Esikoislapsi ja parisuhteen kriisi

voi että, halaus sinnepäin:)

En oikein tiedä miten neuvoa, jotenkin niin tuttua tarinaa... On niin harmi, kun monet miehet ovat tuollaisia sitten kun se perhe-elämän ja isyyden arki näyttää kasvonsa. Eihän se ole aina helppoa ja monesti puuduttavaakin, silti pitäisi osata itse kääntää asia positiiviseksi ja nauttia tuosta ajasta, niin lyhyt hetki kuin se ihmisen elämää on.
Kirjoituksestasi tosiaan saa sen kuvan, että mies on ellei luovuttanut (koko perheestä) niin ainakin luovuttanut perhe-elämän ohjat kokonaan sinulle. Eli sinun pitäisi osata hänellekin kertoa kuinka elämää eletään vaikka oikeasti hänen pitäisi elää sitä kanssasi tekemällä asioita yhdessä sinun ja lapsen kanssa. En tiedä millainen ihminen miehesti on, mitä hän ajattelee, haluaako muuttua tai pystyykö siihen. Lapsen tähden sinun on kuitenkin yritettävä kaikkesi, kerro miehelle ajatuksistasi ja toiveistasi tulevaisuuden suhteen ja kerro hänelle myös mitä odotat hänen tekevän, anna hänelle myös mahdollisuus samaan. Siten ehkä pystytte hiukan hahmottamaan että onko teillä tulevaisuutta yhdessä vaiko erikseen. Lapsen takia paras olisi että saisitte jonkun molempia tyydyttävän kompromissiratkaisun aikaiseksi, mutta mikäli se ei onnistu niin silloin parempi se yksi hyvinvoiva ja tasapainoinen vanhempi kuin kaksi riitelevää ja onnetonta.
Tuosta lapsiluvusta vielä, sinun pitää vaan ottaa härkää sarvista ja sanoa miehellesi että sun biologinen kello tikittää ja että haluat lisää lapsia. Sittenpähän joko hyväksyy sen ja tekee niitä tai ei hyväksy ja lähtee mutta sulle ainakin jää silloin vielä sauma saada ne jonkun toisen kanssa. Ei se oo mikään pieni juttu tuo lapsen haluaminen, totta kai sitä yhdestäkin on onnellinen, mutta helposti katkeroituu jos noin iso juttu itseltä kielletään.. elämää on kuitenkin pitkästi jäljellä hedelmällisten vuottenkin jälkeen eikä se oo hauskaa että sitten loppuelämän murehtii sitä että mitä jos silloin olisinkin vaan ne lapset tehnyt...
Kyllä sun miehen pitää aikuisena ihmisena ymmärtää sun tarpeet naisena ja lasten saaminen vaan on tosi iso osa sitä niille joille se on.

Vähän heikolta kuulostaa tuo teidän tilanne, mutta toivon mukaan kaikki järjestyy, tsemppiä roppakaupalla ja rutistus

Luin nuo kaikki kirjoituksesi läpi ja minusta ei tilanne näytä ihan kamalan hyvältä. Itse olen kahden lapsen isä (nyt jo 10- ja 7-vuotiaat) ja parisuhteesta on kokemusta 15 vuoden ajalta.
Ensimmäiseksi sanoisin että vaikka vauvan syntymä usein näyttää päällisin puolin olevan syy parisuhteen ongelmiin, ne ovat oman kokemukseni mukaan pinnan alla jo aikaisemmin. Ongelmat vain kärjistyvät ja pulpahtavat selvemmin näkyviin kun lisätään lapsen aiheuttama stressi ja väsymys sekä vähäinen yhteinen aika. Jos puolisoiden välillä ei ole ollut vahvaa yhteenkuuluvuutta ja yhteen hiileen puhaltamista, ei ole helppoa pysyä läheisinä pikkulapsivaiheen aikana. Omien lapsieni vauva-ajalta muistan että oli ihan pakko saada säännöllinen yhteinen hetki vähintään kerran viikossa niin että saatiin jutella rauhassa ja olla myös lähekkäin. Muuten ei olisi kyllä jaksanut. Meillä se toteutettiin niin että aina perjantaisin sovittiin että otetaan yhteinen hetki heti kun lapset ovat nukahtaneet ja silloin ei katsota onko joku kotityö vielä tekemättä tai kämppä hujan hajan. Silloin vain istutaan yhdessä ja jutellaan, ollaan lähekkäin ja joskus jopa rakastellaan... Mutta siis jotain vain meidän juttuja ja kahden aikuisen kesken. Meillä ainakin jo se pelasti paljon. Toki siihen tarvittiin sitä tahtoa olla yhdessä ja jaksaa kaikki ajat. Meilläkään ei apuja paljon ollut joten oli ihan pakko vain repäistä sitä aikaa kotitöiden ja yöunien kustannuksella.
Myöhemmin on sitten muutenkin yritetty pitää myös seksielämää hengissä, välillä vaikka puoliväkisin ette se kokonaan hiipuisi. Siis rakastelua vaikka olisikin ensin aika väsynyt lapsirumbasta. Mutta yleensä se sitten kuitenkin on ollut molemmille mukava hetki ja korvannut menetetyt yöunet kun on vain jaksanut aloittaa eikä vaan kääntää toiselle selkää. Itse uskon että jos seksin päästää hiipumaan kokonaan, sitä on hyvin vaikeaa enää herättää henkiin uudestaan.
Jotenkin kirjoituksestasi tuli sellainen olo että miehesi ei ole koskaan ollut ihan niin sitoutunut ja motivoitunut suhteeseenne kuin pitäisi. Väkivaltaisuus on lisäksi aika huolestuttava juttu koska silloin hän on valmis myös vahingoittamaan sinua. Se ei kerro valtavasta empatian kyvystä tai joustavuudesta. Ja niitä nyt tarvittaisiin. Ja jos ihan aitoa halua olla loppu elämä yhdessä ei mieheltäsi löydy, ei ehkä ole enää kauhean paljon tehtävissä. Ja tämä on eri asia kuin vakuuttaa rakastavansa tai haluavansa olla yhdessä koska sen tekee suurin osa ihmisistä kun ero on kuitenkin aina pelottava asia, pelottavampi kuin olla huonossa mutta tutussa suhteessa.

