaan liikaakin! Opiskeltavista aloista on suorastaan vaikea valita, mikä kiinnostaisi eniten. Mutta sehän on vain positiivista.
Uskon todella, että yliopistossa aikanaan ohjelmaa riittää! Siksikin uskon kotona (tai VÄHINTÄÄN kotikaupungissa) asumisen olevan parempi vaihtoehto minulle, koska olen touhuavaista sorttia. Jo lapsesta mulla oli monta harrastusta, melkeinpä joka päivälle ja illalle joku. Haluan voida harrastaa täysillä myös opikeluaikanani ilman että mun täytyisi tinkiä liikaa siitä, milloin ehtisin piipahtaa kotona tosi äkkiä ja nähdä perhettä ja ystäviä. Haluaisin esimerkiksi pelata tennistä (mitäs jos reenit ovatkin viikonloppuna, jolloin olisi kiva mennä kotiin? Muutenhan viikonloppu olisi ihanteellista aikaa harrastuksille kun ei ole koulua.)Lisäksi haluaisin aloittaa pianonsoiton uudestaan (soitin 10 vuotta nuorempana). Täällä kerrostaloasunnossa ei voi soittaa. Ei myöskään pahemmin kiinnosta joka päivä raahautua esim.kirjastoon soittamaan, se olisi jo liikaa. (Ja taas: kotona ON piano, kotona VOI soittaa.)Sähköpianon aitouteen en usko (siihenhän saisi kuulokkeet jotta voi soittaa myös kerrostalossa.) Ja ei mulla olisi rahaakaan hankkia sellaista. En vaan haluaisi, että tämä kaukana asuminen rajoittaa elämääni tai vähentää elämäni laatua. Haluan huidella monessa jutussa mukana niinkuin ennenkin ja elää ja olla mahdollisimman miellyttävästi (niinkuin varmaan kaikki.) Haluan voida olla mukana esim oppilasteatterissa ja lautapeliryhmässä, mutta haluan myös tehdä kävelylenkkejä äitini kanssa ja voida suunnitella ja leipoa piparkakkutaloja (ja linnoja, kartanoita, jne) kotiin jouluksi. Nuo pienet ja usein hyvin naiivitkin asiat pitävät minut hyvällä tuulella ja myönteisenä ihmisenä.
Niin ja sitä ei varmaankaan ole vielä tullut mainittua, että olen kyllä asunut kotoa poissa ennenkin. Olin vuoden vaihto-oppilaana muutama vuosi sitten. Tunsin kyllä koti-ikävää niinkuin varmasti kaikki vaihtarit, mutta nautin olostani siellä erittäin paljon enkä kadu sitä vuotta tippaakaan! Suhteet merien taakse ovat edelleen vireät, ja vastavierailu on odotettavissa ensi kesänä. Ei niinkään ajallisesti rajattu yksin asuminen mua ahdista ollenkaan, päin vastoin, vaan se, että tämä on nyt lopullista. Asenne, että "kun kotoa on lähdetty, paluuta ei enää ole".
Äitini on aina sanonut mottonaan, että elämässä ei ole pakko kuin kuolla. Siihen uskoen olen jo melkeinpä tehnyt päätöksen että palaan kotiin ainakin nyt ensi vuodeksi, katsoo siitä sitten taas eteenpäin. Jos pääsen yliopistoon kotikaupungissani (mikä olisi unelmani), kuka estää miettimästä asuntoa jostain lähempää kotiani vuoden päästä? Olisi omaa rauhaa ja edelleen itsenäiseksi opettelemista, mutta kuitenkin koti lähellä. Nyt kuitenkin haluaisin nollata pääni taas kotona ja opiskella rauhassa ensi vuoden sieltä käsin.
Niin ja jos nyt sellainen ihme tapahtuu, etten jostain kumman syystä pääsekään MIHINKÄÄN kouluun, voinhan aina ensikin vuonna käydä töissä kotoa käsin. Avoin yliopisto-opiskelu voi myös jatkua, jos nyt koulupaikkaa ei jostain syystä löydy. Pidän tuota kuitenkin erittäin epätodennäköisenä. Valoa on onneksi näkyvissä tunnelin päässä. :) - anssi.
niin yksin kirjoitti:
Tilanne on siis se, että ensi vuonna pääsen ihan varmasti johonkin kouluun kummassa tahansa kaupungissa, missä nyt tulenkaan ensi vuottani viettämään. Ylioppilastodistukseni oli sen verran hyvä, että sillä kyllä pääsen ammattikorkeaan aivan saletisti. Molemmissa kaupungeissa on myös yliopisto, joten en missään nimessä siis kotoa kulkisi tähän kaupunkiin kouluun missä nyt olen. Se ei ole vaihtoehto.
