Myyrät

Olennaista on se, että Kekkonen pystyi tarpeen tullen säilyttämään valtansa vieraan vallan avulla, kuten hän pystyi esim. noottikriisin ja poikkeuslakivaalien avulla. Tarpeen tullen hän käytti mitä hyvänsä keinoja poliittisia vastustajia ja perustuslakien perään huutelevia kohtaan. Sellaista käytöstähän ei yleisesti pidetä demokraattisille valtioille tyypillisenä, vaan pokkeuksellisena. Kun vaalit olivat ohi, Kekkonen saattoi hetken aikaa esittää "puolueetonta valtiomiestä", maan isää. Neuvostoliittolaiset tietenkin tunsivat supihatussa riehuvan Kekkosen, ja saattoivat epäillä hänen pätevän myös muissa seuroissa, mistä sen tiesi?

Myyrä kirjoitti:

Olennaista on se, että Kekkonen pystyi tarpeen tullen säilyttämään valtansa vieraan vallan avulla, kuten hän pystyi esim. noottikriisin ja poikkeuslakivaalien avulla. Tarpeen tullen hän käytti mitä hyvänsä keinoja poliittisia vastustajia ja perustuslakien perään huutelevia kohtaan. Sellaista käytöstähän ei yleisesti pidetä demokraattisille valtioille tyypillisenä, vaan pokkeuksellisena. Kun vaalit olivat ohi, Kekkonen saattoi hetken aikaa esittää "puolueetonta valtiomiestä", maan isää. Neuvostoliittolaiset tietenkin tunsivat supihatussa riehuvan Kekkosen, ja saattoivat epäillä hänen pätevän myös muissa seuroissa, mistä sen tiesi?

Lue lisää

Vallassa kiinni pysyminen on hyvin inhimillinen piirre kaikissa vahvoissa johtajissa.

Kekkosta voi siis mainiosti syyttää siitä, että hän piti itseään vallassa "vieraan vallan avulla", tai että hän käytti "mitä hyvänsä keinoja poliittisia vastustajia ja perustuslakien perään huutelevia kohtaan".

Totuus on kuitenkin, että valta otetaan. Ei valtaa pyydellä eikä odoteta, että joku sitä ojentelisi vapaaehtoisesti.

Siksi on paikallaan kysyä myös, missä olivat Kekkosen kaatajat? Yksi Honka-liitto oli aika avuton yritys. Jos se olisi onnistunut, niin olisivatko Suomen asiat olleet vahvemmissa vai heikommissa käsissä?

Eihän kukaan ole Kekkosta pitänyt vakoilukertomusten tapaisena kokopäivätoimisena vakoilijana, kenttämiehenä. Kyse on enemmän siitä, että NL:lla oli meidän mies Suomen presidenttinä. Kekkonen siis toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Hän altisti Suomen päätöksenteon vieraan vallan vaikutukselle ja ehkä viestitti sitten lännestä saamiaan tietoja tarvittaessa itään. Kysymys on siitä, menettelikö Kekkonen esim. maanpetossäännöstemme näkökulmasta rikollisesti. Määritelmiä pitää etsiä tältä suunnalta.

Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Tietysti voi olla niin, että Kekkonen toimi kaksinaamaisesti eli esitti neukuille mitä esitti, mutta teki sen Suomen parhaaksi hämäämällä tällä kaksoispelillä veli-venäläistä. Vaarallista peliä se on joka tapauksessa ollut, jos näin oli.

USAssahan Kekkoseen ei ole koskaan luotettu, koska heidän tiedossaan olivat nämä asiat ja epäilyt. CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita. Lisäksi jenkit informoivat luotettaviksi arveltuja puolustusvoimien edustajia, jotka sitten pelasivatkin omaa peliää Kekkosen tietämättä.

Mielipidepankki kirjoitti:

Eihän kukaan ole Kekkosta pitänyt vakoilukertomusten tapaisena kokopäivätoimisena vakoilijana, kenttämiehenä. Kyse on enemmän siitä, että NL:lla oli meidän mies Suomen presidenttinä. Kekkonen siis toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Hän altisti Suomen päätöksenteon vieraan vallan vaikutukselle ja ehkä viestitti sitten lännestä saamiaan tietoja tarvittaessa itään. Kysymys on siitä, menettelikö Kekkonen esim. maanpetossäännöstemme näkökulmasta rikollisesti. Määritelmiä pitää etsiä tältä suunnalta.

Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Tietysti voi olla niin, että Kekkonen toimi kaksinaamaisesti eli esitti neukuille mitä esitti, mutta teki sen Suomen parhaaksi hämäämällä tällä kaksoispelillä veli-venäläistä. Vaarallista peliä se on joka tapauksessa ollut, jos näin oli.

USAssahan Kekkoseen ei ole koskaan luotettu, koska heidän tiedossaan olivat nämä asiat ja epäilyt. CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita. Lisäksi jenkit informoivat luotettaviksi arveltuja puolustusvoimien edustajia, jotka sitten pelasivatkin omaa peliää Kekkosen tietämättä.

Lue lisää

En jaksa uskoa asiaan niin vahvasti kuin sinä. Kyse lienee enemmän harmaan eri sävyistä kuin mustavalkoisesta asetelmasta, kun puhutaan Kekkosen roolista "myyränä".

Jos hän olisi ollut "vakoilija" lännen silmissä, niin epäilen, ettei ETYK olisi onnistunut niin kuin se onnistui, tai sitten kekkonen oli kaksoisagentti joka teki töitä sekä KGB:lle että CIA:lle. ;-))

väärässä kirjoitti:

Vallassa kiinni pysyminen on hyvin inhimillinen piirre kaikissa vahvoissa johtajissa.

Kekkosta voi siis mainiosti syyttää siitä, että hän piti itseään vallassa "vieraan vallan avulla", tai että hän käytti "mitä hyvänsä keinoja poliittisia vastustajia ja perustuslakien perään huutelevia kohtaan".

Totuus on kuitenkin, että valta otetaan. Ei valtaa pyydellä eikä odoteta, että joku sitä ojentelisi vapaaehtoisesti.

Siksi on paikallaan kysyä myös, missä olivat Kekkosen kaatajat? Yksi Honka-liitto oli aika avuton yritys. Jos se olisi onnistunut, niin olisivatko Suomen asiat olleet vahvemmissa vai heikommissa käsissä?

Lue lisää

Honka-liitto ei ollut huono yritys sinänsä. Huonoa siinä oli kehno ehdokas. Hongan tilalle olisi pitänyt löytää uskottavampi yhteisehdokas. Jossain vaiheessa kai puhuttiin Tannerinkin mahdollisesta ehdokkudesta. On myös huhuttu, että tämän NL olisi ollut valmis torjumaan vaikka voimakeinoin.

Kukaan ei tiedä, olisiko Suomen asiat vahvemmassa tai heikommassa kädessä, jos Kekkonen olisi kaadettu. Yrittäjät olivat kuitenkin demokraatteja ja pitivät parlamentarismia kunniassa. He vastustivat ennen muuta diktatuuria, jota Kekkonen edusti. Erässä mielessä kyse oli siis myös monarkian ja demokratian välisestä valtataistelusta, jossa monarkia otti noottikriisin avulla selkävoiton. Noottikriisistä on taas jo alun alkaen esitetty väitteitä, että se oli Kekkosen tilaustyö eli hänen ja KGB:n juonima näytelmä, jonka sankarirooli oli tehty Kekkosta varten.

Mielipidepankki kirjoitti:

Honka-liitto ei ollut huono yritys sinänsä. Huonoa siinä oli kehno ehdokas. Hongan tilalle olisi pitänyt löytää uskottavampi yhteisehdokas. Jossain vaiheessa kai puhuttiin Tannerinkin mahdollisesta ehdokkudesta. On myös huhuttu, että tämän NL olisi ollut valmis torjumaan vaikka voimakeinoin.

Kukaan ei tiedä, olisiko Suomen asiat vahvemmassa tai heikommassa kädessä, jos Kekkonen olisi kaadettu. Yrittäjät olivat kuitenkin demokraatteja ja pitivät parlamentarismia kunniassa. He vastustivat ennen muuta diktatuuria, jota Kekkonen edusti. Erässä mielessä kyse oli siis myös monarkian ja demokratian välisestä valtataistelusta, jossa monarkia otti noottikriisin avulla selkävoiton. Noottikriisistä on taas jo alun alkaen esitetty väitteitä, että se oli Kekkosen tilaustyö eli hänen ja KGB:n juonima näytelmä, jonka sankarirooli oli tehty Kekkosta varten.

Lue lisää

Noottikriisi tulkittiin tilaustyöksi jo tuoreeltaan mm. SKDL:n piirissä, siinä ei ole juurikan uutta.

Minusta kekkoskritiikki on kuitenkin hiukan yksipuolista, jos tyydytään ainoastaan osoittelemaan, mitä "vääriä keinoja" Kekkonen käytti, kun mitalin toinen puoli oli, ettei Suomesta löytynyt Kekkoselle tarpeeksi vahvaa vastustusta.

asia OK kirjoitti:

En jaksa uskoa asiaan niin vahvasti kuin sinä. Kyse lienee enemmän harmaan eri sävyistä kuin mustavalkoisesta asetelmasta, kun puhutaan Kekkosen roolista "myyränä".

Jos hän olisi ollut "vakoilija" lännen silmissä, niin epäilen, ettei ETYK olisi onnistunut niin kuin se onnistui, tai sitten kekkonen oli kaksoisagentti joka teki töitä sekä KGB:lle että CIA:lle. ;-))

Lue lisää

Kyllä länsileirissä tiedettiin Kekkosen "itäistä rauhaa" painottavat toimet ja puheet. ETYK oli kuitenkin lännelle mainio keino osoittaa agressiivisen Neuvostoliiton ja sen satelliittien kaksinaamaisuus. ETYK:n ihmisoikeuskoriin oli aina mukava viitata, kun halusi kuulijan miettivän sanojen ja tekojen ristiriitaa. ETYK oli vapaille valtioille tärkeä Kekkosesta huolimatta, ei hänen ansiostaan.

Mielipidepankki kirjoitti:

Honka-liitto ei ollut huono yritys sinänsä. Huonoa siinä oli kehno ehdokas. Hongan tilalle olisi pitänyt löytää uskottavampi yhteisehdokas. Jossain vaiheessa kai puhuttiin Tannerinkin mahdollisesta ehdokkudesta. On myös huhuttu, että tämän NL olisi ollut valmis torjumaan vaikka voimakeinoin.

Kukaan ei tiedä, olisiko Suomen asiat vahvemmassa tai heikommassa kädessä, jos Kekkonen olisi kaadettu. Yrittäjät olivat kuitenkin demokraatteja ja pitivät parlamentarismia kunniassa. He vastustivat ennen muuta diktatuuria, jota Kekkonen edusti. Erässä mielessä kyse oli siis myös monarkian ja demokratian välisestä valtataistelusta, jossa monarkia otti noottikriisin avulla selkävoiton. Noottikriisistä on taas jo alun alkaen esitetty väitteitä, että se oli Kekkosen tilaustyö eli hänen ja KGB:n juonima näytelmä, jonka sankarirooli oli tehty Kekkosta varten.

Lue lisää

kyse Kekkosen vallankäytön suhteen oli nimenomaan demokratiasta.

Poliittinen valta on aina kaksisuuntaista. Valtaa otetaan, ja toisaalta annetaan. Demokratiassa valta ei kasva pyssyn suusta, eikä vallanpitäjien yleensä tarvitse kulkea panssarivaunuilla kansan keskuudessa. Demokratiassa kansa on antanut vallan edustajilleen. Näihin edustajiin voidaan kohdistaa odotuksia, ja edustajat voivat nämä odotukset joko täyttää tai jättää täyttämättä, mutta olennaista on se että valta demokratiassa toimii kahteen suuntaan. Jos valta toimii vain yhteen suuntaan, kyse ei ole demokratiasta.

Kekkosen kohdalla voidaan kysyä mitä hän teki sellaista jkoka ei olisi ollut Suomen kansan suuren enemmistön halujen ja etujen mukaista. Tähän kysymykseen tarvittaisiin konkreettisia vastauksia. Vastaukseksi ei riitä että hän käytti valtaa armottomasti, sillä hänen vallankäyttönsä oli demokraattista niin kauan kun hän ei pettänyt sitä kansalaisten enemmistöä, joka antoi hänelle varauksettoman luottamuksensa.

Jokainen hyökkäys Kekkosta vastaan on myös tyhjän jälkiviisauden ja tyhjien korskakäsitteiden varassa tehty hyökkäys suomalaisten suurta enemmistöä vastaan. Irvokasta on että tällaisia hyökkäyksiä tehdään vakavalla naamalla ja hurskastellen arvoilla, joiden todellisesta sisällöstä ei mitään ymmärretä.

Yksinkertainen kysymys kaikille jossittelijoille ja loputtomien kekkos-salaliittoteorioiden väsymättömille esittäjille:

Mitä konkreettista pahaa Kekkonen valtaa käyttäessään teki sille suomalaisten suurelle enemmistölle, joka vauaruksettomasti luotti hänen hoitavan vaaralliset idänsuhteet?

väärässä kirjoitti:

Noottikriisi tulkittiin tilaustyöksi jo tuoreeltaan mm. SKDL:n piirissä, siinä ei ole juurikan uutta.

Minusta kekkoskritiikki on kuitenkin hiukan yksipuolista, jos tyydytään ainoastaan osoittelemaan, mitä "vääriä keinoja" Kekkonen käytti, kun mitalin toinen puoli oli, ettei Suomesta löytynyt Kekkoselle tarpeeksi vahvaa vastustusta.

Lue lisää

Adolf Hitlerkin valittiin maansa johtoon (1933) vapailla vaaleilla. Hänkään ei sen koommin paljoa arvostanut "vaaleja". Kolmekymmentä-luvulla Kekkonen hiihteli paljolti samoja latuja Hitlerin kanssa Akateemisessa Karjala-seurassaan. Vaikka keinot olivat hellävaraisempia, ajatusten pohjavire oli sama: vastustaja on murskattava keinolla millä hyvänsä.

Valta todellakin otetaan, keinot vaihtelevat. Vaikutusvalta on tärkeintä, koska se toimii ihmisen itsensä kautta. Motivoiva vaikutusvalta on positiivista, perustaa lujittavaa. Pelotteeseen perustuva vaikutusvalta on negatiivista, perustaa rapauttavaa. Kekkonen pelotteli idällä niin nuorena kuin vanhanakin, takki vain oli kääntynyt.

Mielipidepankki kirjoitti:

Eihän kukaan ole Kekkosta pitänyt vakoilukertomusten tapaisena kokopäivätoimisena vakoilijana, kenttämiehenä. Kyse on enemmän siitä, että NL:lla oli meidän mies Suomen presidenttinä. Kekkonen siis toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Hän altisti Suomen päätöksenteon vieraan vallan vaikutukselle ja ehkä viestitti sitten lännestä saamiaan tietoja tarvittaessa itään. Kysymys on siitä, menettelikö Kekkonen esim. maanpetossäännöstemme näkökulmasta rikollisesti. Määritelmiä pitää etsiä tältä suunnalta.

Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Tietysti voi olla niin, että Kekkonen toimi kaksinaamaisesti eli esitti neukuille mitä esitti, mutta teki sen Suomen parhaaksi hämäämällä tällä kaksoispelillä veli-venäläistä. Vaarallista peliä se on joka tapauksessa ollut, jos näin oli.

USAssahan Kekkoseen ei ole koskaan luotettu, koska heidän tiedossaan olivat nämä asiat ja epäilyt. CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita. Lisäksi jenkit informoivat luotettaviksi arveltuja puolustusvoimien edustajia, jotka sitten pelasivatkin omaa peliää Kekkosen tietämättä.

Lue lisää

Kirjoituksestasi voi poimia kappalleen, joka on todellinen esimerkkitapaus vaikka logiikan opetuksessa käytettäväksi. Yleistäminen ja ympäripyöreiden käsitteiden käyttö näennäisen asiallisessa tekstissä harhauttaa uskomaan että päättely tapahtuu korrektisti:

>> Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen. > Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin.

