yucca42

yucca42 profiilikuva
Joulu 2024
Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Liittynyt 21v sitten
11 aloitusta · 2810 kommenttia
Uusimmat aloituksetSuosituimmat aloituksetUusimmat kommentit
Tuolla sivulla (jonka varsinainen sisältö on melkeinpä lyhyempi kuin sen URL) sanotaan: ”Kielitoimiston sanakirjan mukaan koala taipuu koalojen, koaloja. Myös harvinaisempaa genetiivimuotoa koalain voi käyttää.”

Kielitoimiston sanakirja kuvaa tässä kyllä lähinnä sitä, millaista kielen pitäisi jonkun mielestä olla, eikä sitä, millaista se on. Googlella löytyy muutama kymmenen tuhatta sivua, joilla esiintyy taivutusmuoto ”koaloiden”.

Koska ”koala” on – ainakin tavallisimman analyysin mukaan – kolmitavuinen, on loogisempaa ottaa taivutusmalliksi ”omena” kuin ”kala”.
Tietenkin "pimein" on tässä instruktiivi, ja tokihan ilmaus on hyväksyttävissä vakiintuneisuutensa takia – se esiintyy jopa Kotuksen sivuilla. Se on kuitenkin lievästi puhekielimäinen tai arkityylinen.

Se ei myöskään rinnastu sellaisiin ilmauksiin kuin ”paljain jaloin” ja ”kuivin käsin”, joissa instruktiivilla on – tai on ainakin alkujaan ollut – selvä välineen merkitys: ne tarkoittavat alun perin samaa kuin ”paljaita jalkoja käyttäen” ja ”kuivia käsiä käyttäen”, joskin merkitys on väljentynyt niin, että ne voivat tarkoittaa samaa kuin ”jalat paljaina” ja ”niin, että kädet pysyvät kuivina”. Sen sijaan ”pilvin pimein” ei viittaa minkäänlaiseen pimeän pilven käyttöön välineenä tai keinona, vaan se tarkoittaa, että jotakin on (ikään kuin) sankka pilvi, jotain tulee sankkana pilvenä jne. Sankka-sanan tilalla on pimeä-sana osittain alkusoinnun takia, osittain ehkä tehokeinona.

Lisätietoja instruktiivin käytöstä:
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/8.2.html#instr
Ei ole latinaa.

Liikenneturvan pääsivun tuorein uutinen on päivätty 19.12., joten en ihan ymmärrä, mitä tarkoitat ilmauksella ”Kun Liikenneturvan nettisivujen viimeisin päivitys marraskuulta on”.
Olisi kiva tietää, onko jotain arvelua painavampaa näyttöä siitä, että virheitä tehdään tahallisesti. Mainosten osalta varmaan on – kirjoitusvirhe tai kielisammakko on oiva tapa herättää huomio –, mutta entä artikkelien?
"Tekstin tarkistus" ei ole yhdyssana. Tarkoitit varmaan, pitäisikö tämän sanaliiton sijasta käyttää yhdyssanaa. Vastaus on, että sekä sanaliitto että yhdyssana ovat tässä tapauksessa mahdollisia ja niillä on lähinnä sävyero.
Onko mielestäsi parempia syitä lukea ”iltapäivälehtiä” (suom. hömppä- ja skandaalilehtiä) kuin niiden virheille nauraminen?

Terminimitys kyseiselle harrastukselle on ortoglossomania. Turha googlata, sillä toistaiseksi löydät enintään tämän viestin.

Mitä tulee Liikenneturva-sivuston yritykseen ulkoistaa sivujen tekstin tarkistus (joka yritys ei ole kovin uusi, sivujen tuorein sotkeminen eli ”uudistus” on marraskuun alusta), sivun https://liikenneturva.fi/fi/ajankohtaista/uutinen/liikenneturva-uudisti-verkkosivunsa, niin sen otsikko

Liikenneturva uudisti verk-
kosivunsa

kertoo jo tarpeeksi siitä, kannattaako vaivautua tekemään ilmaista työtä heille.

