onko jollekin

tuttu tunne, ettei oikein tunne oloaan kotoisaksi missään kristittyjen yhteisössä. Kansankirkossa ollaan toisaalta liian jylhiä kaikkine liturgioineen, papin kaapuineen ja urkumusiikkeineen, niin että välillä luulee eksyneensä vanhan testamentin juutalaiseen temppeliin. Helluntailaisten keskuudessa tuntee itsensä osattomaksi, kun ympärillä ihmiset nousevat ylös kädet ojennettuina silmät kiinni ja jotkut päästelevät huudahduksia, ja itsestä ei tunnu miltään tai vaan vaivautuneelta ja sitä miettii miksi en tunne mitään tuollaista, olenko jotenkin huonompi, väärällä tavalla uskossa. Ortodoksit laulavat kaiken, niin että tuntuu kuin katselisi oopperaa. Tunnustukselliset lukevat kaiken tiukimman tulkinnan mukaan, niin että haluaa olla monessa kohtaa eri mieltä.
Ja kuitenkin tietää olevansa uskossa, syntinen ja armon jatkuvassa tarpeessa ja janoaa yhteyttä muihin armon kerjälaisiin.
Vika voi olla minussa, olen liian varautunut. Mutta saattaa se vika olla siinäkin, että olen luonteeltani varautunut. Tai sitten minua kuljetetaan kohti sitä pelastusta, johon avattiin tie ( onneksi liturgioista, näkyvistä uskon eleistä, kirjaimeen tai sävelkulkuun pitäytymistä vapaa sellainen! ) Golgatalla.
Miksei muuten kukaan pitkällä kaavalla, hitaasti ilman merkkejä, parantumisia ja humahduksia uskoon tullut kerro missään todistustaan. Se vahvistaisi kaltaisiani varautuneita. Onko kyse siitä, ettei sellainen kohahduta, ei sisällä tarpeeksi ytyä ja särmää, ole kyllin hyvä mukaansa tempaava?