Mikseivät muka vastakkain olisi periaatteessa nimenomaan Tervon fiktiot ja Seppisen faktat? Tervon kirjahan on fiktiivinen koska sen taustalla oleva fakta on fiktion käytössä. Seppinen taas operoi pelkillä faktoilla. Ero on nimenomaan fiktion ja faktan ero.

>> Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista.

Näitä paljastuksia voidaan pitää totena sikäli kuin ne todeksi osoitetaan. Vaikka tiedämme että hän on esittänyt tosia väitteitä, emme tiedä mitään niistä väitteistä joita ei voitu todistaa tosiksi. Yleistäminen on vain yleistämistä.

>> Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Psykologisten motiivien peräänkuuluttaminen ei sekään kerro mitään totuudesta. Motivaation perään voidaan kysellä vasta sitten kun tiedetään esim. jonkun valehdelleen - silloin kannattaa kysyä miksi. Se että jollakulla on jokin syy tehdä jotain ei kerro sitä että hän olisi tehnyt jotain.

Eli koko kappaleesta ei lopulta jää käsiin muuta kuin kuusi ympäripyöreästi muotoiltua lausetta, joiden on tarkoitus hämätä tekemään johtopäätös, että Tervon fiktiolla on totuusarvoa.

Kysymys: huijaatko itseäsikin, vai huijaatko vain tietoisesti muita?

mielessä kirjoitti:

kyse Kekkosen vallankäytön suhteen oli nimenomaan demokratiasta.

Poliittinen valta on aina kaksisuuntaista. Valtaa otetaan, ja toisaalta annetaan. Demokratiassa valta ei kasva pyssyn suusta, eikä vallanpitäjien yleensä tarvitse kulkea panssarivaunuilla kansan keskuudessa. Demokratiassa kansa on antanut vallan edustajilleen. Näihin edustajiin voidaan kohdistaa odotuksia, ja edustajat voivat nämä odotukset joko täyttää tai jättää täyttämättä, mutta olennaista on se että valta demokratiassa toimii kahteen suuntaan. Jos valta toimii vain yhteen suuntaan, kyse ei ole demokratiasta.

Kekkosen kohdalla voidaan kysyä mitä hän teki sellaista jkoka ei olisi ollut Suomen kansan suuren enemmistön halujen ja etujen mukaista. Tähän kysymykseen tarvittaisiin konkreettisia vastauksia. Vastaukseksi ei riitä että hän käytti valtaa armottomasti, sillä hänen vallankäyttönsä oli demokraattista niin kauan kun hän ei pettänyt sitä kansalaisten enemmistöä, joka antoi hänelle varauksettoman luottamuksensa.

Jokainen hyökkäys Kekkosta vastaan on myös tyhjän jälkiviisauden ja tyhjien korskakäsitteiden varassa tehty hyökkäys suomalaisten suurta enemmistöä vastaan. Irvokasta on että tällaisia hyökkäyksiä tehdään vakavalla naamalla ja hurskastellen arvoilla, joiden todellisesta sisällöstä ei mitään ymmärretä.

Yksinkertainen kysymys kaikille jossittelijoille ja loputtomien kekkos-salaliittoteorioiden väsymättömille esittäjille:

Mitä konkreettista pahaa Kekkonen valtaa käyttäessään teki sille suomalaisten suurelle enemmistölle, joka vauaruksettomasti luotti hänen hoitavan vaaralliset idänsuhteet?

Lue lisää

Kysyt mitää pahaa Kekkonen teki sille suomalaisten suurelle enemmistölle, joka varauksettomasti luotti hänen hoitavan vaaralliset idänsuhteet?

Mistä olet saanut päähäsi, että kansan suuri enemmistö luotti Kekkoseen tässä suhteessa? Ja toinen kysymys on se, miksi kansan suuren enemmistön ei olisi annettu luottaa yhtä hyvin johonkin toiseen kuin Kekkoseen. Miksei siis joku muu olisi hoitanut vaaralliset idänsuhteet yhtä hyvin tai paremmin kuin Kekkonen? Aika monet Kekkosta kritisoineet ovat sitä mieltä, että esim. Paasikivi hoiti ne paremmin. Vuoden 1950 vaaleissa kansan enemmistö oli myös tällä kannalla. Mikä teki Kekkosesta korvaamattoman - siis hänen itsensä mielestä?

Demokratiassa valta ei tosiaan kasva pyssyn suusta. Siksipä meillä vallitsikin poikkeukselliset olot, kun aina oli pelättävissä, että NL puuttuisi pyssyillään asioihimme, jos liikaa mieltyisimme demokratiaan. Ei diktaattorin tarvitse kulkea panssarikolonnassa, jos hänet näytelmässä saadaan näyttelemään uskottavasti sanakaria pyssymiesten ollessa rajan toisella puolella vaanimassa. Kannattaa tutustua Shakespeareen, nyt kun on tullut uusia suomennoksiakin. Hän oli mestari kuvaamaan erilaisia juonitteluja. Kekkonen on takuulla tutustunut Shakespeareen, itse asiassa olen muutamaan otteeseen sattunut samaan näytäntöön hänen kanssaan Shakespearea kansallisessa näyteltäessä.

Aina voi kysyä, mitä pahaa NL:n satellittivaltioiden nukkehallitsijat tekivät omalle kansalleen. Melkein kaikillahan oli asiat yhtä huonosti. Sehän on vaan demokratiaa, eikös juu.

kouluesimerkki kirjoitti:

Kirjoituksestasi voi poimia kappalleen, joka on todellinen esimerkkitapaus vaikka logiikan opetuksessa käytettäväksi. Yleistäminen ja ympäripyöreiden käsitteiden käyttö näennäisen asiallisessa tekstissä harhauttaa uskomaan että päättely tapahtuu korrektisti:

>> Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen. > Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin.

Mikseivät muka vastakkain olisi periaatteessa nimenomaan Tervon fiktiot ja Seppisen faktat? Tervon kirjahan on fiktiivinen koska sen taustalla oleva fakta on fiktion käytössä. Seppinen taas operoi pelkillä faktoilla. Ero on nimenomaan fiktion ja faktan ero.

>> Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista.

Näitä paljastuksia voidaan pitää totena sikäli kuin ne todeksi osoitetaan. Vaikka tiedämme että hän on esittänyt tosia väitteitä, emme tiedä mitään niistä väitteistä joita ei voitu todistaa tosiksi. Yleistäminen on vain yleistämistä.

>> Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Psykologisten motiivien peräänkuuluttaminen ei sekään kerro mitään totuudesta. Motivaation perään voidaan kysellä vasta sitten kun tiedetään esim. jonkun valehdelleen - silloin kannattaa kysyä miksi. Se että jollakulla on jokin syy tehdä jotain ei kerro sitä että hän olisi tehnyt jotain.

Eli koko kappaleesta ei lopulta jää käsiin muuta kuin kuusi ympäripyöreästi muotoiltua lausetta, joiden on tarkoitus hämätä tekemään johtopäätös, että Tervon fiktiolla on totuusarvoa.

Kysymys: huijaatko itseäsikin, vai huijaatko vain tietoisesti muita?

Lue lisää

Et ilmeisesti ihan tajua, mitä luet. En ole vääittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut, että Kekkosen myyräämisestä on täysin Tervosta riippumatonta tietoa. Siksi vastakkain eivät ole Tervon fiktio ja Seppisen fakta. Sitäpaitsi Seppinenkin puhuu tässä kohdin, ettei usko Kekkosen olleen mikään myyrä. Siis uskoo, ei tiedä. Fiktio ja ei fakta.

Fakta sen sijaan on se, että Golytsin on kertonut Kekkosen olleen NL:n agentti (toimineen yhteistyössä KGB:n kanssa). Tätä Golytsinin paljastusta tukevat eräät muut sen kanssa yhtäpitävät tiedot. Paljastuksen uskottavuutta voi arvioida mm. sitä vasten, että kaveria ei ole saatu näissä paljastusten sarjassa kiinni valheesta, vaan kaikki todennettavissa oleva on pitänyt kutinsa. Kekkosta koskeva ei ollut läntisten tiedustelupalvelujen todennettavissa eikä sen tekeminen heitä ehkä kiinostanutkaan. Heille saattoi riittää jo Golitsinin sana, kun miehen uskottavuus kasvoi muiden tietojen todentamisen jälkeen. Suomessa historioitsija Hannu Rautkallio on kirjoittanut aiheesta ja esitellyt tätä materiaalia.

Nyt tulemmekin siihen, mitä olen alun alkanen tarkoittanut. Kyse on esim. Seppisen faktoista ja Rautkallion faktoista. Tai Seppisen fiktiosta ja Rautkallion fiktiosta. Jostain syystä sinä puhut lähtökohtaisesti Seppisen faktoista, vaikka mies itse puhuu tällä kohdin uskostaan.

Mielipidepankki kirjoitti:

Kysyt mitää pahaa Kekkonen teki sille suomalaisten suurelle enemmistölle, joka varauksettomasti luotti hänen hoitavan vaaralliset idänsuhteet?

Mistä olet saanut päähäsi, että kansan suuri enemmistö luotti Kekkoseen tässä suhteessa? Ja toinen kysymys on se, miksi kansan suuren enemmistön ei olisi annettu luottaa yhtä hyvin johonkin toiseen kuin Kekkoseen. Miksei siis joku muu olisi hoitanut vaaralliset idänsuhteet yhtä hyvin tai paremmin kuin Kekkonen? Aika monet Kekkosta kritisoineet ovat sitä mieltä, että esim. Paasikivi hoiti ne paremmin. Vuoden 1950 vaaleissa kansan enemmistö oli myös tällä kannalla. Mikä teki Kekkosesta korvaamattoman - siis hänen itsensä mielestä?

Demokratiassa valta ei tosiaan kasva pyssyn suusta. Siksipä meillä vallitsikin poikkeukselliset olot, kun aina oli pelättävissä, että NL puuttuisi pyssyillään asioihimme, jos liikaa mieltyisimme demokratiaan. Ei diktaattorin tarvitse kulkea panssarikolonnassa, jos hänet näytelmässä saadaan näyttelemään uskottavasti sanakaria pyssymiesten ollessa rajan toisella puolella vaanimassa. Kannattaa tutustua Shakespeareen, nyt kun on tullut uusia suomennoksiakin. Hän oli mestari kuvaamaan erilaisia juonitteluja. Kekkonen on takuulla tutustunut Shakespeareen, itse asiassa olen muutamaan otteeseen sattunut samaan näytäntöön hänen kanssaan Shakespearea kansallisessa näyteltäessä.

Aina voi kysyä, mitä pahaa NL:n satellittivaltioiden nukkehallitsijat tekivät omalle kansalleen. Melkein kaikillahan oli asiat yhtä huonosti. Sehän on vaan demokratiaa, eikös juu.

Lue lisää

"Mistä olet saanut päähäsi, että kansan suuri enemmistö luotti Kekkoseen tässä suhteessa? Ja toinen kysymys on se, miksi kansan suuren enemmistön ei olisi annettu luottaa yhtä hyvin johonkin toiseen kuin Kekkoseen"

Siis kuka äänesti Kekkosen kerta toisensa jälkeen presidentiksi? Eikö juuri suomalaisten enemmistö?

Tällä kirjoituksellasi poljet demokratian maanrakkoon, mitätöimällä enemmistön tahdon.

Heikki K kirjoitti:

"Mistä olet saanut päähäsi, että kansan suuri enemmistö luotti Kekkoseen tässä suhteessa? Ja toinen kysymys on se, miksi kansan suuren enemmistön ei olisi annettu luottaa yhtä hyvin johonkin toiseen kuin Kekkoseen"

Siis kuka äänesti Kekkosen kerta toisensa jälkeen presidentiksi? Eikö juuri suomalaisten enemmistö?

Tällä kirjoituksellasi poljet demokratian maanrakkoon, mitätöimällä enemmistön tahdon.

Lue lisää

Historian tuntemuksessasi lienee aukkoja, joten kerrataan vähän. Vuoden 1950 vaaleissa Kekkosta kannatti vähemmistö valitsijamiehistä. Vuoden 1956 vaaleissa mentiin aluksi tasapeliin ja lopulta Kekkonen voitti yhdellä äänellä. Vuoden 1962 vaaleja varjosti aiemmin mainittu noottikriisi, mikä sai vastaehokas Hongan luopumaan. Vuoden 1968 vaaleissa oli tultu jo siihen, että suuret puolueet eivät uskaltaneet edes asettaa vastaehdokkaita. Silti sellaisetkin kuin Vennamo ja Virkkunen keräsisvät kolmanneksen äänistä, mikä oli katkera pala Kekkoselle.

Vuoden 1974 vaaleissa...ai niin, olikin joku poikkeusoloaika ja Kekkonen sai varmaan kansan 100 % tuen tai vähän ylikin kuten nyt diktatorimaissa yleensä on tapa. Vuoden 1978 vaaleissa vastaehdokkaat olivat jälleen b-tason ehdokkaita suurten puolueiden pelätessä tulevansa leimatuksi neuvostovastaisiksi asettamalla omia ehdokkaita.

Sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissäkin suoritettiin äänestyksiä. Oli yksi ehdokas kuten meiläkin käytännössä ja tämä sai tavallisesti vähintään 99 % äänistä. Se oli 1 % oli sitä "demokratiaa". Meillä Kekkonen ei yltänyt ihan tähän kuin vuoden 1974 "vaaleissa". Silloin kun vaalit olivat vielä demokraattiset eli vuonna 1950 ja 1956 Kekkonen ei suinkaan saanut taakseen kansan suurta enemmistöä.

Tällä kirjoituksella poljen demokratian maanrakoon sellaisena kuin se esiintyi sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä. Jos sinusta se oli hyvä esimerkki enemmistön tahdosta, niin se kertoo jotain sinusta, ei siitä enemistöstä tai demokratiasta. Meillä Suomessa lähennyttiin Kekkosen valtakaudella tällaista yhden ainoan vaihtoehdon "demokratiaa" hankkiutumalla hyvissä ajoin eroon demokratiaan kuuluvista vaihtoehdoista. Kansa sai valita sitten, kun vaalin lopputulos oli jo varmistettu.

Mielipidepankki kirjoitti:

Eihän kukaan ole Kekkosta pitänyt vakoilukertomusten tapaisena kokopäivätoimisena vakoilijana, kenttämiehenä. Kyse on enemmän siitä, että NL:lla oli meidän mies Suomen presidenttinä. Kekkonen siis toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Hän altisti Suomen päätöksenteon vieraan vallan vaikutukselle ja ehkä viestitti sitten lännestä saamiaan tietoja tarvittaessa itään. Kysymys on siitä, menettelikö Kekkonen esim. maanpetossäännöstemme näkökulmasta rikollisesti. Määritelmiä pitää etsiä tältä suunnalta.

Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Tietysti voi olla niin, että Kekkonen toimi kaksinaamaisesti eli esitti neukuille mitä esitti, mutta teki sen Suomen parhaaksi hämäämällä tällä kaksoispelillä veli-venäläistä. Vaarallista peliä se on joka tapauksessa ollut, jos näin oli.

USAssahan Kekkoseen ei ole koskaan luotettu, koska heidän tiedossaan olivat nämä asiat ja epäilyt. CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita. Lisäksi jenkit informoivat luotettaviksi arveltuja puolustusvoimien edustajia, jotka sitten pelasivatkin omaa peliää Kekkosen tietämättä.

Lue lisää

" CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita."

Kekkoseen? kirjoitti:

" CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita."

Kerroin, että USA ei luottanut Kekkoseen. Lisäksi tiedetään, että USA toimi maailmanlaajuisesti kommunismin leviämistä vastaan. Suomessa kommunismin vastaisen taistelun kärjessä olivat demarit. Tästä voisi vetää vaikka sellaisen johtopäätöksen, että USAn näkökulmasta kommunismi on vaarassa levitä Suomeenkin, jos se Kekkosesta jää riippumaan. USAn tuki kanavoitui siihen ryhmään, jonka vilpitön päämäärä oli pitää Suomi länsimaisena demokratiana. Ehkä USA ei pitänyt Kekkosta minään demokratian edistäjänä. Taisivat olla tässä kaiken lisäksi aika oikeassa.

