Olen aina ollut erikoisessa asemassa perheessäni. Kaikki muut perheenjäseneni ovat aina vaatineet paljon huomiota ja tilaa ja pienenä poikana koin että ainoa vaihtoehto oli antaa sitä heille. Joko he olivat niin "onnettomia" tai "erinomaisia" ettei siinä ollut meikäläisen tunteilla niin väliä.
Olen kärsinyt tästä koko ikäni. Vanhempani arvostavat toisia sisaruksiani paljon enemmän, olipa tilanne mikä hyvänsä. Vaikka minusta tulisi Suomen presidentti, olisi siskoni tentin läpimeneminen isompi juttu. Sisarukseni osaavat myös härskisti käyttää vanhempiani hyväksi esim. rahallisesti ja vaatien että heistä oltaisiin huolissaan, vaikka murheet tuntuvat olevan toisinaan aika lailla "herne prinsessan patjan alla"-tasoa. Koska olen myös sisaruksistani ainoa sinkku, olen heidän mielestään tosi luuseri, vaikkeivat he voisi olla pahemmin väärässä.
Olen tosi väsynyt tähän kaikkeen. Olen kasvanut tosi itsenäiseksi ja muut ihmiset tuntuvat tuntevan minut paljon paremmin kuin oma lapsuuden perheeni. He ovat kamalia. Olen oikeasti menestynyt todella hyvin elämässäni ja minua pidetään rohkeana ja taitavana ihmisenä ja minulla on paljon ystäviä. Monta vuotta perheeni tapa suhtautua minuun satutti todella syvästi ja hain heiltä toisensa jälkeen kiintymystä, arvostusta ja hyväksyntää. Nyt olen vain todella kyllästynyt tähän kaikkeen ja minun on hyvin vaikeaa kunnioittaa heitä. Kesäaika on kamalaa, kun lomien aikaan pitäisi nähdä sukulaisiaan. Ajatuskin jo ahdistaa. Tiedän kokoontumisten olevan täynnä itsensä kehumista ja minun nälvimistä tai minun kanssa kilpailua. En haluaisi täysin katkaistakaan välejä kun en jaksa sitä draamaa (hehän ovat aina oikeassa) ja järkipuhe ei tehoa. Neuvoja mitä teen?
Olen kärsinyt tästä koko ikäni. Vanhempani arvostavat toisia sisaruksiani paljon enemmän, olipa tilanne mikä hyvänsä. Vaikka minusta tulisi Suomen presidentti, olisi siskoni tentin läpimeneminen isompi juttu. Sisarukseni osaavat myös härskisti käyttää vanhempiani hyväksi esim. rahallisesti ja vaatien että heistä oltaisiin huolissaan, vaikka murheet tuntuvat olevan toisinaan aika lailla "herne prinsessan patjan alla"-tasoa. Koska olen myös sisaruksistani ainoa sinkku, olen heidän mielestään tosi luuseri, vaikkeivat he voisi olla pahemmin väärässä.
Olen tosi väsynyt tähän kaikkeen. Olen kasvanut tosi itsenäiseksi ja muut ihmiset tuntuvat tuntevan minut paljon paremmin kuin oma lapsuuden perheeni. He ovat kamalia. Olen oikeasti menestynyt todella hyvin elämässäni ja minua pidetään rohkeana ja taitavana ihmisenä ja minulla on paljon ystäviä. Monta vuotta perheeni tapa suhtautua minuun satutti todella syvästi ja hain heiltä toisensa jälkeen kiintymystä, arvostusta ja hyväksyntää. Nyt olen vain todella kyllästynyt tähän kaikkeen ja minun on hyvin vaikeaa kunnioittaa heitä. Kesäaika on kamalaa, kun lomien aikaan pitäisi nähdä sukulaisiaan. Ajatuskin jo ahdistaa. Tiedän kokoontumisten olevan täynnä itsensä kehumista ja minun nälvimistä tai minun kanssa kilpailua. En haluaisi täysin katkaistakaan välejä kun en jaksa sitä draamaa (hehän ovat aina oikeassa) ja järkipuhe ei tehoa. Neuvoja mitä teen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Juttusi ei ole tosi. Miten muka sinulla on paljon ystäviä jos kerta sinua on lytätty koko ikäsi, sellaisella ei ole muita ihmissuhteita. Miten voit olla menestynyt jos sinua on lytätty koko ikäsi, sellaisella ei ole itsetuntoa, eikä voimavaroja keskittyä johonkin rakentavaan, vaan kaikki voimat menevät ongelmien säätämiseen. Et ole itsenäinen ja rohkea.