(Firefoxilla. Huomautukseni pointti on, että jos pakotetaan otsikko näkymään niin, että vain pieni määrä merkkejä mahtuu riville, pitäisi edes varautua siihen, että selain tavuttaa otsikon. Ja otsikon tavuttuminenhan on yleisesti ottaen karkea virhe.)
Yksikön 3. persoonan vanhan päätteen vaihtelu -pi ~ -vi on alkujaan niin sanottua suffiksaalista astevaihtelua: painollisen tavun jäljessä on vahva aste (p), painottoman jäljessä (v ← β). Alkuperäiset suhteet ovat kuitenkin monin tavoin sekoittuneet. Ks.
http://www.helsinki.fi/vvks/aanne-_ja_muoto-oppi/astevaihtelusta/index.html

Tässä tapauksessa, kuten yleensäkin ensi tavua jäljempänä, pitkä vokaali (aa) on supistumasyntyinen: kahden vokaalin välissä ollut konsonantti on heikentynyt ja sitten kadonnut ja vokaalit ovat sulautuneet yhdeksi pitkäksi vokaaliksi. Alkuperäisempi muoto on ilmeisesti ollut ”makajapi”, missä on vahva-asteinen pääte ”-pi”, koska sitä edeltävä tavu ”ja” on sivupainollinen (kuten nelitavuisen sanan kolmas tavu yleisesti on suomessa).
Tuollaiset ”säännöt” ovat sitkeästi hengissä pysyvää perätöntä tarinaa. Niin sitkeää, että tekijänoikeusneuvoston on lausunnossaan 2002:11 pitänyt aiheellisena erikseen torjua sen:

”Helsingin hovioikeuden ratkaisussa 2.4.1969 oli kyse ’Rovaniemen markkinoilla’ -nimisen sävelteoksen siteeraamisesta. Ratkaisussa katsottiin, että uudessa sävelteoksessa neljä kertaa toistunut toisesta sävelteoksesta otettu neljän tahdin mittainen lainaus ei ollut siteerausoikeuden sallittua käyttämistä. Kyseisen ratkaisun perusteella on sittemmin päätelty, että sävelteoksen sallitun lainauksen raja olisi juuri neljä tahtia. Hovioikeus on ratkaisussaan kuitenkin vain todennut, että loukkaavaan sävelteokseen sisältyi kyseisen mittaisia lainauksia.”

Tällaisia asioita arvioidaan kokonaisharkinnassa, jossa ratkaistaan, onko teoksesta kopioitu tekijänoikeudellisesti merkityksellinen osa toiseen teokseen.
Miksi tällä olisi mitään tekemistä tekijänoikeuden tai piratismin kanssa?
Sanotaan se toki suomeksikin:
http://www.flysas.com/fi/fi/Matkustusinfo/Matkatavarat/Kirjattava-matkatavara-/
On sentapainen ohje. Sen tarkka sisältö on jokseenkin mutkikas, mutta useimmissa tapauksissa soveltaminen on helppoa. Esimerkkitapauksessa luku on samassa sijamuodossa kuin substantiivi, jota se määrittää ja joka on luvun jäljessä. Tällöin numeroin ilmaistuun lukuun ei kirjoituksessa liitetä taivutuspäätettä.

Hiukan tulkinnanvaraista on, onko päätteen merkitsemättä jättäminen tällöin pakollista vai vain sallittua. Yleensä se kuvataan pakollisena.

Poikkeuksen muodostaa partitiivi, koska jos päätettä ei merkittäisi, ei ilmauksesta ”3 kotia” tietäisi, pitääkö se lukea ”kolme kotia” vai ”kolmea kotia”.

Instruktiivi ei muodosta poikkeusta. Toisaalta tilanteet, joissa instruktiivissa oleva lukusana olisi järjevää kirjoittaa numeroin, taitavat olla aika kuviteltuja.
Tässä auttaisi ehkä enemmän suomen kielen erikoisuuksien ymmärtäminen. Hyvä kuvaus suomen paikallissijojen käytön erikoisuuksista on kirjassa ”Suomen kielen rakenne ja kehitys.” Löytynee yleisestä kirjastosta. Netissä on Ison suomen kieliopin kohta § 1236 Suuntasija näkökulman osoittajana, jossa on samaa asiaa mutta kiemuraisemmin:
http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1236

Englanti, ja indoeuroopalaiset kielet yleensä, käyttää olosijaa esimerkiksi löytämistä tarkoittavissa ilmauksissa, mikä on sinänsä luonnollista: se vastaa sitä, missä löytäminen tapahtuu. Suomen kielessä kuitenkin ilmaistaan asia toisenlaisesta näkökulmasta.

Vastaavasti sanotaan suomessa esimerkiksi ”ostin maidon lähikaupasta”, ”huomasin kirjasta virheen” ja ”poimin hilloja suolta”.
Kiinnostavaa pohdintaa, josta ensimmäiseksi tulee mieleen, että balttilaiset kielet ovat säilyttäneet indoeurooppalaisen kantakielen yhden sanatyypin s-loppuisuuden. Tällöin s on itse asiassa yksikön nominatiivin sijapääte ja samaa alkuperää kuin latinan hyvin monet (yksikön nominatiivissa) -us-loppuiset ja kreikan -os-loppuiset sanat.