Mielipidepankki kirjoitti:

Historian tuntemuksessasi lienee aukkoja, joten kerrataan vähän. Vuoden 1950 vaaleissa Kekkosta kannatti vähemmistö valitsijamiehistä. Vuoden 1956 vaaleissa mentiin aluksi tasapeliin ja lopulta Kekkonen voitti yhdellä äänellä. Vuoden 1962 vaaleja varjosti aiemmin mainittu noottikriisi, mikä sai vastaehokas Hongan luopumaan. Vuoden 1968 vaaleissa oli tultu jo siihen, että suuret puolueet eivät uskaltaneet edes asettaa vastaehdokkaita. Silti sellaisetkin kuin Vennamo ja Virkkunen keräsisvät kolmanneksen äänistä, mikä oli katkera pala Kekkoselle.

Vuoden 1974 vaaleissa...ai niin, olikin joku poikkeusoloaika ja Kekkonen sai varmaan kansan 100 % tuen tai vähän ylikin kuten nyt diktatorimaissa yleensä on tapa. Vuoden 1978 vaaleissa vastaehdokkaat olivat jälleen b-tason ehdokkaita suurten puolueiden pelätessä tulevansa leimatuksi neuvostovastaisiksi asettamalla omia ehdokkaita.

Sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissäkin suoritettiin äänestyksiä. Oli yksi ehdokas kuten meiläkin käytännössä ja tämä sai tavallisesti vähintään 99 % äänistä. Se oli 1 % oli sitä "demokratiaa". Meillä Kekkonen ei yltänyt ihan tähän kuin vuoden 1974 "vaaleissa". Silloin kun vaalit olivat vielä demokraattiset eli vuonna 1950 ja 1956 Kekkonen ei suinkaan saanut taakseen kansan suurta enemmistöä.

Tällä kirjoituksella poljen demokratian maanrakoon sellaisena kuin se esiintyi sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä. Jos sinusta se oli hyvä esimerkki enemmistön tahdosta, niin se kertoo jotain sinusta, ei siitä enemistöstä tai demokratiasta. Meillä Suomessa lähennyttiin Kekkosen valtakaudella tällaista yhden ainoan vaihtoehdon "demokratiaa" hankkiutumalla hyvissä ajoin eroon demokratiaan kuuluvista vaihtoehdoista. Kansa sai valita sitten, kun vaalin lopputulos oli jo varmistettu.

Lue lisää

Siinäpä se on koko kuva "demokratiastamme" ja selitys Kekkosen "kansansuosiolle"! Juuri noin se meni!

Mielipidepankki kirjoitti:

Et ilmeisesti ihan tajua, mitä luet. En ole vääittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut, että Kekkosen myyräämisestä on täysin Tervosta riippumatonta tietoa. Siksi vastakkain eivät ole Tervon fiktio ja Seppisen fakta. Sitäpaitsi Seppinenkin puhuu tässä kohdin, ettei usko Kekkosen olleen mikään myyrä. Siis uskoo, ei tiedä. Fiktio ja ei fakta.

Fakta sen sijaan on se, että Golytsin on kertonut Kekkosen olleen NL:n agentti (toimineen yhteistyössä KGB:n kanssa). Tätä Golytsinin paljastusta tukevat eräät muut sen kanssa yhtäpitävät tiedot. Paljastuksen uskottavuutta voi arvioida mm. sitä vasten, että kaveria ei ole saatu näissä paljastusten sarjassa kiinni valheesta, vaan kaikki todennettavissa oleva on pitänyt kutinsa. Kekkosta koskeva ei ollut läntisten tiedustelupalvelujen todennettavissa eikä sen tekeminen heitä ehkä kiinostanutkaan. Heille saattoi riittää jo Golitsinin sana, kun miehen uskottavuus kasvoi muiden tietojen todentamisen jälkeen. Suomessa historioitsija Hannu Rautkallio on kirjoittanut aiheesta ja esitellyt tätä materiaalia.

Nyt tulemmekin siihen, mitä olen alun alkanen tarkoittanut. Kyse on esim. Seppisen faktoista ja Rautkallion faktoista. Tai Seppisen fiktiosta ja Rautkallion fiktiosta. Jostain syystä sinä puhut lähtökohtaisesti Seppisen faktoista, vaikka mies itse puhuu tällä kohdin uskostaan.

Lue lisää

Et ilmeisesti ihan tajua, mitä kirjoitat. Olet nimenomaan vääittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa.

Lähtökohtanasi pohdiskeluillesi olivat käsitteet Tervon fiktiot ja Seppisen faktat. Siinä on oikeasti kysymys kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen eroista. Nyt käytät käsitteitä fiktio ja fakta enemmänkin historiatieteen näkökulmasta. Sanot: Seppinenkin uskoo, ei tiedä --> siis fiktio ei fakta.

Voisitkohan nyt ottaa nämä eri käyttöyhteyksissä käyttämäsi samat käsitteet tarjottimella eteesi ja laskea kuinka monta niitä on? Niitä ei ole kaksi (fiktio ja fakta) vaan neljä. Eli fiktio ja fakta sellaisina kuin ne erottavat kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen ja fiktio ja fakta sellaisina kuin ne muodostavat historiankirjoituksen ongelman.

Historiassa se mitä on tapahtunut ei ole käsitteellisesti selvää edes silloin kun se tapahtuu saati sitten myöhemmissä tarkasteluissa. Siksi historian näkökulma edellyttää aina tulkintaa. Ja tämä tulkinta ei suinkaan ole kaunokirjallista fiktiota, vaan nimenomaan mielekkyyden etsimistä historiallisten faktojen pohjalta.

Kaunokirjailijalle on kiitollista luoda henkilökuvaa. Historiankirjoittajan pitää pysyä tulkinnoissaan aikalaistodellisuuden raameissa. Usko tai älä, mutta kaunokirjallisuus tarjoaa enemmän vapautta ja toisenlaisille pyrkimyksille kuin historiankirjoitus.

Mitään ideaalisia "puhtaita" tosiasioita ei ole, ja siinä mielessä historiankirjoitus ei koskaan pääse eroon tulkintaterpeesta. Historiankirjoituksen kannalta nimenomaan Rautkallio ja Seppinen sijoittuvan samaan lokeroon ja esittävät yhtä "puhdasta" faktaa.

Sinun ajattelusi käyttää niin falskeja käsitteitä ja väljiä rattaita, että se tuottaa koko ajan täysin tyhjä ja turhaa todistelua, ettei voi puhua edes mistään tulkintatarpeesta. Käteen jää vain Kekkosta koskeva tuhrintatarve.

Mielipidepankki kirjoitti:

Kysyt mitää pahaa Kekkonen teki sille suomalaisten suurelle enemmistölle, joka varauksettomasti luotti hänen hoitavan vaaralliset idänsuhteet?

Mistä olet saanut päähäsi, että kansan suuri enemmistö luotti Kekkoseen tässä suhteessa? Ja toinen kysymys on se, miksi kansan suuren enemmistön ei olisi annettu luottaa yhtä hyvin johonkin toiseen kuin Kekkoseen. Miksei siis joku muu olisi hoitanut vaaralliset idänsuhteet yhtä hyvin tai paremmin kuin Kekkonen? Aika monet Kekkosta kritisoineet ovat sitä mieltä, että esim. Paasikivi hoiti ne paremmin. Vuoden 1950 vaaleissa kansan enemmistö oli myös tällä kannalla. Mikä teki Kekkosesta korvaamattoman - siis hänen itsensä mielestä?

Demokratiassa valta ei tosiaan kasva pyssyn suusta. Siksipä meillä vallitsikin poikkeukselliset olot, kun aina oli pelättävissä, että NL puuttuisi pyssyillään asioihimme, jos liikaa mieltyisimme demokratiaan. Ei diktaattorin tarvitse kulkea panssarikolonnassa, jos hänet näytelmässä saadaan näyttelemään uskottavasti sanakaria pyssymiesten ollessa rajan toisella puolella vaanimassa. Kannattaa tutustua Shakespeareen, nyt kun on tullut uusia suomennoksiakin. Hän oli mestari kuvaamaan erilaisia juonitteluja. Kekkonen on takuulla tutustunut Shakespeareen, itse asiassa olen muutamaan otteeseen sattunut samaan näytäntöön hänen kanssaan Shakespearea kansallisessa näyteltäessä.

Aina voi kysyä, mitä pahaa NL:n satellittivaltioiden nukkehallitsijat tekivät omalle kansalleen. Melkein kaikillahan oli asiat yhtä huonosti. Sehän on vaan demokratiaa, eikös juu.

Lue lisää

Kysymys jää jäljelle. Et anna mitään vastausta siihen mitä konkreettista pahaa Kekkonen teki sille kansan suurelle enemmistölle, joka antoi hänelle varauksettoman luottamuksensa ja kannatuksensa?

Kähmäiset viittaukset siihen millaista Kekkosen vallankäyttö sinun käsitteilläsi kuvattuna oli eivät riitä. Kaikki tiesivät että vallankäyttö oli armotonta ja kulisseissa käytiin hirveää vääntöä. Kysymys olisiko muuten voinut olla johtaa jossitteluihin, jotka ovat arvottomia. Yhtä hyvin voisit kysyä mitä olisi tapahtunut jos Paasikivi olisi elänyt ikuisesti. Historia ei anna mahdollisuuksia jossitteluille, vaan vaatii tulkintaa sille mikä faktisesti on tapahtunut.

Faktisesti on tapahtunut se että poikkeuksellisen eripurainen, sivistyksellisesti myöhäisherännäinen, sisällissodan ja repivät sotakokemukset läpikäynyt kansa eli poikkeuksellisissa oloissa pahantahtoisen voittajajättiläisen silmien alla ja yritti rakentaa rauhaa. Jos otat minkä tahansa arvotutkimuksen 50-, 60-, 70-luvulta ja katsot mitä ihmiset ilmoittavat korkeimmaksi hyväksi, se on säännönmukaisesti "rauha". Näin tuntevista muodostui se suuri enemmistö, joka jatkuvasti kasvatti luottamustaan Kekkoseen.

Honkaliitto ja Vennamon ja Virkkusen - kahden vanhan vapisevan äijänpaskan - esiintyminen Kekkosen vaalivastustajina olivat todellakin kaikkea muuta kuin demokratian pilkahduksia. Ne ovat shakespearemaisia huvinäytelmiä, joihin ei olisi ollut tarvetta. Honka oli kekkosvastaisten puuhastelijoiden ei suinkaan paras vaan ainoa käteen jäänyt vaihtoehto esillepantavaksi. Mies itse oli koko kähminnästä ulkona kuin lumiukko. Vennamosta ja Virkkusesta ei kannata puhua kuin kuriositeetteina. Kaikilla yhteiskunnilla ja aina on omat Vennamonsa ja Virkkusensa. Tälläkin hetkellä meillä on tonyhalmeemme ja jormaollilamme.

Demokratian olemuksesta voisi olla pieni kertauskurssi paikallaan. Shakespeare ei riitä. Suosittelen Hannah Arendtia ja esim. Charles Taylorin monumentaalista "Sources of The Self" -teosta. Demokratia järjestelmänä liittyy uuden ajan individualismiin, ja demokratian sisäinen dynamiikka on vähän leveämpi kysymys kuin mihin pelkkä valtakuvioiden tarkastelu ulottuu.

Kekkonen oli vallankäyttötavastaan huolimatta - tai yhtä hyvin nimenomaan sen ansiosta - nimenomaan demokraattisista demokraattisin hallitsija. Paradoksaalista, mutta totta, kun pintakäsitteiden alle katsotaan.

kuoluesimerkki kirjoitti:

Et ilmeisesti ihan tajua, mitä kirjoitat. Olet nimenomaan vääittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa.

Lähtökohtanasi pohdiskeluillesi olivat käsitteet Tervon fiktiot ja Seppisen faktat. Siinä on oikeasti kysymys kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen eroista. Nyt käytät käsitteitä fiktio ja fakta enemmänkin historiatieteen näkökulmasta. Sanot: Seppinenkin uskoo, ei tiedä --> siis fiktio ei fakta.

Voisitkohan nyt ottaa nämä eri käyttöyhteyksissä käyttämäsi samat käsitteet tarjottimella eteesi ja laskea kuinka monta niitä on? Niitä ei ole kaksi (fiktio ja fakta) vaan neljä. Eli fiktio ja fakta sellaisina kuin ne erottavat kaunokirjallisuuden ja historiankirjoituksen ja fiktio ja fakta sellaisina kuin ne muodostavat historiankirjoituksen ongelman.

Historiassa se mitä on tapahtunut ei ole käsitteellisesti selvää edes silloin kun se tapahtuu saati sitten myöhemmissä tarkasteluissa. Siksi historian näkökulma edellyttää aina tulkintaa. Ja tämä tulkinta ei suinkaan ole kaunokirjallista fiktiota, vaan nimenomaan mielekkyyden etsimistä historiallisten faktojen pohjalta.

Kaunokirjailijalle on kiitollista luoda henkilökuvaa. Historiankirjoittajan pitää pysyä tulkinnoissaan aikalaistodellisuuden raameissa. Usko tai älä, mutta kaunokirjallisuus tarjoaa enemmän vapautta ja toisenlaisille pyrkimyksille kuin historiankirjoitus.

Mitään ideaalisia "puhtaita" tosiasioita ei ole, ja siinä mielessä historiankirjoitus ei koskaan pääse eroon tulkintaterpeesta. Historiankirjoituksen kannalta nimenomaan Rautkallio ja Seppinen sijoittuvan samaan lokeroon ja esittävät yhtä "puhdasta" faktaa.

Sinun ajattelusi käyttää niin falskeja käsitteitä ja väljiä rattaita, että se tuottaa koko ajan täysin tyhjä ja turhaa todistelua, ettei voi puhua edes mistään tulkintatarpeesta. Käteen jää vain Kekkosta koskeva tuhrintatarve.

Lue lisää

En suinkaan ole väittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut Tervon itse sanoneen, että taustalla on tosipohjaista tietoa, mutta että kirja on silti sekoitus mielikuvistusta ja tapahtunutta. Kaikki kirjan valtiovierailut ovat esimerkiksi tapahtuneet juuri niissä paikoissa ja niinä aikoina kuin kirjassa puhutaan. Se, onko Stalin käskenyt Betijan tanssia belettia Suomen kakkosmiehelle (silloiselle pääministeri Kekkoselle) esimerkiksi kakkosmiehen kohtalosta ja alisteisuudesta, on asia, jonka totuusarvosta on kykene sanomaan mitään.

Tervon kirjassa on siis jotain totta pohjalla. Kerroin sitten, mistä hän on tuota totuutta ammentanut. Ja tässä astuvat Rautkallio ja Golitshyn esiin. Olen nimenomaan sanonut, että juuri Rautkallio ja Seppinen sijoittuvat samaan lokeroon. En ole missään kiistänyt, etteikö historiankirjoituksessa tarvittaisi tulkintaa.

Rautkallio on tehnyt asiasta tutkimusta ja kirjoittanut siitä. En ymmärrä, miksi niin ei saisi tehdä. Ei Kekkonen ole uteliaalle tutkimukselle mikään pyhäinjäänne, johon ei saa kajota, jos vastaan tulee paskainen kohta. Monestakin valtiomiehestä on kirjoitettu paljon, sekä hyvistä puolista että huonoista. Esim. nykyisitä valtiomiehistä USAn presidentti Bush on kiistanlainen valtiojohtaja. En ymmärrä, miksei häntä saisi historiankirjoituksessa tai muuten kritisoida ilman, että se olisi arvioijan osalta vain jotain maineen tuhrismistarvetta. Minusta sinun sepustuksesi osoittavat puolestaan Kekkosta koskien sensurointitarvetta.

Mielipidepankki kirjoitti:

En suinkaan ole väittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut Tervon itse sanoneen, että taustalla on tosipohjaista tietoa, mutta että kirja on silti sekoitus mielikuvistusta ja tapahtunutta. Kaikki kirjan valtiovierailut ovat esimerkiksi tapahtuneet juuri niissä paikoissa ja niinä aikoina kuin kirjassa puhutaan. Se, onko Stalin käskenyt Betijan tanssia belettia Suomen kakkosmiehelle (silloiselle pääministeri Kekkoselle) esimerkiksi kakkosmiehen kohtalosta ja alisteisuudesta, on asia, jonka totuusarvosta on kykene sanomaan mitään.

