Itsemurhan polulla oleva nuori

Tää on ehkä paskin paikka julkasta yhtään mitään, mutta honestly haluun vain kirjottaa tän jonnekin.

Olen 19-vuotias juuri lukiosta päässyt trans nuori enkä saa enää iloa juuri mistään. Olen aika vakavasti masentunut ja haluaisin apua sukupuoli ongelmiini, mutta terapiaan pääsy jonot on liian pitkiä. Olen odottanut jo liian kauan. En kestä enää ja haluan nyt vaan pois. Tuntuu siltä, että läheisetkään ei enää jaksa kattoo mun zombi meininkiä ja mua alkaa pikkuhiljaa siitäkin kerääntyä syylisyyttä ja häpeää. En saa unta öisin kun mietin vaan itsemurhaa. En ole saanut sitä pois mielestä nyt viimeisen kuukauden ajan juuri ollenkaan.

Tiesin jo varhaisteininä, että mun elämästä tulisi lyhyt, mutta kyllä tää nyt aika nopeasti meni. En ehtinyt tehdä kaikkea mitä halusin. Ei voi mitään vaikka vähän vituttaakin tää koko juttu. Nimittäin ennen coronaa olin menossa hyvään suuntaan. Olin valmis vihdoin hakemaan apua ja tulin isälleni kaapista ulos ja kaikkea, mutta sitten karanteeni iski ja siitä lähtien on ollut vain alamäkeä.

Toivon, että perheeni pääsee kuolemani yli nopeasti. Toivon, että sisarukseni ei ota sitä liian raskaasti. Pahimmalta tuntuu se, että en voi olla täällä auttamassa häntä enää. Tunnen myös samoin parhaasta kaveristani. He ovat niin herkkiä, hienoja ihmisiä, mutta en mä voi elää vain heidän takia. Olen nyt itsekäs ja autan itseäni vaihteeksi.

Vaikka pahaoloni on ollut jo pitkään sietämätön, haluan antaa itselleni vielä vähän siimaa, että jos vaikka elämä kääntyisi. Olen kuitenkin aika varma siitä, että mikään ei tule muuttumaan ja olen jo maanalla noin puolessavuodessa. Kyllä siitä tulee syyllinen olo. En halua tuottaa pettymystä, mutta tuntuu vain siltä, että ihansama minkä tien valitsen tulen aina olemaan pettymys.