En tiedä mistä aloittaisin, tuntuu että pää sekoaa tästä tuskasta…
Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta, josta reilu vuosi asuttu yhdessä. Olemme molemmat 25-30-vuotiaita. Hänellä oli ollut vain yksi vakavampi suhde ennen minua. Hän sanoi minulle usein olevansa onnellinen kanssani ja että olin hänelle Se Oikea. En ole koskaan ennen ollut niin onnellinen kuin hänen kanssaan, en aiemmin tiennyt moisen onnen olevan edes mahdollista. Rakastin hänessä kaikkea fyysisesti ja psyykkisesti, kaikkia hänen piirteitään ja ominaisuuksiaan… Olin hänelle niin hyvä kuin osasin, ja rakkaus teki sen helpoksi. Annoin kaiken hellyyteni hänelle, puhuin kaikista tunteistani rehellisesti, olin ehdottoman uskollinen, kuuntelin hänen ajatuksiaan ja huoliaan, ja kiitin mielessäni kohtaloa, joka oli johdattanut meidät yhteen.
Hän alkoi kuitenkin tänä vuonna tuntea levottomuutta ja epätietoisuutta siitä, mitä elämältään haluaa. Vielä viime vuonna hän puhui siihen sävyyn, että olisimme ikuisesti yhdessä. Tänä vuonna hän alkoi miettiä, olisiko sittenkään vielä valmis vakiintumaan. Ja tänä kesänä hän teki päätöksensä: suuteli toista minun poissa ollessani ja huomasi, että haluaakin olla vapaa, saada huomiota ja muutakin muilta kuin minulta.
Kaiken huipuksi hän on edelleen sitä mieltä, että olen hänelle sopivin mahdollinen kumppani ja jos hän ylipäätään haluaisi parisuhteen, niin juuri minun kanssani. Mutta aika ei kuulemma ole oikea. Hän sanoo ettei yhtä sopivia elämänkumppaneita osu montaa elämässä kohdalle, mutta ei kuitenkaan tahdo olla enää kanssani. Hän ei oletakaan minun jäävän häntä odottelemaan, vaan on valmis uhraamaan minut eli mahdollisesti parhaan mahdollisen elämänkumppaninsa – sen hyväksi, että pääsee vapaasti suutelemaan ja seikkailemaan sinkkuna tarvitsematta tehdä tiliä kenellekään.
Tiedän että eromme satuttaa häntäkin, hän on itkenyt tilanteen vuoksi eikä ole ollenkaan varma siitä ettei tekisi elämänsä pahinta virhettä päästäessään minut menemään. Hänen kuitenkin kuulemma täytyy saada olla nyt vapaa. Itse olen niin hajalla että tavallinen arki vaatii uskomattomia ponnistuksia. Jostain pitäisi löytyä voimia uuden asunnon etsimiseen, työssäkäyntiin, tavaroiden pakkaamiseen, kaikkiin järjestelyihin… Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ovat kadonneet, yhteinen tulevaisuus peruuntunut. Olen itkenyt itseni läkähdyksiin, kysynyt miljoona kysymystä, ja vajonnut pohjattomaan toivottomuuteen. En edes ihastu helposti ja hän on ainoa, jota olen koskaan tosissani rakastanut. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että joskus vielä rakastuisin ja saisin vastarakkautta, siis olisin onnellinen…
Miksi hän tekee näin, jos kerran olen hänelle sopivin mahdollinen? Voiko hän koskaan todella vakiintua? Hän on maininnut sellaisenkin vaihtoehdon, että jos olemme toisillemme tarkoitetut, niin kohtalo johdattaa meidät joskus uudelleen yhteen. En tahdo ajatellakaan sitä mahdollisuutta, koska en voi takertua siihen toivoon että saisin hänet joskus takaisin… Hän on nyt haavoittanut minua niin pahasti, etten tiedä toivunko tästä koskaan, ja voisinko enää koskaan luottaa häneen vaikka hän tahtoisikin minut takaisin. Pieni ilkeä osa sydämessäni toivoo hänenkin kärsivän kuten itse kärsin – että hän tajuaisi joskus menettäneensä minut ja tahtoisi minut takaisin, mutta se olisikin myöhäistä ja hän katuisi…
Asumme vielä tilanteen pakosta yhdessä, ja hänen näkemisensä satuttaa minua päivittäin kun tiedän hänen haluavan muita kuin minua. Elämänhalu on kadonnut, vienyt mukanaan ruokahalun ja toivon huomisesta jolloin kannattaisi edes nousta vuoteesta… Tarjosin hänelle koko rakkauteni ja sieluni, mutta hän ei näköjään niitä halunnutkaan…
Joka päivä tuntuu että kohta kuolen. Jos kukaan on kokenut vastaavaa, kertoisitteko miten näin voi käydä, ja miten tästä epätoivon ja loukkaantumisen suosta voi nousta.