Tervon kirjassa on siis jotain totta pohjalla. Kerroin sitten, mistä hän on tuota totuutta ammentanut. Ja tässä astuvat Rautkallio ja Golitshyn esiin. Olen nimenomaan sanonut, että juuri Rautkallio ja Seppinen sijoittuvat samaan lokeroon. En ole missään kiistänyt, etteikö historiankirjoituksessa tarvittaisi tulkintaa.

Rautkallio on tehnyt asiasta tutkimusta ja kirjoittanut siitä. En ymmärrä, miksi niin ei saisi tehdä. Ei Kekkonen ole uteliaalle tutkimukselle mikään pyhäinjäänne, johon ei saa kajota, jos vastaan tulee paskainen kohta. Monestakin valtiomiehestä on kirjoitettu paljon, sekä hyvistä puolista että huonoista. Esim. nykyisitä valtiomiehistä USAn presidentti Bush on kiistanlainen valtiojohtaja. En ymmärrä, miksei häntä saisi historiankirjoituksessa tai muuten kritisoida ilman, että se olisi arvioijan osalta vain jotain maineen tuhrismistarvetta. Minusta sinun sepustuksesi osoittavat puolestaan Kekkosta koskien sensurointitarvetta.

Lue lisää

>> En suinkaan ole väittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut Tervon itse sanoneen, että taustalla on tosipohjaista tietoa, mutta että kirja on silti sekoitus mielikuvistusta ja tapahtunutta.

Oppitunti no 1: Kaunokirjallinen teos on ehjä kokonaisuus. Tämä kokonaisuus syntyy kirjallisin ehdoin. Kokonaisuuden hahmottaminen on aina holistista, kokonaisuuden valossa saavat osat merkityksensä. (Lisäkurssi psykologiassa tarpeen?)Totuudellisessa mielessä mielikuvistusta ja tosiasiallisesti tapahtunutta ei voi sekoittaa keskenään. Kaunokirjallisessa mielessä ne elävät mitä elimellisimmin yhdessä.

Jos viittaat Tervon teokseen ja esität, että siinä on "taustalla tosiasiatietoa", esität Tervon teosta koskevan totuudellisuusväitteen. Tämä väite on täydellistä höpöhöpöä, ja jos olet tosissasi, olet käsitteittesi kanssa pahasti eksyksissä.

Oppitunti no 2: Niputit Tervon ja Seppisen samaan lokeroon sillä perusteella, että Seppinenkin vain "uskoo" siihen ettei Kekkonen ollut N-liiton agentti. Molemmat kirjoittajat edustivat mielestäsi fiktiota. Toistan aiemmalta oppitunnilta: kaunokirjallinen fiktio ja historiantulkinta ovat eri asioita. Toistanko vielä? Eri asioita.

Tutkimuksessa voidaan lähteä joko peräämään lisätietoa tai -ymmärrystä, tai sitten voidaan vastata haasteisiin joita debatti on tuonut pintaan. Kekkosta koskevassa tutkimuksessa on historiallisesti arvokkainta se työ jonka Juhani Suomi on tehnyt yrittäessään kartoittaa kaiken tapahtuneen mahdollisimman pitkälle aikalaisehdoin. Tällaisessa työssä ei lähdetä liikkeelle debatissa esiinnousseista käsitteistä, vaan pyritään päinvastoin tavoittamaan se mielekkyys joka asioilla oli silloin kun ne tapahtuivat. Toimijan näkökulman sisäistämisestä seuraa se että historiankirjoitus näyttää "myötämieliseltä" eikä kriittiseltä - näin on yksinkertaisesti siksi että ihminen toimijana määrittää oman toimintansa hyvänä.

Oppitunti 3: >> En ymmärrä, miksei häntä saisi historiankirjoituksessa tai muuten kritisoida ilman, että se olisi arvioijan osalta vain jotain maineen tuhrismistarvetta.

kouluesimerkki kirjoitti:

>> En suinkaan ole väittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut Tervon itse sanoneen, että taustalla on tosipohjaista tietoa, mutta että kirja on silti sekoitus mielikuvistusta ja tapahtunutta.

Oppitunti no 1: Kaunokirjallinen teos on ehjä kokonaisuus. Tämä kokonaisuus syntyy kirjallisin ehdoin. Kokonaisuuden hahmottaminen on aina holistista, kokonaisuuden valossa saavat osat merkityksensä. (Lisäkurssi psykologiassa tarpeen?)Totuudellisessa mielessä mielikuvistusta ja tosiasiallisesti tapahtunutta ei voi sekoittaa keskenään. Kaunokirjallisessa mielessä ne elävät mitä elimellisimmin yhdessä.

Jos viittaat Tervon teokseen ja esität, että siinä on "taustalla tosiasiatietoa", esität Tervon teosta koskevan totuudellisuusväitteen. Tämä väite on täydellistä höpöhöpöä, ja jos olet tosissasi, olet käsitteittesi kanssa pahasti eksyksissä.

Oppitunti no 2: Niputit Tervon ja Seppisen samaan lokeroon sillä perusteella, että Seppinenkin vain "uskoo" siihen ettei Kekkonen ollut N-liiton agentti. Molemmat kirjoittajat edustivat mielestäsi fiktiota. Toistan aiemmalta oppitunnilta: kaunokirjallinen fiktio ja historiantulkinta ovat eri asioita. Toistanko vielä? Eri asioita.

Tutkimuksessa voidaan lähteä joko peräämään lisätietoa tai -ymmärrystä, tai sitten voidaan vastata haasteisiin joita debatti on tuonut pintaan. Kekkosta koskevassa tutkimuksessa on historiallisesti arvokkainta se työ jonka Juhani Suomi on tehnyt yrittäessään kartoittaa kaiken tapahtuneen mahdollisimman pitkälle aikalaisehdoin. Tällaisessa työssä ei lähdetä liikkeelle debatissa esiinnousseista käsitteistä, vaan pyritään päinvastoin tavoittamaan se mielekkyys joka asioilla oli silloin kun ne tapahtuivat. Toimijan näkökulman sisäistämisestä seuraa se että historiankirjoitus näyttää "myötämieliseltä" eikä kriittiseltä - näin on yksinkertaisesti siksi että ihminen toimijana määrittää oman toimintansa hyvänä.

Oppitunti 3: >> En ymmärrä, miksei häntä saisi historiankirjoituksessa tai muuten kritisoida ilman, että se olisi arvioijan osalta vain jotain maineen tuhrismistarvetta.

Lue lisää

Tervo on itse väittänyt kirjansa taustalla olevan tutkimus- ym. tietoa. Kirja perustuu siis joiltain osin tositapahtumiin. Minusta kyse on samasta kuin että Väinö Linnan teokset Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla sekä Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia perustuvat tositapahtumiin. Jotain tällaista hyvin samankaltaista on tapahtunut todellisuudessa. Linnan teosten tapahtumilla on jopa välitön esikuvansakin, Niskasen elokuvalla lähes identtinen esikuva. Silti ne ovat kaunokirjallisia teoksia, joissa on enemmän tai vähemmän muuntelua pohjalla oleviin tositapahtumiin ja lisäksi suoranaista mielikuvistusta. Mutta tällaisten teosten ero dokumenttiin on jo varsin vähäinen.

Tähän ei tarvitse tämän kummempia käsitteitä. Riittää kun käyttää järkeä.

Tervon ja Seppisen niputtaminen samaan on sinun saivarteluasi. Minulla peruslähtökohta oli kuten samoin niputtaa esim. Seppinen ja Rautkallio samaan kerhoon. Tervon kirja perustuu tositapahtumiin siinä mielessä, että hän on ilmiselvästi saanut vaikutteita mm. Rautkallion kirjoista. Itse Tervo viittasi eräässä haastattelussa juuri Golitsiniin ja kertoi imeneensä eri lähteistä Kekkosta koskevaa tietoa.

Mielipidepankki kirjoitti:

Tervo on itse väittänyt kirjansa taustalla olevan tutkimus- ym. tietoa. Kirja perustuu siis joiltain osin tositapahtumiin. Minusta kyse on samasta kuin että Väinö Linnan teokset Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla sekä Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia perustuvat tositapahtumiin. Jotain tällaista hyvin samankaltaista on tapahtunut todellisuudessa. Linnan teosten tapahtumilla on jopa välitön esikuvansakin, Niskasen elokuvalla lähes identtinen esikuva. Silti ne ovat kaunokirjallisia teoksia, joissa on enemmän tai vähemmän muuntelua pohjalla oleviin tositapahtumiin ja lisäksi suoranaista mielikuvistusta. Mutta tällaisten teosten ero dokumenttiin on jo varsin vähäinen.

Tähän ei tarvitse tämän kummempia käsitteitä. Riittää kun käyttää järkeä.

Tervon ja Seppisen niputtaminen samaan on sinun saivarteluasi. Minulla peruslähtökohta oli kuten samoin niputtaa esim. Seppinen ja Rautkallio samaan kerhoon. Tervon kirja perustuu tositapahtumiin siinä mielessä, että hän on ilmiselvästi saanut vaikutteita mm. Rautkallion kirjoista. Itse Tervo viittasi eräässä haastattelussa juuri Golitsiniin ja kertoi imeneensä eri lähteistä Kekkosta koskevaa tietoa.

Lue lisää

>> Tähän ei tarvitse tämän kummempia käsitteitä. Riittää kun käyttää järkeä.

Tarvitsee. Kaunokirjallisuus ja historiankirjoitus ovat kaksi aivan eri asiaa. Kaunokirjallisuus voi puhutella, opettaa ja avata silmiä näkemään todellisuutta, vaikka kyseessä olisi satu. Tai Shakespearen näytelmä.

Historiankirjoittajan ongelmat ovat ihan toiset. Hänen on nähtävä yhteyksiä ja tulkittava tapahtumia niiden omassa kontekstissa. Sitä sinä et jostain syystä suostu tekemään. Sinä et lähesty Kekkosen aikaa sen aikalaisehtoja määritellen, vaan tuhraten Kekkosen persoonaa.

Kysymykseen mitä hirveää tämä hirveä hirmuhallitsija teki suomalaisten suurelle enemmistölle, et anna vastausta. Jossittelu on ainoa tapasi asettua aikalaistasolle. Mitä oikeastaan haluat oppia historiasta?

Mielipidepankki kirjoitti:

Historian tuntemuksessasi lienee aukkoja, joten kerrataan vähän. Vuoden 1950 vaaleissa Kekkosta kannatti vähemmistö valitsijamiehistä. Vuoden 1956 vaaleissa mentiin aluksi tasapeliin ja lopulta Kekkonen voitti yhdellä äänellä. Vuoden 1962 vaaleja varjosti aiemmin mainittu noottikriisi, mikä sai vastaehokas Hongan luopumaan. Vuoden 1968 vaaleissa oli tultu jo siihen, että suuret puolueet eivät uskaltaneet edes asettaa vastaehdokkaita. Silti sellaisetkin kuin Vennamo ja Virkkunen keräsisvät kolmanneksen äänistä, mikä oli katkera pala Kekkoselle.

Vuoden 1974 vaaleissa...ai niin, olikin joku poikkeusoloaika ja Kekkonen sai varmaan kansan 100 % tuen tai vähän ylikin kuten nyt diktatorimaissa yleensä on tapa. Vuoden 1978 vaaleissa vastaehdokkaat olivat jälleen b-tason ehdokkaita suurten puolueiden pelätessä tulevansa leimatuksi neuvostovastaisiksi asettamalla omia ehdokkaita.

Sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissäkin suoritettiin äänestyksiä. Oli yksi ehdokas kuten meiläkin käytännössä ja tämä sai tavallisesti vähintään 99 % äänistä. Se oli 1 % oli sitä "demokratiaa". Meillä Kekkonen ei yltänyt ihan tähän kuin vuoden 1974 "vaaleissa". Silloin kun vaalit olivat vielä demokraattiset eli vuonna 1950 ja 1956 Kekkonen ei suinkaan saanut taakseen kansan suurta enemmistöä.

Tällä kirjoituksella poljen demokratian maanrakoon sellaisena kuin se esiintyi sosialistisissa yksipuoluejärjestelmissä. Jos sinusta se oli hyvä esimerkki enemmistön tahdosta, niin se kertoo jotain sinusta, ei siitä enemistöstä tai demokratiasta. Meillä Suomessa lähennyttiin Kekkosen valtakaudella tällaista yhden ainoan vaihtoehdon "demokratiaa" hankkiutumalla hyvissä ajoin eroon demokratiaan kuuluvista vaihtoehdoista. Kansa sai valita sitten, kun vaalin lopputulos oli jo varmistettu.

Lue lisää

Mieshän oirehtii.

kouluesimerkki kirjoitti:

>> En suinkaan ole väittänyt, että Tervon fiktiolla olisi totuusarvoa. Olen kertonut Tervon itse sanoneen, että taustalla on tosipohjaista tietoa, mutta että kirja on silti sekoitus mielikuvistusta ja tapahtunutta.

Oppitunti no 1: Kaunokirjallinen teos on ehjä kokonaisuus. Tämä kokonaisuus syntyy kirjallisin ehdoin. Kokonaisuuden hahmottaminen on aina holistista, kokonaisuuden valossa saavat osat merkityksensä. (Lisäkurssi psykologiassa tarpeen?)Totuudellisessa mielessä mielikuvistusta ja tosiasiallisesti tapahtunutta ei voi sekoittaa keskenään. Kaunokirjallisessa mielessä ne elävät mitä elimellisimmin yhdessä.

Jos viittaat Tervon teokseen ja esität, että siinä on "taustalla tosiasiatietoa", esität Tervon teosta koskevan totuudellisuusväitteen. Tämä väite on täydellistä höpöhöpöä, ja jos olet tosissasi, olet käsitteittesi kanssa pahasti eksyksissä.

Oppitunti no 2: Niputit Tervon ja Seppisen samaan lokeroon sillä perusteella, että Seppinenkin vain "uskoo" siihen ettei Kekkonen ollut N-liiton agentti. Molemmat kirjoittajat edustivat mielestäsi fiktiota. Toistan aiemmalta oppitunnilta: kaunokirjallinen fiktio ja historiantulkinta ovat eri asioita. Toistanko vielä? Eri asioita.

Tutkimuksessa voidaan lähteä joko peräämään lisätietoa tai -ymmärrystä, tai sitten voidaan vastata haasteisiin joita debatti on tuonut pintaan. Kekkosta koskevassa tutkimuksessa on historiallisesti arvokkainta se työ jonka Juhani Suomi on tehnyt yrittäessään kartoittaa kaiken tapahtuneen mahdollisimman pitkälle aikalaisehdoin. Tällaisessa työssä ei lähdetä liikkeelle debatissa esiinnousseista käsitteistä, vaan pyritään päinvastoin tavoittamaan se mielekkyys joka asioilla oli silloin kun ne tapahtuivat. Toimijan näkökulman sisäistämisestä seuraa se että historiankirjoitus näyttää "myötämieliseltä" eikä kriittiseltä - näin on yksinkertaisesti siksi että ihminen toimijana määrittää oman toimintansa hyvänä.

Oppitunti 3: >> En ymmärrä, miksei häntä saisi historiankirjoituksessa tai muuten kritisoida ilman, että se olisi arvioijan osalta vain jotain maineen tuhrismistarvetta.

Lue lisää

Mitä tarkoitat ilmaisulla 'kirjallisin ehdoin'?
Eikö kaunokirjallisuuden teos olekaan taiteellisin ehdoin tehty ottaen huomioon mahdolliset kuluttajat?

August Ahlqvist kirjoitti kirjallisin ehdoin Suomen kielen rakennus, kun taas A. Kivi kirjoitti taiteellisin ehdoin Seitsemän veljestä. Ahlqvistin mielestä suomalaiset ovat reippaita, kuuliaisia ja ahkeria. Kiven mielestä pääosin suomalaiset olivat tahtotilaltaan kovia ja hieman sivistymättömiä. Kumpi näistä sitten on oikeaa tulkintaa?

Valtsikan Power Pointeista: Kokonaisuuden hahmottaminen on aina holistista, kokonaisuuden valossa saavat osat merkityksensä.

