yucca42

Vapaa kuvaus

Kotimaa: --- Koulutus: --- Ammatti: Muu Siviilisääty: --- Lapset: ---

Aloituksia

11

Kommenttia

2810

  1. On suomea nykyään ja on ollut satojen vuosien ajan. On se varmaan monien puhekieltäkin. Ks. lähimmästä suomen kielen sanakirjasta, kohta ”keskessä”.
  2. Taas on *ikipediaan joku kirjoitellut omiaan. Optatiiviksi kutsutaan suomen kieliopissa ollos-tyyppisiä muotoja, jotka teoriassa voitaisiin kuvata erittäin vajaataivutteiseksi (vain yksi muoto) modukseksi, mutta luontevammin imperatiivin 2. persoonan muotovariantiksi, siis ollos = ole. Kuvitelmat siitä, että se olisi merkitykseltään jotenkin ”toivomuksellisempi” kuin muka käskevä imperatiivi, johtunevat lähinnä siitä, että optatiivimuotoja esiintyy vain runokielessä.

    Ks. sivun http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=1659 lopussa olevaa huomaututusta optatiivi-sanan merkityksestä.

    ”Älköön pidätettäkö” on imperatiivin 4. persoonan muoto, jota koulukieliopeissa (ja valitettavasti myös kielitieteellisten tutkielmien kokoelmassa nimeltä ”Iso suomen kielioppi”) kutsutaan imperatiivin passiiviksi. Se, että kyse ei ole passiivista, ilmenee jo siitä, että muoto voidaan muodostaa myös intransitiiviverbeistä, samoin kuin siitä, että subjektia ei voi olla (ja kohde ilmaistaan objektin sijoilla, esimerkiksi partitiivilla kuten ”ketään”, niin kuin yleensäkin aktiivisten verbinmuotojen yhteydessä).
  3. Kyseinen sanoitus kirjoitetaan usein pilkutettuna: ”Synkän saapuen, he tulivat etsien”. Pilkku on tässä tietysti sääntöjen vastainen, mutta saattaa selventää: tarkoitettaneen synkän, synkkyyden saapumista, ei ’synkästi saapuen’. Yleiskielen säännöt vaatisivat tällöin toisenlaista lauseenvastiketta: ”Synkän saapuessa he tulivat etsien”.

    Lauluissa on muutenkin outoja kielellisiä rakenteita. Laulujen sanat on tarkoitettu enemmänkin tunnelmaa luoviksi kuin selviä lauseita esittäviksi.
  4. Z-mestari mestaroi vähän liian innokkaasti. Z-kirjaimen ääntämys maailman kielissä vaihtelee suuresti; millähän perusteilla valitset jonkin ääntämyksen yleisimmäksi?

    Z-kirjain otettiin latinaan kreikkalaisten lainasanojen myötä, ja se oli aluksi käytännössä sama kirjain kuin kreikan zeeta. Sen ääntämyksestä kreikassa ja latinassa eivät oppineet ole päässeet yksimielisyyteen. Varmana on pidetty, että kreikassa se tarkoitti jotain konsonanttiyhdistelmää (zd? dz?), mutta tämäkin on kiistetty, ja on myös vakavasti esitetty, että latinassa se lausuttiin aluksi soinnillisenä s:nä, [z], joskin vallitseva teoria ja nykyisin yleinen latinan lukutapa on lausuminen [ts].

    Suomessa tavallinen tapa lukea z-kirjain ts:ksi (myös sanoissa, joissa se on selvästi väärin lainanantajakielen kannalta, kuten Zorro tai Tarzan) johtuu osittain latinasta, osittain saksasta.
  5. Muun muassa azeri, islanti, kymri ja viro (pitsa), liettua, latvia ja sloveeni (pica), gaeli (píotsa), kurdi (pîza) ja esperanto (pico). Ja uuslatinassa joko ”piza” tai ”placenta Neapolitana”. ☺

    Sitten vaikeampi kysymys: Onkohan tällainen kysymys missään muualla kuin Suomessa suurten kiistojen aihe?
  6. Riippuu siitä, miten määrittelet ”suomen kielen” ja ”sanan”.

