Mikä yksinäisyydessä ahdistaa eniten?

Kyllä:
-Kumppanin puute?
-Elämän merkityksettömyys yksin ollessa?
-Ajatus kuolemasta yksin?
-Lasten ja perheen puute?

Jonkin verran:
-Seuran puute jonka kanssa puuhata jotain?
-Jutteluseuran puute?

Ei:
-Jokapäiväisten asioiden hoitaminen yksin?
-Menoseuran puute?

Ahdistaa ehkä kanssa tuo samanhenkisen kumppanin puute, siihen sitten liittyy muutama noista muista seikoista. Puuhailuseuraa kaipaan ja nimenomaan siitä samanhenkisestä ihmisestä. Olisi hienoa voida pyytää toista seurakseen siksi, että haluaa olla hänen kanssaan eikä vain sen vuoksi, että on se parempaa kuin olla yksinään. Samalla saisi sitten sitä jutteluseuraa, sellaista oikeasti juttelun tarpeen tyydyttävää. Ja tuntuisihan nää päivät kieltämättä vähän merkityksellisemmiltäkin, jos voisi jakaa ne jonkun kanssa.

Välillä mä mietin, että ehkä mussa on jotakin vikaa. Siis että en mahdollisesti edes osaisi olla kenenkään kanssa niin läheinen kuin haluaisin ja nuo mitä kaipaan ei sen takia tule ihan heti toteutumaan.

ahistaa myös se että ei oo samanhenkisiä oikeen missään. ja jos on niin kuvittelen että käyttäytyvät ja ovat samanlaisia kuin minä että ovat enimmäkseen kotona joten ei ole mahdollisuutta ees tutustua samanhenkisiin.
netissä tuntuu olevan aktiivisesti vaikka sitten netissä useimmat enemmän tai vähemmän päästään vialla ja kun yrittää vaikka jutella niin yleensä ei tule mitään vastausta takaisin taikka sitten vastataan yhdellä sanalla niin ei se nyt oikeen ruoki sosiaalihalukkuutta... mutta ehkä joskus vielä joskus...

Mulla ainakin nämä listaamistasi asioista:

-Jokapäiväisten asioiden hoitaminen yksin
-Kumppanin puute
-Seuran puute jonka kanssa puuhata jotain
-Menoseuran puute
-Jutteluseuran puute
-Lasten ja perheen puute
-Elämän merkityksettömyys yksin ollessa

Yhden lisäisin itse ja se on vuokran maksaminen yksin

Eniten mua ahdistaa kumppanin puute ja lasten ja perheen puute. Tai onhan mulla perhettä lähellä kun sukulaiset naapurissa ihan asuu, mutta se ei ole sama... Elän muuten täysin yksin kun ei ole suvun lisäksi ulkopuolisia ystäviä enkä sukulaisiakaan usein näe.

Mutta sitten noihin muihin, mitä listalla on. En näe ongelmana asioiden yksin hoitamista. On oma rauha tehdä asioita ja voi hoitaa ne just niin kuin tykkää, kukaan ei ole komentelemassa tai neuvomassa, olemassa ns. viisaampi.

Seuran puutetta ei periaatteessa ole, olen tottunut yksinäisyyteen ja mielestäni seuraa on jo paljon ulkona lentelevistä linnuista. Heidän nokkimista on mukava seurata musiikkia kuunnellen jollei muuta puuhaa ole. Juttuseuraa en kaipaa, sitten jos kaipailen niin kirjottelen netissä keskustelupalstoille tekstejä ja luen uutisia. Menoseuraa ei puutu koska en käy paljon missään, en käytä alkoholia tai huumeita, en tupakoi, käyn kävelyllä tai muulla tavoin kuntoilen lähes päivittäin... Elämä ei ole sen pohjalta katsottuna merkityksetöntäkään kun olen hyväksynyt tilanteeni. Ei ole ajatuksia kuolemasta. Ja oikeastaan jos on niin olen ajatellut näin etteipä tarvitse hautapaikkaa hommata, uurnaus riittää ja tuhkan saa heittää omalle pihamaalle oman toivomuksen mukaisesti. En tarvitse ketään, toivoisin että löytäisin jonkun, mutten kykene sellaiselle sosiaaliselle tasolle tämän 15 vuoden yksinäisyyden myötä, että löytäisin koskaan ketään.

