Kettu menetti häntänsä.

Oli heilastellut toisen naaraan kanssa ja vihainen naaraskettu puri poikki.

Der alte (saksalainen sarja) delas

Kapi iski häntään :(

Koisu innostui!

Ei tainnut ko.kettu edes koskaan omata häntää.

Elämää metsän kiertolaisena on sikäli mielenkiintoista, että siellä kuulee joskus tarinoita. Eikä koko tarina itse asiassa liity häntään, vaan meni siinä muutakin... antakaas kun kerron:

- Olipa kerran kettu, joka vaani metsän kätköistä ihmisiä. Ei se vaaninut niitä siksi, että olisi syönyt heitä kitaansa (maiskis) vaan siksi, että ihmisten omituinen käyttäytyminen viehätti sitä. Se alkoi miettiä, miten ihmisille voisi puhua, kun kukaan ihmisistä ei osannut puhua kettua. Niinpä se tallusteli itään metsän reunamille vanhan noidan pakeille ja kertoi huolensa.

"Jaaa..." kimitti karmea vanha akka, ja kaiveli mustia hampaantynkiä samalla kun ovelasti vilkuili kettua. "Suat lahjan - annan siulle kyvyn puhua immeisten kieltä, mutta se maksoo! Maksuksi otan hampaan suustas. Ne kuulemma tuopi rikkautta!" Kettu mietti ja empi. Hampaan menettäminen oli tietysti pieni hinta, jos oppi ihmisten kieltä, mutta tuumasi mielessään että eikös se ollut keijun hammas, joka tunnettiin rahan tuojana.

"Olkoon niin" myöntyi kettu ja antoi noita-akan naputella vasaralla hampaansa suustansa. Ja kas, siinä samassa alkoi sanoja pulputa suusta josta vielä lenteli verisiä retaleitakin. Noita kaiversi poistamansa hampaaseen reiän, josta pujotti nauhan lävitse. Siinä samassa, kun akan kuvatus nosti kaulanauhan kaulalleen, hammas otti ja puri eukon kurkun auki. "Oho!" tuumasi kettu ja hätkähti. Ei se tosiaankaan tainnut olla oikea onnenkalu... ja nappasi hampaansa irti noidan kurkusta ja livahti nopsasti pois paikalta. Niinpä kettu sitten jatkoi ihmisten kyttäämistä osin hampaattomana, mutta saattoi jo puskista huudella heille kaikenlaista. -

- Aikansa puskissa huudeltuaan kettu alkoi kyllästyä siihen, että ihmiset eivät halunneetkaan keskustella sen kanssa vaan pakenivat paikalta kun se alkoi kailottaa juttujaan pöheiköstä. Yksioikoista hommaa, se tuumasi ja mietti miten helkkarissa pystyisi komminikoimaan ihmisten kanssa oikeasti. Kettu oli nähnyt ihmisten lukevan kirjoituksia ja kirjoittavan itsekin, pystyisiköhän se kirjoittamaan jollekin ja sille vastattaisiin ja?

Niinpä se jälleen kipitteli metsän reunamille, tällä kertaa pohjoiseen päin ja koputteli viekkaan jänkhäjoonaan ovelle. "Haluan oppia kirjoittamaan ja lukemaan ihmisten kieltä, se kuulutti elähtäneen näköiselle ukolle, joka tiirasi kettua kuin vähämielistä. "Hölömökö oot" sanoi velho "ja minkä helevetin hyövyn tautta?" Käppänä otti kuitenkin taikavarpunsa uunin pankolta ja osoitti sillä kettua. "Saathan tuota kyvyn, jos nuista nyt mitään iloa olisi. Mutta maksuksi tahon kynnen käpälästäsi, ne kuulemma tuovat onnea."

Ja tuo on kuultu ennenkin, tuumasi kettu ja epäili jo pahinta, koska muisteli että se oli karhu, jonka kynnen sanottiin onnea tuovan. Mutta ojensi kuitenkin vasemman käpälänsä ja antoi velhojuuttaan vetäistä kynnen pihdeillänsä. Ja kun kynsi oli irronnut, niin kas kummaa; kettu osasi jo lukea uunin pankolle taotut sanat "Ab alio exspectes, alteri quod feceris" Puhallessaan kipeää käpäläänsä joona jo porasi kynteen reikää käytössä kuluneella luuporallaan ja hetimiten alkoi pujotella ties mitä nahan suikaletta siitä läpi. Mutta kun kääppä alkoi sitoa hihnaa kaulaansa, kynsi heräsikin eloon ja raateli velhon kieron sydämen irti sen rinnasta. "Niinpä niin" huokaisi kettu alistuneeena ja kumartui noukkimaan kyntensä irti jänkhäjoonaan rinnasta. Ennen häipymistään paikalta se lisäsi uunin kupeeseen sanat "Faber est suae quisque fortūnae." -

- Niinpä kettu oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, joten se saattoi jo paremmin kommunikoida ihmisten kanssa. Nimettömänä ja kasvottomana olo alkoi kuitenkin haitata sitä, eikä se ymmärtänyt miten se pystyisi liikkumaan ihmisten ilmoilla. Kirjoittaminenkin oli v*tun vaikeaa, kun käpälissä ei tahtoneet oikein pysyä kynät ja näppäimistö oli aivan liian herkkä kömpelien käpälien nakutukselle.

