Eron hetkistä

Inhoatteko jäähyväisiä? Olittepa sitten eroamassa rakkaastanne tai lapsistanne tai...

Pidättekö arjessanne huolen siitä, että jäähyväiste ovat lyhyet, vai pitkitättekö niitä?
Onko irtipäästäminen toisesta teille vaikeaa?
Karkaatteko erotilanteista?

Miten reagoitte erotilanteissa, on siis päivän KYMYSYS;)) ?

Kaksi pientä tarinaa teeman siivitykseksi:

*He kävelivät kevätillassa, yhdessä kohden naisen kotia. Matkassaan sama hiljainen yhteenkuuluvuuden tunne, haikeus ja ilo, mitä aiemmin olivat rakastellessaan tunteneet.

Kadut olivat hiljaisia, tuoksui katupölylle ja keväälle.

Välillä mies pysäytti naisen, vain upottaakseen nenänsä hänen hiuksiinsa, tunteakseen niiden tuoksun ja raikkauden, sillä nainen oli, ennen lähtöä, käynyt suihkussa ja antanut hiusten kuivaa itsekseen.

Ei palelle, vaikka onkin viileä kevätilta, nainen ajatteli.
On vain rauhallinen ja hyvä olla.

Nainen muisteli kävellessään heidän ensimmäisiä eroamisten hetkiään. Miten vaikeita ne olivat olleet. Miten hän oli tuntenut, että toinen kadotessaan näköpiiristä, katoaisi kokonaan ja mystisesti lakkaisi olemasta olemassa.

Menettämisen pelko oli muuttanut erohetket hautajaisiksi.
Hetkiksi joissa tunteiden ristiriitaisuus oli sekoittanut mielen kaaokseen ja oli tuntunut siltä, että vain keskittämällä kaiken energian siihen, että oma sisäinen maailma ei hajoaisi, selviäisi.

Oli kestänyt pitkään, ennenkö nainen oli oppinut kestämään sen, että mies saattoi häntä, käveli vieressä eron hetkeen asti, ja oli se joka lähti pois.

Eron hetket olivat aina luopumisen hetkiä. Hetkiä jolloin oli katsottava silmiin sitä totuutta, että jos perhosen, joka omasta tahdostaan on kämmenelle laskeutunut, yrittää vangita, sen siivet vaurioituvat. Vaikka se ei siitä kuolisi,
muuttuisi lentorata ja se, mikä perhosen laskeutumisen on tehnyt arvokkaaksi, katoaisi. Avoin kämmen oli siis myös arvonantoa niille hetkille jotka yhdessä oli jaettu ja jaettiin.

Itkiessään eron hetkinä nainen ei enää itkenyt menettämisen pelkoaan. Eikä hän halunnut sanoa, älä mene, jää tähän, jää luokseni. Itku oli elettävästä hetkestä irtipäästämisen kipua ja syvää kiitollisuutta siitä, että sen oli saanut elää ja jakaa ihmisen kanssa jota vilpittömästi rakasti.

Nainen ei enää hävennyt kyyneleitään, ei pelännyt miehen niistä ahdistuvan, kantavan syyllisyyttä tai vaivautuvan.
Ja monesti nainen näki, eroamisen hetkellä, samat kyyneleet, miehen omissa silmissä.

Rakastaessa, jokaiseen jäähyväiseen liittyi myös syvä luottamus siihen, että eron hetken kirpaisu kätki sisäänsä jaetun toiveen kohtaamisen riemusta.

Niinpä mies ja nainen, tänäkin iltana, hymyilivät toisilleen, antoivat hyvänyönsuukkonsa ja menivät nukkumaan.
Ja kävellessään jo vähän kauempana, mies huikkasi: ’Muista mitä huomiseksi sovittiin, edessä on viikonloppu!’

Nainen katseli miehen menoa ja nauroi.*

******

*Mutta, lupaatko, kun lähdet, ei jäähyväisiä. Lähde tänään vain niin, kuin tulisit saman tien takaisin.
Eron hetkissä on jotain, jotain mitä en voi oppia. Tai jotain johon tarvitsen kaiken mitä minussa on.
En halua, en vain halua että viimeinen kuva mikä minusta jää verkkokalvollesi on se että parun perääsi.’

’Ei siinä auta edes se, että tiedän että tulet takaisin’, jatkoi nainen hymyillen, jos jättäisit jäähyväiset, silloinkin kun menet vaikka kauppaan, varmaan itkisin.’

’En minäkään pidä jäähyväisistä, rakas’, mies sanoi, ja silitteli naisen hiussuortuvia. ’Luulen, että ei ole ketään sellaista ihmistä joka noista hetkistä erityisesti nauttisi. Kuka kiduttaisi ansassa olevaa kettuakaan, leikkaamalla jalkaa irti säie säikeeltä. Parempi on tehdä niin yhdellä viillolla.’*