[ ] Jokapäiväisten asioiden hoitaminen yksin?
[x] Kumppanin puute?
[x] Seuran puute jonka kanssa puuhata jotain?
[x] Menoseuran puute?
[x] Jutteluseuran puute?
[ ] Lasten ja perheen puute?
[ ] Ajatus kuolemasta yksin?
[ ] Elämän merkityksettömyys yksin ollessa?
[ ] Jokin muu, mikä?

Näin

Ehkä ne että joka asiassa tuntuu että on yksin maailmaa vastaan ja jonkun kanssa olis ihan kiva pohtia elämän suuntaa ja kuunnella ehkä jotain neuvoja toisesta näkökulmasta.

Ei se parisuhde ole täsmälääke tuohon eksistentiaaliseen kriisiisi, vaikka ihminen helposti haluaa ajatella niin. Entäs sitten se, että naisen seurassa/kanssa pitää aina kohentaa ryhtiään ja oltava parempi kuin on. Lisäksi jos elät naisen kanssa, haluaa hän jossain vaiheessa lapsia, ja ne vasta murheenkryyni ovatkin. Ehkä kahden ensimmäisen viikon alkuhuuma voi tuntua hyvältä, mutta mietipä sitten kun asut naisen kanssa. Se voi pitkässä juoksussa olla sitä että toinen nukkuu ja sinä valvot, keskustelut ovat tyyliin: "Moi, mitä kuuluu?"- "Mitäs tässä , ihan hyvää". Eli se yhdessäolo ei ole mitään luksusta. Lopulta vain se on sellaista "kultakala onnellisuutta", että mikä tässä on olla "kun kaikki on hyvin". Se on vähän sellaista teko-onnea että istuu kökösti kuin bodari, jolla on isot hauikset( Ihan kuin munia hautoisi). Se parisuhde naisen kanssa on yleensä kovin vähänsanaista ja kökköä. Keskustelujen tasot ovat tilan puutetta kompensoidakseen surkeat. Kannattaa nauttia vielä sinkkuelämästä kun voi. Ystävät ja onnellinen sinkkuus ovat ratkaisu tuohon eksistentiaaliseen kriisiin.

Pahinta on tämä elämän merkityksettömyys.... Elämässä ei juurikaan ole sisältöä kun on niin yksinäinen. Yksin ei huvita tehdä juuri mitään, ei edes niitä asioita jotka yleensä tehdään yksin. Tuntuu aivan käsittämättömän pahalta olla hiljaisuuden keskellä elottomien esineiden ympäröimänä, kuin olisi eristetty jollekin toiselle planeetalle eroon kaikesta elämästä. Vaikka sitten menisikin ihmisten pariin, tietynlainen kupla pysyy yhä ympärillä, yksinäinen ja ulkopuolinen olo ei poistu, ikäänkuin sen ei edes antaisi poistua. Ajattelen vain "Minä olen yksinäinen nyt ja niin olen tämän tilanteen jälkeenkin, ei asiat muutu tästä mihinkään, koska olen tällainen, jostain syystähän olen yksinäinen, miten voisin yhtäkkiä olla vähemmän sitä, koska en ihmisenäkään muutu tästä parempaan?"

Tarve tulla hyväksytyksi. Syvä tunne omasta kelpaamattomuudesta.

Ikuinen tyhjiö. Mikään ei tunnu miltään ja sitte kun vihdoinkin on joku ¨meno¨ tai syy mennä jonnekin ja tulee takaisin kotiin niin se saatanan sama tyhjyys taas valtaa mielen. Tämä erakko meininki on ainakin itsestäni tehnyt suht. katkeran ja kyynisen ihmisen.

