Vertaistukea äitinsä menettäneelle

Hei, olen 53 v nainen ja menetin 95 vuotiaan äitini viime yönä, syy oli aivoverenvuoto. Vaikka ikää oli noin paljon ja muitakin sairauksia äiti oli iloinen ja huumorintajuinen. Kaipaan yhteisiä juttutuokioitamme, sitä hänen silmiensä tuiketta ,kun hän kertoi omasta nuoruudestaan. Puhuimme kaikenlaisista asioista, ei ollut aihetta mistä ei äidin kanssa olisi voinut jutella. Vaikka mulla on 26v tytär ja sisaruksia, tunnen itseni yksinäiseksi. Kaipaus ja ikävä on kova. En voi sanoa että tiedän miltä susta tuntuu, koska jokainen suru on erilainen. Suru vie oman aikansa, sitä ei voi kiirehtiä. Jos haluat ottaa yhteyttä: [email protected] Halauksia sulle.

Hei,

Äitini kuolemasta tulee syksyllä kaksi vuotta. Äidin kuolema tuli myös täysin yllättäen, keuhkoveritulppa.. Itse olen 33- vuotias, liian nuorena myös jouduin äidin menettämään. Äitini oli myös maailman tärkein ihminen ja läheisin. Siksi tämä onkin niin vaikeaa. Tämä vajaa kaksi vuotta on ollut elämäni raskainta. Ensimmäinen vuosi meni täydellisessä sumussa. Tänä vuonna olen joutunut hakemaan apua terapiasta..
Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu.. :(

Hei! Äitini kuoli 3 viikkoa sitten muutama päivä sydänleikkauksen jälkeen. Kaikki piti olla jo kunnossa, ei sitten ollutkaan. Äiti oli 67-vuotias, itse olen 30.
Minulla on 2 pientä lasta ja olo on todella yksinäinen. Tuntuu, että olen ainut tämän ikäisenä äitinsä menettänyt. Ystävät eivät ymmärrä, heillä on vanhemmat vielä elossa. Tuntuu, että kaikki (paitsi isäni ja veljeni) välttelevät minua, eikä minua kyllä toisaalta kiinnosta ketään nähdäkään. Äiti auttoi minua paljon lastenhoidossa ja oli aivan ihana mummu pojilleni.
Hautajaiset olivat toissapäivänä. Nyt alan pikkuhiljaa tajuta, että tämä sumuinen todellisuus onkin totta, eikä vain pahaa unta.

Hei,

Kiitos teille vastauksista.

Todellakin, liian nuoria olemme tämän läpi käymiseen. Monille paljon vanhemmillekin oman äidin (tai isän) menettäminen on aivan hirvittävän vaikeaa, mutta entä meille, joilla on elämä vielä edessä.. Itselläni ei vielä ole lapsia, eikä varmasti vielä vuosiin ole tulossakaan, mutta yksi ensimmäisistä ajatuksistani uutiset kuultuani oli "miten minusta voi tulla hyvä äiti, kun oma äiti ei ole enää opettamassa". Mun mielestä (varmaan lähes kaikkien mielestä) mun äiti oli kaikista paras äiti ja sanoinkin jo kauan sitten että jos musta itsestäni äiti joskus tulee niin haluan olla samanlainen äiti kuin oma äiti on. Se voi olla vaikeaa, kun ei ole enää neuvojaa..

Jotkin päivät menee jo ihan sujuvasti. Kerran meni viikko ilman ongelmia, ilman suurta murehtimista ja jatkuvaa ahdistusta. Sitten se iskee ja rytinällä - mun täytyy selvitä koko mun loppuelämä - ilman äitiä. En ymmärrä miten selviän siitä.
Pakko se on.

Äiti oli todella tärkeä ystävä. Vertaistuki. Ainut ihminen jolle pystyin puhumaan kaikesta. Mutta hei, ainakin oli hyvät välit. :)

Itse kävelin suoraan lääkäriin ja pyysin ammattiapua. Pelkään etten osaa käsitellä tätä ja tiedän sen kostautuvan myöhemmin. Hyvä että sinäkin, Äidintyttö, olet saanut apua.

Mainitsen teille kaikille vielä sururyhmistä, joita seurakunnat pitää.. Nyt kesällä niitä ei välttämättä kovin paljoa ole, mutta syksymmällä sitten. En ole kovinkaan uskonnollinen mutta omien hakujeni perusteella seurakunta näyttää olevan ainut yhteisö joka tarjoaa vertaistukitoimintaa. Voi olla että sururyhmissä suurin osa osallistujista on vanhempaa ikäpolvea, mutta siellä kuitenkin huomaa ettei ole ainoa, joka suree. Ja että ne surun tunteet ovat saman suuntaisia muillakin. Se auttaa, kun tietää ettei ole yksin.
Toki ammattilaisestakin on apua, mutta se on kuitenkin erilaista puhua sellaisten ihmisten kanssa jotka ovat samassa tai saman tyyppisessä tilanteessa.

Mulle hautajaiset olivat myös sellainen kulmakivi, jonka jälkeen .. Noh, hautajaisten jälkeen illalla tuntui että raskas taakka on pudonnut harteilta. Se vaikein tilaisuus on järjestetty ja pikkuhiljaa tilanne alkaa muuttua todellisuudeksi. Se ei tosiaan olekaan painajaista, vaikka sitä niin toivoi. Itselleni tuo aikaväli kuoleman ja hautajaisten välissä oli todella surrealistista, mikään ei tuntunut todelta tai aidolta. Mikään ei ollut normaalia. Hautajaisissa jokin loksahti lokeroonsa. Elämästä tuli erilaista, todellisempaa. Kamalaa, mutta todellista.

Se on kamalaa kun ystävät eivät ymmärrä. Mutta eivät he voi, jos eivät ole kokeneet samaa. Sitä voi kuvitella että ymmärtäisi miltä vanhemman menettäminen tuntuu, mutta ei sitä käsitä. Varsinkaan sitä ei käsitä, kuinka pitkäaikaista suru on ja kuinka kauan se vaikuttaa ja painaa mieltä.

Minä menetin äitini helmikuussa. Hän sairasti vakavaa syöpää. Äiti oli 69 V. Itse oon 43v. Mielestäni äitiäni lääkittiin liikaa oli siitä niin kipeä . Viimeiseksi oli Vaasassa sädeh. En sitäkään tiedä minkä takia . Ei ole tullut selvyyttä oliko jo 3 kerta ku sairastui vai muutenvain "! Turhaa ! Ja tietysti koronakin sieltä .