Jos juttusi on totta: jatka samaan malliin.
Mulla ei kyllä kiinnosta minkään vertaa, kuinka vähän tai paljon vanhempani on arvostavinaan tai arvostamataaan ta taa öö
niin kuin tekemisiäni.
Enemmän ärsyttää kun ne luulee että teen joitain henkilö kohtaisia saavutuksia ja sitten äiti luulee että hänen psyko psyykaus on mennyt läpi ja että haen häneltä hyväksyntää se sanoo "Ei sun tartte näyttää mitään kelpaat tuollaisenaan"
Että inhoan sitä ihmistä ja muita niitä
Mutta piaan koittaa se päivä kun valmistun sitten saloong sakers
Jos TimoWe ja öööhhh ovat yksi ja sama kirjoittaja, niin seuraava ihmetykseni:
Erittäin hyvä olisi tietää ikäsi. Avauksesi on merkillisen kaksijakoinen - olet yhtä aikaa tavattoman ylimielinen ja muita väheksyvä ja samaan hengenvetoon surkuttelet itseäsi ja olet uhmakas.
Anteeksi nyt, mutta tulee tuntu kuin olisit murkkuikäinen ja -äkäinen.
By The Way: Mille alalle olet valmistumassa?// Saitko kesäduunin?
Siinä missä avioparit "kasvavat erilleen",myös perheet kasvavat erilleen. Lähipiirissäni on veljekset jotka ovat jo persoonaltaan hyvin erilaisia, ei siis liene ihme että elämä on ajanut heitä kovin eri suuntiin. Toinen on ollut aina rauhallinen, sovitteleva ja vastuuntuntoinen. Hänen elämänsä näyttäisi olevan kaikin puolin tasapainossa ja onnellinen. Toinen veljeksistä ei taas koskaan ole oikein ajatellut huomista pidemmälle. Hän innostuu asioista ja tekee ratkaisuja huhupuheiden ja fiilisten mukaan, ja on päätynyt mahalaskuun kerran jos toisenkin. Veljesten vanhemmat ovat pahentaneet tilannetta paapomalla ja pelastamalla perheen "vauvan" ongelmista. Ja kerta toisensa jälkeen tämä on ajautunut suurempiin ongelmiin. Nyt jo vanhojen vanhempien elämä pyörii täysin tämän yhden reppanan ympärillä ja toinen veljeksistä etääntyy perheestä. Hänen elämänsä on kovin toisenlainen ja fyysisestikin kaukana siitä missä muu perhe pyörii. Perhe tuntuu tulkitsevan hänen puheensa usein leveilyksi tai arvosteluksi vain koska ei ymmärrä hänen elämäänsä. Välejä hän ei halua laittaa poikki mutta yrittää tasapainoilla tuossa välissä, jätttää kommentit omaan arvoona ja ottaa etäisyyttä kun homma menee kestämättömäksi. Tilanne tekee hänet surulliseksi, ja turhauttaa, mutta onneksi isoin osa hänen elämäänsä on kuitenkin lapsuuden perheen ulkopuolella ja sieltä saa voimaa.
Keskity siihen hyvään mitä sinulla on. Valitettavasti sellaisetkin ihmiset saavat lapsia jotka eivät kykene antamaan heille tarvittavaa rakkautta ja arvostusta. Kun sen huomaa omissa vanhemmissan niin varmasti sattuu mutta se ei ole kuitenkaan koskaan sen lapsen vika.