Miten muka kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Jos näin on, silloin ei ole otettu kaikkea huomioon (summa on laskettu väärin). Kokonaisuus on aina osiensa summa, kunhan ottaa tarpeeksi muuttujia mukaan. Muuttujat voivat käyttäytyä satunnaisestikin.

Mielipidepankki kirjoitti:

Eihän kukaan ole Kekkosta pitänyt vakoilukertomusten tapaisena kokopäivätoimisena vakoilijana, kenttämiehenä. Kyse on enemmän siitä, että NL:lla oli meidän mies Suomen presidenttinä. Kekkonen siis toimi yhteistyössä KGB:n kanssa. Hän altisti Suomen päätöksenteon vieraan vallan vaikutukselle ja ehkä viestitti sitten lännestä saamiaan tietoja tarvittaessa itään. Kysymys on siitä, menettelikö Kekkonen esim. maanpetossäännöstemme näkökulmasta rikollisesti. Määritelmiä pitää etsiä tältä suunnalta.

Vastakkain ei ole Tervon fiktio ja Seppisen faktat. Tervo perustaa kirjansa tutkittuun tietoon, esim. Rautkallion kirjoituksiin ja Golytshinin paljastuksiin. Kyse on siitä, voidaanko esim. Golytshinin paljastuksia pitää huuhaana. Hänhän on puhunut erittäin totta kertoessaan lännessä toimineista neuvostoagenteista. Tervohan kysyy vain sitä, miksi Golytshin olisi valehdellut Kekkosen kohdalla. Tuskin hänellä oli sen kummempia motiiveja paljastaa neuvostoagentiksi osoittautunut Kim Phillby kuin Urho Kekkonen.

Tietysti voi olla niin, että Kekkonen toimi kaksinaamaisesti eli esitti neukuille mitä esitti, mutta teki sen Suomen parhaaksi hämäämällä tällä kaksoispelillä veli-venäläistä. Vaarallista peliä se on joka tapauksessa ollut, jos näin oli.

USAssahan Kekkoseen ei ole koskaan luotettu, koska heidän tiedossaan olivat nämä asiat ja epäilyt. CIA rahoitti suomalaisia kommunismin vastaisia voimia, ennen muuta demareita. Lisäksi jenkit informoivat luotettaviksi arveltuja puolustusvoimien edustajia, jotka sitten pelasivatkin omaa peliää Kekkosen tietämättä.

Lue lisää

Palataan nyt vuoteen 1994 ja sen jälkeiseen aikaan,nykyhetkeen. Kuka petti suomalaiset EU: n? Tämä likapyykki nyt esille ja toimiin asian kuntoonsaantiin.

Heikki K. tuo esiin yhden hyvin merkittävän puolen Kekkosen toiminnasta, mitä ei pidä värittää vakoiluromantiikalla miksikään agenttitoiminnaksi.

Juuri noin keskustelun sävyt syntyvät. Otetaan joukko lähtökohtaisia käsitteitä - sellaisia kuin vaikkapa "vakooja" - ja viitataan pariin faktaan, ja juupas-eipäs sanasota on valmis. Siinä vaiheessa sitten on myöhäistä palata faktoihin ja laillasi sanoa, että tapahtunutta "voi tulkita sitten poliittisten ideologieoiden mukaan joko myyräntyöksi tai viestinviejän ja liennytyksen rakentajaksi".

Mene mihin tahansa Amerikan keskilännen pieneen kaupunkiin osoita lyhtypylvästä ja huuda kadunkulmassa: "Kommunisti!" Ruudinsavun hälvettyä näet miten hyvä käsitemääritelmä toimii. Ne ihmiset ei paljoa mieti mitä kommunisti tarkoittaa. Vähän samanlainen tilanne on meikäläisessä kekkosväittelyssä. Kilvan työnnetään keskustelun lähtökohdiksi tuollaisia käsitteitä, "vakooja", "peluri", "diktaattori", "neukkunuolija", "myyrä", jne, jne, ja oitis alkavat pyssyt paukkua.

Harvempi jaksaa pitää mielensä viileänä ja pitäytyä historiallisen totuuden etsinnäössä. Historiallinen totuus nimittäin on se jonka pohjalta vasta voisi tapahtumia kuvaavia käsitteitä kehitellä. Nyt edetään täysin päinvastoin: on valmiita käsitepanoksia, joilla historian sivut ammutaan reikiä täyteen.

Voisimme ehkä kehittää nykyistä historiallisen debatin metodiamme. Miksi tyytyä väittelemään siitä oliko Kekkonen "kommunisti"? Ottakaamme vielä raflaavampia avainkäsitteitä. Oliko Kekkonen vaikkapa kaheli? --- Hmmm. Ei tunnu missään. Luikurit ja limanuljaskat ovat jo käytössä.


Mitä noottikriisiin tulee, se oli suurvaltapoliittiselle näyttämölle tarkoitettu ele, jonka merkityksiä täytyy asettaa Berliinin kriisin kehittymisestä ja laukeamisesta käsin. Nootin sisäpoliittiset sivuvaikutukset ovat vain osa tästä taitavasta operaatiosta.

Hongan muistelmat antavat tragikoomisen kuvan siitä miten ulkona hän itse oli sisäpoliittisestakin väännöstä. Ja hänestäkö sitten ihan tosissaan oltiin kekkosvastaisissa piireissä tekemässä nukkehallitsijaa?

Panehan prillit uudestaan silmillesi ja lue, mitä kirjoituksessani seisoo. Minähän esittelen siinä sellaista, mitä Kekkosesta on kerrottu ja sitten siteeraan myös Tervon esittämiä käsityksiä. Sanon tämän mielestäni hyvin selvästi. Kaiken lisäksi loppuyhteenvedossa totean asian olevan edelleen kiistanlaisen. Kiistanalainen se toki, mutta eikö olisi kiinnostavaa löytää jokin vakuuttava selitys sille, miksi Anatoli Golitsyn, jonka asemapaikka oli Helsinki ennen loikkaustaan, kertoilee niin täsmällisiä ja paikkansa pitäviä tietoja NL:n vakoilutoiminnasta, sitten puhuisikin täysin pehmoisia yhdessä ainoassa kohdin. Eikö tämä nyt sentään ole jonkinmoinen mysteeri?

...jatkuvasti vastoin parempaa tietoasi puolustaessasi sitä Kekkosta? Et kai Sinäkään siitä rahaa saa. Sinä se vasta lapsellinen olet!

Sanot olevasi lukenut mies. Kyllä varmaan sitten hyvin tiedät Kekkosen kieroksi konnaksi, olipa vakoilija tai ei. Hyvin olet lukemasi valinnut, jos oikeasti uskot siihen mitä puhut. Etkä ole paljon vaivautunut ajattelemaankaan. Mutta et kai oikeasti usko höpinöihisi. Puheesi on vain sitä tyypillistä kepulaista kieroilua ja valehtelemista.

Mielipidepankki kirjoitti:

Panehan prillit uudestaan silmillesi ja lue, mitä kirjoituksessani seisoo. Minähän esittelen siinä sellaista, mitä Kekkosesta on kerrottu ja sitten siteeraan myös Tervon esittämiä käsityksiä. Sanon tämän mielestäni hyvin selvästi. Kaiken lisäksi loppuyhteenvedossa totean asian olevan edelleen kiistanlaisen. Kiistanalainen se toki, mutta eikö olisi kiinnostavaa löytää jokin vakuuttava selitys sille, miksi Anatoli Golitsyn, jonka asemapaikka oli Helsinki ennen loikkaustaan, kertoilee niin täsmällisiä ja paikkansa pitäviä tietoja NL:n vakoilutoiminnasta, sitten puhuisikin täysin pehmoisia yhdessä ainoassa kohdin. Eikö tämä nyt sentään ole jonkinmoinen mysteeri?

Lue lisää

Kirjoittamalla jutun, jossa edes mainitaan kielteisessä mielessä Kekkonen, Jäätteenmäki tai Vanhanen. Varmaa tasakäpälähyppelyä Tikkurilassa tehdään, jos samaan kirjoitukseen ympätään vielä K.K.Korhonen, joka on kuin punainen vaate härälle noille kepuleille, jopa Oivalle.

Pläjäytähän Oiva taas se kirjoituksesi, kuinka Kekkonen piti neukut kädenmitan päässä jne...

Etköhän ala tuntea itsesi yksinäiseksi soturiksi, kun tässäkin ketjussa vyöryy sinisilmäisten mielipiteittesi vastaisesti niin paljon perustellumpaa ja faktoihin nojautuvaa tietoa, että....

Don Quijotellakin oli Sancho Panza apunaan, mistähän Sinä sellaisen peitsenkantajan löytäisit. Ei noista Jorma Laitisista ja "jo vain" tyypeistä ole siihen tehtävään.

Mielipidepankki kirjoitti:

Panehan prillit uudestaan silmillesi ja lue, mitä kirjoituksessani seisoo. Minähän esittelen siinä sellaista, mitä Kekkosesta on kerrottu ja sitten siteeraan myös Tervon esittämiä käsityksiä. Sanon tämän mielestäni hyvin selvästi. Kaiken lisäksi loppuyhteenvedossa totean asian olevan edelleen kiistanlaisen. Kiistanalainen se toki, mutta eikö olisi kiinnostavaa löytää jokin vakuuttava selitys sille, miksi Anatoli Golitsyn, jonka asemapaikka oli Helsinki ennen loikkaustaan, kertoilee niin täsmällisiä ja paikkansa pitäviä tietoja NL:n vakoilutoiminnasta, sitten puhuisikin täysin pehmoisia yhdessä ainoassa kohdin. Eikö tämä nyt sentään ole jonkinmoinen mysteeri?

Lue lisää

... toisten häväistyskirjoituksia Kekkosesta, et siis omiasi. Sanot niiden olevan kiistanalaisia. Ei jutustasi jää epäselväksi, mitä mieltä itse olet.

Golitsyn, tuon kaksoisagentin , puheisiin ei kenenkään tule uskoa. Hän taisi olla kolmoisagentti, Kekkonen kolmantena.

...

Oiva Härkönen kirjoitti:

... toisten häväistyskirjoituksia Kekkosesta, et siis omiasi. Sanot niiden olevan kiistanalaisia. Ei jutustasi jää epäselväksi, mitä mieltä itse olet.

Golitsyn, tuon kaksoisagentin , puheisiin ei kenenkään tule uskoa. Hän taisi olla kolmoisagentti, Kekkonen kolmantena.

Lue lisää

"Golitsyn, tuon kaksoisagentin , puheisiin ei kenenkään tule uskoa. Hän taisi olla kolmoisagentti, Kekkonen kolmantena."

Saahan sitä kukin uskoa mihin tahansa. Sanotaanhan uskollaan tulee autuaaksi. Muistuttaisin nyt kuitenkin tämä Antali Golytsin (alias Klimov) kertoi asian jo loikkausvuonnaan 1960-luvun alkupuolella amerikkalaisille. Koivisto ja Sorsa eivät ollet sellaisessa asemassa 1950-luvulla, että he sopisivat kuvaan. Koiviston osalta tällainen arvailu on melko absurdia, kun otetaan huomioon, että häntä nyt sentään on pidetty asevelisosialistina, joka ensin torjui kommunismia se kädessä ja sitten poliittisella toiminnalla.

Näillä erilaisilla listoilla, joita väität suojeltavan on enimmäkseen Keskustapuolueen ja SKDL:n jäseniä. Demareita ja kokoomuslaisia voi löytyä kyllä CIA:n listoilta.

Mielipidepankki kirjoitti:

Saahan sitä kukin uskoa mihin tahansa. Sanotaanhan uskollaan tulee autuaaksi. Muistuttaisin nyt kuitenkin tämä Antali Golytsin (alias Klimov) kertoi asian jo loikkausvuonnaan 1960-luvun alkupuolella amerikkalaisille. Koivisto ja Sorsa eivät ollet sellaisessa asemassa 1950-luvulla, että he sopisivat kuvaan. Koiviston osalta tällainen arvailu on melko absurdia, kun otetaan huomioon, että häntä nyt sentään on pidetty asevelisosialistina, joka ensin torjui kommunismia se kädessä ja sitten poliittisella toiminnalla.

Näillä erilaisilla listoilla, joita väität suojeltavan on enimmäkseen Keskustapuolueen ja SKDL:n jäseniä. Demareita ja kokoomuslaisia voi löytyä kyllä CIA:n listoilta.

Lue lisää

Mielipidepankki kirjoitti:

"Näillä erilaisilla listoilla, joita väität suojeltavan on enimmäkseen Keskustapuolueen ja SKDL:n jäseniä."

Mitä väitin ja missä?

Mielipidepankki taisi tarkoittaa kommenttinsa alustajalle.

Kirjoitukseni, Mielipidepankki kommentoi, perustui Aamulehden kirjoitukseen SAJ:n salaisista asiakirjoista ja erään sellaisen henkilön haastatteluun, joka uhattiin tappaa, jos kertoo asiasta enemmän.

Kalevi Sorsa oli KGB-agentti, jonka demarit joutuivat vastentahtoisesti ottamaan puoluesihteeriksi. Toisena vaihtoehtona olisi ollut SDP:n ja SAJ:n CIA-yhteyksien paljastaminen.

Koivistosta tehtiin 1950-luvulla pienen klikin toimesta pankkimies. Hänellä ei ollut edes kilpailijoita.


Myös NL:n pankkitoiminta kiinnosti häntä.

Mauno Koivisto on suuri mysteeri, fundeeraaja.

Tämä on kaikkein rankin dokumentti pankkimies Mauno Koiviston toimista:

Presidenttien määräys: Linnassa 6.5.1992 pidetyn "Oikeuspoliittisen seminaarin" asiakirjat salaisia
Tasavallan presidentti Tarja Halosen kansliapäätös:

"Presidentti Mauno Koiviston pyynnöstä päätän ja määrään presidentintoimen hoitamisen kannalta välttämättömän luottamuksellisuuden suojaamiseksi, että asiamies, tutkija Kalevi Kannuksen pyyntöön saada jäljennökset presidentti Mauno Koiviston Linnassa 6.5.1992 järjestämään oikeuspoliittiseen keskustelutilaisuuteen liittyvistä asiakirjoista ei suostuta.

Tästä päätöksestä ei saa hakea muutosta valittamalla"

Löytyy sivulta:
http://www.promerit.net/halonen_manninen.phtml

Em. asiassa Koivisto oli amerikkalaisten pankkiirien asialla Suomen talouden alasajossa ja velkaannuttamisessa.

Kun annetaan demaritutkijoille kaikki demarien kaunokirjallisuus tuotteet, jotka on tehty rahankiilto silmissä ja demaritutkija kirjoittaa historian mainiten aina demarikirjoittajan lähteeksi.
Ovat demarit tosi iivanoita.

Kyllä katkeruus on tosi syvällä kansanriveissä.

Yksi asia on varmaa. Kekkonen oli suuri valtiomies, ja Kekkosen aika Suomessa oli tasapainosta ja turvallista aikaa.
Demarien hysteerinen venkoilu tekee ihmiset masentuneiksi ja luo turvattomuutta. Demarit haluavat valtaa keinolla millä hyvänsä.
Toivottavasti kansa antaisi äänensä turvalliselle politiikalle.

Demareihin ei voi luottaa.

Tallenna!


Alla oleva Suomen Kuvalehdestä kirjoittamani teksti on ilmeisesti suurlähettiläs Björn-Olof Ahlholmin itsensä kirjoittama, koska jutussa ei ole mainittu erikseen toimittajan nimeä.

Huomattakoon, ettei kirjoituksen aikaan vielä ollut tietoa hallituksen kokoonpanosta. On huomattava, että Ahlholmin teksti oli olemassa jo ennen maalisvaaleja.

SK:n samassa numerossa ollut pääkirjoitus "Värisuora" liittyy samaan asiaan.




Suomen Kuvalehti nro 14, 5.4. 1991


Sivu 3:


"Demarien ulkoministeriö"

"Suomen Tukholman suurlähettiläs Björn-Olof Alholm on tyrmistynyt ulkoministeriön viime vuosien nimityspolitiikasta.

Alholmin mukaan ministeriön virkamiehet on jaettu kahteen kastiin:
etuoikeutettuun sosiaalidemokraattiseen rälssiin ja niihin, joilla ei ole Sdp:n jäsenkirjaa. »Puolueen jäsenet pääsevät juuri sinne minne haluavat, muut joutuvat sinne minne heidät pannaan», hän sanoo.