Syy, miksi en sitten päässyt jo täksi vuodeksi opiskelemaan oli se, että luulin yhden erittäin suositun alan olevan se oikea minulle, ja lähinnä kävin vaan katsastamassa pääsykokeet keväällä, koska minulla ei ollut aikaa lukea tarpeeksi. (Mun kirjoitukset loppuivat vasta toukokuun lopussa, kun olin IB-linjalla.) Asiaa perinpohjaisesti mietittyäni kesällä tajusin kuitenkin, etten haluakaan kyseistä alaa opiskelemaan. Noh, nyt etsitään sitten uusia mielenkiinnon kohteita, joita tuntuu löytyvän oikeastaan liikaakin! Opiskeltavista aloista on suorastaan vaikea valita, mikä kiinnostaisi eniten. Mutta sehän on vain positiivista.
Uskon todella, että yliopistossa aikanaan ohjelmaa riittää! Siksikin uskon kotona (tai VÄHINTÄÄN kotikaupungissa) asumisen olevan parempi vaihtoehto minulle, koska olen touhuavaista sorttia. Jo lapsesta mulla oli monta harrastusta, melkeinpä joka päivälle ja illalle joku. Haluan voida harrastaa täysillä myös opikeluaikanani ilman että mun täytyisi tinkiä liikaa siitä, milloin ehtisin piipahtaa kotona tosi äkkiä ja nähdä perhettä ja ystäviä. Haluaisin esimerkiksi pelata tennistä (mitäs jos reenit ovatkin viikonloppuna, jolloin olisi kiva mennä kotiin? Muutenhan viikonloppu olisi ihanteellista aikaa harrastuksille kun ei ole koulua.)Lisäksi haluaisin aloittaa pianonsoiton uudestaan (soitin 10 vuotta nuorempana). Täällä kerrostaloasunnossa ei voi soittaa. Ei myöskään pahemmin kiinnosta joka päivä raahautua esim.kirjastoon soittamaan, se olisi jo liikaa. (Ja taas: kotona ON piano, kotona VOI soittaa.)Sähköpianon aitouteen en usko (siihenhän saisi kuulokkeet jotta voi soittaa myös kerrostalossa.) Ja ei mulla olisi rahaakaan hankkia sellaista. En vaan haluaisi, että tämä kaukana asuminen rajoittaa elämääni tai vähentää elämäni laatua. Haluan huidella monessa jutussa mukana niinkuin ennenkin ja elää ja olla mahdollisimman miellyttävästi (niinkuin varmaan kaikki.) Haluan voida olla mukana esim oppilasteatterissa ja lautapeliryhmässä, mutta haluan myös tehdä kävelylenkkejä äitini kanssa ja voida suunnitella ja leipoa piparkakkutaloja (ja linnoja, kartanoita, jne) kotiin jouluksi. Nuo pienet ja usein hyvin naiivitkin asiat pitävät minut hyvällä tuulella ja myönteisenä ihmisenä.
Niin ja sitä ei varmaankaan ole vielä tullut mainittua, että olen kyllä asunut kotoa poissa ennenkin. Olin vuoden vaihto-oppilaana muutama vuosi sitten. Tunsin kyllä koti-ikävää niinkuin varmasti kaikki vaihtarit, mutta nautin olostani siellä erittäin paljon enkä kadu sitä vuotta tippaakaan! Suhteet merien taakse ovat edelleen vireät, ja vastavierailu on odotettavissa ensi kesänä. Ei niinkään ajallisesti rajattu yksin asuminen mua ahdista ollenkaan, päin vastoin, vaan se, että tämä on nyt lopullista. Asenne, että "kun kotoa on lähdetty, paluuta ei enää ole".
Äitini on aina sanonut mottonaan, että elämässä ei ole pakko kuin kuolla. Siihen uskoen olen jo melkeinpä tehnyt päätöksen että palaan kotiin ainakin nyt ensi vuodeksi, katsoo siitä sitten taas eteenpäin. Jos pääsen yliopistoon kotikaupungissani (mikä olisi unelmani), kuka estää miettimästä asuntoa jostain lähempää kotiani vuoden päästä? Olisi omaa rauhaa ja edelleen itsenäiseksi opettelemista, mutta kuitenkin koti lähellä. Nyt kuitenkin haluaisin nollata pääni taas kotona ja opiskella rauhassa ensi vuoden sieltä käsin.