Tämä ikisinkkuus alkaa maistua pikku hiljaa puulta... Välillä kysyn itseltäni "miksi?"
Vielä vuosi sitten olisin töksäyttänyt vastaukseksi sen että koska tunnen olevani niin yksin vaikka kavereita konkreettisesti oli ympärillä (huom. asuin kahden kaverini ja heidän poikaystäviensä kanssa saman katon alla ainoana sinkkuna).
Nykyään asumme jo eri paikkakunnilla ja toinen pariskunnista erosikin sitten lopulta (mikä tarkoitti sitä että sain ns. ystävän takaisin).
Jos tämä ystävä ei olisi eronnut niin tuntisin itseni todennäköisesti vieläkin yksinäisemmäksi nykyään. En kuitenkaan lähtisi parisuhdetta etsimään vain sen takia että olisin yksinäinen, siihen vaivaan auttaa uusien kaverien hankinta.

Mutta kerran tässä puolen vuoden sisällä pohdin tätä yksinäisyyden tunnetta ihan kunnolla, ja tulin siihen loppu tulokseen että kumppani sitten kuitenkin voisi olla se oikea lääke. Iltaisin varsinkin tunnen itseni yksinäiseksi. Yleisesti ottaen olen Todella itsenäinen persoona ja haluan tehdä kaiken itse. Jopa avun pyytäminen jonkin asian tekemiseen tuntuu nöyryyttävältä (osaan kyllä pyytää apua jos näen sen tarpeelliseksi).
Ja aika pitkälti nautinkin yksinolosta... Mutta jos vain tietäisin niinä yksinäisyyden hetkillä että tuolla jossain on se ihminen joka haluaisi olla nyt vieressäni (muttei esim. olosuhteiden pakosta voi olla siinä) niin sekin helpottaisi tätä yksinäisyyttääni paljon (= hyväksytyksi tulemisen tunne). Että jos joku mies haluaa itsenäisen mutta myös tarvittaessa sosiaalisen naisen niin tässä olisi.

Olen tällä hetkellä niin tottunut yksin olemiseen että ties mitä muutoksia minun henkiselle puolelleni tapahtuisi jos alkaisin seurustelemaan... Tähän väliin on ehkä hyvä mainita että ole 21.v enkä ole koskaan seurustellut.
Yksinäisyyden hetkinä yleensä hoen itselleni mantraa: "mikään ei muutu, olen aina yksin." Säälittävää eikös? En osaa oikein arvostaa itseäni, ja tämän myötä tuskin kukaan muukaan, ja koska ei kukaan arvosta minua niin en minäkään arvosta itseäni... Noidankehä.

Välillä mietin että kuolenko yksin vanhana omaan yksiööni ja lopulta koirani syövät minun jäänteeni nälissään ennen kuin haju hälyttää naapurit soittamaan virkavaltaa paikalle.
Vanhempani ja veljeni ovat minua huomattavasti vanhempia (iltatähti kun oon) ja mietin myös sitä että miten pärjään sitten kun heistä aika jättää? Ehkä tämä tieto on vellonut alitajunnassani koko elämäni ajan ja siksi olen näin pirun itsenäinen. Lähinnä mietin sitä että jos sairastun tai jotain muuta sattuu niin kuka voisi hoitaa asioita puolestani (järjestää minulle täpevän sijaisen töihin? Kuka ruokkisi lemmikkini? Hakisi postin? jne. jne.) Ei kukaan...
Ystävilläni on erittäin todennäköisesti silloin omat perheet ja heidän aikansa menee niiden parissa.

Että näin... Ei hirveän valoisa tulevaisuus tämän yksinäisyys asian tiimoilta minulla siis. Mutta kuka tieätä mitä esim. ensi viikolla tapahtuu? :D Ehkä minä löydän jonkun tai joku löytää minut.

Hehe, pakko todeta että olin 21v ikävuonna ihan samassa tilanteessa kuin sinä. Tosin olin jo seurustellut pikkaisen.

Nyt 9 vuotta myöhemmin tilanne on aivan sama.