Olemme olleet yhdessä 2,5 vuotta, josta reilu vuosi asuttu yhdessä. Olemme molemmat 25-30-vuotiaita. Hänellä oli ollut vain yksi vakavampi suhde ennen minua. Hän sanoi minulle usein olevansa onnellinen kanssani ja että olin hänelle Se Oikea. En ole koskaan ennen ollut niin onnellinen kuin hänen kanssaan, en aiemmin tiennyt moisen onnen olevan edes mahdollista. Rakastin hänessä kaikkea fyysisesti ja psyykkisesti, kaikkia hänen piirteitään ja ominaisuuksiaan… Olin hänelle niin hyvä kuin osasin, ja rakkaus teki sen helpoksi. Annoin kaiken hellyyteni hänelle, puhuin kaikista tunteistani rehellisesti, olin ehdottoman uskollinen, kuuntelin hänen ajatuksiaan ja huoliaan, ja kiitin mielessäni kohtaloa, joka oli johdattanut meidät yhteen.
Hän alkoi kuitenkin tänä vuonna tuntea levottomuutta ja epätietoisuutta siitä, mitä elämältään haluaa. Vielä viime vuonna hän puhui siihen sävyyn, että olisimme ikuisesti yhdessä. Tänä vuonna hän alkoi miettiä, olisiko sittenkään vielä valmis vakiintumaan. Ja tänä kesänä hän teki päätöksensä: suuteli toista minun poissa ollessani ja huomasi, että haluaakin olla vapaa, saada huomiota ja muutakin muilta kuin minulta.
Kaiken huipuksi hän on edelleen sitä mieltä, että olen hänelle sopivin mahdollinen kumppani ja jos hän ylipäätään haluaisi parisuhteen, niin juuri minun kanssani. Mutta aika ei kuulemma ole oikea. Hän sanoo ettei yhtä sopivia elämänkumppaneita osu montaa elämässä kohdalle, mutta ei kuitenkaan tahdo olla enää kanssani. Hän ei oletakaan minun jäävän häntä odottelemaan, vaan on valmis uhraamaan minut eli mahdollisesti parhaan mahdollisen elämänkumppaninsa – sen hyväksi, että pääsee vapaasti suutelemaan ja seikkailemaan sinkkuna tarvitsematta tehdä tiliä kenellekään.
Tiedän että eromme satuttaa häntäkin, hän on itkenyt tilanteen vuoksi eikä ole ollenkaan varma siitä ettei tekisi elämänsä pahinta virhettä päästäessään minut menemään. Hänen kuitenkin kuulemma täytyy saada olla nyt vapaa. Itse olen niin hajalla että tavallinen arki vaatii uskomattomia ponnistuksia. Jostain pitäisi löytyä voimia uuden asunnon etsimiseen, työssäkäyntiin, tavaroiden pakkaamiseen, kaikkiin järjestelyihin… Kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ovat kadonneet, yhteinen tulevaisuus peruuntunut. Olen itkenyt itseni läkähdyksiin, kysynyt miljoona kysymystä, ja vajonnut pohjattomaan toivottomuuteen. En edes ihastu helposti ja hän on ainoa, jota olen koskaan tosissani rakastanut. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että joskus vielä rakastuisin ja saisin vastarakkautta, siis olisin onnellinen…
Miksi hän tekee näin, jos kerran olen hänelle sopivin mahdollinen? Voiko hän koskaan todella vakiintua? Hän on maininnut sellaisenkin vaihtoehdon, että jos olemme toisillemme tarkoitetut, niin kohtalo johdattaa meidät joskus uudelleen yhteen. En tahdo ajatellakaan sitä mahdollisuutta, koska en voi takertua siihen toivoon että saisin hänet joskus takaisin… Hän on nyt haavoittanut minua niin pahasti, etten tiedä toivunko tästä koskaan, ja voisinko enää koskaan luottaa häneen vaikka hän tahtoisikin minut takaisin. Pieni ilkeä osa sydämessäni toivoo hänenkin kärsivän kuten itse kärsin – että hän tajuaisi joskus menettäneensä minut ja tahtoisi minut takaisin, mutta se olisikin myöhäistä ja hän katuisi…