Niin ja jos nyt sellainen ihme tapahtuu, etten jostain kumman syystä pääsekään MIHINKÄÄN kouluun, voinhan aina ensikin vuonna käydä töissä kotoa käsin. Avoin yliopisto-opiskelu voi myös jatkua, jos nyt koulupaikkaa ei jostain syystä löydy. Pidän tuota kuitenkin erittäin epätodennäköisenä. Valoa on onneksi näkyvissä tunnelin päässä. :)Kuule kyllä sinun kannattaa palata sinne kotiin.
Nyt sait minutkin uskomaan sen ja annan sille
päätökselle siunauksen. Mitä isääsi tulee, muista
vanhemmat ei aina ajattele rahan menetystä.
Minulla on kokemusta tästä. Se lapsen paras on aina tärkein. Kun lähdet opiskelemaan, valitse
ala mikä kiinnostaa. Ei sitä mikä on in. Eikä
aina voi valita sitä, mikä kiinnostaa. Kyllä ne
ystävät ja harrastukset on sinun ikäiselle tärkeitä. Nauru kuuluu joka päiväiseen elämään.
Nyt olet myös testannut minkälaiset on sisään-
pääsy kokeet. Tänä vuonna oli uudenlainen täyt-
tö tapa näille paikoille joilta tuli peruutuksia.
Eiks sieltä löytynnyt sitä oikeata. Mainitsit, ettei sinua paina, jos et pääse vieläkään mihin-
kään lukemaan. Muista se on aina vaikempaa, mitä
enemmän tulee ikää. Pari vuotta välissä ja se on
tosi vaikeaa aloittaa uudelleen. Mutta nyt pitää
lähteä nukkumaan. Huomenna on palaveri kuntarakenteen muutoksesta ja iltavuoro päälle. - niin yksin
anssi. kirjoitti:
Kuule kyllä sinun kannattaa palata sinne kotiin.
Nyt sait minutkin uskomaan sen ja annan sille
päätökselle siunauksen. Mitä isääsi tulee, muista
vanhemmat ei aina ajattele rahan menetystä.
Minulla on kokemusta tästä. Se lapsen paras on aina tärkein. Kun lähdet opiskelemaan, valitse
ala mikä kiinnostaa. Ei sitä mikä on in. Eikä
aina voi valita sitä, mikä kiinnostaa. Kyllä ne
ystävät ja harrastukset on sinun ikäiselle tärkeitä. Nauru kuuluu joka päiväiseen elämään.
Nyt olet myös testannut minkälaiset on sisään-
pääsy kokeet. Tänä vuonna oli uudenlainen täyt-
tö tapa näille paikoille joilta tuli peruutuksia.
Eiks sieltä löytynnyt sitä oikeata. Mainitsit, ettei sinua paina, jos et pääse vieläkään mihin-
kään lukemaan. Muista se on aina vaikempaa, mitä
enemmän tulee ikää. Pari vuotta välissä ja se on
tosi vaikeaa aloittaa uudelleen. Mutta nyt pitää
lähteä nukkumaan. Huomenna on palaveri kuntarakenteen muutoksesta ja iltavuoro päälle.No hyvä että joku muukin tuli samaan johtopäätökseen kuin minä! Olen _todella_ iloinen, että asia alkaa vihdoin päässäni selvitä. Se oli tämä joulun läheisyys joka oikein pisti kyseenalaistamaan asioita ja miettimään oikein kunnolla. Koko tämän ajan olen ollut kahden vaiheilla, mitä tehdä. Se on onllut henkisesti tosi rasittavaa.
Ja vielä opiskelusta: en siis pyrkinyt viime keväänä kuin siihen yhteen yliopistopaikkaan, joten ei ihme ettei mitään peruutuspaikkoja tullutkaan. Olin vaan niin ihmeellisen varma, että se on minun juttuni, se ala. Höhlä minä. :)
Ja kyllä minua painaisi se, jos en ensi vuonnakaan pääsisisi opiskelemaan. Uskon vain todella, että pääsen. Ammattikorkean hakupaperiinkin voi laittaa neljä hakuvaihtoehtoa (muistaakseni), kyllä näillä ylppärinumeroilla joku niistä tärppää. Lisäksi mulla on nyt hyvää aikaa lukea keväällä yliopiston pääsykokeisiin, joten en pidä ollenkaan mahdottomana yliopistopaikkaakaan. Kansainvälinen politiikka tai sosiologia kiinnostaisi ehkä eniten... katsotaan nyt...