    Voidaan kuitenkin pitää todennäköisenä, että yhdistämätön suomen kielen sana on enintään tuhat merkkiä pitkä. Tästä voidaan päätellä, että sanojen määrä on äärellinen, ja vieläpä saada määrälle yläraja. Kokonaan eri asia on, onko tästä mitään käytännön hyötyä.

    Tietokanta, jonka on tarkoitus olla edes jossain suhteellisessa mielessä kattava kokoelma suomen sanoista, on niin laaja, että sitä ilman muuta koskee tekijänoikeuslain mukainen luettelosuoja eli sitä ei saa ilman luettelon laatijan lupaa kopioida. Niinpä joutunet rajoittumaan sellaisiin aineistoihin, jotka on annettu vapaaseen käyttöön, kuten http://joukahainen.puimula.org

    Todennäköisesti se, mitä tarvitset, on jotain muuta. Mutta siitä on mahdotonta sanoa mitään tarkempaa, kun et kerro, mitä oikeasti olet tekemässä. Suomenkielisen tekstin käsittelyssä pelkkä perussanojen luettelo on jokseenkin hyödytön.
  7. Sana "eväät" tulee sanan "eväs" (taivutusvartalo "evää-") taivuttamisesta monikkoon.

    Sanan "eväs" alkuperä on epäselvä. Sille on varmoja vastineita vain eräissä lähisukukielissä, mutta se on silti selitetty vanhaksi indoeurooppalaiseksi lainaksi. Konstruoidun alkumuodon "jevos" on päätelty tarkoittaneen jyvää tai viljaa tai erityisesti ohraa.

    Lähde: Nykysuomen etymologinen sanakirja.
  8. Satunnaisiin raapustuksiin voi uskoa jos haluaa, mutta kiinnostavaa on se, että suomen kieleen on lainattu sana muodossa ”kebab”, vaikka se ei ole sen enempää turkin kuin (yleis)arabiankaan mukainen asu. Ilmeisesti sana on tullut englantiin turkista ja saanut englannissa muodon ”kebab” assimilaation takia (sanansisäinen b on soinnillistanut loppu-p:n), ja ruotsi, suomi ja monet muut kielet seuraavat englantia.
  9. Lasketaan mistä sattuu – tai hienommin sanottuna jostakin valitusta aineistosta. Nykyisin tietysti käytetään tietokoneella luettavassa muodossa olevia tai sellaiseen muotoon saatettavissa olevia aineistoja. Itse laskenta on tietysti helppoa sen jälkeen, kun aineisto on sopivassa muodossa.

    Väitteet jonkin kielen kirjainten yleisyydestä ovat parhaimmillaankin yksinkertaistuksia. Kieltä kokonaisuudessaan ei voi tutkia eikä siitä voi edes ottaa otosta. Kiinnostavaa onkin, miten aineisto valitaan. Vanhahkossa Kielikellon jutussa on tietoja, jotka auttavat suhtautumaan asiaan sopivan kriittisesti: siitä ilmenee, että kirjainten yleisyysjärjestys, suhteellisista osuuksista puhumattakaan, muuttuu sen mukaan, tarkastellaanko sanomalehtikieltä,kirjallisuuden kieltä vai kirjoitettuun muotoon saatettua puhekieltä:
    http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielikello/kirjtil.html

    Käytännössä vaihtelu on kuitenkin suhteellisen pientä.
  10. Voit tehdä sen rakentamalla luettelon (esimerkiksi ol-elementtinä) niin, että luettelon kukin kohta sisältää linkin, jossa on vaikkapa target=juttu. Ja sivun keskelle sitten iframe-elementti, jossa on määrite name=target.
  11. Kyse ei liene niinkään siitä, että teknisistä syistä ei voitu käyttää ß:ää, vaan siitä, että sitä ei osattu tai ei viitsitty käyttää. Tavallisessa saksalaisessa näppäimistössä ei vieläkään liene suoraa tapaa kirjoittaa ß, vaan se pitäisi hakea merkkipaletista tai kirjoittaa numerokoodilla tai muulla hankalalla tavalla. Tosin Saksassa on DIN-standardi näppäimistömäärittelylle, joka sisältää ß:n ja paljon muita lisämerkkejä, mutta se on sekava ja epäkäytännöllinen eikä liene juurikaan tullut käyttöön.

    Näppärin tapa kirjoittaa saksaa (oikein) on käyttää tavallista suomalaista näppäimistöä ja siinä nykyisen SFS-standardin mukaista näppäimistöasettelua (jossa AltGr S tuottaa ß:n).

    (Vastaavanlainen ilmiö on, että ranskan oikeinkirjoitukseen kuuluvaa oe-kirjainta œ:tä ei voi suoraan kirjoittaa ranskalaisella näppäimistöllä, mutta kylläkin SFS-standardin mukaisella näppäimistöasettelulla. Paljolti tämän takia œ:n käyttö ranskan kielessä on suhteellisen harvinaista silloin, kun kyse ei ole painotekstistä.)

    Suomessa elää sitkeänä huhu siitä, että ß:stä olisi luovuttu. Todellisuudessahan uudistus teki sen käytöstä järjestelmällistä. Huhuun ehkä halutaan uskoa siksi, että ß:ää ei Suomessa ole juuri käytetty edes saksan kielen opetuksessa, oppimateriaalissa ja sanakirjoissa.

    Jopa ihan fiksut ihmiset tosissaan sanovat – sveitsinsaksan käytäntöön vedoten! –, että suomessa olisi oikein korvata ß ss:llä saksalaisissa nimissä, vaikka muutoin tietävät ja hyväksyvät sen, että suomen kielen normien mukaan vieraissa nimissä säilytetään sekä tarkkeet (á, ê, ç jne.) että latinalaisen kirjaimiston suomelle vieraat kirjaimet (ß, œ, þ jne.).

    (Tunnustan, että eräässä matematiikkaa käsittelevässä kirjassani kirjoitan ”Gauss”, koska nimi on matematiikan alalla niin laajasti tunnettu tässä kirjoitusasussa – vähän liioitellen voisi sanoa, että Gauß on puolijumalan asemassa eikä aiheetta. Sen sijaan kyllä kirjoitan normien mukaisesti esimerkiksi Weirstraßista. – Erisnimissä ß:n käyttö poikkeaa saksan yleisistä normeista: henkilönnimissä säilytetään vakiintuneet asut, joten esiintyy rinnakkain Strausseja ja Straußeja. Mutta saksan kielessä nimiasu Carl Friedrich Gauß on vakiintunut.)
  12. No, ainakin se on Professoriliiton kannan mukainen:
    http://www.professoriliitto.fi/professorit/professori-nimike/

    Tuohan on sinänsä vain erään ammattiyhdistyksen kanta, joka ei velvoita ketään. Mutta tällaisten kannanottojen mukaan toimimista pidetään hyviin tapoihin kuuluvana. Perimmäinen syy lienee, että professorien arvostus on edelleen korkealla ja siksi suhtaudutaan ymmärtäväisesti professori-nimikkeen varjelemiseen, joka tittelinkipeyden yksi muoto. Toki sille esitetään vakuuttavia perusteluja. Kaikkeen on kaksi syytä: hyvä syy ja todellinen syy.

    Jos vaikkapa huoltomiesten yhdistys laatisi tarkat säännöt siitä, että eläkkeellä oleva huoltomies saa käyttää huoltomiehen titteliä vain, jos on ollut vakinaisessa työsuhteessa (eikä pätkätyöläisenä), niin taitaisi vähän hymyilyttää.

    Professori-tittelin varjeleminen ei ole mitenkään uusi asia. Aikoinaan yliopistossa oli professoreita ja apulaisia, ja välissä oli iso kuilu. Jossain välissä apulaiset saivat vaihdettua nimikkeensä apulaisprofessoriksi, ja sekös rassasi professoreita. Jotkut apulaisprofessorit vielä kehtasivat lyhentää tittelinsä "ap. professori" vihjaten, että vastaavat professoreita mutta ovat alemmalla palkalla ("ap." oli tuolloin yleinen lyhenne yliopistoalalla ja tarkoitti 'alemman palkkausluokan', esimerkiksi "ap. assistentti"). Aikanaan sitten apulaisprofessorit muutettiin professoreiksi, mutta ei kehitys siihen päättynyt. Sitten tulivat "määräaikaiset professorit"...
  13. Kyseinen loppu-s on liitepartikkeli, jota Iso suomen kielioppi kutsuu sävypartikkeliksi: http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=126