Toisaalta suomen sananloppu -s saattaa palautua erilaiseen sananloppuun, eivätkä sanat suinkaan aina lainaudu yksikön nominatiivin mukaisessa muodossa. Ja esimerkiksi suomen sana ”herne” (joka ääntyy normaalisti konsonanttiloppuisena) on joissakin murteissa (ja virossa) muodossa ”hernes”, ja sana on jokseenkin varmasti balttilainen laina, mutta siitä siis s-aines on täysin hävinnyt suomen yleiskielestä.

Katsotaanpas, mitä Nykysuomen etymologisella sanakirjalla on sanottavana.

”Nauris” on alkuperältään tuntematon. Asu viittaa lainaperäisyyteen, mutta mitään uskottavaa lainaselitystä ei ole esitetty.

”Oras” on johdos piikkiä tarkoittavasta sanasta ”ora”, joka on hyvin vanha (arjalainen) laina. Tässä siis ”-s” on suomen kielen johdin.

”Ruis” on perinnäisesti selitetty germaaniseksi lainaksi (konstruoitu alkumuoto ”rugiz”, josta on peräisin nykyruotsin ”råg”). Toisaalta ”balttilaiskielissä on samantapaisia sanoja, esim. muinaispreussin rugis ’rukiinjyvä’ ja latvian rudzis, joten itämerensuomen ruis voisi periaatteessa olla lainaa tältäkin taholta.”

Kuhilas-sanaa kirjassa ei käsitellä.

Esimerkiksi jalas-sanassa on kyllä näennäisesti johdinaineksena -s, mutta se on vain yksikön nominatiivin erikoisuus – substantiivien ”perusmuoto” on muutenkin usein poikkeavan erikoinen! Sanan normaali vartalohan on jalakse-, ja yksikön nominatiivissa se on lyhentynyt (loppuvokaali on kadonnut ja sen jälkeen konsonanttiyhdistelmä yksinkertaistunut). Tämän johtimen alkuperä lienee vanhempi kuin kosketus balttilaisiin kieliin. Asia varmaankin selviäisi kirjasta ”Suomen kielen rakenne ja kehitys” (erinomainen opus – varsin vanha, mutta kukaan ei ole tehnyt uudempaakaan samasta aiheesta).

Balttilaisperäinen loppu-s esiintyy muun muassa sanassa ”kirves”, vrt. liettuan ”kirvis”, latvian ”cirvis”. Muitakin vastaavia tapauksia varmaan on, mutta kaikki s-loppuiset sanat eivät siis suinkaan ole balttilaisperäisiä.
Matematiikkapalstaa jonkin verran lukeneena voi kertoa, että siellä ei noudateta matematiikan merkitsemissääntöjä, paitsi satunnaisesti. Tarkoitan, että ei noudateta edes siinä määrin kuin Suomi24:ssä (jossa viestit ovat pelkkää tekstiä) olisi mahdollista.

Eikä siellä yleensä kovasti huomautella asiasta. Sinänsä on ihan ookoo huomauttaa merkintätavoista ja kirjoitusasusta, mutta kannattaa miettiä, missä määrin se on olennaista ja ovatko lukijat tiedolle vastaanottavaisia.

Selvää toki on myös se, että oikeita merkintätapoja käyttämällä antaa itsestään fiksumman vaikutelman, ja ehkä viestin perillemenokin paranee. Onko se reilua? Ehkä ei. Mutta sellainen maailma on: koska emme yleensä voi oikeasti selvittää, mitä joku ymmärtää aiheesta, josta kirjoittaa, teemme omia päätelmiämme. Jos joku ei noudata tietyn alan yleisiä merkintätapoja, on luonnollista päätellä, että hän a) ei tunne alaa, b) ei välitä lukijoistaan tai c) haluaa olla erikoinen.
Tällaisiin tehtäviin on noin ziljoona ratkaisua. On helpompi keksiä viisi ratkaisua kuin päättää, mikä niistä on paras, etenkin jos paremmuuden kriteerejä ei ole määritelty.

Tosibanaali ratkaisu ykköstehtävään on kopioida lauseke sivulle http://www.wolframalpha.com ja katsoa sen näyttämää funktion kuvaajaa.