Ja vielä tuosta kun mainitsit etteivät vanhemmat aina ajattele rahan menetystä: voi, tuntisitpa minun isäni! Hän on välillä aivan sairaalloisen pihi. Hän on yksi kotikaupunkini varakkaimmista miehistä, ja silti hän ei voinut ostaa mulle esim. uutta silitysrautaa vaan antoi mulle 70-lukulaisen, hajoamispisteessä olevan vanerilaudan. :) Haluan kuitenkin uskoa, että hän lopulta ymmärtää. Täytyy vain kertoa asia hänelle oikein ja perustella kunnolla. Ja jos hän nyt todella asiasta vetää niinsanotusti herneen nenään, enhän voi ainoastaan miellyttää häntä koko elämäni ajan. Se olisi vaan ei ainoastaan surullista, koska menettäisin juuri rakennetun isäsuhteeni, vaan myös pelottavaa. Rahallinen tuki loppuisi sitten siihen. Äitini on työtön, ja minä opiskelija, joten tiukilla oltaisiin... Mutta hyvä olo ja rakkaushan ovat tärkeintä. Mielummin vähän köyhempikin, kuin rikas ja onneton, sen isäni elämä on ainakin mulle opettanut.
Kiitos paljon tuesta ja uusista ajatuksista! Nyt on paljon kevyempi viettää joulua, kun on edes jonkinlainen suunnitelma päässä. Taidanpa lähteä vielä kuntosalille ennen töihin menoa. Hyvät jatkot sinulle ja rauhallista joulua! :)
- nnn
Olen iloinen, että sait asiasi jo järjestykseen (ainakin päässäsi) ja yhdessä kirjoituksessasi jo kirjoitit melkein niin kun ajattelin sinulle kirjoittaa.
Mutta muutamia kommentteja kuitenkin. Ensinnäkin ei kaikki ole valmiita vielä parikymppisenä (lukion jälkeen) muuttamaan omilleen. Paljon on opiskelupiireissä nuoria, jotka ovat ihan hukassa, sinnittelevät juuri ja juuri ja sitten vielä sosiaalinen paine pakottaa osallistumaan kaikenmaailman ryyppyjuhliin, jolloin lopputuloksena ei voi olla kovin ehjä ja onnellinen ihminen. Siis opiskelijaelämässä on paljon hyvää ja en bileitä ole tuomitsemassa, mutta tiedä tapauksia, jolloin mielenterveys on ihan oikeasti koetuksella kun homma ahdistaa (rahat tiukalla, liikaa alkoholia, ankea kämppä, kaukana kotoa jne). Eli on ihan hyvä, että tiedostaa sen, ettei välttämättä olekaan valmis vielä kantamaan koko vastuuta (kerrot kuitenkin paljon asioita, jotka osoittavat sinun olevan vastuullinen). Tilanteesi kuulostaa myös sikäli hyvältä, että opiskelupaikkavaihtoehtoja tuntuu olevan, eli sekä kotopaikkakunnalla että nykyisellä. Jos tilanne olisi se, että on pakko muuttaa, niin ei kai sitten auttaisi kuin sinnitellä.
Ja jos kotopaikkakunnallasi on yliopisto, niin mikäs sen järkevämpää kun asua kotona ja opiskella siellä. Siinä kuitenkin rahaa säästyy ja voithan ilmottautua opiskelija-asuntojonoon, yleensä kestää esim. yksiön saanti vuoden (tässä voi kyllä olla pakkakuntakohtaisia eroja). Tai ylipäätään, voithan muuttaa silti omillesi, mutta jos koet kotopaikkakuntasi viihtyisäksi, niin ei sieltä pois kannata pyrkiä väkisin. Jos välisi ovat hyvät äitiisi, ja asuinolot ok (tilaa ja omaa rauhaa esim. lukemiseen), niin kyllä siellä voi asua pidempäänkin.
Mitä sitten tulee vanhapiikaskenaarioihin yms, niin kaikki aikanaan. Ei siinäkään ole mitään pahaa, että pariutumisvietti ei ole parikymppisenä päällimmäisenä. Ehtii sitä myöhemminkin, ja jos sopiva ihminen löytyy, niin kotona asuminen ei estä seurustelua mitenkään. Voithan silloin alkaa harkita sitä omaa asuntoa ja omaa rauhaa.
