Perjantaina se elämäni kauhein hetki sitten koitti, minun rakas kissani kuoli kotiin 21 vuotiaana, vanhana ja väsyneenä.. Jaksoi vielä odotella meidät töistä kotiin ja tervehtiä vaisusti tosin. Hetken kuluttua tästä etsi itselleen piilopaikan, jonne kuoli sitten hiljaa... Tiesin jo jonkin aikaa,että lähdön aika koittaa, mutta aina se silti on järkytys ja suuri suruaika edessä kun koti tuntuu niin tyhjältä ja hiljaiselta kun kissaa ei enää ole. Arvokas lähtö kuitenkin tapahtui, ettei tarvinnut lopettaa vaan luonnollinen kuolema kohtasi. En kyllä edes tällä hetkellä voi kuvitella kuinka surusta toipuu, kun kissa on asunut kanssasi 21 vuotta ? puolet elämästäsi,,, tuntuu siltä, että sydän pakahtuu ikävästä. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida vastaavia tapauksia.
Kissavanhus pääsi lepoon.
Tummatuska
62259
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aloin itkemään kissa-paran takia... Minulla oli lapsena kissa, Tuisku. Tuisku tuli meille kun olin kolme vuotta. Se oli maailman paras kissa! Aikojen mittaa omin Tuiskun ja siitä tuli minun kissa. Kerran eräänä päivänä (vanhempani olivat eronneet) tulin isän luota takaisin äidin luokse ja äiti kertoi minulle, että hänellä on hyvin tärkeää asiaa. Aavistin ettei nyt käy hyvin ja äiti sanoi lopettaneensa Tuiskun! Olin täysin murtunut ja itkin monta monta viikkoa Tuiskun perään. Olin kaksitoista kun Tuisku lopetettiin eli omasta mielestä olimme Tuiskun kanssa kasvaneet yhdessä. Vielä nykyäänkin itken Tuiskun perään ja ikävöin sitä, vaikka tapahtuneesta on monta vuotta. En unohda Tuiskua koskaan!
Koita jaksaa, minulla auttoi Tuiskun haudalla käynti ja yhä välilläkin puhelen sille niinkuin ennen.
Oman rakkaan kissan kuolema on kyllä pysähdyttävä kokemus. Meidän sitkeä herra kuoli 15 vuotiaana kun olin 10 vuotias. Elämäni ensimmäinen ja suuri menetys. Minusta se ei hirveästi tykännyt ikinä kun pienenä kiusasin sitä hännästä vetämällä ja sen se muisti sitten vaikka en enää viimeisinä vuosina kiusaillutkaan ainakaan sitä tarkoittaen... Nyt on mennyt toiset 15 vuotta ja edelleen, muistan sen aurinkoisen, mutta niin kamalan päivän kirkkaammin kuin monia muita päiviä. Edelleen joskus käyn kissan haudalla kesällä istuttamassa kukkia samalla kun käyn myös toisen menehtyneen kissan haudalla joka on siinä vieressä. Siellä lepäävät rauhassa kaksi pientä, eivät ole yksin eivätkä tunne enää koskaan kipua. Pakko nieleskellä ettei itku pääse.
"Kissat jättävät tassunjälkensä sydämeesi."
Hei! Ymmärrän surusi. Minulla oli paljon kissoja, kun olin nuori. Asuin maalaistalossa, mutta aina kissan kuolema kosketti. Sitten tuli seudulle kissarutto. Kaikki kissat oksentelivat ja kuolivat.
Neuvoni on, että sure aikasi, surua ei saa koskaan pois, mutta se haalistuu. Ota sen jälkeen vasta uusi kissa.
Nyt minulla on 2 kissaa, 5½ vuotiaita leikattuja kolleja. Kaupungissa sisäkissoja , mutta mökillä nauttivat vapaudesta.
Kiitos viestistäsi, niin ajattelinkin surra suruni ja sen jälkeen vasta aikojen kuluessa harkita uusien kissojen ottamista. Ikävä on niin suuri tällä hetkellä
edesmennyttä vanhaa herraa kohtaan, ettei mikään voisi korvata sitä tyhjyyttä sydämmessäni.
Minulle oli vaikea paikka myös. Täytyi nukuttaa. Oli niin sairas, että en enään raaskinut antaa kissaparkani kärsiä.
.
Oli 14 vuotta vanha. Kyllä minä itkin tyttärieni kanssa.
Hautasin pihan reunalle, jonne käyn aina laittamassa kukkia kesäsin.
Nyt minulla on myös 2 kissaa. Ovat jo 10 ja 9 vuotta vanhoja. Ulkokissoja.
Toivottavasti saan elää niiden kanssa vielä pitkään:)
On lohdullista ajatella ettei kukaan voi koskaan viedä niitä ihania muistoja joita koimme yhdessä monien vuosien ajan :)