Demarimafian valtaa kuvaa, että Alholm kertoo uskaltavansa puhua vasta nyt, eläkkeelle lähtönsä aattona. »Jos olisin kirjoittanut näistä asioista aikaisemmin, olisin varmasti joutunut hyvin hankalaan asemaan urallani", hän tunnustaa."


Sivulta 20:

" RUUSUJEN YLIVALTA

Björn-Olof Ahlholmin, 40 vuotta ulkoministeriötä palvelleen ammattidiplomaatin mitta on täysi.


Ulkoministeriössä on harjoitettu nimityspolitiikkaa, joka on johtanut yhden puolueen ylivaltaan, kirjoittaa suurlähettiläs B.-0. Alholm.

Keskustalaiset presidentin miehet ovat vaihtuneet puolueuskollisiin sosiaalidemokraatteihin.B.-0. Alholm on toiminut diplomaattina yli 40 vuotta. Hän jää vappuna eläkkeelle Suomen Tukholman suurlähettilään paikalta.

Valtioiden keskinäisen riippuvuuden yhä lisääntyessä ulkoasiainhallinnon tehtävistä tulee entistä monipuolisempia ja vaativampia. Ulkoasiainhallinnon virkamiehet joutuvat nykyään käsittelemään perinteiseen diplomatiaan kuuluvien asioiden lisäksi monia taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristökysymyksiä.
Tiedotusvälineiden merkityksen korostuminen kansainvälisissä suhteissa vaikuttaa myös ulkoasiainhallinnon koko toimintakenttään.

Ulkoasiainhallinnon virkamiehiin kohdistuukin entistä suurempia vaatimuksia ja odotuksia. Samanaikaisesti talouselämän kansainvälistyminen on johtanut siihen, että yritykset tarvitsevat kansainväliseen toimintaan koulutettua ja sopivaa henkilöstöä ja voivat useimmiten tarjota parempia etuja kuin ulkoasiainhallinto. Diplomaatin ura ei enää tarjoa sitä hohtoa, joka sillä ennen oli tai kuviteltiin olevan. Ulkomaankomennukset eivät enää houkuttele samalla tavoin kuin
aikaisemmin, etenkin kun nykyään on tavanomaista, että molemmillaaviopuolisoilla on oma työnsä ja uransa. Näin ollen kilpailu kansainvälisiin tehtäviin soveltuvista korkeakoulututkinnon suorittaneista henkilöistä on kiristynyt.

Tässä tilanteessa UM:n hallinnon hoidolla ja erityisesti henkilöstöpolitiikalla on keskeinen merkitys. Tähän ei kuitenkaan ole kiinnitetty riittävästi huomiota.

Eräs tärkeä tekijä, joka nykyisin vaikuttaa koko ulkoasiainhallinnossa vallitsevaan henkeen ja ilmapiiriin, on yhden puolueen ylivaltaan johtanut nimityspolitiikka. Kysymys ei ole siitä, että puolueeseen kuuluminen tekisi asianomaisesta virkamiehestä epäpätevän. Heidän joukossaan on monia tehtävänsä hyvin suorittavia henkilöitä.

Ongelmaksi puoluejäsenyys muodostuu, kun yhden puolueen jäsenten keskinäinen yhteydenpito luo ulkoasiainhallinnon sisälle eräänlaisen ohjaus- ja valvontamekanismin, jolla on myös yhteys puoluetoimistoon.
Tällaista ei ole ennen ollut. Tosin yhteen aikaan olivat eräät tärkeät virat lähinnä poliittisella osastolla keskustapuoluelaisten hallussa, mutta nämä olivat Urho Kekkosen tai Ahti Karjalaisen henkilökohtaisia
luottomiehiä, eikä puolueella sinänsä ollut heihin vaikutusvaltaa.

Viime vuosina noudatetun nimityspolitiikan seurauksena ulkoasiainministeriön johtoporras on yhden puolueen virkamiesten käsissä, lukuun ottamatta kauppapoliittista ja protokollaosastoa. Eri osastoilla on joko osastopäällikkönä tai alivaltiosihteerinä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluva virkamies. Ja kun UM:n valtiosihteeriksi on 1.7. lukien nimitetty sosiaalidemokraatti, puolueen kontrolli talosta on kattava. Lisäksi pantakoon merkille, että
mm. seuraavat keskeiset suurlähettilään paikat ovat, tai tulevat olemaan osin äskettäin suoritettujen nimitysten ansiosta,
sosiaalidemokraattien käsissä: Lontoo, Bryssel, Geneve, Wien ja Strasbourg.

Muutaman aivan viimeaikaisen huomiota herättäneen nimityksen johdosta onkin kollegakeskusteluissa todettu, että puolueen jäsenet pääsevät juuri sinne minne haluavat, muut joutuvat sinne minne heidät pannaan.

Lisättäköön vielä, että Brysseliä ja Geneveä voidaan pitää kauppapoliittisesti tärkeimpinä edustustoina ulkomailla, joten
ulkoasiainministeriössä tällä sektorilla oleva aukko on hyvin saatu kompensoiduksi.



Ei ole kysymys siitä, etteikö saisi kuulua puolueeseen, sehän on kansalaisten ja virkamiesten oikeus. Kaikki olisikin paikallaan ellei jäsenyys vaikuttaisi toimintaan, käyttäytymiseen ja ilmapiiriin niin UM:ssä kuin edustustoissakin.

Puolueen jäsenet muodostavat keskenään solidaarisen joukon, eräänlaisen rälssiluokan, jonka jäsenille ei voi käydä huonosti. Kärkevimmät arvostelijat puhuvat UM:n mafiasta. Puolueen jäsenet eivät myöskään puhu jäsenyydestä avoimesti, se ikään kuin salataan. Miksi näin on, voidaan vain arvailla. Aidossa demokratiassa ei puoluejäsenyydessä
pitäisi olla mitään peittelemistä. Ja kun kollegat saattavat virkamiessiirron yhteydessä huomauttaa, että siitä saat »politrukin» itsellesi, niin silloin on jotain vialla tämän päivän Suomessa.

On myös havaittavissa, että yhden puolueen jäsenillä on joskus taipumusta pitää yhteyttä asemamaassaan vain veljespuolueensa jäseniin - unohdetaan, että ollaan Suomen edustajia eikä vain oman puolueen. Aika ajoittain ideologinen painolasti näyttää estävän luontevan seurustelun muitten puolueitten edustajien kanssa. Demokraattisesti toimivissa asemamaissa tällainen käyttäytyminen pannaankin hieman ihmetellen merkille.

Vaikka vertaus ontuukin niin voidaan mainita, kuinka aikanaan jotkut ruotsalaiset diplomaatit saattoivat Suomessa palvellessaan pitää yhteyttä lähinnä vain ruotsinkielisen vähemmistön edustajiin, mikä meillä herätti oikeutettua närkästystä.



Ulkoasianministeriössä on hajanaisina ilmiöinä aina ollut intrigejä. Niitä ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ole voitu havaita harjoitetun järjestyneenä toimintana. Yhden puolueorganisaation taloon tunkeutumisen myötä näin on kuitenkin käynyt.

Takavuosina tiedettiin puoluesolujen kokoontuneen ulkoasiainministeriössä. Nykyisin toimintamuodot ovat näkymättömämpiä, mutta silti merkille pantavia. Esitetään perättömiä syytöksiä, joita kuunnellaan, mutta ei tutkita loppuun asti. Hallinnollisen osaston virkamiehet ovat »keskustelleet» ulkomaille lähtevien ja sieltä
palaavien kanssa. Eräskin heistä totesi Suomeen palattuaan, että hänhän olisi voinut sanoa työtovereistaan mitä tahansa, jos olisi sattunut lähtemään suutuspäissään, sillä siihen kyllä tarjottiin tilaisuus.

Normaalisti tällaiset keskustelut saattaisivat olla paikallaan. Ne edellyttävät kuitenkin molemmilta osapuolilta korkeaa moraalista tasoa. Tämäntapainen asioitten hoito on vierasta suomalaisessa yhteiskunnassa tietyissä maissa maailmalla sitä kyllä on harjoitettu.

Monet kollegat katsovat, että ulkoasiainministeriön hallinto ei toimi demokraattisesti. Yhtenä osapuolena ovat puolueeseen kuuluvat etuoikeutetut virkamiehet. Toisena osapuolena on heterogeeninen ympäri maailman hajoitettu joukko sitoutumattomia virkamiehiä, joilla ei ole mitään vastaavanlaista tukiorganisaatiota kotimaassaan.

Sitä paitsi on muistettava, että UM:n virkamiehet eivät nauti sitä lain turvaa, joka suojaa tavallisia virkamiehiä. Heidät voidaan siirtää milloin vain, minne vain, asettaa disponibiliteettiin tai erottaa yleisen edun nimissä. Itse asiassa heitä on melko helppo manipuloida.

Edellä oleva pitää paikkansa myös kysymyksessä, joka koskee ulkoasiainministeriön virkamiesten eläkeiän alentamista, mikä toimeenpantiin edustustojen päälliköitä etukäteen informoimatta - puhumattakaan, että heidän mielipidettään olisi asiassa tiedusteltu.
Näin siis virastodemokratia toimii tämän päivän UM:ssä.

Nykyisen hallituksen aikana on UM:n virkamiesten eläkeikä alennettu 65 vuoteen aikaisemmasta 67 vuodesta. Viimemainittua ikärajaa sovelletaan edelleenkin muihin valtion virkamiehiin. Täten UM:n virkamiehet on
saatettu muita valtion virkamiehiä epäedullisempaan asemaan, mikä menettely koetaan diskriminatoriseksi.

Sitä paitsi poliitikot päättävät eläkkeelle siirtämisestä mielivaltaisesti: joillekin on annettu pidennystä, niin kuin
minullekin, toisille enemmän ja toisille ei mitään.

Muissa Pohjoismaissa valtion virkamiesten eläkeikä on korkeampi. Ruotsi suunnittelee lainmuutosta, joka tähtää eläkeiän nostamiseen 67 vuoteen.
Ja mikä on tärkeää, muualla kohdellaan kaikkia virkamiehiä voimassa olevien sääntöjen mukaan tasapuolisesti. He tietävät mitkä heidän oikeutensa ovat, päinvastoin kuin Suomessa, missä ulkoasiainministerimme toteamuksen mukaan eläkkeelle siirtämisajankohta voi perustua tehtyyn »kompromissiin».

Yhtenä esimerkkinä tietyiltä tahoilta kauko-ohjatusta toiminnasta, joka kohdistui minuun, muistuu mieleen Bonnin jupakka 1970-luvulla.
Valheellisten ja täysin aiheettomien syytösten alaisena tehtiin suurlähetystössä kuulusteluja varsin kyseenalaisin menetelmin. Pienintäkään rikettä ei löydetty häikäilemättömistä yrityksistä huolimatta.



Miksi sitten UM:ssä noudatettuihin hallintomenetelmiin ei ole reagoitu, jos ne kerran koetaan niin epäoikeudenmukaisiksi ja epädemokraattisiksi? Tähänkin on useita vastauksia, joista yksi lienee pidättyvyys ja varovaisuus, jota diplomaatit ovat joutuneet ammatissaan noudattamaan. Ei ole mielekästä eikä viisasta esittää hankalia kysymyksiä, siitähän voi joutua hyvin pian käytännössä kärsimään. Seuraava virkasiirto saattaa toteutua ei toivottuun paikkaan.

Sitä paitsi lienee niin kuin professori Heikki Ylikangas toteaa, että Suomi on »vaikenijain maa». Hänen mielestään kyse on toisinajattelijan leiman pelkäämisen ohella siitä, että virkamiesten nimitysvalta on keskitetty edelleen korkealle poliittiselle johdolle.

Myös Paavo Haavikko toteaa, että muodollisesti ylläpidämme demokratiaa, mutta siitä on tullut kansanvallan suuri uhka, juuri sen näennäistymisen vuosina. Tätä kehitystä tukevat hänen mukaansa poliittiset pysyvät virkamiesnimitykset.

Paavo Haavikko sanoo myös, että suomalainen ihminen on erityisen pelokas ja alistuvainen valtajärjestelmänsä edessä. Ei siis ihme, jos useimmat UM:n sitoutumattomat virkamiehet noudattavat sääntöä: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, myös hallinto- ja henkilöstöpolitiikkaa harjoitettaessa.

Elämme epävakaassa maailmassa. Suomi tarvitsee hyvin toimivan ulkoasiainhallinnon, jolla on tehokas, työtehtävistään kiinnostunut ja ammattitaitoinen virkamieskunta. Ilman hyvin motivoituja virkamiehiä ja -naisia ulkoasiainhallintomme ei ajan mittaan pysty kunnolla suoriutumaan sille kuuluvista tehtävistä. Virkamiehiä ei saa alistaa puoluepolitiikan pelinappuloiksi.

Henkilöstöpolitiikan hoito ulkoasiainhallinnossa edellyttää tervettä harkintaa, tasapuolisuutta ja demokraattista mielenlaatua.

Ulkoasiainhallinnon tilasta olisi syytä keskustella. Kun kerran ulkopolitiikasta vallitsee puolueiden kesken vahva konsensus, olisi loogista, että ulkoasiainhallinto julistettaisiin puoluepolitiikalta rauhoitetuksi alueeksi. Tästä voitaisiin sopia seuraavassa hallituksessa. Ulpu Iivari ehdotti äskettäin Sdp:n puoluetoimikunnassa, että Sdp ryhtyisi pohtimaan vaalien jälkeen tarkemmin nimityspolitiikkaa ja sen moraalia.

Ehdotus on myös nykyisessä hallitustilanteessa kannatettava ja sen toteutuminen saattaisi koitua hyödyksi myös ulkoasiainministeriölle. Ulkoasiainministeriön hallintomenetelmistä, hallintojuridiikkaa ja edustustojen tarkastustoimintaa myöten, sekä henkilöstöpolitiikasta, kannattaisi teettää ulkopuolisten puolueettomien ja asiantuntevien konsulttien selvitys. Samalla ministeriön henkilöstöhallinnon kehittämiseen liittyvät tehtävät olisi uskottava puoluepoliittisesti sitoutumattomille virkamiehille.

Voidaan tietenkin kysyä, miksi en ole aikaisemmin kirjoittanut näistä asioista, sillä olenhan palvellut ulkoasiainhallintoa yli 42 vuotta.

Ehkä se johtuu siitä, että jos näin olisin menetellyt olisin varmasti joutunut hyvin hankalaan asemaan urallani.

Nyt kun siirryn eläkkeelle, olen uskaltanut tuoda edellä olevan julki. Sitä paitsi olen tullut siihen tulokseen, että »on aina huolestuttavaa, kun demokratiassa vaietaan; se heijastaa vanhaa tsaristista hallintoperinnettä», niin kuin lehdistössämme on todettu."

Tähän päättyi Alholm.


Jatkuu toimituksellisena, teksti Tuomo Lappalainen:


" IIVO SALMEN SALAINEN TEHTÄVÄ


Lööppi:
"Sosiaalidemokraatit aloittivat ulkoministeriön valtauksen hallinnolliselta osastolta. Päävastuun virkasiirtojen valmistelusta on kantanut henkilöstötoimiston päällikkö Iivo Salmi."


" Sdp:n kiinnostus ulkoministeriön virkanimityksiin on jo vanhaa perua. Paavo Väyrysen (kesk) ollessa ulkoministerinä sosiaalidemokraattien mahdollisuudet vaikuttaa suoraan nimityspolitiikkaan olivat vähäiset. Hallitsemansa ulkoministeriön virkailijayhdistyksen kautta he seurasivat kuitenkin koko ajan, ettei Väyrynen päässyt suosimaan
kohtuuttomasti keskustalaisia. Yhdistyksen toimintaa läheltä seuranneet luonnehtivat sen käyttämiä menetelmiä varsin aggressiivisiksi.

Huippuvirkoja sosiaalidemokraatit alkoivat saada järjestelmällisemmin haltuunsa vasta Harri Holkerin (kok) tultua pääministeriksi. Kun sinipunainen hallitus muodostettiin, ulkoministeriksi nimitettiin ensin Kalevi Sorsa (sd). Tammikuussa 1989 Sorsa siirtyi eduskunnan puhemieheksi ja hänen tilalleen tuli Sdp:n puheenjohtaja Pertti Paasio.

