Kykenemmekö muodostamaan objektiivisen kuvan säveltaiteemme historiasta?

Musiikkikulttuurimme on eri tahoilta aikojen kuluessa kuullun kritiikin mukaan yleensä suosinut valta-osaltaan siitä huolimatta lähes pelkästään vain Sibeliusta taikka ainakin hän on ollut viimeisen sadan vuoden aikana ylivoimaisesti esitetyin säveltäjä ja konserttiohjelmiston vakiokalustoa.

Tämä voi teoriassa johtua siitä, että kaikkien muiden taikka suomalaissäveltäjistä suurimman osan luoma musiikki on niin surkeaa, ala-arvoista ja kehnoa, ettei sitä kerta kaikkiaan kannata esittää ja siksi suurimmaksi osaksi uusia tilausteoksia lukuun ottamatta on päädytty esittämään Sibeliusta.

Tämä voi johtua siitä, että häntä on pidetty täysin omaa luokkaansa olevana ylivertaisen nerokkaana säveltäjänä, jonka nerous ilmenee jokaisesta tahdista.

Taikka sitten vain luulemme niin, koska monet ovat mieltyneet hänen musiikkiinsa ehkä muiden syiden kuin puhtaasti tiedoitsevan subjektin tavoittamien emotionaalisten kokemusten takia.

Nämä tyytyvät aistinautinnon ohella enintään sentimentoa lähenteleviin subjektiiviseen liikutuksen tunteeseen, jolleivat pyri älyllisen analyyttisesti tarkastelemaan sinfonian muotorakennetta ja olemaan kiinnostumaton musiikista ja sinfoniasta emotionaalisena ilmaisukeinona, jota myös kieltämättä sentimentokin tavallaan edustaa.

Se on tietysti eräs mahdollinen selitys asialle.

Voidaan myös ajatella, että kykymme vastaanottaa musiikkia säveltaiteena on jotenkin alentunut ja kuulemme subjektiivisista ja pelkkään mieltymykseen pohjautuvista syistä johtuen vain Sibeliuksessa korvaa, ja kuuloaistia miellyttäviä ominaisuuksia, joiden takia hänen musiikkiaan on sadan vuoden aikana suomessa esitetty niin paljon.

Voimme tällöin kysyä onko pelkkä aistinautinto säveltaiteen vastaanottamisen olennaisin, tärkein ja korkein edellytys ja kriteeri, sekä varsinainen syy hylätä muu musiikkikulttuuri ja tavallaan uhrata se sibeliaanisen musiikillisen nautinnon alttarille.

Vai pitäisikö meidän olla paitsi avarakatseisempia, mutta myös objektiivisempia taidemusiikin suhteen.

Schopenhauerin mukaan taiteessa ideoiden käsittämisen edellytyksenä tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti, ts. subjektiivinen oma tahto katoaa tajunnasta.

Säveltaide on taikka voi olla siis myös jaloimpana ja mahtavimpana taidemuotona jotain paljon enemmän kuin pelkästään keino miellyttää korvaa ja tuottaa aistillista mielihyvää ja nautintoa.

Se voi tarjota myös suuria ja ihmisyyden ytimeen ulottuvia elämyksiä ja kokemuksia.

Mutta tämä edellyttää säveltäjältä myös sitä, jota Schopenhauer kutsuu neroudeksi.

Hän sanoo: Äärimmäisen harvat ja epänormaalit ihmiset, joiden todellinen vakavuus ei sisälly persoonalliseen ja käytännölliseen, vaan teoreettiseen ja objektiiviseen, kykenevät jollakin ilmaisemaan maailman olemuksen, siis korkeimpia totuuksia.

On varsin mahdollista, että kaikkien näiden unohdettujen ja ohjelmistosta kadonneiden säveltäjien musiikki ei olekaan niin surkeaa ja huonoa, että se olisi ansainnut unohduksensa, vaan että sillä on kyky tuottaa elämyksiä ja kokemuksia.

Tällaista ilmiötä, jossa itselleen mahdottomalta tuntuvilla "musiikkiteorioilla" spekuloidaan ja pidetään hypoteettisesti mahdollisina, on yleensä vaikea lähestyä, hyväksyä ja ymmärtää niitä niistä lähtökohdista käsin, jotka keskiverto kuulijalle on annettu.

Tämä johtunee siitä, että hänellä on vankkumattomat mielipiteet asioista, eikä hän voi lisätä ymmärrystään asioista ja saada enemmän tietoa, jollei hän itse ole niin valveutunut ja musiikinhistoriastamme eri lähteiden kautta kiinnostunut, että itse päättää ottaa asioista selvää.

Tähän monet kanavat yhteiskunnassa antavat hyvät mahdollisuudet, mutta jotta tulos olisi paras mahdollinen asiassa edistymiseksi, edellyttää se musikaalista harjaantuneisuutta ellei peräti nuotin-ja orkesteripartituurin lukutaitoakin.

Mutta todellakin on ilmeistä, että siinä määrin julkisuuden unohtamia säveltäjiä, kuin Tuukkaset ja Pylkkäset ynnä monet muut ovatkin, oli se siihen nähden minulle itselleni suorastaan jollain tavoin ilmestyksenomaista löytää heidän musiikkinsa kaiken lapsuuteni vannoutuneen Mozart ja Beethoven huuman jälkeen.

Heidän jälkeensä en tuolloin voinut edes hurjimmassa kuvitelmissa uskoa, että joskus jostakin vähäpätöisenä pitämästäni ja mielikuvissani tylsästä ja liian modernista ja sen takia melodisesti taitamattomasta taikka tonaalista melodiikkaa musiikillisena keinovarana atonaalisen modernismin takia viljelemättömästä maamme 1900 luvun säveltaiteesta joku tai jotkut olisivat kyenneet säveltämään ylimalkaan jotakin sellaista musiikkia, joka voisi olla melodisesti kaunista ja tehdä vaikutuksen minuun, mutta siinä erehdyin täysin.

Mutta kun päätin ottaa selvää suomalaisista entuudestaan minulle tuntemattomista säveltäjistä erään kapun suomi musiikkia vähättelevän lausuman johdosta, jossa hän piti Sibeliusta täysin omaan luokkaansa kuuluvana, en voinut millään uskoa hänen väitteitään ja täysin sattumalta löysin näitä etsimiäni never heard säveltäjiä.