Tyylikkäämpää on katsoa sieltä hajotelma 5(x − 1/5)² + 4/5 ja esittää se sitten omana keksintönä. Tuosta muodostahan on helppo nähdä ja todistaa, että kaikki arvot ovat positiivisia (kun x on reaaliluku), ja näin homma hoituu ihan perusalgebralla ilman derivaattoja, neliöjuuria tai muita irrationaalisuuksia.
Sanoilla "niga" ja "knee" ei ole tekemistä toistensa kanssa. "Niga" on peräisin kantagermaanin sanasta "*hnīʒwan”, ”knee” taas kantagermaanin sanasta ”*knewa-”, johon myös ruotsin ”knä” perustuu.

Ks. Svensk etymologisk ordbok, http://runeberg.org/svetym/ ja Online etymology dictionary, http://www.etymonline.com/
Orpo-sanaa käytetään – sanakirjojen mukaankin – varsinaisessa merkityksessään lapsista puhuttaessa. Lapsen käsite on vaihteleva, mutta perinnäisesti lapsuuden katsotaan päättyvän ja nuoruusiän alkavan murrosikään tultaessa, eli jossain 11–13 vuoden iässä.

Nykymaailmassa, jossa lapsuus on monessa mielessä lyhentynyt, se on toisaalta joissakin suhteissa pidentynyt pitkälle nuoruusikään, jopa 20. ikävuoden yli, koska niin monet pysyvät taloudellisesti ja muutenkin riippuvaisina vanhemmistaan. Siksi orpoudella on käytännöllistä merkitystä esimerkiksi 18-vuotiaalle enemmän kuin entisaikaan, jolloin useimmat 18-vuotiaat olivat joka tapauksessa jo töissä, usein kodin ulkopuolella. Mutta tässä saattaa olla kielellinen ongelma, koska orpoudesta puhumista vältellään eri syistä.

Runoudessa yms. voidaan orpo-sanaa käyttää aikuisestakin, kuten vaikkapa Orpopojan valssissa.

P.S. Erikoisuutena tekee mieli mainita, että Suomen laissa ei nykyisin käytetä lainkaan sanaa ”orpo” – paitsi täysin kuvaannollisessa merkityksessä termissä ”orpoteos”.
Kyseiset sanat ovat alkujaan olleet perusmuodossa konsonanttiloppuisia, ja konsonanttiloppuisia ne ovat useimmiten vieläkin yleiskielessä: konsonanttia vain ei merkitä kirjoituksessa, ja se esiintyy assimiloituneena seuraavan sanan alkukonsonantin kaltaiseksi, paitsi niissä tapauksissa, joissa se on todella kadonnut (joissakin murteissa ja yleiskielessäkin tauon ja vokaalialkuisen sanan edellä).

Esimerkiksi sana, joka kirjoitetaan ”räme”, ääntyy tilanteen mukaan ”rämes”, ”rämet”, ”rämek”, ”rämel” jne. – tai joskus ”räme”. Jotkin muodoista vastaavat sanan murreasua, mutta tämä on sattumaa.

Murteissa loppukonsonantti on voinut katoamisen sijasta muuttua. Esimerkiksi sanan ”vene” aiempi muoto on ”veneh” (sitä aiempi ”veneš”), mutta loppu-h on voinut muuttua esimerkiksi loppu-t:ksi. Tyypillisesti kai monikkomuoto on silloin säilyttänyt aiemman h:n, ”venehet”.
Enpä tiedä, miksi Rättyä-nimen alkuperä kuuluisi juuri Rättyöiden selvitettäväksi. Eipä se juuri ole selvitettävissäkään, kuten vihjaat. Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan kirja ”Sukunimet” jättää asian aika avoimeksi. Sen mukaan nimi ”on ilmeisesti samaa perua kuin Rätti – – tai Räty”, ja ”Räty” taas on alkuperältään epäselvä: ”Itäisen levikin perusteella nimeen voisi arvella sisältyvän etuvokaalisen rinnakkaismuodon esim. ortodoksisesta ristimänimestä Rati < ven. Radivon, Rodion (→ Raatikainen). Nimen sisältö on kuitenkin epävarma.”

Taivutuksessa ei pitäisi olla epäselvää. Vaikka -yä-loppuiset substantiivit ovat harvinaisuuksia, saadaan toki malli vastaavista takavokaalisista eli -ua-loppuisista sanoista: herttua : herttuoiden, joten Räytyä : Räytyöiden.
Eipä kai. Mutta kyseessähän on ilmeisesti teoksen laiton levitys ja siinä yhteydessä myös laittoman käännöksen levitys, joten onko syytä hirveästi ihmetellä sitä, että käännös on lievästi sanoen kökkö?
18 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt