"Mua" – montako tavua?

Perinnäisen kieliopin mukaan sanassa ”mua” on kaksi tavua jo sen takia, että suomen yleiskielessä ei sen mukaan ole ua-diftongia. Ks. Iso suomen kielioppi § 21, http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=21

Diftongi tarkoittaa kahta peräkkäistä eri vokaalia, joten kysymys ”jakautuuko loppudiftongi kahdelle eri tavulle” on sisäisesti ristiriitainen.

Toisaalta diftongin käsite on suhteellisempi kuin perinnäinen kielioppi selittää. Niinpä Iso suomen kielioppi puhuu (§:ssä 22) mm. siitä, että sanassa ”piano” voidaan ajatella olevan ia-diftongi, vaikka perinnäinen kielioppi ei sellaista diftongia lainkaan tunne. Diftongin käsite on suorastaan epämääräinen, kuten myös tavun käsite, jota Iso suomen kielioppi ei lainkaan määrittele. Diftongin määrittelyssä se sanoo: ”Diftongi äännetään siten, että yhdestä lyhyestä vokaaliäänteestä siirrytään toiseen ilman keskeytystä tai selvää rajakohtaa.” Tämä on aika käyttökelvoton määritelmä, koska ei sanan kahden peräkkäisen vokaalin välissä yleensäkään ole keskeytystä eikä selvää rajakohtaa. Luultavasti kunnollinen määritelmä vaatisi huomion kiinnittämistä mm. vokaalien painotukseen – diftongin jälkikomponentti lienee suomessa yleensä kevyempi suhteessa alkukomponenttiin kuin vokaaliyhtymän jälkimmäinen vokaali suhteessa edelliseen – ja sanojen kokonaishahmoon – tavurakennehan vaikuttaa sivupainon sijaintiin pitkissä sanoissa.

Selvää on, että puhutussa suomessa esiintyy laajalti ua-diftongi yleiskielen uo-diftongin länsimurteisena vastineena, esimerkiksi sanassa ”suami” (= ”suomi”), ”tua” (= ”tuo”). Sanassa ”mua” esiintyvä ”ua” on toisella tavalla syntynyt, mutta mitään foneettista estettä sen pitämiselle diftongina ei ole.

Minusta mua-sanassa on kaksi tavua. Perustelen tavujen jakautimisen mm. sillä, että minua-sanassakin se loppu a on yksi tavu.