Oikomishoidoista kysymyksiä

Hammaslääkäreiden peruskoulutus sisältää myös oikomishoitoa. Oikomishoitoa tekevät sekä oikomishoidon erikoishammaslääkärit että yleishammaslääkärit. EHL vastaa usein vaikeammista hoidoista ja toimii myös konsulttina oikomista tekevälle yleishammaslääkärille. Yleishml on usein käynyt lisäkoulutuksessa aiheesta, mutta ei siis varsinaisesti erikoistunut. Yleishammaslääkärin oikomishoito on useimmiten ns. varhaisoikomista (aivan lapsilla) ja irrotettavilla kojeilla. Oikoja yleensä tulee kehiin, kun tarvitaan kiinteitä kojeita.

Ei ole varsinaisia rajoitteita, mitä hammaslääkäri saa tehdä, oletetaan, että ammattilainen tuntee omat rajansa. Hänen tulee ottaa huomioon potilaalle kustakin hoidosta koituva hyöty ja haitta ja sen perusteella tehtävä hoitopäätöksiä, potilaan mielipide huomioiden.

Jos hoidossa tapahtuu hoitovahinko, yksityisellä sektorilla asiaa hoitaa Potilasvahinkokeskus ja julkisella sektorilla on käännyttävä potilasasiamiehen puoleen. Hoitovahingoksi ei välttämättä katsota tilannetta, jossa hoito ei ole "parantanut", jos siinä ei ole tapahtunut laiminlyöntiä tai hoito on muuten hyvän hoitotavan mukainen. Tilannetta verrataan siihen, miten "huolellinen ja kokenenut keskivertohammaslääkäri" olisi hoidon tehnyt. On olemassa myös ns. väistämättömän komplikaation käsite, mikä tarkoittaa esim. sitä, että jos viisaudenhammas on aivan hermon välittömässä läheisyydessä, ei liene yllätys, jos jonkinasteinen hermovamma syntyy; tai jos juurihoidettavan hampaan juuri on niin käyrä, että se ei ole perusmenetelmin hoidettavissa. Nykytekniikka tarjoaa näihin ja moniin muihin niin paljon parempiatutkimus- ja hoitomahdollisuuksia kuin mitä oli aiemmin, että "väistämätön komplikaatio" alkaa olla jo ainakin osittain todella rajattua.

Tiede todellakin kehittyy jatkuvasti, ja kutakin tilannetta on tarkastelta sen hetkisen tiedon valossa, jolloin hoito on tehty. Selvännäkijöitä eivät ole hammaslääkäritkään. Jos nyt esimerkiksi todettaisiin fluori myrkylliseksi (kuten tuo eräs masa tuolla viesteissään väittää), ei kai voida hammaslääkäreitä jälkikäteen syyttää? Tämän hetkisen tiedon mukaan tietty määrä fluoridia on hammaskiilteelle hyväksi ja toki tiedetään liiallisen saannin haitat.

Jonkinlainen aikaraja on hoidoille olemassa, en tiedä tarkkaa, olisiko myös tapauskohtainen? Korvausta on haettava kahden vuoden kuluessa siitä, kun vahinko on todettu.

Nykyisessä potilasvahinkovakuutussysteemissä ei etsitä syyllistä. Jos todetaan että hoitovahinko on tapahtunut, potilas saa siitä korvauksen. Se voi olla esim. implantti pettäneen sillan tilalle, mutta potilasvahinkokeskuksen asiantuntijahammaslääkäreiden mukaan korjaavan hoidon rajanveto on varsin vaikeaa, sillä tarkoituksena on vain palauttaa tilanne, joka olisi ilman vahinkoa, ei saattaa hampaistoa parempaan tilanteeseen kuin lähtötilanne.
Yksityishammaslääkärit maksavat potilasvahinkovakuutusmaksua, julkisella puolella vahingoista vastaa kunta. Jos yksityishammaslääkäri tekee kaksi korvattavaa vahinkoa, häntä ei tiettyyn aikaan hyväksytä ryhmävakuutukseen mukaan, vaan joutuu neuvottelemaan vakuutuksen suoraan vakuutusyhtiön kautta (kalliimmalla hinnalla). Potilasvahinkovakuutus on pakollinen. Hammaslääkäriltä ei siis itseltään peritä mitään korvausmaksuja, luonnollisesti tarkoituksena on, että kynnys ilmoittaa mahdolliset vahingot säilyisi näin matalana kun ei menetä mitään "bonuksia" tms.

Jos hammaslääkäri jatkuvasti tekee taitojaan vastaamattomia hoitoja, voidaan hänen oikeuksiaan harjoittaa ammattiaan rajoittaa kurinpitotoimin. Tämä yleensä edellyttää, että on tullut kanteluita.

Oikomishoidossa asiayhteyden esittäminen parinkymmenen vuoden jälkeen ei liene aivan ongelmatonta.