Kirjoittelin sulla näitä ajatuksia ihan sen takia, että jotakin samaa löydän itsestäni. En olisi todellakaan ollut valmis muuttamaan lukion jälkeen pois kotoa, onneksi opiskelupaikka oli sopivan matkan päässä. Niinpä opiskelin nopeasti tutkintoni valmiiksi (mahdollista koska asuin kotona) ja ehdin kyllä myöhemmin sitten asumaan omillani ja löytämään miehenkin. Vaikka jossain vaiheessa ahdisti kotona asuminen ja halusin myös paikkakunnalta pois (ja pääsinkin pois), niin palasin takaisin, sillä viihdyn täällä. Mikäpä parempaa kuin hiihtää niillä tutuilla laduilla joissa hiihdin jo liki 20-v. sitten. Ja vaikka avoliitossa asunkin, niin en koskaa ole siltoja polttanut kotiin, esim. joulua on laitettu ja laitetaan äidin kanssa yhdessä kuten aina ennenkin.- Vaikeaa
Ensimmäinen asunto, siinäpä oli asia jota en halua muistaa. Oli tosiaan järkytys jäädä yksin nukkumaan ja tajuta myös heräävänsä yksin. En kai ole mitenkään erikoisen herkkä luonne, mutta se oli kauheaa, silloin todella kuvittelin etten pysty olemaan siellä, mutta pakkohan oli. No, vähitellen siihen tottui... mutta ei siihen ikinä lopullisesti totu. En kuitenkaan voisi kuvitellakaan asuvani vanhempien vaivana, vaikka kovin mielellään siellä vierailenkin. Heillä on nyt kuitenkin oikeus elää kahdestaan omaa elämäänsä kun lapsi on viimein lähtenyt kotoa. Ja saanhan onneksi käydä siellä jouluna ja muilla lomilla. Mutta yksinjäämisen shokista ei kyllä puhuta tarpeesti. Jos on eroille herkkä persoona kuten minä niin silloin se on kyllä aikamoinen pudotus muuttaa turvallisesta kodista yksinäisyyteen!
- niin yksin
Onpa mukavaa kuulla, että on ihan täyspäisen kuulloisiakin ihmisiä, jotka puolustavat vähän pidempään kotona asumista, jos siihen on tarvetta. Tuntuu vain välillä, että ihmiset luulevat että on jotenkin vajaa tai vähän raukka, jos asuu kotona vielä lukion jälkeenkin vielä vähän aikaa. Lienee sanomattakin selvää, etten itse ajattele niin. Onhan tietysti varmaan nuoria, jotka vaan ns. kyhnöttävät kotona vanhempien palveltavana ja siivellä kykenemättöminä tekemään mitään omalle elämälleen. kaikille se ei taida olla yhtä helppoa. En ole ikinä kokenut itseäni miksikään luuseriksi, "mammanpojaksi" (tai tytöksi siis), jo niinkuin jo kirjoitin aikaisemminkin: pärjään kyllä yksinkin. En todellakaan biletä missään joka viikonloppu ja vietä kosteita iltoja tms, kokkailen terveellistä ruokaa, nukun tarpeeksi, jne. ja enhän minäkään nyt terveessä määrin olevia bileitä tuomitse, pois se minusta! Olen samaa mieltä, että on silti paljon nuoria, joilta yksinolo ei suju juuri alkoholinkäytön, holtittoman rahankäytön ja puutteellisen taloudenhoidon seurauksena. Koko elämä on yhtä hullunmyllyä asioiden kaatuessa niskaan ja rahojen ollessa vähissä.
Niinkuin sanoin, on ihanaa kuulla näinkin päin, että joku on asunut vähän pidempään kotona ja silti opiskellut ja löytänyt seurustelukumppanin ihan ok. Olen itse sitä mieltä, että aikaa kyllä on! Viisikin vuotta on elämästäni hyvin pitkä aika ajatella eteenpäin, ja viiden vuoden kuluttua olen silti vain 25. Menin vaan virran mukana muuttaessani yksin asumaan ajattelematta ollenkaan, mikä on minulle tärkeää ja mistä saan kicksini arkipäivän elämään. Kiitokset kommentista, ja hyvää joulunvalmistelua sinulle! - anssi.
