Haen tassa lahinna teidan kokemuksia, ja neuvoja asiaan, en niinkaan kommentointia...
Ongelman nimi on siis rakkausriippuvaisuus, tai voinee sita kai laheisriippuvaisuudeksikin kutsua.
Tilanne lahti liikkelle siita, etta vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Olin siihen asti ollut isan tytto, mutta seuraavan parin vuoden aikana isan kanssa ei sitten ollutkaan kunnon yhteyksia, kunnes ne saatiin kohjatuksi vasta myohemmin (nyt meilla on taas hyvat valit).
Tuosta kuitenkin syntyi mulle vissiin itsetunto-ongelmia ja turvattomuuden tunnetta, mika kavi hyvin ilmeiseksi omissa rakkaussuhteissa. Olin hyvin hyvin ripustautuva poikaystavieni kanssa, pomotteleva, masentunut jos en saanut ylitsevuotavaa huomiota 24/7, luulin ettei kukaan maailmassa voisi rakastaa mua yhta paljon kuin ma heita.
Jossain vaiheessa kai valahti, etta hetkinen, taidanpa tassa etsia omaa isaani poikaystavistani, ja ilmankos kaikki suhteet on kaatunut omiin mokiin...!
Ja nyt hiljattain, useamman vakavan suhteen pilattuani, loysin sitten aivan mahtavan kirjan, joka kuvaili tilanteeni nimenomaan niin kuin se on - olen ollut addiktoitunut rakkauteen, ja sen etsintaan, olen ollut riippuvainen toisista ihmisista, ja masentunut taysin yksinani (siihen soin laakkeitakin kun en parempaa tiennyt). Kuvittelin myos itselleni romansseja, ja mika pahinta, elin suhteissani haavemaailmassa, jossa en edes tiennyt kuka kumppanini oikeasti oli - silla kuvittelin hanelle kaikenlaisia luonteenpiirteita jotta minulle tulisi rakastetumpi olo! Ja sitten masennuin jalleen kun toinen ei aina kayttaytynytkaan unelmieni mukaan.
Kasittamatonta!
Juttuun liittyy tietenkin paljon muutakin, mutta jaakoon tahan, kirjoitan lisaa jos niikseen tulee... Olen talla hetkella aivan mahtavasti paranemassa tasta ongelmasta, mutta talla hetkella kaipaisin teidan neuvojanne ja kokemuksianne, etenkin muilta avioerolapsilta!
Ongelman nimi on siis rakkausriippuvaisuus, tai voinee sita kai laheisriippuvaisuudeksikin kutsua.
Tilanne lahti liikkelle siita, etta vanhempani erosivat kun olin 9-vuotias. Olin siihen asti ollut isan tytto, mutta seuraavan parin vuoden aikana isan kanssa ei sitten ollutkaan kunnon yhteyksia, kunnes ne saatiin kohjatuksi vasta myohemmin (nyt meilla on taas hyvat valit).
Tuosta kuitenkin syntyi mulle vissiin itsetunto-ongelmia ja turvattomuuden tunnetta, mika kavi hyvin ilmeiseksi omissa rakkaussuhteissa. Olin hyvin hyvin ripustautuva poikaystavieni kanssa, pomotteleva, masentunut jos en saanut ylitsevuotavaa huomiota 24/7, luulin ettei kukaan maailmassa voisi rakastaa mua yhta paljon kuin ma heita.
Jossain vaiheessa kai valahti, etta hetkinen, taidanpa tassa etsia omaa isaani poikaystavistani, ja ilmankos kaikki suhteet on kaatunut omiin mokiin...!