Holkerin kauden »uusi poliittinen kulttuuri» erosi vanhasta muun muassa siinä, että ministerien ei enää tarvinnut pelätä toisten hallituksen jäsenten puuttumista oman ministeriönsä asioihin.

Useimmista nimitysratkaisuista on sovittu akselilla, jonka ovat muodostaneet ulkoministeri sekä ministeriön
hallinnollisen osaston ja henkilöstötoimiston päälliköt. Osastopäälliköksi tuli kesäkuussa 1987 Holger Rotkirch ja
apulaisosastopäälliköksi vuotta myöhemmin Hannu Hämäläinen. Hämäläiseltä vapautuneen paikan henkilöstötoimiston päällikkönä otti puolestaan elokuussa 1988 Iivo Salmi. Kaikkia kolmea pidetään ministeriössä sosiaalidemokraatteina.

Salmen tehtäviin kuuluu UM:n henkilöstöhallinnon kehittäminen. Lisäksi hän on eräänlainen ministeriön ja sosiaalidemokraattien puoluetoimiston yhdysmies. Juuri hänen sanotaan olleen avainasemassa useimpia
virkasiirtoja valmisteltaessa.

Hallinnolliselle osastolle syntynyt värisuora hajoaa muodollisesti lähiaikoina, kun Rotkirch siirtyy ulkomaille ja hänen tilalleen tulee Belgradista Jorma Inki (sit). Inkin asema jäänee kuitenkin heikommaksi kuin Rotkirchin, sillä heinäkuun alussa valtiosihteeriksi tulevan Martti Ahtisaaren (sd) odotetaan ryhtyvän hoitamaan yleishallinnon
lisäksi myös henkilöstöhallintoon kuuluvia tehtäviä.


Sitoutumattoman virkaan demari

Holkerin hallituksen aikana sosiaalidemokraatit ovat saaneet hallinnollisen osaston päällikön paikan lisäksi kolme muutakin keskeistä osastopäällikön virkaa.

Poliittisen osaston päälliköksi nimitettiin Matti Kahiluodon (sit) jälkeen maaliskuussa 1988 Jaakko Blomberg (sd) ja oikeudellisen osaston päälliköksi Eero Kekomäen (sit) tilalle viime syksynä Tom Grönberg (sd). Ralf Fribergille (sd) räätälöitiin päällikkövirka muuttamalla UM:n lehdistö- ja kulttuurikeskus pari vuotta sitten lehdistö- ja
kulttuuriosastoksi.

Sdp:n ylivaltaa on tasapainotettu nimittämällä poliittiseksi alivaltiosihteeriksi Aarno Karhilo, hallinnolliseksi
alivaltiosihteeriksi Mauri Eggert ja kauppapoliittiseksi alivaltiosihteeriksi Veli Sundbäck. Kaikki kolme ovat sitoutumattomia.
Ainoa alivaltiosihteeriksi ylennyt sosiaalidemokraatti on kehitysyhteistyöasioista vastaava Ilkka Ristimäki.

Ristimäelle raivattiin alivaltiosihteerin paikka siirtämällä Kai Helenius yläviistoon sivuun: suurlähettilääksi Bonniin.

Sundbäckin paikkaa kaavailtiin alunperin Leif Blomqvistille (sd). Hänen valintansa kaatui kuitenkin teollisuuden vastustukseen. Blomqvistia hyvitettiin äskettäin nimittämällä hänet kesäkuun alusta suurlähettilääksi Lontooseen.



Liikasen poliittinen nimitys

Erityistä mielenkiintoa sosiaalidemokraatit ovat tunteneet kauppapoliittisesti tärkeitä lähettiläspaikkoja kohtaan. Geneven edustustoon nimitettiin 1989 hallinnollisen osaston entinen päällikkö Antti Hynninen ja Brysseliin EY-lähettilääksi viime vuonna valtiovarainministeri Erkki Liikanen.

Liikasen nimitys oli päättyneen vaalikauden merkittävin poliittinen sivurekrytointi. Hynninen puolestaan kunnostautui jo 1970-luvulla virkailijayhdistyksen puheenjohtajana.

Parhaiten demarimafian valtaa kuvaavat Euroopan neuvostossa lähettiläänä olevan Dieter Vitzthumin (sit) komennus Portugaliin ja Wienin suurlähetystöä isännöivän Kahiluodon siirto Tukholmaan. Molemmat ovat olleet asemapaikoillaan verraten lyhyen ajan ja olisivat halunneet vielä jatkaa. Kummallekin tuli kuitenkin lähtö, koska Holger Rotkirch halusi päästä Strasbourgiin ja toinen sosiaalidemokraatti Alec Aalto Wieniin. "




Sivu 23:
Tärkeimmät suurlähetystöt:

Moskova
Heikki Talvitie

Pariisi
Matti Häkkänen

Bonn
Kai Helenius

Washington
Jukka Valtasaari

New York/YK
Klaus Törnudd,
Wilhelm Breitenstein seuraajaksi

Bryssel/EY
Erkki Liikanen (sd)

Geneve
Antti Hynninen (sd)

Kierrätystä:

Wien
Alec Aalto (sd) Wieniin, josta Matti Kahiluoto syrjäytettiin, hän
joutui Alholmin seuraajaksi Tukholmaan!

Lontoo
Ilkka Pastisen tilalle
Leif Blomqvist (sd)

Strassburg/EN
Dieter Witzhum joutui vasten tahtoaan Lissaboniin, koska
Holger Rotkirch (sd) syrjäytti hänet.


--

sivulla 24 on virkamieskaavion päällä otsikko :

ULKOMINISTERIÖN TÄRKEIMMÄT VIRAT

Sosiaalidemokraattien "aliedustus" kauppapoliittisissa asioissa on korvattu suurlähettiläsnimityksillä. Suomen EY-, Efta,- ja Gatt- lähetystöjä johtaa sosiaalidemokraatti.

Hierarkiakuva Ulkoministeriöstä:


Ulkoministeri
Pertti Paasio (sd)


Valtiosihteeri
Martti Ahtisaari (sd)


Alivaltiosihteerit:

avs Ilkka Ristimäki (sd)

avs Veli Sundbäck

avs Aarno Karhilo

avs avs Mauri Eggert


Heidän allaan päälliköt:

Protogollaosasto
Eva-Christina Mäkeläinen

Lehdistö- ja kulttuurisoasto
Ralf Friberg (sd)

Kehitysyhteistyöosasto
Benjamin Bassin (sd)

Kauppapoliittinen osasto
Antti Satuli (- kuinka ollakaan valtiosihteeri myöh.)

Oikeudellinen osasto
Tom Grönberg (sd)

Poliittinen osasto
Jaakko Blomberg (sd)

Hallinnollinen osasto
Holger Rotkirch (sd)

jonka alaiset:

aop Hannu Hämäläinen (sd)

Henkilöstöpäällikkö
Iivo Salmi (sd)

Jorma Jaakkola kirjoitti:

Tallenna!


Alla oleva Suomen Kuvalehdestä kirjoittamani teksti on ilmeisesti suurlähettiläs Björn-Olof Ahlholmin itsensä kirjoittama, koska jutussa ei ole mainittu erikseen toimittajan nimeä.

Huomattakoon, ettei kirjoituksen aikaan vielä ollut tietoa hallituksen kokoonpanosta. On huomattava, että Ahlholmin teksti oli olemassa jo ennen maalisvaaleja.

SK:n samassa numerossa ollut pääkirjoitus "Värisuora" liittyy samaan asiaan.




Suomen Kuvalehti nro 14, 5.4. 1991


Sivu 3:


"Demarien ulkoministeriö"

"Suomen Tukholman suurlähettiläs Björn-Olof Alholm on tyrmistynyt ulkoministeriön viime vuosien nimityspolitiikasta.

Alholmin mukaan ministeriön virkamiehet on jaettu kahteen kastiin:
etuoikeutettuun sosiaalidemokraattiseen rälssiin ja niihin, joilla ei ole Sdp:n jäsenkirjaa. »Puolueen jäsenet pääsevät juuri sinne minne haluavat, muut joutuvat sinne minne heidät pannaan», hän sanoo.

Demarimafian valtaa kuvaa, että Alholm kertoo uskaltavansa puhua vasta nyt, eläkkeelle lähtönsä aattona. »Jos olisin kirjoittanut näistä asioista aikaisemmin, olisin varmasti joutunut hyvin hankalaan asemaan urallani", hän tunnustaa."


Sivulta 20:

" RUUSUJEN YLIVALTA

Björn-Olof Ahlholmin, 40 vuotta ulkoministeriötä palvelleen ammattidiplomaatin mitta on täysi.


Ulkoministeriössä on harjoitettu nimityspolitiikkaa, joka on johtanut yhden puolueen ylivaltaan, kirjoittaa suurlähettiläs B.-0. Alholm.

Keskustalaiset presidentin miehet ovat vaihtuneet puolueuskollisiin sosiaalidemokraatteihin.B.-0. Alholm on toiminut diplomaattina yli 40 vuotta. Hän jää vappuna eläkkeelle Suomen Tukholman suurlähettilään paikalta.

Valtioiden keskinäisen riippuvuuden yhä lisääntyessä ulkoasiainhallinnon tehtävistä tulee entistä monipuolisempia ja vaativampia. Ulkoasiainhallinnon virkamiehet joutuvat nykyään käsittelemään perinteiseen diplomatiaan kuuluvien asioiden lisäksi monia taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristökysymyksiä.
Tiedotusvälineiden merkityksen korostuminen kansainvälisissä suhteissa vaikuttaa myös ulkoasiainhallinnon koko toimintakenttään.

Ulkoasiainhallinnon virkamiehiin kohdistuukin entistä suurempia vaatimuksia ja odotuksia. Samanaikaisesti talouselämän kansainvälistyminen on johtanut siihen, että yritykset tarvitsevat kansainväliseen toimintaan koulutettua ja sopivaa henkilöstöä ja voivat useimmiten tarjota parempia etuja kuin ulkoasiainhallinto. Diplomaatin ura ei enää tarjoa sitä hohtoa, joka sillä ennen oli tai kuviteltiin olevan. Ulkomaankomennukset eivät enää houkuttele samalla tavoin kuin
aikaisemmin, etenkin kun nykyään on tavanomaista, että molemmillaaviopuolisoilla on oma työnsä ja uransa. Näin ollen kilpailu kansainvälisiin tehtäviin soveltuvista korkeakoulututkinnon suorittaneista henkilöistä on kiristynyt.

Tässä tilanteessa UM:n hallinnon hoidolla ja erityisesti henkilöstöpolitiikalla on keskeinen merkitys. Tähän ei kuitenkaan ole kiinnitetty riittävästi huomiota.

Eräs tärkeä tekijä, joka nykyisin vaikuttaa koko ulkoasiainhallinnossa vallitsevaan henkeen ja ilmapiiriin, on yhden puolueen ylivaltaan johtanut nimityspolitiikka. Kysymys ei ole siitä, että puolueeseen kuuluminen tekisi asianomaisesta virkamiehestä epäpätevän. Heidän joukossaan on monia tehtävänsä hyvin suorittavia henkilöitä.

Ongelmaksi puoluejäsenyys muodostuu, kun yhden puolueen jäsenten keskinäinen yhteydenpito luo ulkoasiainhallinnon sisälle eräänlaisen ohjaus- ja valvontamekanismin, jolla on myös yhteys puoluetoimistoon.
Tällaista ei ole ennen ollut. Tosin yhteen aikaan olivat eräät tärkeät virat lähinnä poliittisella osastolla keskustapuoluelaisten hallussa, mutta nämä olivat Urho Kekkosen tai Ahti Karjalaisen henkilökohtaisia
luottomiehiä, eikä puolueella sinänsä ollut heihin vaikutusvaltaa.

Viime vuosina noudatetun nimityspolitiikan seurauksena ulkoasiainministeriön johtoporras on yhden puolueen virkamiesten käsissä, lukuun ottamatta kauppapoliittista ja protokollaosastoa. Eri osastoilla on joko osastopäällikkönä tai alivaltiosihteerinä sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluva virkamies. Ja kun UM:n valtiosihteeriksi on 1.7. lukien nimitetty sosiaalidemokraatti, puolueen kontrolli talosta on kattava. Lisäksi pantakoon merkille, että
mm. seuraavat keskeiset suurlähettilään paikat ovat, tai tulevat olemaan osin äskettäin suoritettujen nimitysten ansiosta,
sosiaalidemokraattien käsissä: Lontoo, Bryssel, Geneve, Wien ja Strasbourg.

Muutaman aivan viimeaikaisen huomiota herättäneen nimityksen johdosta onkin kollegakeskusteluissa todettu, että puolueen jäsenet pääsevät juuri sinne minne haluavat, muut joutuvat sinne minne heidät pannaan.

Lisättäköön vielä, että Brysseliä ja Geneveä voidaan pitää kauppapoliittisesti tärkeimpinä edustustoina ulkomailla, joten
ulkoasiainministeriössä tällä sektorilla oleva aukko on hyvin saatu kompensoiduksi.



Ei ole kysymys siitä, etteikö saisi kuulua puolueeseen, sehän on kansalaisten ja virkamiesten oikeus. Kaikki olisikin paikallaan ellei jäsenyys vaikuttaisi toimintaan, käyttäytymiseen ja ilmapiiriin niin UM:ssä kuin edustustoissakin.

Puolueen jäsenet muodostavat keskenään solidaarisen joukon, eräänlaisen rälssiluokan, jonka jäsenille ei voi käydä huonosti. Kärkevimmät arvostelijat puhuvat UM:n mafiasta. Puolueen jäsenet eivät myöskään puhu jäsenyydestä avoimesti, se ikään kuin salataan. Miksi näin on, voidaan vain arvailla. Aidossa demokratiassa ei puoluejäsenyydessä
pitäisi olla mitään peittelemistä. Ja kun kollegat saattavat virkamiessiirron yhteydessä huomauttaa, että siitä saat »politrukin» itsellesi, niin silloin on jotain vialla tämän päivän Suomessa.

On myös havaittavissa, että yhden puolueen jäsenillä on joskus taipumusta pitää yhteyttä asemamaassaan vain veljespuolueensa jäseniin - unohdetaan, että ollaan Suomen edustajia eikä vain oman puolueen. Aika ajoittain ideologinen painolasti näyttää estävän luontevan seurustelun muitten puolueitten edustajien kanssa. Demokraattisesti toimivissa asemamaissa tällainen käyttäytyminen pannaankin hieman ihmetellen merkille.

Vaikka vertaus ontuukin niin voidaan mainita, kuinka aikanaan jotkut ruotsalaiset diplomaatit saattoivat Suomessa palvellessaan pitää yhteyttä lähinnä vain ruotsinkielisen vähemmistön edustajiin, mikä meillä herätti oikeutettua närkästystä.



Ulkoasianministeriössä on hajanaisina ilmiöinä aina ollut intrigejä. Niitä ei kuitenkaan koskaan aikaisemmin ole voitu havaita harjoitetun järjestyneenä toimintana. Yhden puolueorganisaation taloon tunkeutumisen myötä näin on kuitenkin käynyt.

Takavuosina tiedettiin puoluesolujen kokoontuneen ulkoasiainministeriössä. Nykyisin toimintamuodot ovat näkymättömämpiä, mutta silti merkille pantavia. Esitetään perättömiä syytöksiä, joita kuunnellaan, mutta ei tutkita loppuun asti. Hallinnollisen osaston virkamiehet ovat »keskustelleet» ulkomaille lähtevien ja sieltä
palaavien kanssa. Eräskin heistä totesi Suomeen palattuaan, että hänhän olisi voinut sanoa työtovereistaan mitä tahansa, jos olisi sattunut lähtemään suutuspäissään, sillä siihen kyllä tarjottiin tilaisuus.

Normaalisti tällaiset keskustelut saattaisivat olla paikallaan. Ne edellyttävät kuitenkin molemmilta osapuolilta korkeaa moraalista tasoa. Tämäntapainen asioitten hoito on vierasta suomalaisessa yhteiskunnassa tietyissä maissa maailmalla sitä kyllä on harjoitettu.