niin yksin kirjoitti:
Onpa mukavaa kuulla, että on ihan täyspäisen kuulloisiakin ihmisiä, jotka puolustavat vähän pidempään kotona asumista, jos siihen on tarvetta. Tuntuu vain välillä, että ihmiset luulevat että on jotenkin vajaa tai vähän raukka, jos asuu kotona vielä lukion jälkeenkin vielä vähän aikaa. Lienee sanomattakin selvää, etten itse ajattele niin. Onhan tietysti varmaan nuoria, jotka vaan ns. kyhnöttävät kotona vanhempien palveltavana ja siivellä kykenemättöminä tekemään mitään omalle elämälleen. kaikille se ei taida olla yhtä helppoa. En ole ikinä kokenut itseäni miksikään luuseriksi, "mammanpojaksi" (tai tytöksi siis), jo niinkuin jo kirjoitin aikaisemminkin: pärjään kyllä yksinkin. En todellakaan biletä missään joka viikonloppu ja vietä kosteita iltoja tms, kokkailen terveellistä ruokaa, nukun tarpeeksi, jne. ja enhän minäkään nyt terveessä määrin olevia bileitä tuomitse, pois se minusta! Olen samaa mieltä, että on silti paljon nuoria, joilta yksinolo ei suju juuri alkoholinkäytön, holtittoman rahankäytön ja puutteellisen taloudenhoidon seurauksena. Koko elämä on yhtä hullunmyllyä asioiden kaatuessa niskaan ja rahojen ollessa vähissä.
Niinkuin sanoin, on ihanaa kuulla näinkin päin, että joku on asunut vähän pidempään kotona ja silti opiskellut ja löytänyt seurustelukumppanin ihan ok. Olen itse sitä mieltä, että aikaa kyllä on! Viisikin vuotta on elämästäni hyvin pitkä aika ajatella eteenpäin, ja viiden vuoden kuluttua olen silti vain 25. Menin vaan virran mukana muuttaessani yksin asumaan ajattelematta ollenkaan, mikä on minulle tärkeää ja mistä saan kicksini arkipäivän elämään. Kiitokset kommentista, ja hyvää joulunvalmistelua sinulle!Joo hyvät joulut ja pärjäilehän.
- kokemustaon
viestiketju, että en jaksa kaikkia lukea. Kerron vain oman kokemukseni. Muutin myös 20 v vanhana opiskelujen perässä 600km (!) päähän lapsuudenkodista. Mulla myös tiivis ja vähän riippuvaisuuteenkin taipuvainen suhde vanhempiin. Ensimmäinen 6kk oli suoraan sanoen kamalaa, oli fyysisiä oireita, rytmihäiriöitä erilaisia tulehdustauteja kokoajan päällä. Oli itkua ja hammastenkiristystä. Olin joka vkonloppu kotona käymässä. Mutta sitten, vähitellen alkoivat juuret juurtua, sain kavereita ja lopulta ystäviäkin, reissut kotikaupunkiin vähenivät ja arki alkoi kulkea.
Älä vaadi itseltäsi liikaa, ole tunteillesi avoin ja rehti. Pyri osallistumaan opiskelijarientoihin (vai opiskelitkokaan?), joukossa on usein muita joilla tilanne on vastaava. Kyllä se helpottaa, älä anna periksi. - lakimiestenmies
Sulta puuttuu mies ilmiselvästi.
- mej
Jep.. Olen itse siis 16 ja muutanut kotoa viime syksynä koulujen alkaessa.. Huomasin itsekkin epäröiväni muuttoa siinä kohtaa kun huomasin vanhan huoneeni tyhjillään, heitin ajatuksen kuitenkin sivuun ja lähdin "rohkeasti" kohti uutta kotiani. Ensimmäinen ilta oli hirveä, en saanut nukutuksi.
Mietin vieläkin sellaisina yksinäisinä iltoina, että jos kuitenkin muuttaisin kotiin äidin luo turvaan. Ymmärrän että yksinäisyys pelottaa (tai ennemmin kaikki ehkä vaan untuu niin epävarmalta), varsinkin se vastuu asunnosta ja laskuista, vaikka sinunkin vanhempasi niissä sinua tukevat. Uskon kuitenkin että yksinäisyys vielä helpottaa kun arkeen alkaa tulla rutiineja, ehkä keksii jopa jonkun harrastuksenkin.
Itse käyn aina viikonloppusin äitini luona ja nukun vanhassa huoneessani jonka sain sisustaa uudelleen (tosin tavaraa on aika vähän ^^). Otin pari kuukautta sitten myös pitkään haaveilemani kissan, joka tuo kyllä seuraa kaikkein yksinäisimpiin hetkiin :)
Tarkoitukseni oli siis vain kertoa että jaksa vielä yrittää. Etsi joitakin pieniä asioita itsellesi jotka helpottavat "koti ikävääsi". Jos elämä silti ei ala tuntua oikealta omassa kodissasi, muuta takaisin vanhempiesi luokse. Minusta siinä ei ole mitään hävettävää, jokaisella on se oma aikansa. Voittehan myös vanhempiesi kanssa sopia rahallisista asioista niin että sinäkin osallistuisit kustannuksiin, minkä voit. Se voisi helpottaa ajatusta ulkopuolisuudesta tai miten sen nyt sanoisi (jotain sinnepäin xD).
Pärjäile- kokenut
Minulle kävi melkeinpä samoin 20-vuotiaana. Tosin, en muuttanut niin kauas kotoa kuin sinä. Isäni osti minulle yksiön, mutta en ollut vielä opiskelemassa. Pääsin opiskelemaan puolen vuoden päästä. Ensimmäinen puoli vuotta oli aika kamalaa ja kolkkoa. Opiskelemaan pääsyn jälkeen elämä alkoi piristyä, tuli uusia tuttuja, kiinnostavaa tekemistä. Silti minua ahdisti usein tässä asunnossa. Luulen että se johtui siitä "kenen leipää syöt sen lauluja laulat". Isäsuhde ei minullakaan ollut ongelmaton. Välillä jopa tuntui siltä että koko asunto oli hankittu sitä varten että lähtisin nopeammin kotoa. Ajattelin jossakin vaiheessa muuttaa opiskelija-asuntolaan, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Kotiin takaisinkin olisin halunnut muuttaa, mutta sitä en koskaan tehnyt. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut muuttaa opiskelija-asuntolaan. Olisin ollut itsenäinen, vapaa kiitollisuudenvelasta isälle, ja samalla olisi ollut enemmän sosiaalista elämää. Miltä kuulostaa sellainen: muutat takaisin kotiin ja ensi syksynä kun pääset opiskelemaan, haet opiskelija-asuntoa. Siinä isäsi saattaa ehkä loukkaantua, mutta sun täytyy ajatella omaa hyvää oloa ensin. Ehkä se on sitä oikeaa itsenäistymistä. Nyt itsenäistymisesi on näennäistä. Tavallaanhan asut vielä "kotona", vaikka fyysisesti et siellä olekaan.
- vielä....
kokenut kirjoitti:
Minulle kävi melkeinpä samoin 20-vuotiaana. Tosin, en muuttanut niin kauas kotoa kuin sinä. Isäni osti minulle yksiön, mutta en ollut vielä opiskelemassa. Pääsin opiskelemaan puolen vuoden päästä. Ensimmäinen puoli vuotta oli aika kamalaa ja kolkkoa. Opiskelemaan pääsyn jälkeen elämä alkoi piristyä, tuli uusia tuttuja, kiinnostavaa tekemistä. Silti minua ahdisti usein tässä asunnossa. Luulen että se johtui siitä "kenen leipää syöt sen lauluja laulat". Isäsuhde ei minullakaan ollut ongelmaton. Välillä jopa tuntui siltä että koko asunto oli hankittu sitä varten että lähtisin nopeammin kotoa. Ajattelin jossakin vaiheessa muuttaa opiskelija-asuntolaan, mutta en saanut sitä aikaiseksi. Kotiin takaisinkin olisin halunnut muuttaa, mutta sitä en koskaan tehnyt. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi kannattanut muuttaa opiskelija-asuntolaan. Olisin ollut itsenäinen, vapaa kiitollisuudenvelasta isälle, ja samalla olisi ollut enemmän sosiaalista elämää. Miltä kuulostaa sellainen: muutat takaisin kotiin ja ensi syksynä kun pääset opiskelemaan, haet opiskelija-asuntoa. Siinä isäsi saattaa ehkä loukkaantua, mutta sun täytyy ajatella omaa hyvää oloa ensin. Ehkä se on sitä oikeaa itsenäistymistä. Nyt itsenäistymisesi on näennäistä. Tavallaanhan asut vielä "kotona", vaikka fyysisesti et siellä olekaan.
Miltä kuulostaa sellainen, jos hakisit kouluun joka ei ole ei kotikaupungissasi eikä nykyisessä asuinkaupungissasi? Silloin on luonnollista että muutat itse hankkimaasi asuntoon.
Joissakin ammattikorkeakouluissa alkaa myös tammikuussa opintoja, ja useisiin kouluihin voi hakea jälkihaussa peruutuspaikoille, se tarkoittaa että vaikka ei olisi edes yhteishaussa hakenut siihen kouluun niin silti voi tulla valituksi. Kannattaa tutustua www.koulutusnetti.fi -sivuihin!
- moksi
Saatat jo siellä Onnelassa Äiskän ja Iskän luona asua taas uudestaan, mutta jos vielä asiaa mietiskelet niin ota sanani vakasti: älä lähde, älä luovuta.
Koti on aina koti ja kotina pysyy, sinne on ihana palata, käydä viikonloppuisin herkuttelemassa äiskän ruuilla, ihan tulla lomille ja jouluksi lepäämään.
MUTTA itsenäistyttävä on joskus kaikkien, toisilta se onnistuu näennäisesti helpommin kuin toisilta.
Olet uuden elämän vaiheen alussa, vaikeaa se onkin ja pitää ollakin, silloin opit uutta itsestäsi ja nouset tuhkasti vahvempana nuorena itsenäisenä naisena.
Kotiin palaaminen ei muuta mitään, joudut saman kamppailun käymään myöhemmin uudestaan, lisäksi tulet pohtimaan teitko oikein sittenkään, tunnet nahoissasi vanhempien huolen siitä, "tuleeko tuosta tytöstä mitään", vaikka he avosylin sinut vastaan ottavatkin.
Tee itsellesi päiväjärjestys, käy jumpassa, lenkillä, uimasssa, kirjastossa. Osallistu työväenopiston koulutuksiin jne. Mene viikonloppuisin kotiin käymään.
Sinä selviät kyllä, niin me muutkin olemme tehneet!- ystäviä?
Kuulostaa siltä että vietät aika yksinäistä elämää uudessa kaupungissasi. Oletko saanut uusia ystäviä? Se ei tietenkään käy kovin nopeasti, mutta. Oletko koskaan kutsunut vaikka työkavereita tai harrastuskavereita kotiisi? Tee se ihmeessä. Järjestä pienet kutsut, laita hyvää ruokaa tms... Sain käsityksen että haikailet entisten ystävien perään. Tutustu uusiin ihmisiin, saat uusia ystäviä eikä vanhojakaan tarvi hylätä. Tsemppiä, ja kirjoita miten sulla menee!
- tielmo
Täytyy myöntää, etten jaksanut lukea viestiäsi loppuun saakka edes. Mutta semmosta se on, "kylmässä maailmassa". Sitä paisti, se maailma, johon olet itsesi kotoasi potkaissut, on lämmin. Siulla on asunto, josta ei tartte maksaa vuokraa, töitä ja saat opiskella iltaisin. Tämän lisäksi saat rahaa porukoiltasi.
Herran jestas. Kyllä sitä tuossa iässä pitää jo osata itsenäistyä. Hommaat kavereita sieltä kaupungista, alotat vaikka jonkun uuden harrastuksen. Totta kai se on erilaista hypätä kaupunkiin asumaan, jos on asunut puhtoisen luonnon keskellä koko ikänsä. Mutta minäkin olen pärjännyt, ihan ilman vanhempien rahojakin.
Aina ei voi lähteä häntä koipien välissä äitin luokse itkemään, kun uudessa asuinpaikassa on tylsää. Sitä se aikuistuminen on - kaikkea muuta paitsi glamouria.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Oi mun haniseni
Mul on ihan törkee ikävä sua. En jaksais tätä enää. Oon odottanut niin kauan, mutta vielä pitää sitä tehdä. Tekis mieli295534Kyllä mulla on sua ikävä
Teen muita juttuja, mutta kannan sua mielessäni mukana. Oot ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Välissä läm144114Hei rakas sinä
Vaikka käyn täällä vähemmän, niin ikäväni on pahempaa. Pelkään että olen ihan hukassa😔 mitä sinä ajattelet? naiselle403217IS:n tiedot: Toni Immonen irtisanottiin MTV:ltä Toni Immonen työskenteli pitkään MTV:llä.
IS:n tiedot: Toni Immonen irtisanottiin MTV:ltä Toni Immonen työskenteli pitkään MTV:llä. IS uutisoi torstaina Toni Imm512860Israel aloitti 3. maailmansodan
https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000011297979.html Israel se sitten aloitti näköjään kolmannen maailmansodan.2871372Vihdoin tiedän että tämä on molemminpuolista
Saattoi se koko ajan olla silmiemme edessä mutta kumpikaan ei uskaltanut sitä toivoa. Kunpa nähtäisiin pian, toivottavas861318- 601229
- 791149
Natoon liittyminen on alkanut kaduttaa.
Nato on muuttunut niin paljon, että se ei ole enää se mihin haluttiin liittyä. Usa on vetäytynyt ja 5% osuus valtion tul3971136Nainen, meidän talossa on säännöt
1. Mies on aina oikeassa. 2. Ei vastaväitteitä. 3. Mäkättäminen kielletty. 4. Suhde on tärkein. 5. Ei salaisuuksia. 6. E2191134