Asumme vielä tilanteen pakosta yhdessä, ja hänen näkemisensä satuttaa minua päivittäin kun tiedän hänen haluavan muita kuin minua. Elämänhalu on kadonnut, vienyt mukanaan ruokahalun ja toivon huomisesta jolloin kannattaisi edes nousta vuoteesta… Tarjosin hänelle koko rakkauteni ja sieluni, mutta hän ei näköjään niitä halunnutkaan…
Joka päivä tuntuu että kohta kuolen. Jos kukaan on kokenut vastaavaa, kertoisitteko miten näin voi käydä, ja miten tästä epätoivon ja loukkaantumisen suosta voi nousta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hän on myös sanonut ettei tahdo olla koko ikäänsä sinkku, vaan tahtoo kuitenkin jossain vaiheessa parisuhteen. Hän ei tiedä olenko silloin vielä valmis ottamaan hänet takaisin, mutta ottaa kuitenkin tämän riskin, vaikka on aiemmin sanonut minun olevan elämänsä rakkaus...
Etsi jostain itsellesi kunnon mies. Tapauksesi kuulostaa joltain itse rakkaalta häntäheikiltä, jonka itserakkaudelle ei juurikaan löydy todellisia perusteita. Ei helppoa varmaan, mutta turhaan moisen perään murehdit. On parempaakin tarjolla varmasti.
Nyt ekaks otat yhteyttä lääkäriin ja pyydät lääkkeitä masennukseen, jotta jaksat jatkaa arkielämää. Sitten menet vaikka terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan/psykologin vastaanotolle ja puhut masennuksestasi ja sen aiheuttajasta. Turhaan itket yksinäsi, itkemällä asia ei selviä. Terapiassa kykenet päättämään mitä teet, koska saat positiivista palautetta omasta itsestäsi.
Älä jää odottamaan että elämä lipsahtaa ohi. Anna pojan mennä. Jos se tulee takaisin, niin voit sitten päättää, otatko hänet takaisin vai et. Älä murehdi sitä etukäteen.
Erosimme viime lauantaina. Koko sunnuntain laahustin paikasta toiseen, itkin ja yritin saada nukuttua ettei olisi koko ajan tarvinnut ajatella. Halusin kuolla tms. sillä ainoa apu olisi ollut tajuttomuus!! Nyt olen ajatellut suhdettamme järjellä ja pikku hiljaa on helpottanut. Ihan pienikin pätkä unta on tehnyt ihmeitä! Eilenaamuna olin töissä puolikuollut, en ollut pystynyt syömään mitään ja voimat olivat tiessään, iloisista tervehdyksistäni ei ollut jäljellä hiventäkään ja halusinkin vain haistattaa kaikille iloisille ihmisille pitkät. Ajattelin että painukoon hiiteen kaikki! Poru meinasi tulla kun hänen ystävänsä käveli ohi ja moikkasi! Ehkä hieman hätiköiden sanoin pomolleni etten tule tämän viikon jälkeen enää töihin, halusin päästä toisiin kuvioihin. Nyt tarkastelen tilannetta ihan eri näkökulmasta.
Jätkäkaverini haluaa olla yksin ja se on parasta minullekin koska olemme liian nuoria leikkimään kotia, mutta totta helkkarissa se sattuu kun kaksi vuotta mentiin kuin paita ja peppu. Nyt unelmani onkin että katsoisimme tilannetta uudelleen viiden vuoden päästä, ehkä silloin tunteet ovat vielä tallella ja perustamme perheen.
mä en pääse ikinä yli.toivon vaan että kuolisin.aloin jopa polttamaan et kuolisin ees vähän aikasemmin.