Kiitoksia vastauksistanne tai ajatuksistanne paremminkin ;).

"Ensimmäiseksi sanoisin että vaikka vauvan syntymä usein näyttää päällisin puolin olevan syy parisuhteen ongelmiin, ne ovat oman kokemukseni mukaan pinnan alla jo aikaisemmin. Ongelmat vain kärjistyvät ja pulpahtavat selvemmin näkyviin kun lisätään lapsen aiheuttama stressi ja väsymys sekä vähäinen yhteinen aika. Jos puolisoiden välillä ei ole ollut vahvaa yhteenkuuluvuutta ja yhteen hiileen puhaltamista, ei ole helppoa pysyä läheisinä pikkulapsivaiheen aikana."

-Juuri näin. Kyllähän suhde meillä seksiin perustui alunperinkin ja vasta viime vuosina olen käsittänyt ettemme ajattele juuri mistään asioista samalla tavalla. Se jos mikä tekee arjen raskaaksi kun kaikesta pitää ensin varsinkin hänelle perustella ennenkuin asia kelpaa edes jollain tapaa ja useimmiten ei kelpaa sittenkään. Hän on muutenkin koko ajan käyttäytynyt kuin olisi täydellinen eli virheitään ei myönnä kuin tosi hädässä vasta ja on tämän jopa kerran myöntänytkin. Muuten kyllä virheet pääosin löytyvät vain minusta. Sepä se murheellista onkin kun elää täydellisen miehen kanssa... (narsismia kenties??) Kompromissiin ei kykene juuri milloinkaan tai että tulisi riidassa vastaan no nou.

"Omien lapsieni vauva-ajalta muistan että oli ihan pakko saada säännöllinen yhteinen hetki vähintään kerran viikossa niin että saatiin jutella rauhassa ja olla myös lähekkäin. Muuten ei olisi kyllä jaksanut. Silloin vain istutaan yhdessä ja jutellaan, ollaan lähekkäin ja joskus jopa rakastellaan... "

- Meillä ei tällaista riemua ole enää koettu 2,5 vuoteen eli kun aloin odottamaan. Se oli aivan selvä rajapyykki. Ja kuinka monta monituista kertaa olen yrittänyt saada hänet lämpenemään erilaisilla ehdotuksilla että seksiä harrastettaisiin mutta ei. Hän ei kertakaikkiaan ole aikoihin itse ehdottanut mitään ja treffejä omassa kotona ei ole juuri harrastettu. Eli se vähä mitä jollain tapaa on sexstailtu on liian vähän ja silläpä seksi onkin vähentynyt ja uhkaa näköjään myös loppua. Eipä sillä omakin intressi on tässä jo viimein mullakin loppunut ja miettinyt sitäkin että jospa teemme seuraavan vuoden "hiljaista eroa" ja yritämme kestää toisiamme saman katon alla mutta myös muita jo tapaillen jos kohdalle sattuu koska selibaatti ei mulle todellakaan käy.

"Toki siihen tarvittiin sitä tahtoa olla yhdessä ja jaksaa kaikki ajat. Itse uskon että jos seksin päästää hiipumaan kokonaan, sitä on hyvin vaikeaa enää herättää henkiin uudestaan." "Se ei kerro valtavasta empatian kyvystä tai joustavuudesta."