    Nimitys kuvaa partikkelin merkitystä tai käyttöä eikä rakenteellista asemaa. Rakenteellisesti liitepartikkelit (kuten -han ja -pa) ovat keskenään jokseenkin samanlaisia: ne liitetään sanaan kaikkien muiden ainesten jälkeen, ja ne ovat tehtävältään verrattavissa itsenäisiin sanoihin, vaikka ne esiintyvätkin aina toiseen sanaan liittyneinä (kirjoituksessa; ääntämyksessä liittyminen ilmenee lähinnä vain liitepartikkelin painottomuutena). Erikoista liitepartikkelissa -s on rakenteellisesti lähinnä se, että se ei suomen kielen rakenteessa voisikaan esiintyä itsenäisenä sanana.

    Alkuperältään -s on ilmeisesti persoonapronominin ”sinä” (tai sen lyhentyneen muodon ”sä”) lyhentymä, ja sen käyttö on edelleen usein sellaista, jossa vielä voisi hyvin ajatella sen tilalle sanan ”sinä”, esimerkiksi ”Tulepas tänne” – ”Tulepa sinä tänne”. Käyttö on kuitenkin laajentunut muunkinlaisiin yhteyksiin, mutta merkityksessä on edelleen samaa kuin sinä-sanan käytössä: tavoitellaan tuttavallista tai muuten kevyttä sävyä.
  14. Virallista nimitystä ei ole. Virkakielessä ei juuri ole tarvetta ilmaista tällaisia suhteita.

    Yleisiä nimityksiä suomen kielessä ovat ”sisarpuoli” ja ”velipuoli”. Niille ei ole kattotermiä, joka kattaisi molemmat sukupuolet.

    Jo Nykysuomen sanakirjassa on sanaa ”sisarpuoli” selitetty niin, että sitä käytetään myös ”myös äiti- t. isäpuolen tyttärestä, joka ei ole ao:n verisukulainen”. Vaikka sanakirjan laatimisen aikaan nykytyyppiset uusperheet olivat suhteellisen harvinaisia, esiintyi sellaisia perheitä, joita syntyy, kun kaksi leskeä menee keskenään naimisiin ja kummallakin on lapsia.
  15. Kyse ei ole subjektin paikasta, vaan prononomin korrelaatista. Esimerkkivirkkeessä on korrelaattivirhe, vaikka virke onkin – ehkä pienen ihmettelyn jälkeen – tulkittavissa oikein. Virke olisi ollut helppo esittää oikein, esimerkiksi käyttämällä sivulauseen sijasta rinnasteista päälausetta: ”Saaret ovat Japanin hallinnassa, ja Japani nimittää niitä Senkakusaariksi.”

    Ilta-Sanomien uutisissa on muitakin virheitä, kuten saarten kiinankieliseksi nimeksi väitetty ”Diaoy”. Vähintäänkin siitä puuttuu lopusta ”u”.

    Kannattaa hankkia parempaa luettavaa. Iltapäivälehdiltä ei kannata odottaa kielellisesti sen korkeampaa tasoa kuin sisällöllisesti.
  16. On se oikein siinä mielessä, että jos virke on tuollainen, yhdysmerkkiä käytetään kuvaamallasi tavalla.

    Tällaiset rakenteet ovat kuitenkin sekavia ja hämmentäviä. Nyrkkisääntö on, että se, mikä hämmentää kirjoittajaa, hämmentää lukijoita vielä enemmän

    Sopivampi virkerakenne onkin:

    Suuri osa punaisista apinoista on luettelossa ”Punaiset apinat 1”, mutta ei luettelossa ”Punaiset apinat 2”.

    Tilanteen ja harkinnan mukaan voi lainausmerkit jättää pois tai korvata kursivoinnilla.
  17. Kyseessä ei ole lipsahdus, vaan kielen vanha käytäntö, joka on edelleen sallittu. Esimerkiksi Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaan uusimmassakin, vuoden 2012 painoksessa sanotaan: ”Huom. Aikanaan konjunktioiden mutta ja vaan edellä on suositettu käytettäväksi aina pilkkua. Tämä menettelytapa on edelleen mahdollinen.”