Ja nyt hiljattain, useamman vakavan suhteen pilattuani, loysin sitten aivan mahtavan kirjan, joka kuvaili tilanteeni nimenomaan niin kuin se on - olen ollut addiktoitunut rakkauteen, ja sen etsintaan, olen ollut riippuvainen toisista ihmisista, ja masentunut taysin yksinani (siihen soin laakkeitakin kun en parempaa tiennyt). Kuvittelin myos itselleni romansseja, ja mika pahinta, elin suhteissani haavemaailmassa, jossa en edes tiennyt kuka kumppanini oikeasti oli - silla kuvittelin hanelle kaikenlaisia luonteenpiirteita jotta minulle tulisi rakastetumpi olo! Ja sitten masennuin jalleen kun toinen ei aina kayttaytynytkaan unelmieni mukaan.
Kasittamatonta!
Juttuun liittyy tietenkin paljon muutakin, mutta jaakoon tahan, kirjoitan lisaa jos niikseen tulee... Olen talla hetkella aivan mahtavasti paranemassa tasta ongelmasta, mutta talla hetkella kaipaisin teidan neuvojanne ja kokemuksianne, etenkin muilta avioerolapsilta!
Vastaukset 6
Vanhimmat
miten tästä pääsis eroon????
tiedä mistä tämä johtuu! Munkin isä ja äiti on kyl eronnut ku olin 14 tai 13vuotias.en nyt tarkkaan muista
Laitan tahan sitten sen kirjan nimen, ehkapa se sua ja muitakin auttaa, kuten mua. Se on paras apu mita ma oon tahan mennessa loytanyt - mutta tie onnellisuuteen on pitka ja rankka, ja vaatii jatkuvia tietoisia ponnisteluja...!
Kirjoittaja on Pia Mellody, ja kirjan nimi Facing Love Addiction. Tietaakseni kirjaa ei valitettavasti ole viela suomennettu. Sita saapi kirjakaupoista, ja mita luultavimmin myos kirjastosta.
Mulla on melkein sama ongelma (uskon että minua rakastettaan niin kuin minä heitä.
Isäni ja äitini erosivat kun olin viisi vuotias ja isän kans edelleen huonot suhteet (nähdään synttäreillä ja jouluna pari minsaa...)
Olen aika nuori(19) ja olen seurustellut poikakaverini kanssa yli kaksi vuotta (hän on minun ensimmäinen).
Minullakin on ollut itsetuntoongelmia, määräilyä (toisaalta se saattais tulla äidin vaikutuksesta:D), hieman myös masennustakin ja eläminen haavemaailmoissa. Olen kertonu pk:lle tästä ja luvannut yrittää lopettaa...mutta kyllähän sitä joskus saa fantasioida;).
Minulla on hyvin hankala lopettaa suhdetta koska en saa selkoa omista tunteistani ja en uskalla menettää häntä, koska kaipaan läheisyyttä (ensimmäinen mieshahmo lähelläni moneen vuoteen). Itsekästä, tiedän, mutta en voi sille vielä mitään. Tiedän että se satuttaa toista, mutta toisaalta tämä epäselko omista tunteista vaikuttaa...
Olen "psykologisoinu"t itseäni ja olen aina tullut siihen tulokseen, että ongelmani johtuvat isä-tytär -suhteesta. Isän kanssa välit pitäs selvittää että pääsisin jatkamaan elämääni, mutta saako vahinkoja enää korjatuksi?
En todellakaan haluaisi kohdata häntä...
Onko muuta keinoa?
Olen myös erittäin huomionkipeä parisuhteessa (en yleisesti kaipaa julkista huomiota), mutta tämä saattaa ohtua kyllä siitäkin, että olen ainoa lapsi....
Joo ma olen ollut myos ihan hirvean huomionkipea ennen, enka oo siita vielakaan kokonaan paassyt. Mulla etenemista auttoi mm. se, etta silloinen poikaystava oli tosi kuspia... No kylla ma sita pari vuotta kattelin, mutta sitten vasta tajusin, etta olin elanyt ihan eri ihmisen kanssa kuin olin paassani asian nahnyt. En tieda miten muilla, varmaan vaikeempi tarttua asiaan jos suhde muuten menee ihan hyvin, eika ihan koko seurustelu ole pelkkaa haaveilua.
Ja se jai sanomatta etta olen nyt 22.