- Minulla on tahtoa ja empatiakykyä mutta hänellä ei. Väkivallan käyttö jo kertoo että empatiakykyä ei ole. Luin jostain että väkivallan tekijä syyttää aina toista osapuolta esim. ärsyttävyydestä yms ja keksii näin syyn hyökätä kimppuun. Esim hän on kertonut kuinka minun äänensävy on jo ärsyttävä ja riidan aikana päässä sumenee eikä itse asiaa muisteta enää ollenkaan vain äänensävy! Eli tuo kertoo millaisesta puutteesta ihmisellä on silloin kyse ja se tietysti on vakava asia :(.

Ja lopuksi olen 100% varmaksi tullut siitä tosiasiasta että vain oma lapsi pitää miehen nyt tässä "parisuhteessa". Siksi hän ei ole eroa vielä tosissaan heittänyt ääneen vaikka mielessään eroaa varmaan nykyäään jokapäivä. On nimittäin niin äkäinen tapaus että mitä vaan sanoo niin kyllä on riita päällä heti ja vaistoan että minua kohtaan on suuri viha. Järjen kanssa ajateltuna parempi välttää suuria riitoja ettei mene taas väkivallan puolelle... Ja seksiä sitä ei tietysti enää kiinnosta moisen kanssa harrastaa. Olen liian kauan sitä vonkunut nolla tuloksen kera.

Mukava että saa muiden ajatuksia ja pääsee todella pohtimaan mistä tässä on kyse. Minun paheeni on se että olen liian sinisilmäinen enkä voi uskoa toisesta pahaa, mutta pakko se on alkaa jo käsittämään. Elämä menee hukkaan väärien ihmisten seurassa näin se vaan on.

Kuullostaa aika lailla siltä että olet jo itsekin tehnyt johtopäätöset vaikka lopullinen ratkaisu onkin vaikea. Jos mies ei halua yrittää ja panostaa ja on muutenkin "vaikea tapaus" ei varmaan ole paljon järkeä kitua suhteessa. Tunteita varmaan voi olla jäljelläkin mutta eivät ne kyllä lopulta auta jos arki ei suju. Ehkä tuo puhumasi "hiljainen ero" voi olla se ratkaisu mutta toisaalta usein on lopulta helpompi kun ei pitkitä asioita liikaa ja vain tekee sen kipeän ratkaisun kerralla ja lopullisesti.
Meilläkin on ollut ne vaikeammat hetkemme mutta koskaan en ole vakavasti miettinyt että laitettaisiin lusikat jakoon. Aina on ollut jossain se tahto yrittää ja jatkaa vielä ja hyvät ajat ovatkin sitten tulleet taas aika nopeasti. Kai se on ollut myös sitä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta, en tiedä... Ja sitten sitä että on tajunnut että vaikeudet ovat aina tulleet ulkopuolelta ja olosuhteista, ei meidän omasta suhteestamme.
Mutta toivon joka tapauksessa teille kaikkea hyvää ja parempaa elämää jatkossa...

Niin kyllä se lopullinen ratkaisu on aina vaikea...
Jostain luin että juuri pikkulasten vanhempien tulis erityisen tarkkaan pohtia eroaako vai ei. Kyllähän tähän aikaan mahtuu paljon juuri väsymystä ja kaikenmaailman kriisejä vaikka itse lapsi onkin ihana. Meillä se vaan painottui siihen ettemme saa minkäänlaista hoitoapua vaan hoidamme lähes 100 % itse lapsemme... Siihen tietysti olis hyvä saada muutosta.

Muutosta sitten onkin tulossa riittävästi. Nimittäin työtä onnistuin hankkimaan ja vielä kevääksi asti! Eli jatkossa sitten myös päivähoito vastaa meidän lapsemme hoidosta. Mahdollisesti saisimme sitä kautta laatuaikaa yms.? Katsotaan siis miten tämä suurempi muutos puolestaan vaikuttaa parisuhteeseemme.

Itsekin olen samaa mieltä siitä ettei eroa kuitenkaan ihan kevyin perustein kannata ottaa. En ainakaan itse osaa sanoa kuinka vaikeaa minun olisi antaa lapseni vieraan naisen hoitoon tai edes mahdollisen uuden kumppanin. Nykyään tapahtuu niin paljon pahaa pieniäkin lapsia kohtaan että en mielellään sellaistakaan vaihtoehtoa ensimmäisenä miettisi...

Niin kyllä kuten jo aiemmin totesin minulla tahtoa riittää mutta rekeä ei voi yksin vetää. Katsotaan mihin tässä nyt päädymme. Voihan se olla että kun arkemme nyt muuttuu niin muutumme mekin ja jopa parempaan suuntaan että perhe-elämä ja parisuhde voisi taas paremmin.

Kiitos Isi-Pappa tsempeistä ja hyvää jatkoa myös sinun perhe-elämään ja parisuhteeseen =).