Monet kollegat katsovat, että ulkoasiainministeriön hallinto ei toimi demokraattisesti. Yhtenä osapuolena ovat puolueeseen kuuluvat etuoikeutetut virkamiehet. Toisena osapuolena on heterogeeninen ympäri maailman hajoitettu joukko sitoutumattomia virkamiehiä, joilla ei ole mitään vastaavanlaista tukiorganisaatiota kotimaassaan.

Sitä paitsi on muistettava, että UM:n virkamiehet eivät nauti sitä lain turvaa, joka suojaa tavallisia virkamiehiä. Heidät voidaan siirtää milloin vain, minne vain, asettaa disponibiliteettiin tai erottaa yleisen edun nimissä. Itse asiassa heitä on melko helppo manipuloida.

Edellä oleva pitää paikkansa myös kysymyksessä, joka koskee ulkoasiainministeriön virkamiesten eläkeiän alentamista, mikä toimeenpantiin edustustojen päälliköitä etukäteen informoimatta - puhumattakaan, että heidän mielipidettään olisi asiassa tiedusteltu.
Näin siis virastodemokratia toimii tämän päivän UM:ssä.

Nykyisen hallituksen aikana on UM:n virkamiesten eläkeikä alennettu 65 vuoteen aikaisemmasta 67 vuodesta. Viimemainittua ikärajaa sovelletaan edelleenkin muihin valtion virkamiehiin. Täten UM:n virkamiehet on
saatettu muita valtion virkamiehiä epäedullisempaan asemaan, mikä menettely koetaan diskriminatoriseksi.

Sitä paitsi poliitikot päättävät eläkkeelle siirtämisestä mielivaltaisesti: joillekin on annettu pidennystä, niin kuin
minullekin, toisille enemmän ja toisille ei mitään.

Muissa Pohjoismaissa valtion virkamiesten eläkeikä on korkeampi. Ruotsi suunnittelee lainmuutosta, joka tähtää eläkeiän nostamiseen 67 vuoteen.
Ja mikä on tärkeää, muualla kohdellaan kaikkia virkamiehiä voimassa olevien sääntöjen mukaan tasapuolisesti. He tietävät mitkä heidän oikeutensa ovat, päinvastoin kuin Suomessa, missä ulkoasiainministerimme toteamuksen mukaan eläkkeelle siirtämisajankohta voi perustua tehtyyn »kompromissiin».

Yhtenä esimerkkinä tietyiltä tahoilta kauko-ohjatusta toiminnasta, joka kohdistui minuun, muistuu mieleen Bonnin jupakka 1970-luvulla.
Valheellisten ja täysin aiheettomien syytösten alaisena tehtiin suurlähetystössä kuulusteluja varsin kyseenalaisin menetelmin. Pienintäkään rikettä ei löydetty häikäilemättömistä yrityksistä huolimatta.



Miksi sitten UM:ssä noudatettuihin hallintomenetelmiin ei ole reagoitu, jos ne kerran koetaan niin epäoikeudenmukaisiksi ja epädemokraattisiksi? Tähänkin on useita vastauksia, joista yksi lienee pidättyvyys ja varovaisuus, jota diplomaatit ovat joutuneet ammatissaan noudattamaan. Ei ole mielekästä eikä viisasta esittää hankalia kysymyksiä, siitähän voi joutua hyvin pian käytännössä kärsimään. Seuraava virkasiirto saattaa toteutua ei toivottuun paikkaan.

Sitä paitsi lienee niin kuin professori Heikki Ylikangas toteaa, että Suomi on »vaikenijain maa». Hänen mielestään kyse on toisinajattelijan leiman pelkäämisen ohella siitä, että virkamiesten nimitysvalta on keskitetty edelleen korkealle poliittiselle johdolle.

Myös Paavo Haavikko toteaa, että muodollisesti ylläpidämme demokratiaa, mutta siitä on tullut kansanvallan suuri uhka, juuri sen näennäistymisen vuosina. Tätä kehitystä tukevat hänen mukaansa poliittiset pysyvät virkamiesnimitykset.

Paavo Haavikko sanoo myös, että suomalainen ihminen on erityisen pelokas ja alistuvainen valtajärjestelmänsä edessä. Ei siis ihme, jos useimmat UM:n sitoutumattomat virkamiehet noudattavat sääntöä: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat, myös hallinto- ja henkilöstöpolitiikkaa harjoitettaessa.

Elämme epävakaassa maailmassa. Suomi tarvitsee hyvin toimivan ulkoasiainhallinnon, jolla on tehokas, työtehtävistään kiinnostunut ja ammattitaitoinen virkamieskunta. Ilman hyvin motivoituja virkamiehiä ja -naisia ulkoasiainhallintomme ei ajan mittaan pysty kunnolla suoriutumaan sille kuuluvista tehtävistä. Virkamiehiä ei saa alistaa puoluepolitiikan pelinappuloiksi.

Henkilöstöpolitiikan hoito ulkoasiainhallinnossa edellyttää tervettä harkintaa, tasapuolisuutta ja demokraattista mielenlaatua.

Ulkoasiainhallinnon tilasta olisi syytä keskustella. Kun kerran ulkopolitiikasta vallitsee puolueiden kesken vahva konsensus, olisi loogista, että ulkoasiainhallinto julistettaisiin puoluepolitiikalta rauhoitetuksi alueeksi. Tästä voitaisiin sopia seuraavassa hallituksessa. Ulpu Iivari ehdotti äskettäin Sdp:n puoluetoimikunnassa, että Sdp ryhtyisi pohtimaan vaalien jälkeen tarkemmin nimityspolitiikkaa ja sen moraalia.

Ehdotus on myös nykyisessä hallitustilanteessa kannatettava ja sen toteutuminen saattaisi koitua hyödyksi myös ulkoasiainministeriölle. Ulkoasiainministeriön hallintomenetelmistä, hallintojuridiikkaa ja edustustojen tarkastustoimintaa myöten, sekä henkilöstöpolitiikasta, kannattaisi teettää ulkopuolisten puolueettomien ja asiantuntevien konsulttien selvitys. Samalla ministeriön henkilöstöhallinnon kehittämiseen liittyvät tehtävät olisi uskottava puoluepoliittisesti sitoutumattomille virkamiehille.

Voidaan tietenkin kysyä, miksi en ole aikaisemmin kirjoittanut näistä asioista, sillä olenhan palvellut ulkoasiainhallintoa yli 42 vuotta.

Ehkä se johtuu siitä, että jos näin olisin menetellyt olisin varmasti joutunut hyvin hankalaan asemaan urallani.

Nyt kun siirryn eläkkeelle, olen uskaltanut tuoda edellä olevan julki. Sitä paitsi olen tullut siihen tulokseen, että »on aina huolestuttavaa, kun demokratiassa vaietaan; se heijastaa vanhaa tsaristista hallintoperinnettä», niin kuin lehdistössämme on todettu."

Tähän päättyi Alholm.


Jatkuu toimituksellisena, teksti Tuomo Lappalainen:


" IIVO SALMEN SALAINEN TEHTÄVÄ


Lööppi:
"Sosiaalidemokraatit aloittivat ulkoministeriön valtauksen hallinnolliselta osastolta. Päävastuun virkasiirtojen valmistelusta on kantanut henkilöstötoimiston päällikkö Iivo Salmi."


" Sdp:n kiinnostus ulkoministeriön virkanimityksiin on jo vanhaa perua. Paavo Väyrysen (kesk) ollessa ulkoministerinä sosiaalidemokraattien mahdollisuudet vaikuttaa suoraan nimityspolitiikkaan olivat vähäiset. Hallitsemansa ulkoministeriön virkailijayhdistyksen kautta he seurasivat kuitenkin koko ajan, ettei Väyrynen päässyt suosimaan
kohtuuttomasti keskustalaisia. Yhdistyksen toimintaa läheltä seuranneet luonnehtivat sen käyttämiä menetelmiä varsin aggressiivisiksi.

Huippuvirkoja sosiaalidemokraatit alkoivat saada järjestelmällisemmin haltuunsa vasta Harri Holkerin (kok) tultua pääministeriksi. Kun sinipunainen hallitus muodostettiin, ulkoministeriksi nimitettiin ensin Kalevi Sorsa (sd). Tammikuussa 1989 Sorsa siirtyi eduskunnan puhemieheksi ja hänen tilalleen tuli Sdp:n puheenjohtaja Pertti Paasio.

Holkerin kauden »uusi poliittinen kulttuuri» erosi vanhasta muun muassa siinä, että ministerien ei enää tarvinnut pelätä toisten hallituksen jäsenten puuttumista oman ministeriönsä asioihin.

Useimmista nimitysratkaisuista on sovittu akselilla, jonka ovat muodostaneet ulkoministeri sekä ministeriön
hallinnollisen osaston ja henkilöstötoimiston päälliköt. Osastopäälliköksi tuli kesäkuussa 1987 Holger Rotkirch ja
apulaisosastopäälliköksi vuotta myöhemmin Hannu Hämäläinen. Hämäläiseltä vapautuneen paikan henkilöstötoimiston päällikkönä otti puolestaan elokuussa 1988 Iivo Salmi. Kaikkia kolmea pidetään ministeriössä sosiaalidemokraatteina.

Salmen tehtäviin kuuluu UM:n henkilöstöhallinnon kehittäminen. Lisäksi hän on eräänlainen ministeriön ja sosiaalidemokraattien puoluetoimiston yhdysmies. Juuri hänen sanotaan olleen avainasemassa useimpia
virkasiirtoja valmisteltaessa.

Hallinnolliselle osastolle syntynyt värisuora hajoaa muodollisesti lähiaikoina, kun Rotkirch siirtyy ulkomaille ja hänen tilalleen tulee Belgradista Jorma Inki (sit). Inkin asema jäänee kuitenkin heikommaksi kuin Rotkirchin, sillä heinäkuun alussa valtiosihteeriksi tulevan Martti Ahtisaaren (sd) odotetaan ryhtyvän hoitamaan yleishallinnon
lisäksi myös henkilöstöhallintoon kuuluvia tehtäviä.


Sitoutumattoman virkaan demari

Holkerin hallituksen aikana sosiaalidemokraatit ovat saaneet hallinnollisen osaston päällikön paikan lisäksi kolme muutakin keskeistä osastopäällikön virkaa.

Poliittisen osaston päälliköksi nimitettiin Matti Kahiluodon (sit) jälkeen maaliskuussa 1988 Jaakko Blomberg (sd) ja oikeudellisen osaston päälliköksi Eero Kekomäen (sit) tilalle viime syksynä Tom Grönberg (sd). Ralf Fribergille (sd) räätälöitiin päällikkövirka muuttamalla UM:n lehdistö- ja kulttuurikeskus pari vuotta sitten lehdistö- ja
kulttuuriosastoksi.

Sdp:n ylivaltaa on tasapainotettu nimittämällä poliittiseksi alivaltiosihteeriksi Aarno Karhilo, hallinnolliseksi
alivaltiosihteeriksi Mauri Eggert ja kauppapoliittiseksi alivaltiosihteeriksi Veli Sundbäck. Kaikki kolme ovat sitoutumattomia.
Ainoa alivaltiosihteeriksi ylennyt sosiaalidemokraatti on kehitysyhteistyöasioista vastaava Ilkka Ristimäki.

Ristimäelle raivattiin alivaltiosihteerin paikka siirtämällä Kai Helenius yläviistoon sivuun: suurlähettilääksi Bonniin.

Sundbäckin paikkaa kaavailtiin alunperin Leif Blomqvistille (sd). Hänen valintansa kaatui kuitenkin teollisuuden vastustukseen. Blomqvistia hyvitettiin äskettäin nimittämällä hänet kesäkuun alusta suurlähettilääksi Lontooseen.



Liikasen poliittinen nimitys

Erityistä mielenkiintoa sosiaalidemokraatit ovat tunteneet kauppapoliittisesti tärkeitä lähettiläspaikkoja kohtaan. Geneven edustustoon nimitettiin 1989 hallinnollisen osaston entinen päällikkö Antti Hynninen ja Brysseliin EY-lähettilääksi viime vuonna valtiovarainministeri Erkki Liikanen.

Liikasen nimitys oli päättyneen vaalikauden merkittävin poliittinen sivurekrytointi. Hynninen puolestaan kunnostautui jo 1970-luvulla virkailijayhdistyksen puheenjohtajana.

Parhaiten demarimafian valtaa kuvaavat Euroopan neuvostossa lähettiläänä olevan Dieter Vitzthumin (sit) komennus Portugaliin ja Wienin suurlähetystöä isännöivän Kahiluodon siirto Tukholmaan. Molemmat ovat olleet asemapaikoillaan verraten lyhyen ajan ja olisivat halunneet vielä jatkaa. Kummallekin tuli kuitenkin lähtö, koska Holger Rotkirch halusi päästä Strasbourgiin ja toinen sosiaalidemokraatti Alec Aalto Wieniin. "




Sivu 23:
Tärkeimmät suurlähetystöt:

Moskova
Heikki Talvitie

Pariisi
Matti Häkkänen

Bonn
Kai Helenius

Washington
Jukka Valtasaari

New York/YK
Klaus Törnudd,
Wilhelm Breitenstein seuraajaksi

Bryssel/EY
Erkki Liikanen (sd)

Geneve
Antti Hynninen (sd)

Kierrätystä:

Wien
Alec Aalto (sd) Wieniin, josta Matti Kahiluoto syrjäytettiin, hän
joutui Alholmin seuraajaksi Tukholmaan!

Lontoo
Ilkka Pastisen tilalle
Leif Blomqvist (sd)

Strassburg/EN
Dieter Witzhum joutui vasten tahtoaan Lissaboniin, koska
Holger Rotkirch (sd) syrjäytti hänet.


--

sivulla 24 on virkamieskaavion päällä otsikko :

ULKOMINISTERIÖN TÄRKEIMMÄT VIRAT

Sosiaalidemokraattien "aliedustus" kauppapoliittisissa asioissa on korvattu suurlähettiläsnimityksillä. Suomen EY-, Efta,- ja Gatt- lähetystöjä johtaa sosiaalidemokraatti.

Hierarkiakuva Ulkoministeriöstä:


Ulkoministeri
Pertti Paasio (sd)


Valtiosihteeri
Martti Ahtisaari (sd)


Alivaltiosihteerit:

avs Ilkka Ristimäki (sd)

avs Veli Sundbäck

avs Aarno Karhilo

avs avs Mauri Eggert


Heidän allaan päälliköt:

Protogollaosasto
Eva-Christina Mäkeläinen

Lehdistö- ja kulttuurisoasto
Ralf Friberg (sd)

Kehitysyhteistyöosasto
Benjamin Bassin (sd)

Kauppapoliittinen osasto
Antti Satuli (- kuinka ollakaan valtiosihteeri myöh.)

Oikeudellinen osasto
Tom Grönberg (sd)

Poliittinen osasto
Jaakko Blomberg (sd)

Hallinnollinen osasto
Holger Rotkirch (sd)

jonka alaiset:

aop Hannu Hämäläinen (sd)

Henkilöstöpäällikkö
Iivo Salmi (sd)

Lue lisää

Nämä on heti tuotava äänestäjille tiedoksi.

Nyt puhutaan Mauno Koivistosta ja muista demareista.

Ne ovat jo kirjoitti:

Nyt puhutaan Mauno Koivistosta ja muista demareista.

Hyvä, että puhutaan Koiviston tekemisistä muissakin asioissa kuin konklaaveissa.

Mauno Koivisto ON MYÖS 141-artiklan KÄSKYTTÄJÄ ja maatalouden hävittäjä.


Koiviston tekemiset tulevat TOIVOTTAVASTI esille MTK:n valtuuskunnan syyskokouksessa.

Esa Härmälä ja Esko Aho olivat Mauno Koiviston juoksupoikia.

Olen kirjoittanut nettikirjan, jossa käskyttäjät Koivisto ja Ahtisaari (presidentteinä) ovat keskeisessä osassa. Vieläpä EU-kansanäänestyksen vaalipetokseen johtaneessa toiminnassa.


Mikään huijaten tehty sopimus ei ole oikeudellisesti pätevä.

Viljelijöiden on aika tietää totuus myös maatalousneuvottelujen taustasta!