"Yleisesti ottaen olen Todella itsenäinen persoona ja haluan tehdä kaiken itse. Jopa avun pyytäminen jonkin asian tekemiseen tuntuu nöyryyttävältä (osaan kyllä pyytää apua jos näen sen tarpeelliseksi).
Ja aika pitkälti nautinkin yksinolosta... Mutta jos vain tietäisin niinä yksinäisyyden hetkillä että tuolla jossain on se ihminen joka haluaisi olla nyt vieressäni (muttei esim. olosuhteiden pakosta voi olla siinä) niin sekin helpottaisi tätä yksinäisyyttääni paljon (= hyväksytyksi tulemisen tunne). Että jos joku mies haluaa itsenäisen mutta myös tarvittaessa sosiaalisen naisen niin tässä olisi."

Koen samoin, mutta en tarvitse edes tuota hyväksymisen tunnetta erityisesti. Enemmänkin tunnetta siitä että jakaa jonkun kanssa jotain ja arvostaisimme molemmat toisiammme sekä kokisimme sen tärkeäksi mitä meillä yhdessä on. Ne yhteiset hetket...

"Että näin... Ei hirveän valoisa tulevaisuus tämän yksinäisyys asian tiimoilta minulla siis. Mutta kuka tieätä mitä esim. ensi viikolla tapahtuu? :D Ehkä minä löydän jonkun tai joku löytää minut. "

Hyvä ajatus tuohon loppuun. Sitähän ei tiedä mistä sen kumppanin löytää.
Toisaalta noin ajattelin minäkin nuorempana, mutta toteampa nyt että vaikka olin välillä aktiivinen ja kohtasin joitakin potentiaalisia ehdokkaita niin eipä se siitä mihinkään muuttunut. Tuli vain entistä ylpeämmäksi ja itsenäisemmäksi kaiketi.

Tekisi mieli sanoa sinulle että opettele itsesi arvostamista, mutta toisaalta jos arvostat samalla tavoin kuin minä niin sitten se johtaa vain tuon itsenäisyyden korostumiseen jolloin et oikein edes osaa etsiä seuraa vaikka sitä kaipaisit.

Ehkä jonkunlainen kohtuus olisi hyväksi sinunkin kohdalla. Hyviä mietteitä noin yleensä. Taidat välittää vain lemmikeistäsi enemmän kuin itsestäsi? ;)

ennosaa sanoa

en osa sanoa

enosa sanoa

-Kumppanin puute?
-Seuran puute jonka kanssa puuhata jotain?
-Menoseuran puute?
-Jutteluseuran puute?
-Ajatus kuolemasta yksin?
-Elämän merkityksettömyys yksin ollessa?

Itselläni kaikki nämä vaivaava enemmän tai vähemmän. Nyt jo toista vuotta olen masennuksesta toipumassa, mutta yksinäisyys vaivaa ja estää toipumisen etenemisen. En juuri käytä alkoholia ja ainakaan yksin ei tule lähdettyä ulos iltaa viettämään, joten tutustuminen uusiin ihmisiin on vaikeaa. Ongelmana on yksinäisyys ja suurin este siitä eroon pääsemiselle on yksinäisyys, joten se loputon noidankehä. Paljon sanotaan, että mene ja hanki kaverita, mutta ei kavereita tosiaan noin vain "hankita". Olen toki yrittänyt ottaa ihmisiin kontaktia keskustelupalstojen ja deittisivujen kautta, mutta ei ole onnistanu. Voit ottaa yhteyttä moniin ihmisiin ja kysyä jos haluaisivat tutustuu, mut ei niist koskaan mitään vastausta saa. Lisäksi sivuilla on mielestäni vähän ihmisiä kouvolan tai yli päänsä kymenlaakson alueelta. Viimeiset vuodet ovat olleet melko raskaita ja tehneet minusta melko kyynisen ja pessimistisen. No kai se on v***u vaan totuttava tähän yksineloon ja hyväksyttävä se.

Se että siitä on tullut osa mua. Vaikka kaipaan ihmisiä en tiedä uskallanko luopua tästä yksinäisyydestä. Se on pitkään ollut kaikki mitä mulla on.
Ja onhan tää elämä aika merkitysetöntä. Monet kauniit asiat on lähes arvottomia kun niitä ei voi jakaa toisen kanssa.