    Lipsahduksena voisi sen sijaan pitää sitä, että kyseistä virkettä seuraava virke alkaa sitaatilla ”Se oli tavattoman huonoa onnea – –". Normaalistihan se-sana viittaa juuri johonkin juuri mainittuun, joten tässä se normaalisti viittaisi Schumacherin hengen pelastumiseen.
  18. Suomisanakirja.fi on roskaa, joka on epämääräisellä tavalla koostettu ties mistä lähteistä, osittain laittomasti ja samalla asioita sotkien. Sille ei kannata antaa edes kuriositeettiarvoa.

    Oikeasti ”setolkka” on selvä venäläisperäinen lainasana, vrt. nykyvenäjän ”sedjolka” (седёлка), ks. http://ozhegov.info/slovar/?q=С*&pg=39&ind=N

    Tämä selittää sanan asun, joka olisi lähinnä käsittämätön, jos alkuperä olisi jokin muu.
  19. Tämä ei ole varsinaisesti matematiikkaa, vaan muodollista logiikkaa, tarkemmin sanoen lauselogiikkaa. Siinä ilmaus p -> q tai oikeammin merkittynä p ⇒ q tarkoittaa samaa kuin ¬(p ∧ ¬q), ja se on määritelty joko näin tai totuustaululla. Missään muussa mielessä sen merkitys ei ole ’jos p, niin q’.

    Niinpä se, että viimeisellä rivillä on T, on joko määritelmään kuuluva asia tai suoraan määritelmästä johtuva asia (lausekkeen ¬(p ∧ ¬q) arvo kun p:n ja q:n arvo on T).
  20. Olet aivan oikeassa. ”Vakanssi” tarkoittaa todellisessa kielenkäytössä virkaa, tointa tai tehtävää. Nykysuomen sanakirjassa sitä ei mainita, mutta vielä Suomen kielen perussanakirjassa se on selitetty teoretisoivasti avointa virkaa tai tointa taikka viran tai toimen avoinna olemista tarkoittavaksi, ja yleinen merkitys on leimattu vältettäväksi. Kuitenkin samoihin aikoihin (1990-luvulla) julkaistussa Suomalaisessa tietosanakirjassa sentään mainitaan yleinen merkitys ilman paheksuntaa.

    ”Nykysuomen sanakirja”, jonka Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teetti valtion toimeksiannosta ja eduskunnan esittämän toivomuksen mukaisesti, ilmestyi vuosina 1951–1961. Se kuvaa lähinnä 1930- ja 1940-luvun kieltä, joskin mukana on jonkin verran myös 1950-luvun (ja aivan 1960-luvun alun) sanastoa. Siitä on julkaistu täysin muuttamattomia uusia painoksia.

    Kirja julkaistiin alun perin 6-osaisena, myöhemmin 3-osaisena ”kansanpainoksena”, joka todellisuudessa poikkeaa alkuperäisestä vain sidosasultaan.

    Myöhemmin on kaupallisista syistä eli kuluttajien harhaanjohtamiseksi julkaistu esimerkiksi ”Nykysuomen sivistyssanakirja” (sinänsä suhteellisen kelpo opus) myöhemmin muka Nykysuomen sanakirjan 4. osana. Lisäksi on muitakin sanakirjoja julkaistu muka Nykysuomen sanakirjan osina, vaikka niillä ei ole mitään todellista yhteyttä Nykysuomen sanakirjaan. Tässä ei ole mitään järkeä alkuperäisen 6-osaisen julkaisun kannalta eikä muutenkaan.

    ”Nykysuomen sivistyssanakirja” ilmestyi vuonna 1973. Vuonna 1978 julkaistussa painoksessa on erillinen lisäysosa. Muutoin en ole tutkinut sitä, missä määrin eri painokset eroavat sisällöltään toisistaan – tuskin paljoakaan, tuo vuonna 1978 tehty täydennys on saattanut jäädä ainoaksi. Kansallisbibliografian tietojen perusteella näyttää siltä, että vielä vuonna 1995 on julkaistu muuttamaton lisäpainos vuoden 1978 laitoksesta!
    21. 17 / 141
TietosuojaselosteKäyttöehdotEvästeasetuksetSäännöt