Eipä auta, kuin lähteä kysymään neuvoa tittelintuurelta, tuumi kettu ja lähti astelemaan metsätietä kauas länteen. Saapuessaan äijän kololle, tuure jo siellä odotteli ja virnisteli tyytyväisenä. "Vai taikuutta sitä tultiin hakemaan? No, mikäpäs siinä. Mutta muista kettu, että taikuudella on aina hintansa. Eli minä annan sinulle jalat ja kädet, jotta pystyt liikkumaan ihmisten ilmoille. Sinä annat minulle käpäläsi. Ne kuulemma suojaavat reumatismilta." "Jaa" epäröi kettu ja harmitteli mielessään. Se tarvitsisi käpäläänsä todenteolla ja olisi ikävä menettää yksi raaja hinnaksi uusista. "Mutta ihmisenä sinä kuljetkin kahdella jalalla" hirnahteli tuure ja hypähteli ketun ympärillä. "Kävelet takajaloillasi ja jäähän sinulle toinen käsi... vaikka kirjoittamiseen."

Tämä tietysti ratkaisi asian ja kuinka ollakaan, kohta makasi jo mättäällä vasen käpälä hakkuupölkyn päälle nostettuna. Tuure nosti kirveen ja iski käpälän poikki hetkeäkään epäröimättä. Ja kun kettu makasi maassa ja voihki tynkäänsä pidellen, tuure jo hihkui ja kaiveli narupussukkaa taskustaan kaipaamalleen käpälälle. Mutta kuinkas ollakaan, siinä samassa kun tuure solmi pussukan nyörejä kiinni, käpälä heräsikin eloon ja titteelituure häipyi savuna ilmaan. "Että ihmiset voikin olla sitten tyhmiä" voihkaisi kettu ja nousi sirosti kahdelle jalalleen ottaen oikealla kädellä pussukan maasta ja ravisteli käpälänsä ulos. "Ne on jäniksenkäpälät, jotka tuovat terveyttä" Niinpä kettu lampsi pois paikalta vihellen ja uusia hyppyaskelia opetellen. -

- Niin kettu oli saanut ihmisen äänen, luku- ja kirjoitustaidon sekä raajat, joilla opetella liikkumista ihmisten lailla. Ainoaksi ongelmaksi muodostui enää häntä, jota oli vaikea piilottaa minkään vaatteen alle näkymättömiin. Milloin se pullotti epämääräisesti tai kouristeli tahtomattaan joka tietysti näytti vähintään omituiselle. Ihmiset kun kumma kyllä katsoivat kieroon, jos se häntä joskus kiemurteli ulos ja lötkötti selän jatkeena. Varsinkin kun kettu oikein innostui, häntä tahtoi nousta pystyyn ja siitä aiheutti monia tuskallisen hämmentäviä tilanteita.

Minne piilottaa häntä, kettu mietti taas monennen tuhannen kerran ja kokeili taas jälleen uutta häntäkukkaroa, joita vastaavia oli jo kertynyt komerot pullolleen. Pitäisikö luopua koko hännästä, se ajatteli tuskastuneena, koko hyödyttömästä kapineesta? Eipä auttanut ketun kuin lähteä neuvonpitoon asiantuntijalle. Niinpä se saapasteli tällä kertaa etelään kuuluisan plastiikkakirurgin luokse.

"Oijoi" ihasteli kirurgitar "onpas siinä viehko ja poikkeuksellisen näköinen häntä" huudahteli tämä vosu ja hipelöi ketun häntää tämän kiusaantuessa jo enenevissä määrin. "No onko mitään keinoa päästä siitä irti" ärähti kettu lekurille ja huiskutteli häntäänsä kauemmaksi innokkailta sormilta. "Ei siinä muuta vaihtoehtoa taida olla kuin leikata se juuresta poikki" muija viserteli ja asetteli jo toimenpidepöytää valmiiksi. " Pieni arpi siitä saattaa jäädä, mutta ei muuta vaivaa. En veloita toimenpiteestä, mutta hännän haluaisin pitää" ja osoitteli skalpellilla kettua. "Olkoon niin.." myöntyi kettu "..ja hännän voit pitää. Eihän mulla ole enää sille käyttöä" "Mainiota" tuumasi tohtori ja vetäisi hännän kertaviillosta irti selän tyvestä. "Prkl:een bitsi, että sattuu!" kiristeli kettu takahampaitansa ja irvisteli haahkalle, joka jo pyöritteli ketunhäntää kaulaansa. "Tämä pitää minut ikuisesti nuorena" selitteli tohtori. No kuten arvata saattaa, häntäpä otti ja kuristi naisen ketun silmien edessä elottamaksi. "Eikö ne ihmiset koskaan opi: "ne on tietysti timantit, jotka ovat ikuisia" kettu sanoi alakuloisesti ja nyki häntänsä irti lääkärin kaulasta. "Kaikki muu onkin katoavaista." -

Ja sen pituinen se. Hyvää yötä ja kauniita unia.