Miksei säveltaiteemme unohdettuja suuruuksia osata arvostaa enemmän?

Mitä varten maamme säveltäjäsankarien edesottamukset eivät juuri kiinnosta edes taidemusiikkia harrastavaa tai sitä ammatikseen muusikkoina harjoittavaa ihmisryhmää, vaan mennään sieltä mistä aita on matalin ja suositaan vain mahdollisimman kapeaa ja ohutta otantaa koko suomalaisen historiallisen taidemusiikin genrestä, jonka monet säveltäjät ovat jääneet nyky-yleisölle täysin tuntemattomiksi niiden eittämättömästä laadukkuudesta huolimatta vaikka luulisi että isänmaan maailmaan saattaneet suurmiehet kiinnostaisivat yleisöä siinä missä urheilusankarienkin otteet ja suosisimme suomalaista myös säveltaiteessa etteivät nerokkaat säveltäjämestarimme vaipuisi täysin unholaan, mutta niin vain sinfoniakirjallisuudessakin vain kevyemmästä ja heppoisemmasta päästä tulevat sinfoniat mahdollisimman ohuessa tunneskaalassaan ovat ohjelmiston ainoat suomalaista sinfoniataidetta edustavat hengen tuotteet haaleassa sävytyksessään ja suomalaiskansallista sävelistöä ja kirkkosävellajisuutta edustavassa musiikillisessa sanastossaan muhkeiden ja tihentyvää kromaattista sävelkieltä edustavien sinfonioiden sijaan joissa on myös modernistisempia aineksia mukana rikastuttamassa musiikillista ilmettä, mutta vaisu ja laimea sibeliaaninen syntaksi ja muotokieli saa edustaa mitäänsanomattomuudessaan diktatorisesti suomalaista sinfonista arkkitehtuuria repertoaarissa koska musiikin kaanon on ainut ohjelmistosuunnittelun kaavoihin kangistunut ohjenuora josta maestron ei tule poikkeaminen säilyttääkseen uskottavuutensa orkesterinjohtajana yleisön ja hallintoportaan silmissä vaikka objektiivisesti katsoen tuntuu täysin typerältä vannoa pysähtyneisyyttä ja äärimmäistä suppeutta ja askeettista sinfoniakäsitystä suosivan ohjelmistofilosofian nimeen josta puuttuu monipuolisuus ja vaihtuvuus staattisuuden sijasta jossa palvotaan monoteistisesti yhden säveltäjän edustamaa taantumuksellista ja vanhentunutta sävellystyyliä ja muotokäsitystä säveltäjän itsensä kuuluttaman aiheiden välisen syvän logiikan nimissä ja kylmää lähdevettä edustavan 6. sinfonian renessanssivaikutteista ammentavaa äärimmäisen ohutta ilmaisua josta puuttuu myöhäisromanttisen saksalaisen sinfonia-ja orkesteritradition luoma lyijynraskas kiihottuneisuus ja päättymättömät pimeät tunnelit kuten Brucknerista on osuvasti sanottu, mutta tämän tuodessa kuitenkin suurta romanttista ilmaisuvoimaa ja emotionaalista syvyyttä musiikkiin, joka heijastui joidenkin suomalaissäveltäjienkin sinfonioihin, mutta sen sijaan Sibeliuksen musiikki valuu käsistä aforististen ja elliptisesti käytettyjen takkuisten melodiapätkien myötä vaisumpaan sinfoniseen ja verettömään klassistiseen tyylilajiin, jossa ei ole suurten romanttisten lauluteemojen paatosta ja synkkiä mollisävyjä kuten Tragica sinfoniassa v. 1946 Saikkolalta sävellettynä kaatuneiden aseveljien muistolle varsin traagissävyisessä ilmaisussaan raskaine ja painostavine tummien pilvien peittämine tunnelmineen Sibeliuksen keveään sinfoniseen tyylilajiin verrattuna, jossa kepeys ei merkitse mozartmaista emotionaalista syvyyttä vaan sentimentoa.